Pyhäinpäiväni jälkipuheiksi

Viime viikonvaihteeseen, ainakin Suomessa, oli ahdettu juhlia äärestä laitaan – menneen ajan elonkorjuujuhla Kekri (nyt jo lähes tyystin unohduksiin upotettu esi-isien perinne), kristillisempi Pyhäinpäivä ja amerikkalaistuttamisoperoitu Halloween!

Jostain eurooppalaisesta maatalousperinteestä liikkeelle lähtevällä Kekrillä ei alussa ollut mitään tarkkaa ajankohtaa kalenterissa, sen olemassaolo ratkaistiin vuoden syystoimien mukaan. Kuinka Halloweenit päivitettiin, en ole ottanut selvää, kun se, eikä mikään valtamertentakaisen kaupallisuuden Suomeen kuskaaminen, pikkasen väkisin taikka narraamalla yllyttäen, ei kiinnosta pätkääkään. Kovinkaan vahvasti en liene aiemmin keskittynyt Pyhäinpäiväänkään (vanhalta nimeltään Pyhäinmiesten päivään, jonka allakkaan merkitsemisessä olen tällä iänikuisella savolaisuudellani väittänyt lukeneen ”Pyh! Miesten päivä”. Ilman, että asiaa mitenkään alkaisin todistelemaan, totean, että se oli jo kauan ennen Mee ja Tuu-kampanjoita, joskin samanhenkistä. Kaiketikin?)

En siis osallistunut Pyhäinpäivän perinteisiinkään, kun kerran luontevasti olin ajatuksissani sivuuttanut Kekrit ja Halloweenit, eli en vienyt kynttilää kenenkään haudalle. Ja kuitenkin elän ajatuksissani monia edesmenneitä läheisiäni muistaen. Kynttilöinkin. Heitä, elämässäni merkitykselli-simpiä, muistelen kunkin poisnukkumisen vuosipäivänä – jotka osuvat juuri tänne kaamosjaksolle – ja silloin heille palaa parvekelyhdyssäni tuikkukynttilä koko illan. Noiden kertojen lisäksi lyhdyssä palaa sinivalkoinen kynttilä vain Itsenäispäivänä kello 18 lähtien. Eikä koskaan muulloin!

Omapäisenä ja monessa omaa kulku-uraani eteenpäin ”kaahaavana”, muista tai tavoista poikkeavaksi tunnettuna eläkeläisenä etenen päivän kerrallaan. (Nykyisellään "kiirehdin" 4-pyöräisen kävelytuen perästä, se kun muuten karkaa helposti, sekä yritän pysyttää pääni pirteänä monenmoisten vapaaehtoisuuksien kanssa aikatauluttaen…). 

Tuo urautumiseni, esim. tämän Pyhäinpäivän perinteen kanssa, muokkautuu noihin muutamiin iltoihin, jolloin parvekelyhty tuikkii ikkunan takana ja tarjoaa ajatuksilleni rajatonta apua kiirehtiä jo melko kauas ennen elettyyn ja joskus tähtitaivaankin taakse. En ole unohtanut esi-isiä, niitäkään, joita en ehtinyt tapaamaankaan, vaikka sukututkimuksen mukaan heistä on merkintöjä tallessa jo 1600-luvun alkupuolelta saakka. Heitäkään, jotka muistan lapsuus- ja nuoruusvuosilta, arvostan ja muistelenkin eri yhteyksissä, mutta vain ja ainoastaan nämä muutamat ovat sen lyhdyn sytyttämisen kohteiksi muokkautuneet. Muistoista, yhdessä eletyistä vuosista, monenmonesta pikkuseikasta, joiden kautta elän kanssaan yhä uudelleen, toistuvasti, ne vuosieni hartaimmat hetket.

Ja kun vuosittain 6.12. juhlistan hiukan eri tavalla tätä parvekelyhtykauttani, sen tärkein anti on itsenäisyys, mutta myös sen säilymisen vuoksi sotaorvoksi jääminen ja isän muistaminen sekä kolmanneksi, että yhä edelleen saamme elää sinivalkoisten kynttilöiden valaisemassa Suomessa!

PS. Kun jo lähes 20 vuotta sitten osaava ystäväni rakensi parvekkeelleni koukun lyhdylle niin, että sen näkee helposti sisäpuolelta, homma toimi ilman ulkopuolista apua. Nyt, kun enää vain vähän mikään toimii avustamatta, on jokasyksyisenä operaationa Marttojen Arkiavun kuukausi-poikkeamisessa parvekelyhdyn kurkottaminen koukkuun ja sen viimeisen tuikuttelun jälkeen nostaminen takaisin parvekkeen nurkan säilytykseen. Ja hyvin toimii sekin!