keskiviikko 17. tammikuuta 2018

PORSASTELUA…

…voinee muistella vielä näin kauempanakin joulun jälkeen. Meinaan kun omakohtaisia elämyksiä joku joulun ruokavaliossa kaiveli esille entisyydestä. Ja tarina alkaa!

Joskus, kauan sitten, kun maassamme oli vain yksi Messuhalli, jota ei suinkaan silloin vanhaksi sanottu, vaikka ikäähän sillä oli ja kuluneisuutta 40-vuotisesta käytöstä niin, ettei se nykyaikana kelpaisi enää kuin korkeintaan putkaksi taikka selviämisasemaksi.

Tuolla Messuhallissa oli tapana, nimensä mukaisesti, järjestää näyttelyitä ja messuja (enempikin kaupallisessa kuin kirkollisessa mielessä) ja meitä mainosmaailman orjatyöläisiä juuri sellaisilla oli tapana ylityöllistää (ilman erilliskorvauksia). Vuosikausien kanssakäymisessä porukka tuli tutuksi ja juuri tuon erilliskorvauksen puuttuminen antoi sysäyksen tehdä jotain – yhdessä. No, jos tuolta alalta leipänsä (ainakin silloin ennen) tienanneita tunnet taikka olet kuullut, niin töiden jälkeiseen yhdessä tekemiseen liittyi ongelmitta ravintola. Emmekä mekään ongelmia aiheuttaneet, sillä tämä yhdessätekemisryhmämme oli jotenkin kokonaisuudessaan ennemminkin hyvän ruuan kuin juomapuolen ystäviä. Eli alkoholiongelmia ei ollut; ei, vaikka useammankin kerran vuodessa kokoontuessamme saatoimme istua pikkutunneille saakka salin puolella, useimmiten Messuravintolassa, perustamispaikassamme. Porukasta ei juurikaan huudeltu, pikkuhiljaa siihen kuiskaillen kasattiin koolle samanhenkisiä alan ihmisiä ja jokaisella oli tunnuksenaan jonkinlainen elefantti-koru – ronsu, jolla on kärsä kohotettuna!
Ja muistelen mukavaa olleen, vuosikausia, ”nimiäkin” mukana, elokuvamiehistä lähtien…

Mutta kyllä me porsasteltiinkin – kerran. Vuosien kuluessa olimme alkaneet vaihdella ”ruokailupaikkoja” ja sitten kerran joku oli kuullut sellaisesta erään ravintolan erikoisesta annoksesta kuin maitoporsas. Tiedättehän, sellainen alle 2 kuukauden ikäinen vaaleanpunainen possu, joka ei ole vielä saanut muuta ravintoa kuin emänsä maitoa! Etelämpänä Euroopassa sellaisella herkutellaan paljon enemmän ja monella tapaa valmistettuna, tämän hotellin ravintolan erikoinen oli uunissa kauan ja hiljaisella lämmöllä hauduttamalla kokkailtu ja kokonaisena pöytään kannettu, pinnalta rapeaksi kypsytetty, arviolta 4-5 kiloinen pikkusika. Tarkempaa paikkaa en kerro, ettei mene mainostamiseksi, mutta sen hotellirakennuksen ylin kerros on ikään kuin torni, jonka baaritilan ikkunoista näkee yli kaupungin. Mutta se on nyt sivuseikka se.

Eikä vielä silloinkaan missään helissyt hälyttäviä kelloja!

Kas, kun ronsujen tapoihin kuuluu, että itse kukin kustantaa omat juomansa ja syönnöksensä, me emme tilatessamme viitsineet vaivata henkilökuntaa laskemaan mitä tuo porsastelu maksaisi jaettuna kahdellatoista, mikä määrä meitä sitten koolla oli. Mutta kaikkihan selviää aikanaan. Selkeä fanfaari, kaksi tarjoilijaa ja heidän välissään tuo ihanan ruskea asteriamme – en muista oliko suussa omenaa, mutta perästä asteli kokki mahtava paistiveitsi kourassaan ja hän annosteli meille mahtavat annokset vieläkin mahtavammalta maistunutta maitopossua!

Kun olimme tuosta pienessä sisäpiirissä (= 3 kaverusta) pohtineet ja päättäneet tilata sellaisen – mahtoiko olla oltava peräti viikkoa ennen – ja yllättää se kauempaa tullut muu ronsu-porukka, niin varmistelimme vain kuinka monta sinne siksi illaksi saataisiin. Kun, kuten mainitsin, keskityimme ruokaan enemmän kuin… niin kokoonnuimme jo viiden maissa alkuillasta. Sali, jonka keskiosaan meidät ohjattiin, oli muutoin vielä aivan tyhjä, mutta joku keskieurooppalainen trio silti jo musisoi ja istuuduttuamme & aperitiivit saatuamme, siirtyi orkesterin viulisti pöytämme viereen haikeine unkarilaistyylisine sävelineen lyhentämään odotusaikaamme.

Turhaa tilanhaaskausta olisi setviä se ateriointi ruokajuttuineen, mutta kun kahvi ja illan ainoa konjakki oli jo menossa, niin kulman takaa tarjoilija vinkkasi meidän ”seremoniamestarin valtuuksilla” luotetulle kaverille, että hällä olisi asiaa. Kohta tämä puolestaan vinkkasi vielä meistä pari kaverikseen ja kuulemaan tarjoilijan kysymyksen, että koko laskuko jaetaan kahdelletoista, jolloin se tekee sen ja sen verran per capita. Ei enää kuulostanutkaan niiiiiiiiiiiin mahtavalle! Ja hetken pohdittuamme päätimme, että itse kultakin laskutettakoon juomiensa lisäksi ravintolan varsinaisen à la carte listan normaaliannoksista kalleinta hintaa vastaava summa. Ja loppulaskulle jätimme yhden ison firman maksukortin vakuudeksi plus kerroimme tulevamme lunastamaan sen huomenissa. Ja menimme kanssa. Paljonko lasku oli, en edes halua muistaa, mutta kolmeen mieheen me maksoimme (sen oman edellisiltaisen laskumme lisäksi) yhteensä enemmän kuin kaikki kaksitoista illastaa olivat yhteensä maksaneet! Erilaisten ja erikoisten sanallisten ilmaisujen päätökseksi kelpuutettiin pitkäksi aikaa asiasta harvoille ja valituille kertoessamme yhden perheenisän toteava kooste, että kesälomarahavarastojen lisäksi piti sijoittaa perheen kaikki lapsilisätkin siihen omaan osuuteensa, mutta kyllä se oli sen arvoista!

Ja mitä opimme tästä? Aina kannattaa kysyä, että paljonko…













2 kommenttia:

  1. Eija-Riitta09:47

    Ennakointi on aika usein paikallaan, syömingeissäkin. Mutta sekin on totta, että joskus asiat vaan ovat hintansa väärttejä. Oli se hinta melkein mikä tahansa.

    VastaaPoista
  2. Opettavainen tarina. Lieneekö korkea uimahallin naapuri entisellään.

    VastaaPoista