Itte minä ja ilmastonmuutos

Muuttuu se, ilmasto. Kaiken aikaa on muuttunut, sotavuosista tänne. Siinä on sentään kyseessä miesmuisti. Ja vaikka muisti ”pettäisikin”, kuten sen sanotaan tekevän – ihan kaikilla – niin vaivatta luettelisin selkeästi todellisuudessa muuttuneita asioita enemmän kuin yhden jokaiselle sormelle! Muitakin kuin meneillään olevasta talvesta muistiin jääneitä. Molempiin käsiin.

Mutta, vaikka otsikossa kohdistin ajatukset Itte Minään, on ilmastonmuutoksen vaikutuspiirissä koko meidän (toistaiseksi) hyötykäytössä oleva maailmamme, maapallo.

Sinunkin käsissäsi, väittävät antropologit, tutkijat, historioitsijat, säätieteilijät ja kaikki huomisesta huolta kantavat, fariseuksista kirjanoppineisiin. Väittävät ja osoittavat sormellaan.

Kuinka niin, ihmettelee Itte Minä? Ei kai sitä nyt yksi ihminen mitään voi? Eivätkä yksityiset päästönikään oletettavasti kovin paljoa ilmaa saastuttane. Ei, autoa ei ole. Ja jos paikkurin linja sopii, niin pyydän kuljettajaa avustamaan rollaattorin nostamisessa keskiovesta kyytiin. Kaikilla linjoilla kun aina ei ole matalalattiabusseja. Ilma-alukseen en ole astunut sitten 80-luvun. Enkä muutoinkaan juuri matkaile ohi kotikaupungin rajojen.

Taloyhtiömme kuuluu kaukolämmön piiriin, joten käytetyn polttoaineen fossiilittomaksi määräämisessä olen voimaton, enkä edes käsitä läheskään kaikkien vaihtoehtomahdollisuuksien hyötysuhde-eroja. Kulutushyödykkeiden kierrätyksessä on vähintäänkin yksi ongelma; nenä-suusuojia ei olla kehitetty kierrätettäviksi. Näitä kertakäyttöisiä. Vielä. Eikä niitä liene ostettavissa käytettyinäkään. Enkä parsiakaan osaa, ja siksi yösukat menivät uusiksi; tosin nämä uudet sain jouluna lahjaksi. Lämpöiset ovat, eivätkä valu makkaralle nilkkoihin.

Ruokailutottumukseni, joista vuosikymmeniä olen saanut terveydenhoitoalan ihmisiltä ohjeita ja moitteita, on kyllä muuttunut, mutta silti yhä myönnän käyttäväni punaista lihaa. Runsasläskisempääkin käyttäisin, mutta metaboliani ei siedä rasvaa. Punalihainen kala – niin kuin kaikki vedenelävät nykyisin – on sellaisissa hinnoissa, ettei nykyeläkkeelläni sitä juurikaan ostella. En tosin tiedä, mahtaisiko se paljoakaan vaikuttaa hiilijalanjälkieni kokoon. Ja kun lapsuudessa en ole saanut miehen mallia kasvisruokien hyödyntämisen ylivertaisuudesta, en ole enää aikuisiällä jaksanut aloittaa täydellistä ruokavalioremonttia. Nykyisenkin kanssa kun tuppaa tulemaan lipsahduksia. Joskus tahattomiakin!

Vapaaehtoistöissäkin olen yrittänyt olla mukana eläkkeelläolovuosinani tuon neljännen valtiomahdin kanssa. Joskus lähes täystyöllistettynä. Tosin luontaisen laiskuuteni ja kai myös äkkijyrkän vastustamisoireyhtymän vaikutuksesta huomaan niistäkin jatkuvasti joitakin karsiutuvaksi. Eettisiin sijoituksiin lahjoittamiseen ei budjetistani liikene, eläkkeenmaksupäivä kun muutoinkin kuuluu hartaasti odotettaviin tapahtumiin jo kauan aikaa ennakoituna. Mutta äänestyskäyttäytymiselläni kyllä pyrin vaikuttamaan ilmastonmuutokseen, jos vain se ehdokas tulee valituksi. Ja osaa tehdä oikeita päätöksiä – ryhmäkurista piittaamatta. Päättäjille kohdistettua kirjepostiakin kokeilin, mutta kaupungin tekninen lautakunta vakuutti näkemykseni olevan väärän, ja asuintalomme lähimmän kadun ylittävän suojatien kaistojen välissä olevan korokkeen kohdalla oleva liikennemerkki, josta jalankulkija näkee tosin vain taustan, on juuri Tieliikennelain määräämällä oikealla korkeudella, vaikk’en siitä johtuen näekään lähestyviä ajoneuvoja. Mutta elämähän on riskejä täynnä. Kuntalaisaloitetta asian suhteen en ole kuitenkaan aikonut tehdä.

Omalta vaikutusreviiriltä kauemmaksi en edes koe voivani vaikuttaa, vaikka uskonkin jäätiköiden aiempaa nopeamman sulamisen jättävän jääkarhun pennuille vähemmän takeita emon täysrasvaisen maidon saamisen jatkuvuudesta, kun elämänpiirin merivettä tukevamman alustan äärirajat lähestyvät kaiken aikaa. Eikä emo oikein meinaa saada hylkeitä saaliikseen uimasilleen joutuessaan.

Sademetsien rajoittamattomat ja laittomat hakkuut aikaansaavat autiomaiden lisääntymisen, sitähän en kiistä. Vaikka muistan kyllä sodanjälkeisenä aikana tehdyn melkoista metsien parturoimista Osaran aukoiksi koillisessa Suomessakin (nimi tuli silloisesta metsähallituksen johtajasta Nils Osarasta). Näitä avohakkuualueita mainittiin Euroopan suurimmiksi, silloin entivanhaan. En silti muista savannimaisia hiekkasärkkiä nähneeni kuin reilusti lännempänä, Kalajoella. Tuskin ovat aukkohakkuitten jäljiltä. Mistä lienee tällaisia ajatuksien peilikuvia keräytynytkin mieleeni luppopäivän aamuhämärässä. Kuvittelin ottavani vakavan asian esille ja tosissani aioin saada kaikki kanssaihmiset ajattelemaan omalta kohdaltaan kuinka toimia, mutta, kuten huomasitte, jos tänne saakka jaksoitte lukea – pieleen meni. Savokarjalaisuuden ja Suomen muille heimoille vaikeasti aukeavana yhä pysyneen huumorini kautta kääntyi tämäkin monessa kohtaa peilikuvaksi. Jospa asennoituisit kuitenkin lukemiesi ajatuksieni kanssa ikään kuin kääntäen verrannollisesti miettimään, niin huomaisit varmasti mitä olen ajanut takaa.

Kyllä minä ihan oikeasti toivoisin, että täällä Suomessa jälkipolvien lastenlastenlastenlapsillakin olisi vielä neljä upeaa vuodenaikaa ja vaikka olosuhteissa tapahtuukin väistämättä joitain muutoksia, niin hekin käsittäisivät mitä nuo kevät, kesä, syksy ja talvi tarkoittavat. Ja aivan oikeasti: juuri Sinun käsissäsi ovat ne ratkaisut, joilla nämä(kin) elementit olisivat säilytettävissä!