NÄHDÄÄN!

Jo 1600-luvulla ranskalainen filosofi René Descartesin näkemisestä luoma käsitys oli ettei se perustu pelkästään silmän toimintaan, vaan myös aivoilla ja tuntoaistilla sekä kokemuksella on näkemisessä tärkeä osa. Ja melko kaukaa historiasta löytyvät erilaiset keinot yrittää auttaa hahmottamaan ympäröivästä maailmasta saatavaa kuvaa näköhavaintona. 1200-luvulla kehitetty korjaava linssi pitkänäköisyyteen ja 1500-luvulla likinäköisyyteen loivat silmälasit ihmiskunnan katseluavuksi. Näkökyky on, kuten muutkin aistimme, sellainen luonnollisuus, ettei sitä juurikaan noteeraa, ennen kuin…  

Reilut 55 vuotta elelemäni prillipäisyysaika on antanut kokemusta, mutta siltikään en tiedä mitä olisi, ellei noilla nenän päällä keikkuvilla saisi havaintoja syntymään. Muutaman vuoden välein lisättyjä dioptereitten plusarvoja seuraillen kulkeuduin jälleen optikolle, kun printtimediasta eivät uutiset hahmottuneet kuin pelkkinä otsikkoina.

Silmälasieni käyttöhistorian mittaisen DM:n elinmuutosten seuranta on pitänyt myös silmäni kontrollissa julkisen terveydenhoidon puolella, säännöllisin silmänpohjien kuvauksin. Neljännesvuosisadan verran sieltä on erottunut diabeettista taustaretinopatiaa, joka kuitenkin on pysytellyt ”lähes vähäisenä”. Ja kun viimeisinkään kuvantaminen ei muuta kertonut, niin ohjailin itseni optikolle, joka sitten hämmästytti ilmoituksellaan, ettei hänellä riitä valtuudet vahvistaa lasejani. Koetin tapani mukaan kääntää kaiken leikkisemmäksi kertoen, että jo yli 10 vuotta olen pärjännyt limonadilinjalla, ilman vahvistuksia lasiin, vaan ei auttanut. Silmälääkärille!

Siellähän se ”syyllinen” sitten löytyi: ikäkaihi (= harmaakaihi, jonka puhkeamiseen vaikuttaa ikä, erilaiset muut sairaudet, puutokset ravinnossa, vitamiineissa etc.). Nyt sitten aletaan odottelemaan näkökyvyn alenemista niin paljon, että pääsee julkisen puolen leikkausjonoon. Kaihihan korjataan nykyisen melko näppärästi päiväkirurgisella operaatiolla. Yksityisesti suoritettuna ”jonoon pääsyyn” tarvitaan vain rahaa, mutta julkiselle vaaditaan selkeät kriteerit näön korjattavuudessa (siis linssien avullakaan korjaamattomuudessa). Eli kustannuskysymys. Ainakin minulle.

Mutta sain uudet prillit, joiden tehot pistivät entisestäänkin varovaisemmin liikkumaan, kun ulottuvuudet ja etäisyydet ovat vielä hakusessa. Esimerkiksi portaissa kulku alaspäin ei salli kyllä jalkoihin tuijottelua ja kadulla puolestaan ei juuri ennätä vilkuilla vastaantulijoita, kun täytyy arvioida mihin askeleensa kohdistaa. (Että jos jää morjestamatta, niin nykäiskää hihasta!)

Huomasin uusiin laseihini totutellessani kaipailevani isovanhempieni aikaisia apuja prillien valumista estämään. Muistan jonkunlaisen nyörin kulkeneen ukkini pään taitse hänen kumartuessaan suutaroinnin tarkempiin toimiin, joissa ei voinut irrottaa käsiä klasien korjaamiseen kohdalleen. Avulias optikkotuttuni yritti pariin otteeseen muokata sankojen asentoa ja totesi syyn johtuvan lasilinssien painosta. Mutta ammattimies on ammattimies ja apu oli lähellä. Optikolla.

Olen aina tiennyt silikonista olevan avun korjaamaan monta puutosta, mutta enpä ollut ennen nähnyt sellaisia pieniä ”koukkuja” sankojen päihin. Eivätpä valu enää!

Mitäkö tällä yritän julkituoda? En ole koskaan oikein läheltä seurannut näkövammaisen arkea ja siksi en pyrikään sille sektorille. SYTYssähän on myös näkövammaisten yhdistys, joten ehkä joskus saamme sieltä jonkinlaista avautumista heidän jokapäiväisyyksistä selviämisistään. Eikä tuo ikäkaihikaan ole lainkaan niin harvinainen ”lisäarvo”, että sen esille nostaminen olisi jutun aiheeksi riittävä. Mutta nuo pienet silikonikoukut tämän kyllä ansaitsevat! Lyhyessä ajassa olen tavannut monia, jotka myöntävät lasiensa valuvan jopa hyvinkin ärsyttävästi nenänvartta pitkin alaspäin. Poiketkaapa optikkoliikkeeseen, niin ongelma poistuu!

Siispä katsellaan ja nähdään...

IsoTimppa