Sota-ajan seteli

Kaikentyyppisen ”kansanradion” valittamisen kuuntelemisen keskellä ajattelen yhä useammin sitä, että olen saanut elää pisimmän rauhan ajan, mikä Suomessa on ollut. Sodan aikana syntyneenä en niistä ajoista mitään muista. Nyt on rauhanaikaa eletty runsaat 70 vuotta.

Sotaveteraanien rivit harvenevat kovaa vauhtia. Heidän kunnioittamisensa kumpuaa nyt sisimmästäni jollakin tavalla yhä useammin. Tiedostan kirkkaasti, että olen sillä tavalla etuoikeutetussa asemassa, että sain elää tämän kotimaani huikean menestystarinan, joka hakee vertaistaan maapallolla.

Neljä sisartani menivät naimisiin sodasta palanneiden nuorukaisten kanssa. Olisi pitänyt heidän eläessään haastatella heitä C-kasettinauhurin kanssa. Oma-aloitteisesti he eivät mitään sodasta puhuneet. Näin olisi pitänyt haastatella mm. Penttiä, joka lähti tavisodan jälkeen ylioppilaana hakemaan Saksasta sotilaskoulutusta, koska koki talvisodan Suomelle niin epäoikeudenmukaisena. Hän oli ”Panttipataljoonassa”, josta tänään taas puhutaan. Hän joutui yllättäen Wiking-divisioonan miehenä Barbarossa-operaatioon mukaan aina Kaukasukselle asti.

Palasi Saksasta ja kouluttautui Kauhavalla pommikoneen tähystäjäksi. Lensi 40 sotalentoa Bristol Blenheim-pommikoneilla, viimeiseksi Tali-Ihantalan yllä. Olisi pitänyt haastatella rohkeaa miestä, joka avioitui Eila-sisareni kanssa vuonna 1952.

Aivan selvä taitekohta Suomessa oli tuo vuosi 1952. Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Näin Armin ja Gil Hilarion Oriveden asemalla junassa, kun he kiersivät Suomea. Kesällä järjestettiin Helsingissä Olympialaiset. Soihtu kulki myös kotipaikkani Oriveden keskus-urheilukentän kautta kohti Helsinkiä. Tulevaisuuden-usko vahvistui kansan keskuudessa.

Kotini keittiön ikkunasta näkyivät puolen kilometrin päässä Työväentalo, Keskuskansakoulu ja vähän lähempänä Yhteiskoulu. Isäni oli kunnallispoliitikko. Hän oli jo tehnyt aloitteen uuden keskuskoulun rakentamiseksi. Kävin sitä yhden vuoden, ennenkuin pääsin Yhteiskouluun eli oppikouluun. Isäni oli Yhteiskoulun Kannatusyhdistyksen puheenjohtaja.

Koska koulu oli Kannatusyhdistyksen, niin lukukausimaksu oli näin jälkeenpäin ajatellen korkea. Muistan aivan hyvin sen, kun ensimmäisen kerran isokokoinen rehtori, ”Jätkä” eli Venni Koskela, astui luokkaan nahkasalkun kanssa.

Isä oli aamulla antanut minulle lukukausimaksua varten setelin. Se oli suurikokoinen ”Snellmanni” eli 5000 markkaa.

”Snellmanni” 5/1940  -  16.2.1946  - Litt.A
-painatuksella 1955 asti. Tämä seteli on
kerran valittu maailman kauneimmaksi.

Menimme aakkosjärjestyksessä opettajapöydän luo, missä opettaja ruksasi listaan maksun ja Jätkä laittoi setelin pinon päälle. Koska sukunimeni T-kirjain on loppupuolella aakkosia, oli pino jo aika korkea.

Vielä lukiossakin rehtori keräsi maksut samalla tavalla. Kerääjä oli tuolloin sotaveteraani Paavo Virta. Kun hän lähti luokasta paksu salkku kainalossaan, oli hymy niin leveä, että kultahammas välähti!

                                           Eero