TIKUSTA ASIAA…

Tehdä tikusta asiaa = keksiä hyvä syy toimittaa jokin asia.
(peräisin Juhani Ahon näytelmästä "Tulitikkuja lainaamassa")

Sellaiseltahan tämä tämänkertainen postaukseni tuntuu – ainakin itsestäni – kun en löytänyt mitään asiallisempaakaan ottaakseni sen hampaisiini. Ja sitten huomasin, että siellähän oli jo hammastikku. 

Se tapa on muuten kaukainen jäänne piipunvarren pureskelustani tilanteissa, joissa olisi vaadittu hetkittäin keskittymistä ja käsien tarkkuutta. Rapido-kynällä ohutta viivaa vedettäessä melkein valmiin originaalipiirroksen viimeistelyyn oli tilanne, jossa melko pienellä herpaantumisella pilasi helposti tuntien työn. Jännitys oli pakko saada pois käsistä ja piipun bakeliittivarsi oli sille oiva kohde. Ja aina oli oltava tehtaalta erikseen tilattuja piipunvarsia pöytälaatikossa! Eiväthän nekään sentään kaikkea kestäneet!

Mutta tuosta tikusta asiaa tehden, palaan vielä hammastikkumuistoihini. Joskus hamassa nuoruudessani, kun minusta yritettiin kouluttaa ”sotatyönjohtajaa”, olivat sen alkuvaiheissa rauhanomaisempana oppiaineena myöskin oikein toteutettavat pöytätavat. Että kuinka peruna kuoritaan lautaselta nostamatta, haarukassa, veitsen terän irrottaessa kuorta itsestä poispäin yms. joka maatiaispojasta, kourassa ikänsä ”potaatit” kuorineena, tuntui etten sanois turhauttavalta. Ja taisin sen sanoakin, kun muistelen ruokailuamme valvoneen kadettiupseerin keskeyttäneen koko parisatapäisen porukkamme aterioinnin, kiinnittäen kaikkien huomion allekirjoittaneeseen näin sanoen: ”Oppilas Luhtavaaraa kuulostaa kiinnostavan oikeaoppisuuden historialliset perinteet ruokailukulttuurissamme ja kun emme kaikki kuulleet hänen äskeistä kannanottoaan, niin oletan, että hän valmistelee koko ruokalan kuultavaksi tänään iltaruokailuun esitelmän aiheesta ’hammastikun käyttö kautta aikain Suomen Puolustusvoimissa’ – kesto kolme minuuttia. Jatkakaa!”

Että silleen, sano! Mutta pidetyksihän sekin tuli. Ei tosin ihan kolmea minuuttia täyteen. Kun heti alkuunsa esitin epäilyn, että oliskohan armeijassa siihenkin niin nuukasti määrärahaa, että vähintäänkin tuvallisen – silloisten kasarmien aikaan noin 30 miestä – on pärjättävä yhdellä yhteisellä tikulla hampaittensa kaivelusta. Aivan sanatarkasti en muista jatkoa, mutta joka tapauksessa se aiheutti huolella valmistelemani esitelmän katkaisun ennen huipentumistaan, jota sitäkään en tunnu muistavan. Mutta tikusta sitä asiaa saatiin noinkin! Ja isolle porukalle.

Tuon sanonnan Ahon tunnetussa näytelmässä alkuperäisesti lainaksi haettavat tulitikut keksittiin jo 1600-luvulla ideana, mutta pitkään käytössä olleet ”turvatulitikut” saivat patentin Ruotsissa vasta 1844 ja nähtävästi tulivat melko pian myös meille raavittaviksi. Ja kuulemma alusta alkaen puolet ihmisistä sytyttävät sen väärin. Ei koskaan saisi raapaista itsensä suuntaan, sillä sytytyskaasut saattavat heittää jotain palavaa rikkoutuvasta tikun päästä sytyttäjää taikka vaatetusta vaurioittaen. Että oppiahan sekin olisi kaivannut. Raapaisu.

Varsinaisesti yritän tehdä asiaa itse tikun raaka-aineista ja rakenteesta, mutta näköjään en meinaa millään päästä sinne saakka. Enkä edes löytää tietoa, mistä nämä nykytulitikut oikein on koostettu.  Sen me muistamme, jos olemme jo olleet luvallisessa iässä tikkuja raapimaan, että puutahan se tikku oli. Haapapuuta, ehkä aikoinaan kotimaista, mutta myöhemmin ruotsalaisomisteisten halpamaissa sijaitsevien tehtaitten kautta Venäjältä lähtenyttä sekä myös poppelia. Mitä se ”tikku” sitten nykyisin on, ei käsitystä – kai siinä puutakin on ja sen korvikkeena selluloosallahan sitä rakennettiinkin jo sota-aikana. Eikös ne sotajoukkojen hevosetkin niitä tallin sellusieniä syöneet muun rehun puutteessa? 

Kuningaskuluttaja-ohjelma, ennen päättymistään, testasi tikkuja ja kertoi, että ”Tulitikkujen valmistus Suomessa lopetettiin jo vuonna 1995. Testimme tikuista osa on tehty Puolassa, puolalaisesta poppelista tai haavasta. Jotkut tikut olivat tehty Intiassa, ja raaka-aineena on Venäjältä, Latviasta tai Kiinasta tuotu haapa. Sampo-tikut ja R-kioskin tikut on tehnyt sama ruotsalainen tehdas ruotsalaisesta haapapuusta.

Monet epäilevät, että tikkujen laatu on huonontunut sen jälkeen kun niiden valmistus siirtyi ulkomaille. Tätä on vaikea todistaa. Selvää kuitenkin on, että puun laatu vaikuttaa tulitikun ominaisuuksiin. Ja puun laatuun taas vaikuttaa se, missä se on kasvanut.

Toinen muutos tulitikuissa on se, että niissä ei enää käytetä rikkiä.”

Toivoa vain siis voinee, että vastaisuudessakin saamme tehtyä tikusta asiaa – tai ainakin tikkujen lainaamisesta, vaikka uudelta naapurilta, ihan vain nähdäksemme minkälaisen kanssaihmisen läheisyydessä joka-päiväisyyttämme elämme, tosin melko vähän tulitikkuja raaviskellen. Kynttilätkin kun alkavat olla LED-liekillä!

• ...mutta ettei ajankohdan merkitys häviäisi pelkästään turhanaikaiseen tikkujen raapimiseen, muistakaamme sytyttää kynttilät 6.12. Suomen itsenäisyydelle

Yhdistävä tekijä toivottaa
HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!