”Ettei sanotuksi saa…”

Tuollaisen otsikossa mainitun mainoslauseen muistanee moni, mutta tulkinneekohan kukaan muu sitä laillani? Sen tarkoitushan on mainostaa kyseisen tuotteen erinomaisuutta, jonka vuoksi ei edes pysty ilmaisemaan mitään ääneen. Itseminäni on joutunut sen kuitenkin kääntämään tulkinnaksi, ettei kerran sanomaansa enää saa sanomattomaksi! Siis ”kääntäen verrannolliseksi”, mutta miksi?

Maailmalla liikkuu, niin suupuheissa kuin jopa uutisissakin, tunnettujenkin merkkihenkilöiden pu-heeseen lipsahtaneita ”sammakoita” – sanoja tai asioita, joita ei ehkä ollut tarkoitettu ääneen ilmaistaviksi, ei ainakaan oltu osattu odottaa sellaisia kuultavan. Usein jopa sellaisiakin, joita puhuja joutuu jopa heti taikka jälkikäteen pyytelemään anteeksi. Mutta miksi niitä sanotaan ”sammakoiksi”?

En edes googlaamalla löytänyt läheskään varmaa faktaa sanonnan alkuperästä, mutta monenmonta selitystä siitä, että lipsauttaa puheeseensa jotain, jonka haluaisi heti saada sanomattomaksi! Taikka näin: ”Sammakothan loikkii sinne sun tänne ja niinhän ne joskus sanatkin suorastaan loikkaavat suusta niin, ettei oikein ajatella ehdi.” Tuon viimemainitun tunnen ja tunnustan lähinnä omakseni. Te, jotka minut lähemmin tunnette ja tiedätte savo-karjalaisuustaustani, tiedätte myös mitä tarkoitan. Kas kun monilla meillä itäisen lähtösuunnan ihmisillä on tapana toimia ajatustakin nopeammin (paitsi ehkä tekemisissämme 😊) ja kun ajatuksemmekin ovat usein kanssaihmisten puheista jo askeleen pari edellä – tai siis oletamme niin – ja kun vielä äidinmaidonkorvikkeen puuttuessa sota-ajan lapsuudestamme, olemme ”imeneet itseemme” savolaista ”viäräleukahuumoriijjaen” (joka omasta mielestämme on hauskaa), jollaisen sitten kiekai-semme ääneen ja ilmoille… toivoen monasti heti, että ”jospa saisi tuon sanomansa ’hännästä kiinni’ ja palautettua”, sillä niin kovin usein se on lipsahtanut suuntaan, jota kanssaihmiset eivät osaa huumoriksi kuitata. Siis aina muuallakaan, kuin täällä länsipuolella Suomea! Ja kun se vielä usein kuitataan keljuiluksi, ellei peräti loukkaukseksi. Tuskin se noille poliitikkojen sammakoillekaan vähääkään häviäisi! Eikä sitä pehmentäisi edes toteamus, että ”otan täyden vastuun”, niin kuin olen kuullut jopa ministeritasolla asioita taikka sanomisia kuittailtavan…

Omalta kohdaltani annan täyden tunnustuksen myös tuon ominaisuuden opettamisesta; isäni kaaduttua, hänen paikkansa monessa ottaneelle enolleni. Sellainen persjalkainen, matala ja aitosavolainen metsätyömies, savottajätkä, joka monessa muussakin, kuin vain puheissaan, edusti juuri sellaista sukupolvea, joka löysi ja osasi heittää jonkun kommentin likimain aina ja kaikkeen – kääntäen totisempiakin tilanteita huumorin suuntaan. Siis siellä maan itäpuolella! Työvelvollisena oli varsinaisen sodan aikana jo palannut Syväriltä linnoitustalkoista, joten herkimmässä vastaanottoiässäni ei noistakaan opeista tarvinnut jäädä laiskanläksyille! Kertoilipa sitten muistojaan sieltä taikka savotoista, joissa yhä kierteli naapurinsa, päätä pidemmän metsätyömiehen kanssa ja justeeriparina. Vuosikausien yhdessä liikkumisestaan huolimatta enovanha sai jopa kaverinsa vihat joskus kiehahtamaan sanomisiensa lisäksi myös koiruuksillaan (joita sanojen lisäksi savolaisuudessa ovat pienet hyväntuuliset kepposet vielä aikuisiälläkin). 

Mummolassani, jota eno isännöi, eleli isovanhempien kuoleman jälkeen myös tätini ja heidän tyttärensä, serkkuni. Eikä ollut ainutkertaista, että talon naiset ”vilttiytyivät” isännän sotkeutumisista huushol-linpitoon sanoin taikka koiruuksineen ”osallistumalla” ja kun molemmat olivat jo päätä pidempiä matalahkosta enostani, ”kyöräsivät” tämän porstuan läpi pihamaalle, joskus talvella hankeen asti. Monet kerrat muistan katselleeni naurusuisen enoni mukautumista kyyditykseen ja naureskelevan vielä rapuneduskinoksessakin. Hän näet osasi myös suhtautua leikinpitoon, jonka oli sanailuillaan aikaansaanut.

Että tällainen sammakkomainen aihe, jolla kai yritän ikään kuin vaivihkaa selitellä joskus (ja joskus useinkin) heittämäni herjan taustojen leikkiverisyyttä, kun monesti pysähdyn epäilemään jonkun jossakin yhteydessä ”pyrjähtäneen” (Kalle Päätalon sanastoa lainaten) ja pahoittaneen mielensä suustani karanneen sammakon vuoksi. Että anteeksi nyt vaan!