…ja oletettavasti menee vielä tuokio, ennen kuin pysyvä lumipeite koettaa niitäkin piilotella puun lehdettömien oksien joukkoon. Mutta tulossa sekin aika on, ilmastonmuutoksesta huolimatta. Toivottavasti!
Kotipihlaja, Suomen yleisin pihlajatyyppi, on luonnonvaraisista puistamme värikkäin – Wikipedian mukaan. Alkukesän kukintojen kermanvalkoiset ’huiskilot’ osaavat jo ennakoida marjasatoa syksyksi. Useimmiten sitä saadaan melko runsaasti; ja sadon vaihteluista on pyritty selkeyttämään ennustelua tulevan talven lumimäärästä. ”Pihlaja ei kahta taakkaa kanna” – runsasta marjasatoa ja paksua lumivaippaa – jokainen voi siitä päätellä, vaikka itse en liene koskaan sitten muistanut verrata kuinka ennakointi on osunut oikeaan.
Aikoinaan, kun Alkosta sai vielä alkuperäistä, pihlajan kasvitieteellisessä luokittelussa olevan lajin nimikkeen mukaan Sorbukseksi nimettyä aperitiiviviiniä, jonka edullisen hinta-laatu-suhteensa vuoksi sillä oli ”rantojen ja puistojen ’ritareitten’ jakamaton suosio”, sanottiin hyvänä pihlajanmarjasyksynä, että tulevassa talvessa ei ole heillä eikä tilheillä murheita hengissä säilymisessä.
Mutta laajemmassakin käytössä pihlajanmarjoja on hyödynnetty jo kauan erilaisina säilykkeinä, hilloina ja hyytelöinä, myös lisämakuna omena kanssa. Yllämainitussa alkoholiteollisuudessakin se on listoilta poistamisen jälkeen jälleen hyllyssä, tosin Sorbus palasi uudelleen ’riisuttuna versiona’ (kuten niin moni muukin aikoinaan voimakkaammalla koostumuksella menestyksellisenä tunnettu tuote). Pihlajanmarja sisältää runsaasti C-vitamiinia (lakan kanssa sama määrä, eli jopa enemmän kuin appelsiinissa). Marjat ovat runsaskuituisia ja sisältävät myös E- ja K-vitamiineja, beetakaroteenia sekä kaliumia ja flavonoideja, siis terveellisyyttä reilusti! Suuren sorbiinihappoisuutensa vuoksi sellaisenaan marjat ovat hiukan happamanmakuisia, mutta siihenkin on kehitetty sokeria terveellisempi ratkaisu: makeapihlaja, jonka risteytykseen on käytetty pihlajaa ja marja-aroniaa, orapihlajaa, omenaa tai päärynää. Sen viljely on tosin vielä vähäistä, mutta… Lähilajeinakin on monenlaisia erikoisuuksia, jopa paikallisuutta(mme) korostava suomenpihlaja, jota tavataan vain Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla. Murteissamme puulle löytyy monia nimityksiä, kuten pihlava, pihjala, pihlaa tai pihlas. Uskomuksissa ja kansanuskossa pihlajalla on ollut voimallinen merkitys uhripuuna, joka juurikin korostaa edelleenkin pihapiirissä kasvavien ja kasvatettavien pihlajien runsautta.
”Kansanlääkinnässä pihlajanmarjoilla on hoidettu kihtiä, munuaissairauksia, suolistovaivoja, keripukkia, ruokahaluttomuutta ja verisuonten kovettumia. Marjoja voi pakastaa tai kuivata. Kuivaus onnistuu myös huoneenlämmössä. Kuivattua marjaa voi lisätä esimerkiksi murskattuna terveyspommiksi leivonnaisiin, puuroon, smoothieen tai jogurttiin. Pihlajanmarjojen suosio on kuitenkin oletettavasti tuntuvasti vahvempaa lintujen ravintona, kun vuonna 2015 tilastoitiin kerätyn myyntiin pihlajanmarjaa vain 762 kiloa!”
Tuon otsikossa olevan tunnetun iskelmän sisältö on jo sota-ajoilta lähtien luonut mystistä kaihoa, kun muuttolinnut eivät ottaneetkaan mukaansa. Lieneekö siihen sitten tuonut helpotusta nakata muutama pihlajanmarja suuhunsa ja sen hapokkuudesta saada ikään kuin voimia jättäytyä toisten tänne jäävien kanssa alkavalle talvelle ”maan kylmiin kahleisiin”? Toisaalta se olisi oivallinen ratkaisu myös pysyvämpänäkin, kun vitamiineja ja mikroravinteita ym. hivenaineita tarvitaan talvessa pärjäämiseen kesääkin enemmän. Ainakin minä katselen pihapihlajaamme tämän kirjoittamisen hetkellä ’sillä silmällä’ – toivottavasti ennätän ennen tilhiparvea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti