Silloin joskus,
kun kirjaviisaita ei ollut niin runsaasti kuin nykyisin. Niiltä ajoilta
on jotakin jäänyt muistiin, jollei niinkään muistiin, niin ainakin tunne on
jollakin tapaa tutun oloista. Joskus olen kuullut siitä kerrottavan. Tämä
kommenttini pätee lähinnä niinsanottuihin kirjoissa oleviin asioihin.
Tässä päivänä
muutamana katselin oikein keisarillista ohjelmaa telkusta. Keisari piteli
kädessään kuorma-autoa, joka oli supi suomalainen, jossakin tehtaassa tehty
yksilö. Siinä oli mielestäni suhteellisen pitkä puusta tehty lava. Lava näytti
kiinteä rakenteiselta, eli kuorman purku tapahtui ilmeisesti käsipelillä.
Ohjaamo, sen raaka-aineena on ollut vaneri. Auton nokka, siinä oli hyvin
muotoiltu nokkakappale. Pyörät ilmeisesti oli sorvattu konetyönä näyttävän
näköiseksi. Vuosimalli tälle autolle 1954, ei vanha, mutta antiikkia siinä
suhteessa, että nykyaikaan nuo kuormurit tehdään muovista.
Huutokauppakeisarin
kädessä ollut kuormuri nosti tunteitani ja muistoja menneestä. Ensinnäkin muistin
ensimmäisen kuormurin jonka olin saanut joulupukilta. Lahja oli niin
merkittävä, että uskon joulupukkiin vieläkin. Senkin vuoksi uskoni on luja,
koska olen saanut auttaa tuota herraa. Sijaisuus noinkin mahtavasta toimesta,
siitä ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa.
Olen
muistaakseni joillekin kertonut tienannut ison tilin sillä, omalla kuormurilla.
Tili oli niin iso, ettei kouraani meinannut mahtua. En edes laskenut kuinka
paljon rahaa siinä oli. Joka tapauksessa siinä minun loppu päiväni olisi mennyt.
Aika kului ja
koulu oli vuorossa. Eka ja toka luokka, niissä opetettiin käytännön
elämää. Tehtiin virkkuu- ja kudontatehtäviä. Muistaakseni sukatkin parsittiin.
Ikioman pallon teko kuului asiaan. Korkkiset pullonkorkit, näiden sidonta
tapahtui villalangalla pyöreään muotoon. Loppusilaus eri värisillä
villalangoilla. Virkkaamalla syntyi symmetrisellä kuviolla tehty pallo.
Yläluokat III–VI,
niitä pidän oikeina luokkina ja käytännön oppien ahjona. Tietenkin tämä
aloitettiin sahan, suorakulman ja höylän käytön opetteluna. Leikkuulautaa
aina tarvitaan, siinä sitä opettelemista. Kun siihen lisätään kalalauta
muotoineen, tuli käsityösaha tutuksi. Siinä piti pysyä viivalla sahattaessa. Jo
tarvittiin puuporaa ripustusreiän takia.
Olihan myös se
saapasrengin teko ihan välttämätön opin kannalta – silloin kun käytössä oli
nykyistä enemmän saappaita, joiden riisumisessa sitä tarvittiin. Sitä tehtäessä
joutui käyttämään uutta työkalua, eli puutalttaa. Liitoksen alkeet samalla
opittiin. Keväällä sitä joutui itsekin ihmetyksen kohteeksi. Oli siinä aika
nippu opittu käytännön työkalujen hyödyntämistä.
Kuormurin teko
oli yksi mieluisista valinnoista ja valmistuttuaan leluistani. Aika monelle
oppilaalle pyörien sorvaaminen tuli tututuksi. Eivätkä kerralla meinanneet
onnistuakaan. Monta työvaihetta siinä tarvittiin. Esimerkiksi lavan liitokset
toivat oppia lisää.
Samoin
lääkekaapin teko. Taidot lisääntyivät tarvikkeiden höyläämisessä. Käsihöylän
taipumus oli ottaa puuta vähän liikaa laudan loppukulmasta. Kuin ihmeen kaupalla
lauta oli ohuempi loppukulmastaan. Ongelman korjaamisessa auttoi opettajan
ohjaus. Ei pitänyt etukädellä painaa siellä lopussa höylää niin voimakkaasti.
Se viimeinen silaus, siinä vain takakäsi ohjasi höylää. Sen kun oppi niin
laudasta tuli tasapaksu… Jopa useimmiten.
Kulmien liimaus
tapahtui ns. luuliimalla, eli keittoliimalla. Koulussa oli sähköpannu liiman
sulatusta varten. Pannuun laitettiin vettä kiehumaan ja sen sisälle varsinainen
sulatus osa. Kotonani oli hellan päällä kuumennettava pannu. Liima levyt olivat
ruskeita ja sulaessaan haisivat ns. pahalta. Lämmin liima siveltiin
pensselillä, jonka paikka oli pannun sisällä kun sitä ei tarvittu. Hyvin
liimaukset pitivät, niin saumoissa kuin liitoksissa. Liima ei pehmittänyt puun
syytä, niinkuin nykyiset liimat. Syyt tarttuvat toisiinsa ja pito syntyy siitä.
Kuumaliima tarttui puun pintaan ja saumakohdat pysyivät liiman avulla kiinni.
Tämä antaa mahdollisuuden liitoksen kestämiseen väljemmissäkin liitoksissa.
Aina sitä tuli
firapelitöitäkin tehtyä. Pojanviikareita kiinnostivat oikeastaan
luvattoman paljon hernepyssyt ja muut pistoolit. Valvova silmä ei työskennellyt
aivan lähistöllä. Opettajalla oli omat huonekaluprojektinsa usein meneillään.
Jos neuvoja tarvitsi, niin niitä häneltä auliisti sai. Minun mittapuun mukaan
hän oli mitä parhain käsityöihminen. Tähän varmaan yhtyy koko sen ajan
oppilaat. Hän oli oikein vanhan ajan käsityöt taitava puutyön opettaja.
Siitä on
todisteena talven aikana syntyneet käsityöt, joita käsirattailla kotiin
haettiin keväällä. Esimerkiksi pirttikaluston tuominen kotiin ei ilman
vetokärryjä onnistunut. Tämä kaluston teko oli monen suurin esine, ehkä koko
elämän aikana, ja se muodostui omin käsin tehdyistä sellaiseksi. joka on jäänyt
mieleen.
Keväällä oli
mieluisa työ maalata Miranol-maalilla koko kalusteryhmä, pöytä penkkeineen.
Siinä oppi myös käyttämään pensseliä, sekä pohjustamaan maalattava pinta.
Miranol on merkkinä tosi vanha maali. Sitä en tiedä onko ko. maalia vielä
markkinoilla, mutta käsittääkseni sitä sai vielä vuosituhannen vaihteessa.
Tällä kirjoituksellani
haluan osoittaa aikakauden muuttumisen, eli kehityssuunnan. En väitä, että
silloin joskus olisi ollut paremmin. Nykyisin ei puutöihin panosteta sillä
tavalla kuin joskus ennen. Ehkä silloin katsottiin tarvittavan enemmän monenmoisia
kädentaitoja. En väitä nykypolvenkaan seisovan ns. tumput suorina. Kehitys on ollut
kaikin puolin valtava. Puutakin työstetään koneellisesti. Käsikäyttöiset
työkalut ovat saaneet väistyä. Konevoimalla työt hoituvat nopeasti ja
tarkemminkin, mutta niistä puuttuu – kuten joku ruokamainos sen julisti – se
”käsintehdyn maku”!
Koulujen
päätyttyä nykyiset käsityöt kotiutuvat miltei reppuun laitettuna. Esineet ovat
paremminkin askartelun tuloksia.
Yläluokilla tulivat
metallityöt kuvioihin mukaan. Itse tein rikkalapion. siinä joutui pellin
pakottamaan muotoonsa ja varren sorvaamaan. Tämä kiinnitettiin metalliseen,
niitattuun karaan. Veljeni teki potkukelkan, kasaan laitettavan sellaisen.
Kelkka on vieläkin käytössä. Syksyinen järvenjää mahdollisti mukavat
kelkkaretket. Rantojen tuntumassa kulkeminen antoi turvallisuutta matkan
tekoon. Ja ulkoilu oli luonteva osa elämää. Silloin... Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti