…voinee
muistella vielä näin kauempanakin joulun jälkeen. Meinaan kun omakohtaisia
elämyksiä joku joulun ruokavaliossa kaiveli esille entisyydestä. Ja tarina
alkaa!
Joskus,
kauan sitten, kun maassamme oli vain yksi Messuhalli, jota ei suinkaan silloin vanhaksi
sanottu, vaikka ikäähän sillä oli ja kuluneisuutta 40-vuotisesta käytöstä niin,
ettei se nykyaikana kelpaisi enää kuin korkeintaan putkaksi taikka
selviämisasemaksi.
Tuolla
Messuhallissa oli tapana, nimensä mukaisesti, järjestää näyttelyitä ja messuja
(enempikin kaupallisessa kuin kirkollisessa mielessä) ja meitä mainosmaailman
orjatyöläisiä juuri sellaisilla oli tapana ylityöllistää (ilman
erilliskorvauksia). Vuosikausien kanssakäymisessä porukka tuli tutuksi ja juuri
tuon erilliskorvauksen puuttuminen antoi sysäyksen tehdä jotain – yhdessä. No,
jos tuolta alalta leipänsä (ainakin silloin ennen) tienanneita tunnet taikka
olet kuullut, niin töiden jälkeiseen yhdessä tekemiseen liittyi ongelmitta
ravintola. Emmekä mekään ongelmia aiheuttaneet, sillä tämä
yhdessätekemisryhmämme oli jotenkin kokonaisuudessaan ennemminkin hyvän ruuan
kuin juomapuolen ystäviä. Eli alkoholiongelmia ei ollut; ei, vaikka useammankin
kerran vuodessa kokoontuessamme saatoimme istua pikkutunneille saakka salin
puolella, useimmiten Messuravintolassa, perustamispaikassamme. Porukasta ei
juurikaan huudeltu, pikkuhiljaa siihen kuiskaillen kasattiin koolle samanhenkisiä
alan ihmisiä ja jokaisella oli tunnuksenaan jonkinlainen elefantti-koru –
ronsu, jolla on kärsä kohotettuna!
Ja
muistelen mukavaa olleen, vuosikausia, ”nimiäkin” mukana, elokuvamiehistä
lähtien…
Mutta
kyllä me porsasteltiinkin – kerran. Vuosien kuluessa olimme alkaneet vaihdella
”ruokailupaikkoja” ja sitten kerran joku oli kuullut sellaisesta erään ravintolan
erikoisesta annoksesta kuin maitoporsas. Tiedättehän, sellainen alle 2
kuukauden ikäinen vaaleanpunainen possu, joka ei ole vielä saanut muuta
ravintoa kuin emänsä maitoa! Etelämpänä Euroopassa sellaisella herkutellaan
paljon enemmän ja monella tapaa valmistettuna, tämän hotellin ravintolan
erikoinen oli uunissa kauan ja hiljaisella lämmöllä hauduttamalla kokkailtu ja
kokonaisena pöytään kannettu, pinnalta rapeaksi kypsytetty, arviolta 4-5
kiloinen pikkusika. Tarkempaa paikkaa en kerro, ettei mene mainostamiseksi,
mutta sen hotellirakennuksen ylin kerros on ikään kuin torni, jonka baaritilan
ikkunoista näkee yli kaupungin. Mutta se on nyt sivuseikka se.
Eikä
vielä silloinkaan missään helissyt hälyttäviä kelloja!
Kas,
kun ronsujen tapoihin kuuluu, että itse kukin kustantaa omat juomansa ja
syönnöksensä, me emme tilatessamme viitsineet vaivata henkilökuntaa laskemaan
mitä tuo porsastelu maksaisi jaettuna kahdellatoista, mikä määrä meitä sitten
koolla oli. Mutta kaikkihan selviää aikanaan. Selkeä fanfaari, kaksi
tarjoilijaa ja heidän välissään tuo ihanan ruskea asteriamme – en muista oliko
suussa omenaa, mutta perästä asteli kokki mahtava paistiveitsi kourassaan ja
hän annosteli meille mahtavat annokset vieläkin mahtavammalta maistunutta
maitopossua!
Kun
olimme tuosta pienessä sisäpiirissä (= 3 kaverusta) pohtineet ja päättäneet
tilata sellaisen – mahtoiko olla oltava peräti viikkoa ennen – ja yllättää se
kauempaa tullut muu ronsu-porukka, niin varmistelimme vain kuinka monta sinne
siksi illaksi saataisiin. Kun, kuten mainitsin, keskityimme ruokaan enemmän
kuin… niin kokoonnuimme jo viiden maissa alkuillasta. Sali, jonka keskiosaan
meidät ohjattiin, oli muutoin vielä aivan tyhjä, mutta joku keskieurooppalainen
trio silti jo musisoi ja istuuduttuamme & aperitiivit saatuamme, siirtyi
orkesterin viulisti pöytämme viereen haikeine unkarilaistyylisine sävelineen
lyhentämään odotusaikaamme.
Turhaa
tilanhaaskausta olisi setviä se ateriointi ruokajuttuineen, mutta kun kahvi ja
illan ainoa konjakki oli jo menossa, niin kulman takaa tarjoilija vinkkasi
meidän ”seremoniamestarin valtuuksilla” luotetulle kaverille, että hällä olisi
asiaa. Kohta tämä puolestaan vinkkasi vielä meistä pari kaverikseen ja
kuulemaan tarjoilijan kysymyksen, että koko laskuko jaetaan kahdelletoista,
jolloin se tekee sen ja sen verran per capita. Ei enää kuulostanutkaan
niiiiiiiiiiiin mahtavalle! Ja hetken pohdittuamme päätimme, että itse kultakin
laskutettakoon juomiensa lisäksi ravintolan varsinaisen à la carte listan
normaaliannoksista kalleinta hintaa vastaava summa. Ja loppulaskulle jätimme yhden
ison firman maksukortin vakuudeksi plus kerroimme tulevamme lunastamaan sen
huomenissa. Ja menimme kanssa. Paljonko lasku oli, en edes halua muistaa, mutta
kolmeen mieheen me maksoimme (sen oman edellisiltaisen laskumme lisäksi)
yhteensä enemmän kuin kaikki kaksitoista illastaa olivat yhteensä maksaneet!
Erilaisten ja erikoisten sanallisten ilmaisujen päätökseksi kelpuutettiin
pitkäksi aikaa asiasta harvoille ja valituille kertoessamme yhden perheenisän
toteava kooste, että kesälomarahavarastojen lisäksi piti sijoittaa perheen
kaikki lapsilisätkin siihen omaan osuuteensa, mutta kyllä se oli sen arvoista!
Ja mitä
opimme tästä? Aina kannattaa kysyä, että paljonko…
Ennakointi on aika usein paikallaan, syömingeissäkin. Mutta sekin on totta, että joskus asiat vaan ovat hintansa väärttejä. Oli se hinta melkein mikä tahansa.
VastaaPoistaOpettavainen tarina. Lieneekö korkea uimahallin naapuri entisellään.
VastaaPoista