Apuvälineitä nämäkin

Muistan lapsuudestani, kun tätini tulivat käymään silloisen hulavanteen kanssa. Se oli kevyt ja riemun kirjava vanne, jota piti lantiolla pyörittää. Muistan, että siitä tapeltiin, kenen vuoro milloinkin on pitää vannetta hallussaan.

Nyt keväällä tai alkukesästä oli uutinen, jossa kerrottiin tutkimuksesta, jossa hulavanteen pyörittäminen 15 min. vastaa 10000 askelta kävelyä. https://yle.fi/uutiset/3-10824293

Tuon uutisen jälkeen etsin tavarataloista ja urheilukaupoista hulavannetta, mutta kaikki myivät eioota. Päätin sitten etsiä nettikaupoista ja sieltä löytyi:

Hulavanne 1.2 kg, Fitnord, on lisäpainoilla varustettu hularengas, joka sopii hyvin päivittäiseen vannetreeniin. Tilasin ja odottelin pari viikkoa. Sitten sain tekstiviestin, jossa kerrottiin vanteen olevan noudettavissa K-market Enolan Smart-postissa. Kengät jalkaan ja avain mukaan ja eikun menoksi. Itellan auto oli vielä kaupan edessä, kun pääsin sinne. Paketti lokerosta ja paluu kotiin. Paketti auki ja vanne kasaan. Se oli paketissa kuutena palana. Kokosin vanteen ja nuoruuden muistoista nousi rytmi pyöritykseen. Ensin sain vain muutaman kerran vanteen pysymään ylhäällä, mutta pian alkoi tekniikka löytymään ja vanne pyörimään.

Ajan kuluessa on tullut hankittua kotiin erilasia kunnon ylläpitoon tarkoitettuja apuvälineitä. Joitain niistä käytän päivittäin, jotkut keräävät pölyä huoneen nurkassa. 6 kg kahvakuula ja vatsarulla ovat käytössä jatkuvasti. Nyt hulavanne uutuuttaan pyörii useamman kerran päivässä.

Hulavanne, selätin, tasapainolauta, vatsarulla, 1 kg käsipainot, kuminauha, 4 ja 6 kg kahvakuulat, tennispallo. Kuvasta puuttuu keppi.

Miksi kuvassa on tennispallo? Silloin, kun selkää kolottaa oikein kovin, niin otetaan tennispallo ja mennään seinän viereen. Tennispallo selän ja seinän väliin ja polvista joustamalla hierotaan kipukohtaa.

Kahvakuulan jumppaohjeita löytyy Youtubesta runsain mitoin. Samoin siellä on ohjeita selättimeen. Kaupunki lähetti joka kotiin vihkosen, josta löytyy ohjattua liikuntaa jokaiselle, jos kotijumppa ei kiinnosta.

Pääasia, että jokainen meistä liikkuu omalla tavallaan, mikä hyvältä itsestä tuntuu.

                                                Eila

Ärtynyt Homenokka

Nyt ei ole kysymys lääkäripalstan selityksistä, vaan ukkometsosta, joka äityi tulemaan kimppuun metsässä. En ole ennen nähnyt metsoa luonnossa. Tuttu on sensijaan Ferdinand von Wrigtin maalaama taulu: ”Taistelevat metsot”.

Mistä ne sitten taistelevat? No, koppeloista tietenkin! Se on luonnon laki. Kerran vuodessa, keväällä, ukot lähtevät soitimelle. Soidinmenoissa ne ovat lähes sokeita ja ennenkaikkea kuuroja. Vahvin vie kauneimman, niin kuin Korsuorkesterikin laulaa.

Minulla oli yhteiskoulussa biologian opettajana Itä-Suomesta tullut poikamiestyttö. Kysyimme usein tunnin alussa: ”Että miten ne metson soidinmenot taas tapahtuivatkaan siellä Pielisen takana?” Hän alkoi näyttää niitä pyörien luokan edessä kumarassa kädet takaviistossa. Hän osasi matkia metson ääntelyä eli naksutusta. Siinä meni helposti puolet oppitunnista, mikä oli tarkoituskin.

Opiskeluaikoina Turussa asuin Sallasta kotoisin olleen Veikon kanssa. Hän sai monta kertaa kotoaan postipaketin, jossa oli mm. suolattu ja savustettu metso! Siinä oli syömistä tosi paljon.

Nyt asiaan. Olin Kiikalan Johannislundissa viime elokuussa, kun naapurini tuli metsästä ja sanoi nähneensä ukkometson, joka käyttäytyi hieman uhkaavasti. Heti pihaan tultuaan hän kertoi, missä hän sen oli nähnyt. Nyt toinen naapurini, Allan Sjöberg sanoi, että hypätkää autoon, niin hän ajaa sinne havaintopaikalle. Paikalle tultuamme vaimoni näki jo kaukaa metson tien reunassa.

Minulla oli kamera taskussa ja otin zoomaten kaukaa kuvan siltä varalta, että kohde lentää tiehensä. (Kuvastakin on nähtävillä, että hiukan kaukaa on koetettu saada varmuus ”saaliista”…)

Edessä oli mäen nyppylä ja metso siellä ylempänä. Allan lähti tietä pitkin mäkeä ylöspäin naksuttaen metsoa matkivaa ääntä. Minä lähdin vasemmalle mäen reunaa polkua pitkin koko ajan naksuttaen. Metso lähti myös laskeutumaan mäkeä minua kohti Allan perässään. Vaimoni otti kuvia siitä, kun minä olen kameran kanssa jo aika lähellä metsoa.

Olin suoraan sanottuna hieman varomaton tämän Homenokan kanssa. Se tulee kuin ohjus kohti.

Minä astun taaksepäin pakoon lähteäkseni, mutta pyllähdän paksussa sammalikossa selälleni. Homenokka on jo ihan kengässä kiinni, eikä keppiä ole käden ulottuvilla. Allan pelastaa tilanteen houkuttamalla sen hieman kauemmaksi, että minä pääsen pystyyn pienen männyn rungosta apua ottaen. Hän on ehtinyt ottaa kuvan, kun metso on jo kengissä kiinni.

Lähdemme autolle välittömästi ja autoon istumaan. Metso tulee auton viereen, joten ikkunasta saa hienoja luontokuvia. Tässä yksi malliksi.

Liekö tämä yksilö jäänyt ilman koppeloa jossakin vaiheessa? Mekin olisimme ilmeisesti kelvanneet ja mikä ihmeellisintä autokin olisi ollut kelvollinen. Ainakin se kopautteli renkaita. Piti istua autossa jonkin aikaa, että pulssi tasaantui.

Eero

23. syyskuuta 2019 kello 10:50

Tarkka aika tapahtumalle täällä koti-Suomen ajan-seurannassa – tämänvuotinen Syyspäiväntasaus!

Tapahtuma, jossa yön ja päivän pituus tasapainotetaan maailmankaikkeuden kellottoman ajanlaskun kanssa ja joka ei enää nykyisin tunnu meistä ketään heilauttavan. No, uutisissa se mainitaan ja kaiketi kaikissa kalentereissa, mutta sellaista entisaikaisuuden vuodenkierron merkkipaalun tavoittamisen arvostusta sillä ei enää ole.

Kesä on virallisesti loppu ja syksy pimeyksineen sai virallisen luvan alkaa, nyt kun auringon oleskelu päiväntasaajalla ajoitti päivän ja yön samanmittaisiksi. Syyspäivän tasaus oli vielä viime vuosisadalla sadonkorjuun aikaa ja samalla se aktivoi uuden kasvukauden alkua. Jos malttaisimme pysähtyä tuollaiseen vuodenaikojen vaihtumisen omaehtoisuuteen, saattaisimme löytää myös henkilökohtaisia yhtäläisyyksiä omiinkin sisäisen luontomme rytmeihin. Näihin siirtymäkohtiin on panostettu aikoinaan erilaisia siirtymäriittejä: päästetään irti yhdestä elämän vaiheesta ja siirrymme seuraavaan – luovumme, mutta alamme rakentaa uutta. Useimpien uskontojen painostuksesta noista kaikista riiteistä on luovuttu lähes kokonaan.

Syyspäiväntasauksessa pitäisi koota sadon lisäksi myös ajatuksia kaikesta siitä, mitä kesän kasvukausi on meille antanut. Samalla on syytä pohtia, mistä kaikesta olemme valmiita luopumaan ja kuinka tehokkaasti aloittamaan valmistelevat työt uudelle kasvukaudelle. Vanhan agraariuden aikana lajien kylvökausikin keskittyi syksyn alkuun. Sanotaan myös, että kun alkavaa – synkeäksikin todettavaa – pimeää syksyä osaa oikein eläen rauhallisena kuulostella, sieltä saattaa avautua ajatusten polku johonkin uuteen ja suurempaan oivallukseen. On vain kiirehtimättä kuunneltava omaa itseään ja otettava mallia ympäröivästä hiljaisuudesta, jollaista valon väheneminen tuottaa myös luontoon. Sytytetyn kynttilän liekkiin tuijottamaan pysähtyessään saattaa kokea todellisen kiireettömyyden ytimen ja voi avata ajatuksiaan tulevan suunnittelulle… Hiljaisuus on ihmeellinen apu voimavarojemme esille löytämiselle!

Joskus, kun noita vuodenaikojen vaihtumisten siirtymäriittejä pidettiin luonnollisena osana jokapäiväistä elämää – metsästäjä-keräilijä-perinteen vielä vaikuttaessa arkisuudessamme – niihin liitettiin usein myös taikuutta (noituutta ja magiaa), jotka maatalouskulttuuriin siirtyminen ja viimeistään kaupunkilaistuminen on karsinut suurimmalta osaltaan, uskontojen kieltäessä loputkin. Ehkä lähelle tätä Syyspäivän tasausta asettuva Kekri (Köyri, Keyri), joka liukuvana sijoittuu ajankohtaan Mikkelinpäivästä ja jatkuu Pyhäinmiestenpäivään (vai oliko se vain Pyhäin päivä), lienee edelleen se merkittävin sadonkorjuun päättymistä juhlistamaan säilytetty perinne – varsinkin itäisemmässä Suomessa sillä on yhä jopa uudelleen synnytettyä arvoa, eikä maamme muutkaan kulmakunnat ole sitä täysin jättäneet unholaan.

Vaikka nykyisin ei enää siihen liittyviä Pestuumarkkinoita ylläpidetä palkollisten kontrahtien uudistamiselle taikka uusien palkkaamiseksi, on isomman osan (ainakin aikuisväestöstä) kokemusperäisyydessä perinteitä, joilla kesän annin talteen saamisen onnistumista kannattaa juhlistaa. Sellaista menneen ajan ”Römppäviikkoa”, piianpullineen ja muinekin ”makusteluineen”, ei enää sellaisenaan vietetä, on monin paikoin sovitettu sille jopa menestyviä kulttuuritapahtumia perinteisinä. Eikä vain meillä, vaan myös maailmallakin, ainakin Euroopassa. Mahdutetaanhan siihen jopa Ranskassa New Beaujolais-festivaali marraskuun kolmantena torstaina, jolloin viininvalmistelu päättyy ja viini voidaan myydä. Tiedän monien suomalaistenkin odottavan tuon viinin tuloa markkinoille täälläkin. – Sadonkorjuun juhlintaa sekin!   

Kuinka itse kukin tämän vuodenajasta toiseen siirtymisen on kokenut taikka antanut sen luisua luontevasti ohitseen, niin ainakin varmana Syksyn merkkinä Salossa eteen avautuva Syysmarkkinaviikonloppu takaa sen, että nyt mennään syksyn mukana – väellä ja voimalla; monenmoisia tarjouskasseja kanniskellen!

                                                                           

 

Kesän lentävät

Suomen kesä alkaa olla lopuillaan, mutta kuvat säilyvät, ainakin jonkin aikaa.

Kameran pitäisi kyllä olla hiukan parempi, kuvattava kohde kun aika usein lähtee lentoon, kun huomaa liikettä.  Joskus pääsee tarpeeksi lähelle, saa aika mukavia kuvia, vaikka kännykkäkameralla. Se vaan pitäisi olla aina valmiina, kun nuo lentävät todella lentävät. ”Tuolla on taas yksi, no, meni jo” Kiire siinä jossain tulee, mutta muutamat paikallaan olevat voivat jäädä mukavasti kuvaan.

Perhoset ovat kauniita, mutta hankalia kuvattavia. Liikkeelle lähtevät äkkiä, kun vähän viereen menee. Perhosen elämä on lyhyt, ehkä kuukauden, pisimmillään seuraavaan vuoteen.

Oi jospa olisi se hyvä kamera. No, niitä luontokuvaajia kyllä on, enkä loppujen lopuksi tiedä mihin niitä kuvia laittaisi. Tässä muutama otos tältä kesältä. Pari on otettu vuosia takaperin.

En ole mikään lintubongari tai perhostutkija, mutta kiva niitä seurata ja kun nätin lentävän näen, niin aina siitä yrittää kuvan ottaa. 

Tämäkin lentää, ainakin elokuvissa.

    Sisko

Hölkyn kölkyn!

Jokainen on varmasti kuullut hölskytyskurkuista. Joillakin kurkut on nimetty isoäidin kurkuiksi, joillakuilla etikkakurkuiksi, joku taas kutsuu niitä tillikurkuiksi. Sama asia kuitenkin!

Menneen kesän alussa törmäsin hölskytysperunoihin! Ja kyllä, kokeilin heti. Aivan mainio maku ja helppo valmistaa, äänestin jatkoon.

Hölskytysperunoihin tarvitaan uusia perunoita. Sellaisia löytynee yhä toriltakin, jollei pihapellollasi ole perunapenkkejä. Valitse pienehköjä ja kun niitä ei ole vielä ”nostettu”, niin niissä vielä on ohut kuori. Ne keitetään ihan normaalisti suolavedessä. Perunat saavat tulla jopa ylikypsiksi, se ei haittaa. Kun olet kaatanut kypsistä perunoista keittoveden pois, lisää kattilaan voita. Sekoita ranskankermaan suolaa, tilliä ja ruohosipulia tai sipulinvarsia silputtuna. Kaada maustettu ranskankerma perunoiden päälle ja hölskytä. Perunat saavat rikkoutua rauhassa. Kannattaa siirtää perunat hölskytystä varten tiiviiseen purkkiin, jotta niitä voi hölskyttää kunnolla. Itselläni oli ensimmäisellä kerralla lommoinen kattilan kansi, jolloin ranskankermaa pääsi myös karkuteille…

Aivan loistava perunavalinta vaikka grillatulle kanalle tai loimulohen kaveriksi. Jos loimuloheen päädyt, voit lisätä hölskytysperunoihin myös sitruunamehua. Nautinnollisia hetkiä!

                          Päivi

”Ettei sanotuksi saa…”

Tuollaisen otsikossa mainitun mainoslauseen muistanee moni, mutta tulkinneekohan kukaan muu sitä laillani? Sen tarkoitushan on mainostaa kyseisen tuotteen erinomaisuutta, jonka vuoksi ei edes pysty ilmaisemaan mitään ääneen. Itseminäni on joutunut sen kuitenkin kääntämään tulkinnaksi, ettei kerran sanomaansa enää saa sanomattomaksi! Siis ”kääntäen verrannolliseksi”, mutta miksi?

Maailmalla liikkuu, niin suupuheissa kuin jopa uutisissakin, tunnettujenkin merkkihenkilöiden pu-heeseen lipsahtaneita ”sammakoita” – sanoja tai asioita, joita ei ehkä ollut tarkoitettu ääneen ilmaistaviksi, ei ainakaan oltu osattu odottaa sellaisia kuultavan. Usein jopa sellaisiakin, joita puhuja joutuu jopa heti taikka jälkikäteen pyytelemään anteeksi. Mutta miksi niitä sanotaan ”sammakoiksi”?

En edes googlaamalla löytänyt läheskään varmaa faktaa sanonnan alkuperästä, mutta monenmonta selitystä siitä, että lipsauttaa puheeseensa jotain, jonka haluaisi heti saada sanomattomaksi! Taikka näin: ”Sammakothan loikkii sinne sun tänne ja niinhän ne joskus sanatkin suorastaan loikkaavat suusta niin, ettei oikein ajatella ehdi.” Tuon viimemainitun tunnen ja tunnustan lähinnä omakseni. Te, jotka minut lähemmin tunnette ja tiedätte savo-karjalaisuustaustani, tiedätte myös mitä tarkoitan. Kas kun monilla meillä itäisen lähtösuunnan ihmisillä on tapana toimia ajatustakin nopeammin (paitsi ehkä tekemisissämme 😊) ja kun ajatuksemmekin ovat usein kanssaihmisten puheista jo askeleen pari edellä – tai siis oletamme niin – ja kun vielä äidinmaidonkorvikkeen puuttuessa sota-ajan lapsuudestamme, olemme ”imeneet itseemme” savolaista ”viäräleukahuumoriijjaen” (joka omasta mielestämme on hauskaa), jollaisen sitten kiekai-semme ääneen ja ilmoille… toivoen monasti heti, että ”jospa saisi tuon sanomansa ’hännästä kiinni’ ja palautettua”, sillä niin kovin usein se on lipsahtanut suuntaan, jota kanssaihmiset eivät osaa huumoriksi kuitata. Siis aina muuallakaan, kuin täällä länsipuolella Suomea! Ja kun se vielä usein kuitataan keljuiluksi, ellei peräti loukkaukseksi. Tuskin se noille poliitikkojen sammakoillekaan vähääkään häviäisi! Eikä sitä pehmentäisi edes toteamus, että ”otan täyden vastuun”, niin kuin olen kuullut jopa ministeritasolla asioita taikka sanomisia kuittailtavan…

Omalta kohdaltani annan täyden tunnustuksen myös tuon ominaisuuden opettamisesta; isäni kaaduttua, hänen paikkansa monessa ottaneelle enolleni. Sellainen persjalkainen, matala ja aitosavolainen metsätyömies, savottajätkä, joka monessa muussakin, kuin vain puheissaan, edusti juuri sellaista sukupolvea, joka löysi ja osasi heittää jonkun kommentin likimain aina ja kaikkeen – kääntäen totisempiakin tilanteita huumorin suuntaan. Siis siellä maan itäpuolella! Työvelvollisena oli varsinaisen sodan aikana jo palannut Syväriltä linnoitustalkoista, joten herkimmässä vastaanottoiässäni ei noistakaan opeista tarvinnut jäädä laiskanläksyille! Kertoilipa sitten muistojaan sieltä taikka savotoista, joissa yhä kierteli naapurinsa, päätä pidemmän metsätyömiehen kanssa ja justeeriparina. Vuosikausien yhdessä liikkumisestaan huolimatta enovanha sai jopa kaverinsa vihat joskus kiehahtamaan sanomisiensa lisäksi myös koiruuksillaan (joita sanojen lisäksi savolaisuudessa ovat pienet hyväntuuliset kepposet vielä aikuisiälläkin). 

Mummolassani, jota eno isännöi, eleli isovanhempien kuoleman jälkeen myös tätini ja heidän tyttärensä, serkkuni. Eikä ollut ainutkertaista, että talon naiset ”vilttiytyivät” isännän sotkeutumisista huushol-linpitoon sanoin taikka koiruuksineen ”osallistumalla” ja kun molemmat olivat jo päätä pidempiä matalahkosta enostani, ”kyöräsivät” tämän porstuan läpi pihamaalle, joskus talvella hankeen asti. Monet kerrat muistan katselleeni naurusuisen enoni mukautumista kyyditykseen ja naureskelevan vielä rapuneduskinoksessakin. Hän näet osasi myös suhtautua leikinpitoon, jonka oli sanailuillaan aikaansaanut.

Että tällainen sammakkomainen aihe, jolla kai yritän ikään kuin vaivihkaa selitellä joskus (ja joskus useinkin) heittämäni herjan taustojen leikkiverisyyttä, kun monesti pysähdyn epäilemään jonkun jossakin yhteydessä ”pyrjähtäneen” (Kalle Päätalon sanastoa lainaten) ja pahoittaneen mielensä suustani karanneen sammakon vuoksi. Että anteeksi nyt vaan!

Kesän kohokohtia

Kesäteatterit ovat ehdottomasti kesän kohokohtia. Kun tilaa liput, niin sitten on jotain mitä odottaa. Tänä kesänä olen käynyt kolmessa kesäteatterissa ja yhdessä konsertissa. Jos ei kukaan tuttavista tai perheenjäsenistä ole kesäteatterin ystävä, niin eri yhdistykset ja järjestöt järjestävät teatterimatkoja. Ei muuta kuin ilmoittautuu rohkeasti mukaan.

Ensimmäinen kesäteatteri oli Jokioisissa Teatteri Tuntematon. Esitys oli nimeltään Tähdet, tähdet. Se sisälsi eri kotimaisten elokuvien musiikkia Ansan ja Taunon ajoista Oma maa ja Raid- elokuvien sävelmiin. Silloin oli kuuma päivä. Esitys oli ladossa, jossa tunnelma oli suorastaan kuuma. Tämän retken järjesti Salon Reumayhdistys jäsenilleen.

Teatteri Kirakassa Perniössä näyteltiin aina niin ihanaa Vaahteramäen Eemeliä. Tämä näytelmä oli ihan erityinen, kun tuttu nuori mies näytteli Eemeliä. Esitys oli mukaansatempaava ja toisen näytöksen aikainen sadekuurokaan ei latistanut tunnelmaa. 

Kirakan kesäteatterin lavasteet, Eemelin koti

Kolmantena tapahtumana oli ikimuistoinen konsertti Kiskon kirkossa, Matti ja tytöt. Tässä tyttöinä esiintyivät Lilli Paasikivi ja Mari Palo. Salon Seudun Sanomien kriitikko oli sitä mieltä, ettei lajivalinta ollut kohdallaan. Tarkoitti ilmeisesti, ettei oopperalaulajien pidä laulaa kevyempää musiikkia. Minua ei kuitenkaan häirinnyt millään lailla, kun Mari Palo lauloi Heijastuksen tai Matti Salminen lauloi Satumaan. Minulle koko konsertti oli hyvin mieluista kuultavaa ja jäi muistoihin yhtenä elämän kohokohtana. 

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisempänä, oli kesäteatteriesitys Vuohensaaressa. Viime marraskuussa luin uutisen, että Vuohensaaressa esitetään Myrskyluodon Maija - musikaali, jossa Jannea esittää Roope Pelo. Silloin päätin, että tuo esitys on nähtävä. Ystäväni oli menossa erään yhdistyksen mukana ja kysyi tulenko samalla. Niinhän kyyti järjestyi ja katsoimme esityksen. Välillä esityksen aikana ei tiennyt, tulevatko näytelmän myrskyn tehosteet luonnosta vai kovaäänisestä, kun ukkosmyrsky meni Salon yli. Sadetta tuli Karjaskylässä, mutta Vuohensaari pysyi kuivana. Esitys ylitti odotukset. 

Tänä kesänä sain järjestettyä neljä eri teatteri- ja konserttitapahtumaa itselleni. Jään odottelemaan, mitä kivaa ensi kesä tuo tullessaan. 

             Eila

Sota-ajan seteli

Kaikentyyppisen ”kansanradion” valittamisen kuuntelemisen keskellä ajattelen yhä useammin sitä, että olen saanut elää pisimmän rauhan ajan, mikä Suomessa on ollut. Sodan aikana syntyneenä en niistä ajoista mitään muista. Nyt on rauhanaikaa eletty runsaat 70 vuotta.

Sotaveteraanien rivit harvenevat kovaa vauhtia. Heidän kunnioittamisensa kumpuaa nyt sisimmästäni jollakin tavalla yhä useammin. Tiedostan kirkkaasti, että olen sillä tavalla etuoikeutetussa asemassa, että sain elää tämän kotimaani huikean menestystarinan, joka hakee vertaistaan maapallolla.

Neljä sisartani menivät naimisiin sodasta palanneiden nuorukaisten kanssa. Olisi pitänyt heidän eläessään haastatella heitä C-kasettinauhurin kanssa. Oma-aloitteisesti he eivät mitään sodasta puhuneet. Näin olisi pitänyt haastatella mm. Penttiä, joka lähti tavisodan jälkeen ylioppilaana hakemaan Saksasta sotilaskoulutusta, koska koki talvisodan Suomelle niin epäoikeudenmukaisena. Hän oli ”Panttipataljoonassa”, josta tänään taas puhutaan. Hän joutui yllättäen Wiking-divisioonan miehenä Barbarossa-operaatioon mukaan aina Kaukasukselle asti.

Palasi Saksasta ja kouluttautui Kauhavalla pommikoneen tähystäjäksi. Lensi 40 sotalentoa Bristol Blenheim-pommikoneilla, viimeiseksi Tali-Ihantalan yllä. Olisi pitänyt haastatella rohkeaa miestä, joka avioitui Eila-sisareni kanssa vuonna 1952.

Aivan selvä taitekohta Suomessa oli tuo vuosi 1952. Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Näin Armin ja Gil Hilarion Oriveden asemalla junassa, kun he kiersivät Suomea. Kesällä järjestettiin Helsingissä Olympialaiset. Soihtu kulki myös kotipaikkani Oriveden keskus-urheilukentän kautta kohti Helsinkiä. Tulevaisuuden-usko vahvistui kansan keskuudessa.

Kotini keittiön ikkunasta näkyivät puolen kilometrin päässä Työväentalo, Keskuskansakoulu ja vähän lähempänä Yhteiskoulu. Isäni oli kunnallispoliitikko. Hän oli jo tehnyt aloitteen uuden keskuskoulun rakentamiseksi. Kävin sitä yhden vuoden, ennenkuin pääsin Yhteiskouluun eli oppikouluun. Isäni oli Yhteiskoulun Kannatusyhdistyksen puheenjohtaja.

Koska koulu oli Kannatusyhdistyksen, niin lukukausimaksu oli näin jälkeenpäin ajatellen korkea. Muistan aivan hyvin sen, kun ensimmäisen kerran isokokoinen rehtori, ”Jätkä” eli Venni Koskela, astui luokkaan nahkasalkun kanssa.

Isä oli aamulla antanut minulle lukukausimaksua varten setelin. Se oli suurikokoinen ”Snellmanni” eli 5000 markkaa.

”Snellmanni” 5/1940  -  16.2.1946  - Litt.A
-painatuksella 1955 asti. Tämä seteli on
kerran valittu maailman kauneimmaksi.

Menimme aakkosjärjestyksessä opettajapöydän luo, missä opettaja ruksasi listaan maksun ja Jätkä laittoi setelin pinon päälle. Koska sukunimeni T-kirjain on loppupuolella aakkosia, oli pino jo aika korkea.

Vielä lukiossakin rehtori keräsi maksut samalla tavalla. Kerääjä oli tuolloin sotaveteraani Paavo Virta. Kun hän lähti luokasta paksu salkku kainalossaan, oli hymy niin leveä, että kultahammas välähti!

                                           Eero 

… ja hevosella pääsee!

Kyllä nyt Salossakin pääsee ainakin jostain ja johonkin, Paikulla. Hinta on varsin edullinen. Kausilipusta ollaankin sitten jo kuultu monenmoista juttua. Onko se halpa vai ei, miten kukin sen näkee.

Kesällä kulki kesäaikataulun mukaiset autot, edullisesti nekin. Vaan kuinka kulki vammaispalvelulain mukaiset kuljetuspalvelut? Kulkivat kyllä, hinta vain oli käyttäjälle suolaisempi kuin kesäliikennettä käyttävälle. Onneksi maailma muuttuu joskus myös oikeudenmukaisemmaksi ja paremmaksi, ainakin pienessä mittakaavassa!

Paikun eli Salon kaupungin liikenteen kertalippu bussissa maksaa aikuiselta 3.30 euroa. Olen enemmän kuin onnellinen, että 1.9. alkaen myös vammaispalvelulain mukaisten kuljetuspalveluiden (VPL) omavastuu on 3.30 euroa Salon sisäisessä liikenteessä. Onhan se nyt ihan eri asia päästä Perniöstä Saloon ja takaisin lähes samalla hinnalla kuin elokuun loppuun asti vain Perniöstä Saloon. Nyt edestakainen matka maksaa 6.60 euroa, kun se elokuun loppuun asti oli vain toiseen suuntaan eli Perniön ja Salon välillä 6.10 euroa.

Kilometriperusteinen omavastuu on edelleen voimassa Salon rajojen ulkopuolella, kun ajellaan lähikuntien alueella. Tärkeää on, että vammaiset saavat yhdenvertaisen maksun ns. terveisiin nähden. Nyt jää ehkä vähän enemmän käyttörahaa vammaisen henkilön lompakkoon käytettäväksi johonkin muuhun. Kiitos tästä, Salon kaupungin vammaispalvelut!

                                  Päivi

PS. Myös Sosiaalihuoltolain mukaisten kuljetuspalveluiden (SHL) omavastuu Salon kaupungin alueella on Paikku-matkan hintainen eli 3,30, ilman kilometrirajoitusta.

Muu maa mustikka!

Marjojen ja hedelmien aika on yhä parhaimmillaan – vaikka tarjontaahan nykyisellään riittääkin ympäri vuoden. Nyt on kyse kotimaisista vastaan maailmalta tuoduista houkutuksista. Molempia löytyy; mitä siis valitsemme?

Nuo perusmarjamme metsästä ja puutarhasta poimittuina pitänevät puolensa ja johtoasemansa juuri näillä satokauden ajankohtaisuuksilla. Tosin ympärivuotisuuteen myös marjoja tuodaan maailmalta. Joka tapauksessa kotimaisista tiedämme aivan luontaisestikin niiden varmuudella täyttävän niin vitamiini- kuin flavonoiditarpeittemme vaatimukset, kasvavathan ne puhtaissa ympäristöissä arktisen kesämme erikoisolosuhteissa. Eikä kesämarjoille juurikaan tuotane kilpailijoita muista maista – mustikoillekaan…

Hedelmäkauden avausta odottelemme jo marjasadon kanssa samanaikaisena alkavaksi, lähinnä alkuun kotimaisten luumujen ja omenien sadosta – ja niillekin on jo tuontipuolella tarjontaa. Kiireisimpien ostellessa niitäkin jo tuontilajikkeista. Vuosittaiset sadothan vaihtelevat laatunsa ja määriensä suhteen, joten lienee hyväkin, että emme ole aivan täysin kotimaisuuden varassa. Viime vuosina on uutisoitu Ahvenanmaalle perustettujen uudenaikaisten vähähappisten varastointitilojen avulla saatavan myös omaa satoamme säilymään aiempaa pidemmälle talveen. Nyt tuollaisia varastoja on saatu myös manner-Suomen puolelle, joten voinemme odottaa kotimaan omenasatoa nahistumattomana ja maukkaana riittäväksi pitkälle kevättalvellekin.

Mutta! Kauppojen myymästä omenasta yhä yli 90 prosenttia tulee ulkomailta! Miksiköhän? Olemmeko vain tottuneet hollantilaisiin vahakiillotettuihin vai ratkaiseeko valinnassamme ainoastaan hinta? Ymmärrettäväähän on, että pienemmissä erissä ja ehkä ei niin täyskoneellistetussa poiminnassa ja pakkauksessa työn osuus kohottaa hintoja. 

Mutta voisiko sitäkin valintaansa puntaroida työllistämisenkin kannalta ja poimia tarjonnasta valintamallikseen sen ”oman maan mansikan” – makeasta, pinnaltaan vahattomasta kotimaisesta omenasta nauttiakseen! Sen valinnan tuotto jäisi sentään Suomeen…

Tällä hetkellä lienee tosin vielä helppoa pitäytyä omenan osalta valinnassaan kotimaisuudessa – banaanisadothan lienevät Suomessa edelleen melkoisen niukkoja 😊, vaikka jo vuosia olemme nauttineet kotimaisista(kin) viinirypäleistä ja nyt on makusteltavana ollut uutisoinnissa jopa Suomessa kasvatettuja persikoitakin! Joskus on pakko ihmetellä, kuinka kaukomailla kasvaneet tuotteet tänne rahdattuina ovat lähitilojen tuotantoa halvempia. Siinä juuri se määrä kohtaa laadun ja suurissa erissä kauppaa käytäessä yksikköhintaan vaikuttava paine pienenee suhteessa. Olkoot ne erikoishedelmät, joita meillä ei pystytä (vielä) kasvattamaan, oma lukunsa, mutta JOS tarjolla on kotimainen vaihtoehto, niin ainakin makujen puhtaudessa ja herkullisuudessa niillä kilpailemme hintaakin vastaan!

Aikoinaan telkkarissa pyöri mainoksia, joissa lähes jankutettiin "Suosi suomalaista - osta kotimaista". Tällöin laskettiin kotimaisten ostojen työllistäviä vaikutuksia ja sitä, että kotimaassa raha jää tänne kiertoon, meitä itseämme hyödyttäen. Jokaisen suomalaisen tulisi pitää kotimaisuutta arvona, josta mieluusti maksaa jopa hieman enemmän. Tämä tuntuu monelta nykyään unohtuneen. Omenoitten ostossakin!

PS. Elokuun viimeinen lauantai on julkistettu Suomen Luonnon päiväksi, jonka juhlavuuteen nuo otsikon mustikatkin liittyvät. juhlistetaan tätä kaikkea yhdessä: https://www.suomenluonnonpaiva.fi

REHURUOKAA!

Mietin tässä vuosia sitten mennyttä tapausta. Odottelin pääsyä lääkärin juttusille. Odotushuoneessa pari minua vanhempaa miestä keskusteli vaivoistaan ja lääkärin antamista ohjeista. Siihen aikaan koetettiin varsinkin miehille saada ns. rehulautanen nenän alle. Henki oli uhmakas ja päättäväinenkin. ”Syyvvä pittää vaikka henki mänis”, oli miltei iskulause monelle miehelle.

Toinen miehistä selitti vakuuttavalla äänenpainolla saamiaan ohjeita. Lääkäri oli kehottanut keventämään ruoka-annostaan vihanneksilla ja etenkin vihreällä salaatilla. ”Mä en mitään rehuja ala syömään. Ei niillä sapuskoilla jaksa edes mottia tehdä”.  En mitenkään puuttunut keskusteluun, mutta itsekseni mietin, kuinkahan monta vuotta siitä on kulunut, kun hän viimeisen motin oli aikaiseksi saanut. Arvioin siinä menneen enempi kuin viisi vuotta. Tanakat hartiat olivat häneltäkin laskeutuneet jo tuonne vyötärö tasolle. Eli pyöreyttä oli tullut ihan tarpeeksi. Sen lisäksi tuo ikäkin oli jonkinlainen este mottimettään menolle. Luulen, että arvioni oli silloin varsin oikeaan osunut. Mottimetsät(kin) olivat häneltä jäänyttä aikaa.

Kuitenkin ruoka piti olla sellaista, johonka hän oli tottunut – energiaa sisältävää.

AIVOTERVEYS on aivoverenkiertohäiriöiden erikoislehti. Aivoliitto julkaisee lehteä. Itse olen ollut jäsenenä vuodesta 1990. Sinä vuona vaimoni sairastui ”aivohalvaukseen”. Se oli senaikainen nimitys sairaudelle. Lehti antaa vertaistukea kertomuksilla, opastusta ja neuvoja ja tutkintatuloksia.

Tällä kertaa kiinnitin huomiota tällaiseen ruokaohjeeseen. Ainesten edessä oli Sydän-merkki terveellisyydestä.

PORKKANA-INKIVÄÄRIKEITTO

ohje 6:lle hengelle. 

- 1 kg porkkanoita

- 200 g perunaa

- 2 kpl sipulia ja

- 2 cm pala tuoretta inkivääriä

- 1 rkl öljyä

- 12 dl vettä

- liemikuutio

- 1 prk (165 ml) kookoskermaa.

   (Sen tilalla voit käyttää aivan tavallista ruokakermaakin.)  

Mausteet timjami tai oregano 2 tl ja 0,5 tl mustapippuri

1 dl auringonkukan siemeniä, Paahda nämä kuivalla pannulla. Mausta chilijauheella ¼ tl ja ripaus suolalla.

Valmistus:

1. kuori ja pilko porkkanat ja perunat. Hienonna sipuli ja kuullota kasviksia öljyssä kattilassa. Raasta inkivääri ja lisää kattilaan. Lisää myös vesi ja liemikuutio.

2. Keitä miedolla lämmöllä kannen alla noin 30 minuuttia tai kunnes kasvikset ovat kypsiä. Valmista sillä aikaa siemenet lisäkkeeksi: paahda siemenet kuivalla pannulla, kunnes ne ovat saaneet kauniin vaaleanruskean värin. Mausteena chilijauhe ja ripaus suolaa.

3. Kun kasvikset ovat kypsiä, lisää kookoskerma ja mausteet. Soseuta tasaiseksi esim. sauvasekoittimella. Ripottele siemeniä lusikallinen valmiin annoksen päälle.

Ravintosisältö / 100 g:

Energiaa 60 kcal. Rasvaa 4 g, josta tyydyttynyttä rasvaa 1.6 g

Hiilihydraatteja 4 g, josta sokereita 3 g – Kuitua 1 g

Proteiinia 1 g – Suolaa 0.3 g

Paljon lisää terveellisiä ja maukkaita reseptejä löydät netistä:

www.sydanmerkki.fi/reseptit

Itse aion kokata edellä olevan reseptin mukaan.  Ei kuulosta vaikealta ja ties vaikka siitä tulisi suosikkini. Tämä varmaankin kestää myös pakastamisen ja säilyy jääkaapissa luullakseni kuusi päivää. Kannattaa mitata vaikkapa kauhalla annoskoot lautaselleen. Tuo liikasyöminen kun minullakin on perussyntinä. Annostelu on tarpeen.

Annoksessa on hiilihydraatit, proteiinit, kuidut ja vitamiinit edustettuna. Syömme lehden mukaan liian vähän kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Suositus päivässä on 500 g. Lihan syöntiä pitäisi vähentää. Kerta viikossa on kuulemma sopiva määrä.

Lehti suosittelee Reijo Laatikainen kirjoittamaa kirjaa PÖTYÄ PÖYDÄSSÄ. Kirjapaja 2018. (Lainaus lehdestä): ”

Terveyteen ja ravitsemukseen liittyvää tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan.

Reijo Laatikainen on ravitsemusterapeutti. Pöty-kirjoituksia ravinnosta on paljon. Pötyä pöydässä - Älä usko kaikkea, mitä ravinnosta sanotaan.

Pöty-sana komentona oli jollakin tavalla tuttu. Pötyä pöytään tarkoittaa myös, että pöytä katetaan ruualla, vähän niinkuin miesmäisellä tavalla. Ruoka ei saa pöydästä loppua.”

Reijo Laatikainen on oivaltanut sanan tarkoittavan myös pöty- eli valhepuhetta.

Pötypuhettahan saattaa kuulla aivan päivittäin, korostamatta juuri loppupisteeseensä saatettujen kevättalvisten vaalien alla. Tosin totuuksiahan on myös monen sorttisia. Makuasioista ei voi kiistellä! Sitä sanontaa ihmettelen, mutta kait se niin on. Makuja on kuitenkin joka lähtöön. Joku tykkää hapankalasta, livekalasta, kauravellistä jne. Kaikilla on suosijansa. Ja sanontaahan on jatkettu niinkin, että… vaikk’ei makuasioista sovikaan kiistellä, niin joittenkin makua passannee silti ainakin hämmästellä!

                                                                                     Niilo

Korvaamaton kovalevy – jo lopullisesti rikottu?

Tämä mielipidekirjoitus ilmestyi 22.8.2019 

Salon Seudun Sanomissa.

Korvaamaton kovalevy on valtakunnallinen verenpaineen mittauskampanja, joka on järjestetty Salossa vuosittain vuodesta 2015 alkaen. Kampanja on osa Aivoliiton, Diabetesliiton ja Sydänliiton Yksi elämä -projektia.

Tavoitteena on mitata viikon aikana veloituksetta mahdollisimman monen verenpaine ja ohjata henkilö jatkoselvittelyä varten lääkäriin, mikäli verenpaineet ovat koholla. Hoitamaton kohonnut verenpainehan on yksi suurimpia riskitekijöitä sekä aivo- että sydän- ja verenkiertoelimistön terveydelle.

Tänä vuonnakin Salon AVH-kerho, eli aivoverenkiertohäiriön sairastaneiden kerho, on paikallisena toimijana Korvaamaton kovalevy -kampanjassa. Edellisinä vuosina mittauksia on tehty Salossa kampanjaviikon aikana keskimäärin 400 kpl. Näillä mittausmäärillä Salon kerho on kaksi kertaa ollut Suomen paras ja saanut kunniakirjan.

Mittauspaikkojen löytyminen on helppoa. Paikalliset apteekit ymmärtävät tämän toiminnan merkityksellisyyden, samoin monet muutkin mittauspaikkoina toimineet.

Ongelman toikin valtiontalous, politiikka tai mikä lienee. Ilmeisesti koulutukseen kohdistuneiden säästöjen vuoksi Turun ammattikorkeakoulu on saanut määräyksen laskuttaa sairaanhoitajaopiskelijoiden työharjoittelusta.

Kampanjaamme tarvittavan työpanoksen hinta olisi kaksinkertainen pienen yhdistyksemme vuosibudjetin tuloihin verrattuna. Pitäähän yhdistyksemme sen lisäksi toimia myös loppuvuoden toimintasuunnitelman mukaisesti ja jäsentemme eduksi, mutta millä, jos joudumme osallistumaan kampanjan velkarahalla.

Sairaanhoitajan työ on monilta osin hyvin käytännönläheistä, ja siksi käsittääkseni normaalissa työympäristössä tehdyn työharjoittelun tulisi kuulua opiskeluun saumattomasti teoriaopintoja tukien.

Opiskelijat ovat kokeneet tämän työharjoittelun erittäin antoisana. Opiskelijat rutinoituvat verenpaineen mittaamiseen ja mittaustulosten analysointiin. Lisäksi he saavat arvokasta kokemusta asiantuntijana toimimisessa sekä lyhytaikaisista asiakassuhteista. Kaikki nämä heidän mainitsemansa hyödyt tukevat teoriaopintoja ja valmistavat kohtaamaan työelämän haasteet.

Onko tällainen työelämään tutustumisesta laskuttaminen perusteltua? Työ on tärkeää ennaltaehkäisevää kansanterveystyötä ja sellaisena terveystoimen ydintehtäviä. Siihen pitäisi panostaa varsinkin nyt, kun väestö ikääntyy ja sydän- ja verisuonisairaudet yleistyvät.

Mikä on yhdenkin ajoissa hoidetun ja ehkäistyn sydän- tai aivoinfarktin taloudellinen säästö? Eikö siihen verrattuna kannattaisi miettiä, vesitetäänkö koko kampanja valtion säästösyistä tehtyihin opiskelijoiden työharjoittelun maksuihin.

Järjestöt toimivat muutenkin minimiresursseilla. Järkevä järjestötoiminta tarvitsee hiukan rahaa, vaikka miten pienellä yrittäisi tulla toimeen. Toisaalta kolmannen sektorin tekemää ilmaista vapaaehtoistyötä ollaan kyllä valmiita hyödyntämään myös julkiselle sektorille kuuluvissa töissä. Pitäisikö jatkossa siirtää sekin laskutettavaksi työksi?

Tämän vuoden kampanja näytti menevän sivu suun, mutta muutkin toimijat pitävät asiaa niin tärkeänä, että yhteistyökuvioita alkaa rakentua. Olen viime päivinä saanut useita yhteistyö- ja avunantotarjouksia. Yksi apteekki lupasi hoitaa mittauspäivän oman henkilökuntansa voimin, ja Salon Sydänyhdistyskin taitaa ryhtyä yhteistyöhön vapaaehtoisten terveydenhuollon ammattilaisten voimin.

Lopulta asiat taitavat sittenkin järjestyä parhain päin. Kiitos jo etukäteen kaikille kortensa kekoon kantaville. Yhteistyö kantaa.

Riitta Laajasuo

sihteeri, Salon AVH-kerho

Korvaamaton kovalevy -vastuuhenkilö