Turun murre

on ruma – kuulemma – koirana, mutta ainakin minusta kuultuna vallan sukkelaa. Kaikkeahan siitä ei, edes asiayhteyksissä, itäsuomalainen ymmärrä, ja kirjan-oppineiden vakuuttelujen mukaan se ”ei ole mikään Turussa asustava hauveli, vaan alueen dialekti, kielimuoto”. Koiran nimenäkään ei tuolta lapsuusmaisemistani sellaista tullut tietooni. Myöskään parin vuoden takaisessa Kennelliiton suosituimpien nimien listalla se ei päässyt top sataseen. 

Siispä unohdan tuon koiruuspuolen ja keskitän ajatuksen-juoksuani murteisiin. Rajallisesti, kun sitä ei 8/8 kansa-koulupohjalla kovin liene kanttia pröystäillä oikein millään tiedon alueella, eikä kielitieteellisesti sitäkään vähää. Mutta omakohtaisuuksilla ehkä hiukan kuitenkin.

Jos olet seurannut tätä Yhdistävää tekijää aiemminkin, tiedät, että lapsuuteni ”kielimuoto” paikallistui Savo-Karjalan puhekielten rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Vallinneesta sota-ajasta huolimatta! Savolaismurteen intonaatiosta, tai intonaatiosta yleensäkään, ei siihen aikaan ollut tietoa kansan syvien rivien keskuudessa. Kukin kiekaisi sanottavansa sellaiselta äänenkorkeudelta, johon omat äänihuulet olivat sen luontaisesti asettaneet. Ja tietynlaista väritystä kielelliseen ilmaisuumme saimme kylälle muuttaneitten karjalaisten ”haastamist” jäljitellessämme. Eikä varmasti jäänyt mikään asia sen vuoksi selvittämättä, etteikö olisi tullut ymmärtäneeksi, mitä toinen tarkoitti. Paitsi silloin harvoin, kun se tarkoituksella jätettiin huomioimatta. Naapurisopujen säilymiset muistaen sellaisia tilanteita lienee ollut melko harvoin.

Täällä maan länsipuolella, Varsinais-Suomessa, olen nyt asustellut kolmisenkymmentä vuotta. Seutukunnan murretta en, matkimisyrityksistäni huolimatta, hallitse. Vielä. Vaikka melko lailla monessa tilanteessa sitä koetankin käyttää. Jossain vaiheessa tosin jo kuvittelin saaneeni otteen siitä, mutta mitä vielä. Kun Salkkari julkaisi kesän alussa Salon murresanakirjan, niin kuvitelmat kuivuivat täysin. Paksuhko painotuote täynnä sanoja, joista puoliakaan en osaisi pistää oikeaan kohtaan puheessani ja sitten vielä ne, joita en lainkaan ymmärtänyt. Eikä niitä ollutkaan vähän.

Joka tapauksessa olen tähän saakka kyllä ymmärtänyt kanssaihmisiä ja tullut myös ymmärretyksi – pääosin puheitteni suhteen. Ajatusmaailmani, asenteeni ja tapani ovatkin sitten luku erikseen, enkä siihen vielä ota hiukkaakaan mukaan ns. savolaista huumoriani, josta en saa itseäni irti. En tosin ole varma, haluaisinkokaan!

Itä-Suomen yliopistossa tehty väitöskirja tiivistää tuon kuuluisan savolaisen vääräleukaisuuden jopa sellaiseksi, jonka ulkopuoliset voivat kokea piikittelynäkin. Itseminäni todellakin olettaa, tai ainakin toivoo, sen tavoittavan puhekumppanin positiivisuutena ja jopa arvostuksen osoituksena, kun se lähtee nimenomaan ja vilpittömästi siltä pohjalta.

Melko lailla tämän kotimaan murrealueilla kiertelyni kautta olen saanut jonkinlaista tuntumaa käytettyihin paikallisiin arkikieliin. Ja varsinkin siihen, kuinka eri kielialueen ihmiset suhtautuvat poikkeavuuksiin nimenomaan puheilmaisuissa. Jollakinlailla koen myös onnistuneeni löytämään muutamien murteitten ”nuotteja” ja päässyt niitä matkimalla jopa häivyttämään lapsuuden murretaustani tunnistamisen. Silloin, kun aloin kokeilla tuonsuuntaista ilmaisua, ei vielä puhuttukaan imitoinneista, vaikka olisihan sitä voinut sellaiseksikin nimittää. Vaikkei ketään tunnettua henkilöä jäljiteltykään, vain eri murteita.

Selvimmät havainnot ja erot ”kuullun vastaanottamisessa” (ei välttämättä siis ymmärtämisessä) sain kokemuksena kiertäessäni jo edesmenneen tavarataloketjun myynti-pisteissä Helsingistä maan itälaitaa seuraillen Kajaaniin ja sitten Oulun kautta kohti etelää ja Turkua. Kyseessä oli kyseisten kauppojen markkinointi-iskupäivien juontajan (lue pellen) rooli. Eihän silloin vielä juontaja-sanakaan ollut käytössä. Roolikseni olimme valinneet laiskanlupsakan savolaisen mehtätyömiehen (ei suinkaan metsureita mollaten)

ja tuo Tahvon nimellä esiintyjä koetti sitten sekä hauskuuttaa kauppaan sinä päivänä eksyneitä asiakkaita, että lisätä myyntiä (noiden viikkojen havaintojeni mukaan erityisesti niistä tuotteista, jotka olivat pölyttyneet liian kauan hyllyillä). Oiva esimerkki lienee tätä luokkaa, että määrätyllä kellonlyömällä tietyssä pisteessä tavarataloa oli joko muutama ostoskärry tai peräti kuljetushäkki täynnä viime hetkellä kuulutuksella ilmoitettua tuotetta, mikä myytiin nopeimmin sieltä niitä noutaneille lähes olemattoman halvan tuntuisella hinnalla. Paljon alle totutun siis. Kerrottiin myös, että kärryt ovat paikalla esim. vain 4 – 5 minuuttia. Ja vilskettä riitti!

Useimmiten kärryt tyhjenivät ja ne poistettiin varaston puolelle. Joskus, muistan, myyntikasassa oli sukkahousuja – silloin vielä melkoinen uutuustuote – aivan pilkkahinnalla. Ja kun kaikki nopeimmat olivat saaneet ”sylintäydeltä” saalista, joidenkin jäädessä ihan ilman, ja kärryt poistettiin, hoksasivat useimmat katsoa tarkemmin onnensa kohdetta omassa ostoskorissaan. Kaikki tummanvioletin värisiä! Kiirehtiminen palauttamaan niitä kärryyn oli aivan turhaa – kärryt olivat poissa. Ja nyt korostan, ettei idea ollut omani, eikä läheskään kaikissa kaupungeissa kaupattu mitään epäkuranttia. Tuo vain kuulostaa yhä mieleen jääneeltä.

Kiertueen antina, esiintymispalkkion lisäksi, oli runsaasti kokemusta tuollaisen Tahvon vastaanottamisesta maan eri kulmakunnilla. Pääkaupunkilaiset olivat tottuneet nimekkäisiin esiintyjiin, eikä sitä päivääkään mainostettu muutoin kuin erikoistarjouksien määrillä ja hinnoilla. Ja itäsuunnassa huomasi selvästi väen olevan myös Tahvoa tarkastelemassa – ehkä pettyenkin – sillä Pakarisen Esakin vielä eläkeläisenä kierteli yhä keikkailemassa. Kajaanihan kuuluu savolaismurteiden kielialueeseen, ja Oulukin, vaikka onkin keski- ja pohjoispohjalaisaluetta, otti vastaan niin kuin vanhan tutun. 

Mutta kun Keski-Suomen kautta päädyttiin Turkuun, niin johan tuli stoppi! Tavaratalon henkilökunta oli ystävällistä ja järjesteli asiat reilaan (kun ”kuljettajanani” oli ketjun sisäänostoista vastaava henkilö). Olipa liikkeellä asiakkaitakin, joista jokunen pysähtyi rakennetun esiintymiskorokkeen kohdalla. Hetkeksi. Katselivat aikansa ja jatkoivat matkaansa, vaikka Tahvo yritti parhaansa ja vieläpä ylittää kaikki oppimansa esiintymistaidot. Ei pienintäkään hymyä, naurahtelusta puhumattakaan – ja niihin olin ennättänyt tottua jo niin, että luulottelin itseäni oikein viihdyttäjäksi, kun kaikissa muissa kaupungeissa olin ympäröity iloisin ja hymyilevin ilmein, jopa naurunpyrskähdyksinkin! Olisi saanut jäädä se keikkarundi kesken ja viimeistä päivää vaille. Mutta opissahan se on variksenpoikakin tuulessa, sanoivat ennen vanhat ja viisaat. Vähempi on tullut sen jälkeen tahvoiltua ja vain lähipiireissä, eikä enää viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen lainkaan. Varmuudeksi! Ja asusteet + muukin rekvisiitta palautettiin MTV:n puvustoon…