”MAKUSTA ON!”

Ja todella monen makuista, moneen makuun. Kahveissa. Sydäntalven pyryjen jarrutellessa ylenmääräistä kepin-ulkoilutustani, tein jossain vaiheessa aikani kuluksi kaksoissokkotutkimusta itseni kanssa kahden. Aiheena kahvin maku. Tutkimuksen luotettavuudesta ei ole todisteita, mutta jos joku ulkopuolinen olisi siihen osallistunut, vaikkapa vain eri kertojen kahvinkeittimen ”lataajana”, olisi siinä heti epäilyksen mahdollisuuksia johdattelusta, jollei peräti puolueellisuudesta. Siksi emme huolineet ketään tutkimuskoettamme sekoittamaan.

Kahvipensaan marjaterttu

Ennen kuin julkistan tuloksiamme, kertaan hiukan tuon kansallisjuomamme historiaa. Myös itselleni. Me suomalaiset kun juomme kahvia kymmenisen kiloa itse kukin. Keskiarvoisesti. Vuodessa! Raakakahvin tuonnissa ylittyy 70 miljoonaa kiloa. Omanlaisensa maailmanennätys sekin! Ja senkin kunniaksi olemme tavanneet torilla – lukemattomia kertoja. Kesätorien paras anti kun saadaan torikahvioista! Kyllähän sieltä (torilta) tarttuu mukaan monenmoista muutakin makusteltavaa, mutta ellei ennätä poikkeamaan lempikahvionsa perinteiselle munkkikahville, niin jotain jää siitä torireissusta puuttumaan… Torikahveista on kohdallani kehittynyt ympärivuotinen jatkumo; talvisaikaan sen nautinnon koetan korvata, tapaamisineen, ympärivuotisesti auki olevissa kahvioissa – vähintäänkin kerran viikossa.

Kahvikaan ei ole luonut suosiotaan jälkiä jättämättä

Mistä kaikki alkaa tai alkoi? Siitä, kuten kaikista isoista asioista, on monen monta tarinaa – vuohipaimenista munkkeihin. Joka tapauksessa kahvipensaan marjoilla havaittiin olevan niin eläimiin kuin ihmisiinkin virkistävä vaikutus. Kun luostarin apotti pelästyi tuon virkistävyyden taakse mahdollisesti kätkeytyneen itse paholaisen, hän heitti nämä synninmarjat tulenliekkeihin, niin siitä tuoksusta sitten koko ihmiskunta jäi kahvin koukkuun!

Varsinainen kahvijuoma keksittiin 1200-luvulla, mutta jo ennen sitä pensaan lehdistä, siemenistä ja marjoista oli haudutettu juomaa mieltä virkistämään. Sitten joku (arabi kai) hoksasi, että paahdetusta kahvipensaan marjasta liukenee kuumaan veteen vieläkin makeammat aromit. Arabiksi oletin tuon hoksaajan siitä, että suunnitelmallista kahvin viljelyä harjoitettiin aluksi Mekassa. Kahvinjuonnin yleistyessä islamilaiset papit liittivät sen uskonnollisiin menoihin ja alettiin perustaa myös kahvihuoneita. Samoihin toimiin liittyi sitten jo myöskin syrjintää: kahvia saivat nauttia molempien sukupuolten edustajat, mutta kahviloissa sitä keittämään kelpasivat vain miehet. Kahvinjuonnin lomassa käytyä poliittista keskustelua alkoivat sitten vallanpitäjät jopa pelätä ja niinpä kahvi kiellettiin Mekassa 1500-luvun alussa. Ei tehonnut! Riippuvuus oli jo saavuttanut jalansijansa. Joskus 1800-luvulla Ruotsi-Suomen kuningaskin koki kiellolleen saman kohtalon ja joutui toteamaan: "Koska te, minun alamaiseni, olette sellaisia lurjuksia, ettette voi tulla toimeen ilman kahvia, niin tahdon sallia tämän juoman käyttämisen toistaiseksi." Lienee niitä peruja tuo persoutemme kahvin perään.

Ensimmäisen kahvilastinsa Suomi lienee saanut 1685 paikkeilla. Arabit koettivat säilyttää monopoliasemansa niin, että he keittivät tai paahtoivat kaikki satona korjatut pavut, etteivät muut pystyisi aloittamaan kahvinviljelyä. Jossain vaiheessa viljely pääsi kuitenkin leviämään ja alkamaan myös Jaavan saarilla. Turkkilaiset kuljettivat kahvisäkkejä Arabiasta Egyptiin, josta nautinnot lähtivät maailmalle. Meille kahvi rantautui 1720-luvulla – ensimmäinen kahvila avattiin vuonna 1773. Tietenkin Turkuun. Samaan satamaan saatiin ehkä historian odotetuin kahvilasti sotien päätyttyä 1946 ja vaikka kahvi oli vuoteen 1953 saakka ostokorteilla säännösteltyä, niin sota-ajan korvikkeista pyrittiin puhtaan kahvin nautintaan – maksoi mitä maksoi! Ja mustanpörssin kauppiaat olivat tyytyväisiä.

Nyt saadaan kahvia niin paljon kuin napa kestää ja monen asteisina voimakkuuksina paahtotummuuden mukaan. Kahvi lienee edelleen se tehokkain sisäänheittotuote kauppojen tarjouksissa, mutta on myös kansalaisia, joille kelpaa vain joku erikoiskahvi. Luomu taikka ”Reilun kaupan” kautta kuljetettu, onpa Kopi Luwak sekä Black Ivory -kahviakin joidenkin varakkaitten kupeissa. Jos kiinnostuitte, niin googlettakaa; hintatasoltaan noiden laatujen pavut maksavat 300:sta liki 900 €uroon kilolta!!!

Mutta – kuten huomaatte – historia meinaa uuvuttaa virkistävän kahvimukinkin äärellä. Enkä ole sen syvimpiin sisällyksiin yrittänytkään mennä. Jopa kahvipolun kulkuvaiheet marjasta kuppiin taikka monet ”viimeistä huutoa” olevat kapselikahvikoneet baristoineen ohitan enempää vilkaisematta. Näet sen kaksoissokkotutkimukseni mukaan kun kuitenkin tulin johtopäätökseen, että ”tottumus on toinen luonto” ja jos on johonkin merkkiin ja paahtotummuuden aromeihin tykästynyt ja vuosikausia, kymmeniäkin, samassa merkissä pysytellyt, niin eipä siinä voi kun uskollisesti jatkaa. Ja kun sitten ”joutuu” juomaan jotain muuta tuotetta, niin a) jos tietää asiantilan, niin eihän se samalta maistu, mutta b) ellei tiedä ennakolta ja on mukava sää sekä tunnelma, eikä joudu nautiskelemaan kahviaan ihan yksikseen, niin merkillä ei ole merkitystä. Muutaman toiston jälkeen – tiesitpä taikka et – se toinen laatu on vallannut lempikahvisi paikan. Usko pois! Ja ellet, niin suorita omakohtainen kaksoissokkotutkimus itse-valvotuissa olosuhteissa ja puolueettomasti. Hämmästyt; viimeistään viikon parin perästä, kunhan vain järkähtämättä antaudut tieteelliseen kokeeseesi, etkä heti palaa alkuperäiseen kahvilaatuun! Kyllä jämpti on niin!

PS. Jaaritteluni jatkoksi on vielä esiteltävä tuon edellämainitun tutkimukseni tärkein väline

ja sen historia: jokunen vuosi sitten huomasin syysmarkkinoilta tuon kuvatun mukin, joka sai aikaan hankintahalut heräteostoksena. Myyjän kanssa sanaillessani wanhan kansan tinkimistaktiikalla, hän perusteli hinnanalennuksen jäädyttämistään sillä, että kun tuote on jopa näköiseni! Yritin olla leikkisästi fiksu (tulee muuten yritettyä hyvinkin usein, mutta) kun sanoin, ettei minulla sentään kieli ole samallalailla ulkona. ”Ei vielä”, tuumasi myyjä. Ja minä maksoin…