Millaista kirjoittaminen olikaan? Milloin
viimeksi kirjoitin jotain muuta kuin kauppalappuja tai puolihuolimattomasti
tehtyjä naamakirjapäivityksiä? Kynään tarttuminen muuttui elämän pyörteissä
näppäimistön natinaksi, paperi kirkkaana kumottavaksi ruuduksi, teksti omista
ajatuksista työn velvoittamaksi raportoinniksi.
Kirjeitä ja kortteja on sentään tullut
kirjoiteltua silloin tällöin. Parasta on tuntea paperi hyppysissään, istahtaa
rauhassa alas ja keskittyä vastaanottajaan. Joskus aloittaessa saattaa iskeä
kirjailijoidenkin pelkäämä tyhjän paperin syndrooma, mutta useimmiten arjen
tapahtumissa riittää turinoitavaa tarpeeksi. Sitten vain kynä liitämään!
Tässä näppäimistön äärelläkin voin tuntea kynän
otteessani, kuulakärkikynän muovisäiliön, lyijykynän pehmeän kulmikkuuden,
kummitädiltä aikoinaan lahjaksi saadun metallikuorisen kynän. Kirjaimet
muotoutuvat paperille vaihtelevasti kaunolla, tekstaten tai sutaisten. Joskus
arkki on repussa mukana, vihkon välissä ja paperinkulma saattaa vähän taittua
ja pehmetä. Silloin en harmittele, vaan ajattelen että vastaanottaja on
kulkenut vähän matkaa arjessani vierellä. Ja kun itse saan postia, nautin
tarinoista, tahroista ja rosoista. Joku on ajatellut juuri minua ja kuljettanut
vieressään. Kirjoittelemisiin!
Auli
PS. Siitä se
lähti, yksinkertaisesta kysymyksestä: "Oletko kirjoittanut mitään pitkään
aikaan?". Täytyyhän sitä kokeilla! Nelikymppisen kynäilyjä arjesta, johon
kuuluu perhe, lemmikit, kirjat, ihmiset, työ ja luonto nyt ainakin.
Terveisin Auli
Suoranta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti