Musta tuntuu, että nyt otin aiheen josta
aikuiset siihen aikaan alkoivat puhumaan, kun olin mitään ymmärtämätön lapsi.
Kotini sijaitsi metsän laidassa ja lähipiirissä oli muutama omakoti rakennus.
Perheen ns. päät hankkivat suurimmaksi osaksi perheen elatuksen Pohjoismaiden
suurimmasta valimosta. Kranaattien kuorten teko oli loppunut ja nyt valettiin
kodin rakentamiseen tarvittavia esineitä. Niitä valimossa oli tehty aina.
Lämpöpattereiden radiaattorit eli
patterit. Hellan arinat, suuluukut niin hellaan kuin leivinuuniin ja tietenkin
keittopäälliset. Amme kaupunkilaisten kylpyhuoneeseen kuului pitkään
valikoimiin. Ilmestyi amme kotini saunankin varustukseen. Siinä oli hyvä huuhdella
perheen pyykit. Harvemmin siinä muuten lilluttiin, vesi ei ollut kortilla mutta
työn takana. Tosin oli niitä kuivia vuosiakin, jolloin oli pakko talousvettä
säästellä. Opin siinä elämisen sivutyönä vettä kantamaan ns. korennolla. Tosin
tämän esineen nimike tuli tietooni paljon myöhemmin.
Saaviin sitä kaivosta
vettä nostettiin riu`un päässä olevalla ämpärillä. Tämän “tangon” avulla vesi
kannettiin. Minä pienenä, mutta suht pitkänä olin etupoikana ja vanhempi
veljeni kantoi varsinaisesti vesisaavin. Kolme saavillista riitti saunomiseen.
“Juokseva” kantovesi toimi, mutta parannusta saatiin kun veden tulo muuttui
vesijohtoa pitkin toimivaksi. Navettaankin saimme samalla vesijohdon. Olisko
ollut Mako-niminen käsipumppu. Kaksi sylinterinen - antoi vettä ns. mennen
tullen. Tupaan taasen tuli ja meni vesi mennen tullen pääasiassa
kaksilahkeisten voimin. Emaloidut (12 l ) ämpärit toimivat hyvin
vedenkanto- tai sanoisinko vedenjuoksutuksessa. Öljylamppu ulkotiloissa ja
sähköt tuvassa, valaisivat elämän menoa.
Hiekkalaatikolla leikkimistä, puissa
kiipeilyä, osallistuminen apumiehenä kotitöihin, naulojen
hakkaaminen “rakennel-miin”, lelukuormurilla tavarankuljetusta; tällaisista
asioista se päivä koostui. Soutamaan opin siinä sivussa. Onginta oli hauskaa,
puhumattakaan järvessä pulikoimista.
Ensimmäisen tienestin muistan hyvin.
Omistin nimittäin kuormurin, jossa oli oikea kippi. Isäni oli työn välittäjä.
Naapurilla oli rakennustyömaallaan puute sokkeli kivistä. Mitäpä sitä muuta
kuin kippiauton lava täyteen sopivan kokoisia sokkelikiviä ja kuormurin nokka
kohti työmaata. Rikastuin kertaheitolla, koskaan aikaisemmin en ollut saanut
yhtä suurta tiliä. Keikasta tuli niinpaljon rahaa, ettei kaikki oikein mahtunut
kouraani, puhumatta siitä, että sitä rahamäärää oli minun ihan mahdotonta
laskea. Ei huolta, myöhemmin pankkineiti suoritti rahojen laskennan ja
sijoitti saamani palkkion tililleni. Muistan, että suurin osa tilistä
suorastaan liekehti samalla tavalla kuin äidin kahvipannu.
Tätä rataa suurin osa Suomen lapsista
kasvoi ja kehittyi siihen aikaan. Lelut oli pääsääntöisesti kotipiirissä
tehtyjä. Isoveljet ja -siskot hyvänä apuna. Äiti huolehti vaatetuksen,
isä ravinnon saannista. Silloin tunnettiin kotiäidin ammattitehtävät ja
isä, joka ei ihan joka hetki ollut käden ulottuvilla. huolehti perheen
elannosta., Työnjako oli itsestään selvä ja suurimmaksi osaksi tasa-arvo
vallitsi. Luultavasti epätasapaino vallitsi joissakin perheissä. Minusta
tuntuu, että kotini sijaitsi sopualueella. Lujasti tehtiin töitä ja kohtalaisen
onnellisia oltiin.
Loppuvuoden 1939 tilanne muutti ja
mullisti kaiken. Minulla ei ollut tietoa mitä oikein tapahtui ja miksi. Tykit
alkoivat puhumaan ja kaiken lisäksi historian mukaan Suomen maasta meinattiin
tehdä tähän kapinaan syyllisen. Syyllisyyskysymys, se olkoon jokaisen itse
ratkottava, mutta omiaan naapuri tykillä tappo.
Vanhin veljemme sinne nujakointiin
kuitenkin joutui. Iältään 19 vuotta täyttäneenä ja pioneerikoulutuksen saaneena
rintamalle. Hänen kutsunnoista minulle on jäänyt jonkinlainen kuva, en valalla
vannoisi onko muistikuva oikea, mutta taxi siihen mielestäni jotenkin liittyi
ja nuorukaisen sisään kantaminen. Se tilanne oli eka ja samalla viimeinen -
tietääkseni.
Isäni joutui jättämään työnsä 19. 2. 1940
ja kotiutui 11. 4. 1940. Konekiväärin ammuksia hänen tuli raahattua Säkkijärvi
- Vilajoki taisteluissa 1 kk 24 päivää. Hyvällä tuurilla hän selvisi valimo
työhön.
Jatkokahinan palvelu vartiomiehenä
1941 6 kk ja 3 päivää. Minua 8 vuotta
vanhemman veljeni kanssa kävimme tutustumassa sotilaiden parakkikylä elämään Hyvinkäällä.
Muistoihin jäi erittäin hyvä hernesoppa ja korttirinki parakin loosissa. Neljä
- viisi miestä koetteli korttionnea. Isäni juttelin, kuinka se harmitti, kun nukkuminen
yökauden korttipelin tähden oli vaikeaa. Kaverin kanssa he tekivät
päätöksen; kun rinki väsyy, niin he jatkavat - metelöintiä. Kumpainenkaan ei
ollut korttimiehiä, mutta kiusanteko samanlaisella tyylillä onnistui.
Tuli reissulla nähtyä konepistoolimies vartioimassa
ruokailun sujumista.
Hyppäsin tavallaan ajankulussa ns. eteenpäin. Yritin kuvata, miten minun aikani lapset elivät ja kokivat olemassaolonsa. Perhekeskeistä elämä kokonaisuudessaan oli. Lapset hoidettiin siinä töiden ja askareiden lomassa. “Päiväkoti” sijaitsi hyvin usein jonkun naapurin pihamaalla. Jotkut joutuivat “päiväkodin johtajaksi” pakon sanelemana. Lapsista vanhin joutui tähän tehtävään hyvin usein. Varsinainen johtaja oli kuitenkin perheen varsinainen pää elikkä ÄITI. Joskus hänkin joutui tarttumaan ISÄN apuun. Tämän tärkeän avun kuitenkin keskeytti liikekannallepano. Asekelpoiset miehet joutuivat selvittämään naapurimaan kanssa tullutta rähinää. Isät ja pojat perheistä joutuivat sotaan. Äideistä tuli tosi perheen huolehtijoita, elättäjiä. Vastuu hyvinvoinnista muodostui suureksi.
Suru ja epätoivo koetteli koko kansaa.
Kauhistuttavaa oli seurata minkä kodin rappusten viereen kirkon tunnettu mies
pysäköi polkupyöränsä. Miehenne/poikanne on kaatunut puolustaessaan
isänmaatamme. Tämä lähettiläs ei ollut mieluisa näky millään kujalla. Tämä
surusanoman tuoja, joutui tahtomattaan samalla kertaa poikkeamaan myös naapuri
taloihin - torppiin. Kuitenkin elämä jatkui, surun ja puutteen merkeissä,
elettiin päivä kerrallaan.
Sotavuosista on iäisyys. Niistä on monta
kertomusta. Kertomuksia ja tarinoita on myös, mitenkä selvittiin silloin ja
miten maailma on kehittynyt ja eläminen muuttunut. Suuri osa maapallon
valtioista aloitti sodan synnyttämien haavojen nuolemisen. Voitetut tietenkin
huonommassa asemassa. Suomi oli ainoa maa, joka suoritti kokonaisuudessaan
saamansa sotakorvausvelvollisuutensa. Se oli myös ponnahduslauta Suomen
teolliselle kehitykselle. Minun tietoni ovat asiasta hyvin pienet. Kirjoittelen
vain mitä olen isoisten ymmärtänyt kertoneen.
Itse aloitin ns. kansakoulun siinä
epävarmuuden keskellä. Opin tuntemaan kellon tai paremminkin, mitä aikaa kellon
viisarit kulloinkin osoittavat. Kelloja oli jo silloin monenmoisia. Leijona
taskunauris mainonnan vuoksi ehkä tunnetuin alallaan. Seinä-, herätys-, puntti-,
naisten pikkukello, olivat niitä yleisimpiä, joista sai ajankulun tietoonsa.
Aika kuulemma on niinkuin rahaa. Ajan kulumisesta maksetaan. Toisaalta sanotaan,
ettei aika kulu. Kellokin sen toteaa - sehän näyttää jatkuvasti aikaa. Sitä
varten kello on, että näemme ajan, jonka olemme käyttäneet esim. työn
tekemiseen. Aika ryppyiseksi äijäksi minäkin olen ajan saatossa tullut.
Lukemaan opin kovan työn tehtyäni. Kuinka
vaikeaa oli ymmärtää kirjainryhmä, jossa oli tätini nimi. Tosi vaikeaa oli
saada jotakin selvää A N N A =täti; miten kumma se nimi siinä. Kyllä ilo
kuitenkin oli suuri, kun juonen hoksasin. Omaksi ilokseni voin todeta ihanuuden,
kun pääsin lainaamaan kirjoja kauppalan kirjastosta. Sitä häpesin, kun ilmoitin
ikäni vähän väärin. En kehdannut millään korjata asiaa huomattuani virheen - 8
päivää vanhemmaksi itseni ilmoittelin. Lukeminen, se on mukavaa - kunhan ei ole
oppikirja.
Kun ajattelen itseäni ja ikätovereitani
koulun jälkeen, niin olen sitä mieltä, että ikäiseni kaikki sijoittuivat
työmarkkinoille kohtalaisen hyvin. Kouluihin pääsi kellä oli kykyjä ja
varakkuutta niinsanottuihin parempi palkkaisiin, siistimpiin tehtäviin. Koulunkäynnille
oli usein esteenä varallisuus. Oppikoulu vaati lukukausimaksun lisäksi
kirjojen hankkimista. Varsin usein opinnot keskeytyivät varojen puutteeseen.
Tänä päivänä este on vähäinen. Silloin löytyi työpaikka sitä haluaville, toisin
on nykyään. Toisin sanoen nykynuori ja vanhempikin henkilö stressaantuu, kun ei
ole mahdollisuutta sijoittua työmarkkinoille. Yhteiskunnastamme on tullut
kilpailutanner. Sitä se tietenkin ollut aina, mutta nyt se on kovempaa ja
tuntuvaa. Syrjäytyneitä on liikaa, varsinkin nuorissa. Silloin joskus en
muista, että kukaan ikätoverini olisi joutunut psykiatriseen hoitoon. Eipä
silti, sodan tapahtumat olisi vaatinut aika monelle veteraanille tukea
painajaisten takia.
TV-uutinen marraskuun alussa kertoi, että
puolukka voi kumota rasvaisen ruuan vaikutusta ylipaino-ongelmia vastaan!
Mikä on lopullinen tutkinnan tulos? Sen
varmasti kuulee myöhemmin. Kirjoitin muistiin uutisen, koska se kiinnostaa.
Myös siksi, että tuollainen tiedotusväline puuttui minun nuoruuteni aikana.
Radio silloin oli kyllä jo monessa perheessä, mutta puhelimia hyvin harvakseen.
Silloin ei oikein osannut edes uniinsa toivoa moisia laitteita; lieneekö keksittykään
😊
Niilo
PS.
Lieneekö Postin lakkoilu jotain vaikuttanut, mutta ajatusmaailmaani ilmaantui
mielipide, jota suosittelen, ainakin kaikkien yhdistyksien, jollei kaikkien
yhdistysihmistenkin tuumittavaksi tulevan joulun suhteen.
Kun nykyisellään ollaan kaikessa entistäkin
nopeampia, niin pistetään henkilökohtaiset tervehdykset liikenteeseen
sähköpostilla ja se raha, joka olisi mennyt painettuihin joulukortteihin
postimaksuineen, se kohdennettaisiin omaa ajatusmaailmaa lähinnä olevaan
hyväntekeväisyys-kohteeseen: joulupadoista erilaisiin kummina toimimisiin taikka
mihin tahansa, jonka tiedämme tuottavan jollekin hyvän joulumielen! t. Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti