Iha vaa kahestaa…

Kyl se vaa o silviisii, jot ite kullekii tekis hyvvää olla jollokii iha vaa kahestaa ommii ajatuksiisa kans. Ja siin siitte rehellisest puntaroija, jot mite puoli se tää maalima miu ihtein ympäril oikijast onkaa. No, ainaskii luulis, jot itellee ei ossaa valehellakkaa, mut jo iha omalt kohaltain tiijjän, jotta ainakii sitä monast selittää asjoit niinku ommaa puoltaa pitäväst, vaikk’ei iha varma ookkaa, jot oiskoo varmast oikiissakkaa. Niij jo senniitautta. Jotta tulis ies itele selväks, mite tää on nyt ja milviisii pitäs sitte sej’jälest tehä. Kyl siin arssinoimist piisaakii!

Mie oon koittant monelkii erviisii saaha aikaseks semmosii hetkilöit, joist tuommoseekii tarvittavvaa rauhaa sais ja jot pääsis sin oma pääsä sissää iha luontojaa pitämää haastii vaa itellee.

Iha parraita hetkii ajallisest onkii se, jos pääsee aamuvarahi yksinää istumaa venneeperäl kesäauringo nousuaikoloihi. Ja jos viel oliskii siin järves semmone lahukka, mihi eijoo viel kukkaa älynt mökkijää rakennel. Siin ruohiko rintuuves sitt vaa istuksii ja kahtelee ongekorkkii, eikä aattele mittää. Sielt se avvautuu, kesäpäivä. Lintui laululoihe joukost jollokii vaa huomaat, jot täshä tätä oliskii hyväst mahollist pistää ommaakii elovaa oortrinkii. Eikä siin sitt muuta tarviikkaa, ko antaa ajatuksillee vappaat käet tehä ommaa työtääsä.

Toine, mis oon pääst lähel ihtijäin, ol ko mie pijin ”jäniksevuottain” tuol Lapi raukoil rajoloil – iha siel itäpuole eteläisimmäl laijal. Mänin sin Ison Kirko kiireist jo elokuul ja just sillo sil talvel ’85 sit tulkii niit pitkii pakkasii vähä koko maaha – sielkii kolmatta viikkoo pit mittaris neljääkymment. Lumetkii tulliit jo syyskuul, jot ko miul ol vuitillain ain aamupäiväl pittää huushollii pystys, ko isäntäväk ol arpeettii tekemäs, nii mukavaaha siel ol piisinkulmal istuu lämpöses. Mut sitt ko ilmat millo olliit kelvollisempii ja miul alko oma aika päiväsyömiselt, nii usjast mie hiihteli piene harju toisel puolel, suo reunal ja maakeloloist värkkäsi kynstulet, nosti nokipannu siihe keitisalkohoo ja istuskeli isomma kaatunee kelon tyve pääl. Siin ko ei kuulunt mittää muut, mitä nyt revviiriisä tarkistannee korpi ronkasu, niij jo ol helppoo haastella itellee ja puntaroija ommii asijoitaa. 

Miul ko ol sillo mieles, jot lähenkö viel uutee elämää vai heittäyvynkö jo waarina olemissee. Ja ko mie siel lähel PääKallenkii maisemiikii olin, nii ”entiijjaa” tul pelattuu puolest ja vastaa monel kerral niilläkii tulil istuissain. (Mut kylhä mie sit jo seuraaval vuojel aloi kulettammaa hammasharjaa tän ’Harvinais-Suome’ suuntahe. Mut se on ihan muu asja, se viimene isomp moka, mikä tul tehyks. Ja kylhä nää kolmkymment vuotta täälkii on antant reilust hyvvää eelleenkii elettäväksein.) Koko siint siel olemisestain jäi kyl nii paljo mukavii muistelemissii, jot vaik ei ennää pohjose suuntaakaa oo kulkijaks, nii ko tuotakii kuvvaa katseleep, niij jo saap herkäst kiin siitäkii kahestaa olemisestaa…

Se tuo kaksistaa itellee haastaamine, se se löytää kyl usjast paremmi oikijoi perusteluit päätöksil ja suunnitelmil, ko mikkää muu kaver, vaik joihekii kans vois heilkii haastaa. Tärkijäähä se on kertoo ja kyssyy semmoselt kanssaihmiselt, joho o oppint luottamaa. Ainha se toinen näkkee samas asijas iha erilaisiikii lähestymistapoloi mitä ite. Niitä ko vertaileep ja arssinoip, jotta mite ois paremp, nii siinthä se usjast löytyyki, se paremp pohja päätöksilöil. Mut jos siul eijoo oman kantanais semmost, mille oot ehtint puntaroija mielestäis hyvät ja huonotkii puolet, ja sit vaa niihe kaverloihi osviital ko lähtee, nii saattaa männä niinkii, jot jälestkäsi harmittaa. Mut ko on kaikelviisi ommii ja muilt saatui ajatuksii ja jos niist saap viel kevollise keskiarvo syntymää, niiv vot!

Kyl myöntää pittää, jot ainaskii miul, tääl cityelämäs ei meinaa saaha haastettuu itellee samal viisii. Ei, vaik mite ois hiljast ja rauhallistkii. Mut sillo mie aukasenkii luuku niihe elettyihi muistoloihi; lähen kalal taik sinne suon reunal ja ko hetkeaikaa annan näihe entisii kiivetä päällimmäiseks sielt pääkopa kovalevylt, nii kohtikkää ja huomaamattaa onkii iha oikiist niis entisis. Enkä ies usko, jot pittää olla mittää tementijjaa tahi muut pahempaa muistisa tautiikaa, ko näkkee siulusa silmilöil sen samase maisema, mis jollokii on saant olla ja pittää haastii iha kahestaa ihtesä kans. Hyvä, jottei käet ala haista kalalt taik nokipannukahvi haju käyvä nokkahaa – mikä ainakii sit jo pistää painamaa kuumav vee kuleksimaa suodatinpussi poroloist läpi laskannuu; vaikk’ei se maku ennää mielkuvvaa vastaakkaa… 

Kyll tuo ihmise taito mielkuvvii yhistämisest muistoloihe, se on toinperrää hieno ominaisuus, niinku sekkii olemas oleva tieto, jot kyl muistoloit piisaa – sitä ko on elänt niij, jotta niit onkii iha valillapannen valkkaamal esil otettavis. Ja kui mont kanssaihmistkii sielt saap mukkaa muistoloihiisa. Semmosiikii, joitte olemassaolost on pääst häviämmää ne jokapäiväsyyvet, mutt sitte yheäki löyvät kaverinkii uuvestaa, taik pijät näihe tutumpii kans tehtyi muistoloit lämpösin, tääl kaamokse synkäst ja koleast ilma-alast huolimattakii. Sehä se on elämää!

Tehhää muistoloit vastakii ja elellää entisiinkii keral, niinko

PS. Anteeks nyt sit vaa, jot mie taaskii aloin kirjuttaa täl sekakielelläin, mutt ko tää irtovvaa niinku kaike helpommast ja on silviisii miu ommii ajatuksiloihein kanssa samast puust veistettyy. Ko miul viel jääp usjast mietityttämää, jotta pitäskö se kirjuttaa, jot …tten vaiko …den -loppusest; ja paljo muitkii, mist saattaap saaha kielihmisilt jälkikättee pyyhkeit! – Mutt tähä ko ei saa kukkaa iskettyy kiin, jott nythä se sie vast väärälviisii sanoitkii, ko tälle eijoo olemassakaa kieloppiloit tehtyn.  – Eihä nää murteit muistuttavat käyttökielet oo olna helppoloit millokaa; kertoit jott Tuntematontkiii pit olla korjaamas kirjuttaja ja kustannustoimittaja lisäksi viel usjampii kielihmisii erj murrealuveilt. Niij, ko näit miu juttuloitain ei oo kukkaa muu pääst tarkistammaa taik korjaamaa, niin älä siekää pahota mieltäis. Tämmönehä se mie oon! Jot saattaa näit tulla viel vastakii…