Koulumatkan varrella oli
K-merkillä varustettu sekatavara kauppa. Sieltä me pojan koltiaiset
kotimatkalla asioimme aika usein. Jostakin olimme saaneet tietoomme, että hiiva
oli terveellistä nautittavaksi. Viisi ja kymmenpenniset vaihtoivat omistajaa.
Hiiva parantaa veren laatua ja estää keripukin saamista. Ei ne pikkupoikien ja
tyttöjen tarpeet niin suuret olleet. Tätä tarvetta rajoitti huomattavasti puute
vähän kaikesta, miltei kaikki oli ostokortin varassa.
Eräänä päivänä kaupan
tiskille oli ilmaantunut iso laatikollinen puukkoja ilman tuppea. Oli siinä
hypisteltävää kerrakseen. Useamman kerran puukkoja tuli tutkittua. Teräviltä
nuo tuntuivat ja käteenkin sopivilta. Puukon kahva vähän ihmetytti. Siinä ei
ollut totutun näköistä helapää muotoilua. Puulta koko kahva näytti ja sen väri
oli punainen. Hintakin tuntui halvalta. Tupen puute arvelutti. Puukkoa ei saa
millään kuljetettua vyötäisillä, taskusta puhumattakaan. Rahat riittävät
ostoksen tekoon, mutta mitä äiti tai isä asiasta sanoo. Tokko he edes huomaavat
koko asiaa. Pitkän harkinnan jälkeen tein myönteisen päätöksen ja niin olin
ikioman puukon omistaja – tupettoman sellaisen. Myöhemmin, kun olin itsellinen
päätöksien tekijä, havaitsin puukon olevan samaa laatua, jota kaupataan Mora
merkkisenä. Jossakin vaiheessa tämä ikioma Mora katosi tielle tuntemattomalle.
Mitä sitten Moran kanssa
puuhasin. Tein oikein luettelon mitä kaikkea sain aikaiseksi puukkoa käyttäen.
Pauhua ostokseni ei aiheuttanut. Äiti siihen ei puuttunut ja isäkin antoi
positiivisen lausunnon. Terän pituus ja kahvan muotoilu häntä kiinnosti.
"Kyl tää sopivalt tuntuu pienempään käteen". Käteen sopivuus, siitä
olin mielissäni. Isän puukkojen joukossa oli vähän samanlainen kapistus. Erona
oli vain koko. Siihen puukkoon ei toiset koskeneet, sille oli oma hiomakivi,
jossa käytettiin oljyä hiotessa. Kivellä oli oma puukehyksensä ja hiomapinta
piti olla suora. Nahkahihnalla terä sai loppusilauksen - kierteet suoraksi.
Höyläpenkiltä löytyi työkaluja
moneen työhön. Suorakulma, harppi, höylää moneen lähtöön - eli mitä esim. puusaavin
teossa tarvittiin, myös taltat sahat ovat työkalupakin esineitä. Piilukirves
tietenkin, ei hirsitalo ilman sitä onnistu. (mitähän olisin sillä tehnyt).
Puukko kuitenkin minun askareissa oli hyvin tärkeä väline. Tein oikein luettelon
minkälaisia esineitä sain aikaiseksi. Samaa "yrittelijäsyyttä"
harrasti kylän kaverit. Matkiminen kuului asiaan, ei niitä
"pelinappuloita" muuten saanut. Pelit ja leikit onnistui, kun
mahdollisimman monella oli varustetaso kunnossa. Tietenkin joukossa oli
esineitä, jotka olimme tehneet yhdessä talkootyönä. Urheilukenttää ei kylästä löytynyt,
mutta yhteistyönä isot- ja pikkupojat raivasivat kentän yhteisvoimin. Siihen
osallistui myös tytöt. Pehvapallo ja "potkupallo" kentällä onnistui
mainiosti. Palataan siihen esineluetteloon, niin nimikeluettelossa oli 19 eri
esinettä, jotka sain aikaiseksi ns. kotityönä. Koulun käsityöt sisälsi mm.
pirttikaluston ja lääkekaapin. Käsityöt ei sisälly luetteloon, jotka ovat
valmistuneet 6 - 14 ikävuoden sisällä...
Yksi esine tuli tässä mieleeni.
Tätä olen kylläkin käyttänyt varhaisnuorena. Minkälaisesta esineestä on
kysymys, kun puhutaan PAININpuusta? Onko se jonkinlainen puusta tehty juttu,
jota käytetään voimaharjoitusvälineenä painissa?
Nyt eletään kesäkuun puolta
väliä. Silloin joskus kuului tehdä pajupuusta pilli. Tekotavasta eli
ilmareiästä riippui pillin sointi. Ehkä pientä kokemusta tarvitaan ja
opastustakin onnistumiselle. Oli se hienoa kun koristeli "kävelykepin"
pajun kuoren muotoilulla. Kuori irrotetaan niinkuin pajupillikin,
pituussuuntaisesti vedetään kuoreen viillot, jotka aloitettaan irrotetun kuoren
yläpäästä samasta kohtaa, viiltojen väli noin 4 milliä. Kun viillot tasasuuntaiset
välit on valmiina, niin aivan pieni viilto kuoren ympäri - senverran vain, että viillon kohta antaa periksi,
kun varovasti irtokuorta lykätään molemmista päistä kasaan. Tällä tavalla
saadaan ikäänkuin kruunu keppiin.
Puukolla tuli tehtyä ritsat,
kaarnalaivat, mato-ongen vavat, jousipyssyt. piilipyssyt (tukillinen
jousipyssy, kaaripyssy - niillä voi vahingoittaa naapurin silmän. - varo
vaaraa). Nuolten teko. Mukulalinko eli heittokeppi jolla viskattiin perunan
"pampuloita". Siinä osa harrasteista, johonka puukkoa tuli käytettyä.
HAUSKA LELU
Ropelli ja laite jolla tuo ropelli
saatiin ilmaan. Ohuelle pellille piirrettiin lentokoneen ropellin (potkurin)
muotoinen kuvio, joka leikattiin piirroksen mukaisesti irti. Minulla ei ollut
peltisaksia, mutta "äidin" sakset soveltui työhön joten kuten.
Sakset eivät olleet
tarkoituksenmukaisessa käytössä. Viilalla paranneltiin tulosta. Ropelli
muotoiltiin ikään kuin oikea lentokoneen ropelli olisi kyseessä. Laitteen
kädensija tehtiin vaikkapa pyöreästä puun rungosta (halkaisija 3 - 4 cm, pituus
10 - 12 cm). Kapulan päähän naulattiin reiästään tyhjä, isohko lankarulla.
Rullan päähän naulattiin pienet piikit. Ropelliin keskikohdalle tehtiin piikkien
kokoiset reiät. Rullan lankaväliin kierretään vahvaa vetämisen kestävää lankaa.
Paksumpi kalastajalanka on käyttökelpoista, mutta ns. Karhurihmallakin pärjäsi.
Kova ja nopea veto narusta.
Ropelli lähtee ylöspäin lentoon ja sitä on mukava seurata. Oman liikkeensä
toimenpide ehkä vaatii. Veto aloitettaan keskivartalon kohdalta ja loppuu
hieman yli pään. Ehkä tässä askarteluvinkki.
POIKIEN TOIVEHARRASTUS
Lennokkien rakentaminen oli
oikein ”puumi”. Niitä tehtiin kotona itsenäisesti - myös asutuskeskusten
lennokkikerhot toimivat hyvin.
Ongelmana oli lennokin ilmaan
hinaamisessa laitteen puute, jolla voitiin kelata hinausnaru vetorullaan.
Juoksemalla lennokki yleensä ilmaan saatiin. Oli vetolaite minkätyyppinen
tahansa, niin kaksin se piti suorittaa. Toinen hinasi ja "perämies"
lähetti koneen ilmaan.
Siihen aikaan moni joutui
tyytymään läkkipeltillä paikattuihin suksiinkin. Kärki ei ollut kestänyt ojan
ylitystä taikka hankeen suistumista. Pelti muotoiltiin paikkauskohtaan
sopivaksi. Pienillä nauloilla paikka kiinnitettiin mahdollisemman siististi
saumakohdalta. Naulan kanta suksen pohjapuolelta. Paikkauksesta minulla ei ole
suurempaa kokemusta. Katkeneen tilalle ostettiin uusi suksiseppä P.Kurjelta.
Tällainen leima suksen sidekappaleen edessäö oli. Useimmiten takuu kuului
hintaan. Vähän vanhempana eli nuorukaisena sitä joutui asentamaan Voitto- tai Rotanloukku
nimisiä siteitä suksiin. Homma helpottui kun siteet tulivat hiihtokenkien
levyisiksi. Eli varvaskappale oli yhtenäinen.
Vesirattaat, purjeveneet,
kaarnalaivat yms. kuuluivat ehdottomasti leikkeihin. Purjeveneet valmistettiin
yleensä laudanpätkästä, johon muotoiltiin
sahaten ja puukolla viimeisteltiin oikea muoto, yksi tai kaksi mastoa puukolla
vuollen veisteltiin muotoonsa. Poralla reikä ja maston alapää sovitettiin
reikään. Nauloista tehtiin puomin kiinnitystä varten "saranat". Kolmio
purjeet ommeltiin kanttaamalla. Mallia katsottiin oikeista purjeveneistä.
Nykyisin lasten leikit ovat
paljon enemmän kilpailuhenkisiä. Pitää pärjätä digitaalisesti. Puukkoa ei
juurikaan tarvitse missään. Tietokoneet ja älypuhelimet hallitsevat niin
aikuisia kuin nuoria. Maailma on aivan toisenlainen kuin mitä se oli silloin
joskus. Tekninen kehitys on tuonut toisenlaiset haasteet. Höyrykoneet on
museotavaraa.
Käytöstavatkin on toisenlaiset.
Silloin joskus kuljettiin puukko vyötäröllä, mutta nykyisin siitä sakotetaan.
Hyvä niin, sillä aseista on tullut todella suuri turvallisuusriski yleisillä
paikoilla.
Nuoriso on kehittynyttä monella
tavalla. Ns. urheilusuoritukset taito-tasolla ovat erilaisia, välineet sen
myötä. On skeittilautaa ja monennäköistä vempainta. Tehdastekoisena niitä saa –
edullisestikin. Silloin joskus, kun jotakin halusit, se piti tehdä itse tai
porukalla. Vanhemmilla ei juurikaan ollut varaa ”turhuuteen”. Silloin joskus
ns. perheenpää toi elannon ja äiti huolehti kodin hoidosta. Tiukkaa se oli,
mutta kun säästeliäitä oltiin, niin jotenkin pärjättiin. Paremmasta ei aina
ollut niin tietoakaan.
Jokainen sukupolvi elää tavallaan
menneessä, olevassa ja tulevassa kehitysjaksossa. Menneitä saatetaan haikailla.
”Se oli sitä hyvää aikaa, kyllä maailmassa on tapahtunut liian paljon muutoksia
ja kaikki päin prinkkalaa, toista se oli ennenvanhaan”. No joo, mutta kuka
niitä muutoksia aikaansaa? Kukapa muu, kuin jokainen sukupolvi vuorollaan –
kehitystä ei voi vastustaa. Tehdään oikeita sekä vääriä ratkaisuja. Jokaiselle
ratkaisulle on kannattajansa ja vastustajansa. Tietotaito menee eteenpäin,
hitaammin ja nopeammin. Paikallaan ei olla pysytty. Oravannahat on muuttuneet
digitaaliseksi bittirahaksi, bitcoiksi. Kehityksen hallinnassa on
väliinputoajia ollut aina. Olen itse siitä hyvä esimerkki. Yritän olla
purnaamatta, mutta kyllä se kuitenkin hermostuttaa, kun ei osaa hyödyntää
kaikkia noita avuksi kehitettyjä ”älylaitteita”. Huomaan kyllä huomaut-telemattakin,
että kuulun sinne väliinputoajien joukkoon. Mutta kun ei tee mitään, niin
virheetkin minimoituu. Kuitenkin ”Tarttis tehrä jotain”!
Kun olin kouluiässä, niin silloin
olivat ”valmentajina” elämälle vanhemmat ja sisarukset, opettajat, nuo sen ajan
”kansankynttilät” opettivat ja ohjasivat koko kylän lapsia, sekä siinä sivussa
erilaisissa muissa riennoissa. Eri yhdistysten toimihenkilöillä, eli vetäjillä
oli oma merkityksensä (on edelleenkin). Minulla ei ollut ketään esim. opettamassa
hiihtoa. Omilla opeilla ja matkimalla sitä piti pärjätä. Veljeni toimi
rasvamestarina. Toista se on tänä päivänä. On opinkäyneitä valmentajia lajiin
kuin lajiin. Kai väliinputoajillekin!
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti