Vinkku. Jännitystä, etsintää

Aijon kertoa monelle oudosta lapsuuuteni aikaisesta piilosilla olo pelistä - leikistä. Sen historiaa en tiedä mitenkä leikki on kehittynyt ja kuka sen oli kekannut meidän kylän nuorten pelattavaksi. Sen kuitenkin sanon, että hämärän koittaessa peli muodostui jopa jännittäväksi. Piilopaikat paranivat ja etsintä vaikeutui.illan pimetessä. Toki valoisalla peli oli helpompaa, koska "vinkku - merkki" näkyi paremmin.

          Pelin kulku ja maasto.

Maastolta vaadittiin, että ainakin yhdellä suunalla oli pusikkoa mahdollisimman lähellä etsijän pesäpaikkaa. Maastoon piirettiin iso ympyrä kepillä ja tämä rinki toimi "vankilana" kiinnioetulle. Ympyrästä eli vankilasta sai paeta, mutta ei ilman vinkku - merkkiä. Vanki huusi, vinkkuu, vinkuu ja pusikosta saattoi saada "pelastajan" vinkkumerkin.

Tämä merkinantoväline oli lepän, pajun tai koivun ohut metrinen keppi. Sitä kun pusikossa heilutti, niin vanki voi karata uudelleen pusikkoon. Vanginvartija ei saanut nähdä tätä merkkiä, sillä se oli osoitus myös piilopaikasta. Tämän piilopaikan havaitseminen oli kohtalokasta piilossa olevalle. Vartia tietenkin meni katsomaan kuka piilossa oli ja löydetty ja myös tunnistettu vinkun antaja joutui ympyrään. Uusi vanki joutui huutamaan vinkkuu, vinkkuu jotta pääsisi karkuteille.

Pelissä täytyi toimia rehellisesti merkinannon suhteen. Ei voinut karata ilman merkkiä. Jos karkuri lähti pesästä niin, että vahti huomasi karkuyrityksen, joutui palaamaan takaisin. Löydetty pelaaja voi myöskin pelastautua jos hän ehti juosta ennen vartijaa ringin sisälle. Tästä pykälästä sovittiin etukäteen. Uusi pelastunut vanki sai mennä piiloon, kun vartija peitti silmänsä ja laski kymmeneen. Tämän laskenta-ajan aikana toisetkin vankitut pääsivät karkuteille, mutta vartia saattaa nähdä karkurit ennen piilopaikkaa, karkumatka nimen huudon jälkeen tyssäsi.

Peli päättyi kun viimeinen "vinkunantaja" oli löydetty. Me pelaajat olimme toisella kymmenellä olevia tyttöjä ja poikia. Koulut alkoivat Syyskuun alusta. Koulun alkamisen näki silloinkin siitä, että koululaiset kerääntyivät raitelle, pihoille pelipaikoille ulkoiluharrastuksiin. Sama meininki on nykyäänkin. isommat porukat "parveilevat" koulupäivän jälkeen.

Uusi pelirupeama aloitettiin yleensä, että ensiksi löydetty oli seuraava pesän vartija. Tämä laski  vaikka  sataan silmät peitettynä ja toiset piiloon. Tämä oli yksi leikki muistelujen saroilta. Kesät kuluivat työtä , ja kodin askareita tehdessä. Niinsanottua   " lapsityövoimaa" käytettiin hyväksi kesäaikaan, mutta oli siinä vapaa-aikaakin. Juurikas pellot harvennuksineen, siitä sai omaa rahaa. Joka mökissä viljeltiin perunaa. Perunan nosto osui aina sunnuntaille, Se oli kauniilla ilmalla hauskaa, mutta joku syksy oli märkä ja kylmä. Silloinkin sato korjattiin ja kaikki kynnelle kykenevät oli mukana.

         Niilo Henell

Vanhoja kisailuleikkejä sekä pelejä

Mailma muuttuu, pelit ja leikit sen myötä. Varmaankin osa leikeistä, peleistä on säilynnyt lasten ja nuorten parissa. En aijo puuttua ns. urheilulajeihin, sillä niissä ei ole tapahtunut muuta muutosta kuin välineiden suhteen. Tosin skaala on muuttunut laajemmaksi urheilun suhteen. Myös erikoistuminen on muotia. Kilpailuhenkisyys korostuu minusta liian varhaisessa vaiheessa tapahtuvan erikoistumisen ansiosta.

Koetan muistella ja kertoa minun kotipitäjässäni harrastettuja kisailuleikkejä. Niistä paistoi selvästi halu viettää aikaa liikunnan ja yhdessäolon vuoksi.

Karkkilan murteella korro on sana joka ei kerro Salon seutukunnan asukkaille mitään. Tätä korroa kuitenkin harrastettaan, mikäli TV ja Tietokonepelit antavat myöten, vieläkin. Tiedostoista, perimätiedoissa sekä paikkakunnan puhekielessä tunnetaan nimi hippa, natu, varmasti.

Tämä on varmasti perinneleikki, kisailu, joka on nuorten mieleen.  Kisaajia voi olla hyvinkin monta henkilöä. Yksi joukosta on takaa-ajaja ja loput pakenijoita. Kiinni saatu natu on kiinniottaja, osat vaihtuvat.

Puukorro, natu, hippa.

Siinä käytetään pihapuustoa hyväksi. Määrätyt puut ovat suojapuita jossa pelaaja on suojattu, eikä joudu natuksi.  Vain etukäteen sovitut kohteet soveltuvat suojaksi. Pelaajien kuitenkin pitää vaihtaa pareittain suojapuuta. Tämä on tilaisuus natulle vallata puu suojakseen. Viimeksi tullut on natu, oli jompi kumpi tahansa.

Kanssa pelaajat voi myöskin takaapäin vallata puun. Yksi puu on vapaa. Tästä kilpailevat nämä kaksi jotka juoksevat myös samalle, vallatulle puulle.

Luistimilla hippaa.

Järven jäällä, kun lunta oli tullut, pelasimme auraamallamme alueella hippaa. Lumikasojen välissä puikkelehdimme, takaa-ajoimme toisiamme. Yleensä pienet pojat tai tytöt yrittivät ottaa isompia kiinni. Onnistui se niinkin, isompi saarettiin porukalla. Uusi natu oli meidän pienten apuna kiinniotossa. Kun viimeinen oli otettu kiinni, peli loppui.

Ehkä vähän oudompi polttopallo

Kotipihamme piiriin kuului talousrakennus. Saman katon alla oli puuvaja, heinäsuoja ja navetta, joten pituutta lappeella oli rittävästi pelata polttopalloa. Etuna oli myös, että rakennus oli matala, helppo heittää palloa.  Pihamaallemme  oli meidän kolmen veljeksen lisäksi tullut naapureista tuplasti nuoria, joten kisaajia oli kylliksi.

Tämä polttopallo oli samalla myös muistipeli, sillä poltetulle pelaajalle annettiin oman etunimen lisäksi jokin lisänimi, esimerkiksi Valto, molsku, vihtori, visapää, vinski. Poltettava Valto on joutunut viidesti kohteeksi, sen osoittavat annetut lisänimet  Tämä plitania piti muistaa, kun halusit Valtosta uuden polttajan.
Peli käynistyi siten, että ensimmäinen polttaja heitti pallon vierimään katolle ja samalla huusi nimen,  jonka piti saada pallo kiinni. Tämä kiinniottaja syöksyi pallon kimppuun ja toiset karkuun, ei kuitenkaan piiloon mihinkään. Polttaja pallon kiini saatuan huusi seis, jolloin karkureiden oli pysähdyttävä. He saivat kääntyä kohti polttajaa, mutta toisen jalan piti olla paikoillaan. Polttaja koetti osua pallolla poltettavaan, joka sai potkaista ja väistääkkin vartaloliikkeellä kohti tulevaa palloa. Poltettavan piti pysyä jalansijoillaan, muuten heitto katsottiin onnistuneeksi.  Jos heitto epäonnistui, eli tuli huti heitto, poltettavat saivat paeta ja polttaja hakemaan palloa. Uusi seis huuto ja uusi yritys. Onnistunut poltto ja lisänimen anto. Esim. etunimi Mikko - lisänimi Piukkapipo. Uusi nimi on Mikko Piukkapipo, tämä piti muistaa seuraavan polttajan, joka palloa heitti katolle kiinniotettavaksi. Mitä pitempi nimihirviö, sitä pidemmän kaaren katolle joutui polttaja heittämään, jotta ehti plitanian huutamaan. Unohduksesta sai uuden lisänimen ja polttajan työ jatkui.
Polttaja sai juonitella myös. Hän voi lähestyä poltettavia heittämällä lyhyen heiton sekä nopeasti ottamalla pallon haltuunsa - seis huuto. Tällä tavalla heittomatka saattoi lyhetä.

Näitä polttopalloja on monenlaisia. Rinkipolttis. Poltettavat ringin sisälle ja polttaja koettaa osua poltettavaan. Osuman saatuaan polttajat lisääntyvät.
Peffa-polttopallo on klassikko sarjassaan. Kaikissa näissä taito lisääntyy ja ennenkaikkea sosiaalinen, liikunnallinen kanssakäyminen on mukavan tuntuista. Niistä pystyy nauttimaan kaikki, ilman mitään taitovälineitä.
Nämä leikit tahtovat unohtua. Tilalle on tullut runsaasti "huipputaitoa" vaativia lajeja, joista on muodostunut kilpailulaji aina kansaiväliseen koitokseen asti.

Esittämäni leikit soveltuvat hyvin kouluihin, leireille ja tietenkin hauskanpitoon.


Niilo Henell 

Hypinlauta, Pääsiäisen ilo.

Silloin joskus,  seitsemänkymmenen vuoden takaa, kaikki oli toisin kun nyt. Ihan varmasti vanhat ihmisetkin olivat vanhempia kuin nyt, kysykää asiaa keltä hyvänsä. Tai olisiko tämä vain oma mielipiteeni , ehkä olen väärässä.

Nykyisin puhutaan, että vanhoja perinteitä täytyy kunnioittaa. Millä niille voidaan  antaa se kunnioitus ja arvonanto,  kun ei tiedetä niistä mitään. Taas olen väärässä. Onhan näitä asioita kerätty ja arkistoitu kautta aikojen kansien väliin, sieltä niitä löytyy vaikka minkälaiseen uusiokäyttöön.

Vuodet vaihtuu, kehitys kulkee eteenpäin ja ihmisten tavat siinä mukana. Tällainen muutos on ollut valtaisa minunkin  elinaikanani. Se näkyy parhaiten teknologian kehityksessä. Kun olin kakara, silloin tehtiin paljon, paljon enemmän käsin, ainakin maaseudulla. Koneita oli, mutta niidenkin käyttö saattoi perustua käsikäyttöön suurelta osin. Oliko se Nummisuutarin Eskossa, kun sanottiin, "niin maailma muuttuu Eskoseni".

Niin on maailma muuttunut, että harvan talon takapihalta löytyy lautatapulia, pinoa, josta voisi ottaa käyttöön tapulin jostakin välistä, tuollaisen 6 - 7 tuuman leveän ja 2,5 tuuman ja kuusi metriä pitkän lankun. Viedä sen Pääsiäisenä pälvipaikkaan ja tehdä siihen iloisen temmellyspaikan, jossa iloittiin kevättä ja Pääsiäistä. Kohteesta muodostui kohokohta kylän nuorisolle. Toki jotkut aikuisetkin tulivat mittelemään ja muistelemaan taitojaan.

Iso, paksu pölkky aluseksi poikittain ja sen päälle lankku, niin oli hypinlauta valmis "rajuihin" koitoksiin. Painoerot tasoitettiin lankun painopistettä muuttamalla, kevyempi sai enempi lankkua itseensä päin. Hyppelyn onnistumisen edellytys on, että kun molemmissa päissä on hyppääjä, niin lankku on tasapainossa.

Mitä paksumpi poikittainen aluspölkky, sitä korkeammat leiskaukset ylöspäin. Lankulta putoaja sai väistyä ja antaa tilaa toiselle yrittäjälle. 

Posket hehkuen tätä jatkettiin koko pääsiäisen aika. Toki nautittiin Pääsiäisherkuistakin, peruna-mämmistä ja kananmunista. Pääsiäisämmät, trullit, tulivat karjalaisten mukaan kuvioihin virpomisineen.

Perunamämmi ei ole monessakaan maakunnassa tuttu pääsiäisen herkku. Minun lapsuuteeni se kuului ehdottomasti. Se on paras tuntemani mämmi. Ohjeet voi googlata netistä.

Lampaanviulu, lammaspaisti, siitä on mielestäni tullut koko kansan herkku myöhemmin.

Pasha, tämä on varmaankin venäjän emikranttien tuoma tuote. Tätä sain maistaa ensi kerran joskus 1950 - 1952. 

Aika nopeasti tämä HYPINLAUTA pääsiäisperinne hyytyi. Siihen oli varmasti suuri osuus lankkujen saanti. Kotitarvike lautapinot loppuivat ja niiden ainesten hintatason  arvonnousu, oli varmaankin suurin syy tämän harrastuksen loppumiseen.

Nykyisin leikkipuistoissa ja päiväkotien pihoilla on keinulautoja, jotka vähän muistuttavat entisajan hypinlautaa. 

Paljon on harrastusvälineet muuttuneet niiltä ajoilta, suksista lähtien ja paljon on tullut aivan käsittämättömiä muita temppuvälineitä, joiden käytössä nuoret on älyttömän taitavia. Niissä tarvitaan voimaa, notkeutta, nopeutta. Se kuuluu nykykulttuuriin. 

Niilo Henell

Salaisena pysynyt tuotekehittely paljastuu vihdoin!

Olin saannut kutsun 50 v. juhliin. Nautimme siellä erittäin hyvästä, maukkaasta ruasta. Päivänsankari oli panostanut pitokokkien avustuksella todella viimeisen päälle  juhlien onnistumiseksi. Kiitos siitä tätäkin kautta!

Siinä nauttiessamme talon antimista ja jutellessamme niitä näitä, eräs napurini, ja entinen asiakkaani aloitti puhumalla kauniita. Ai-ai kun oikein tunsin mitenkä mielihyvä nousi päällimmäiseksi tunnetilaani. Tuo mies ei ollut ainakaan mielensä pahoittaja, kylläei ollut.

Hän muisteli valmistamiani Nipan pihvejäni, niitä hän on kaipaillut. Hänen mukaansa pihvit olivat suun mukaisia, hyviä. Tunnetilani nostalginenkin puoli kohosi huomattavasti.

Olihan siitä miltei yhdeksäntoista vuotta kun viimeksi olin Nipan pihvejä valmistanut asiakaskunnalleni. Silloin joskus, kun valmistin näitä "pihvejäni", sanoin asiakkailleni, että mausteseos on niin pitkäaikaisen tuotekehittelyn tulosta, etten anna kellekään sen valmistusohjeita. Miksi olisin antanut? Siinä olisi samalla mennyt myyntivaltti, jolla saimme asiakkaita hakemaan toistuvasti tarjottavaa perheelleen viikonloppuna. Moni tilasi etukäteen, aika isojakin määriä juhlia varten.

Pihvien leivittäminen poikkesi opetetusta tekotavasta, se oli suoraviivaisempaa maustamisen kannalta. Siinä leike, eli pihvini, kananmuna"kylvyn" jälkeen leivitettiin suoraan korppu-vehnäjauho-mausteseoksessa.

Innostuin julkaisemaan tämän ohjeen ja tekotavan siksi, kun silloin tällöin olen saanut kiitosta vielä tämän yhdeksäntoista vuotisen eläkekauteni aikana.

Nipan Pihvi- eli leike:

Laakeapohjaiseen astiaan, purkkiin, jossa leivitys käy näppärästi - käännellen ja taputtaen leikkelettä. Siihen laitat:

• 3   dl     korppujauhoja
• 1   dl     vehnäjauhoja
• 1   dl     grillimaustetta
• 0,5 dl    paprikajauhetta
• 1    tl     chilimaustejauho tai valkopippuri (voi jättää pois)

1  kpl kananmuna ja n. 0,5 dl vettä - vispaa leikkeen kastelua varten. Mausteseos kiinnittyy paremmin.

Voit maistaa seosta ja myös laimentaa lisäämällä siihen 0,5 - 1 dl vehnäjauhoja. Tämä mausteseos riittää 10 -12 porsaanleikkeelle. Puolita nämä likimääräiset mitat pienemmälle määrälle. Jos haluat säästää seosta, älä leivitä samassa laatikossa - säilyvyys huononee.

Nuiji porsaan ulkofilepihvit ohuiksi. Nämä juhliin! Kaslerleikkeet sopivat myös arkikäyttöön.

Paista kohtalaisen kuumalla pannulla noin 2 - 3 min molemmilta puolin runsaan rypsiöljyn/voin kanssa.

Erinomainen kastike tulee sienistä. Suppilovahvero. Kantarelli + sipuli, kerma. Ranskanperunat ei vaadi kastiketta. Muista salaatti! Ja jokin makea, kuten ananas - jopa sitruunaviipale antaa makua.

Hyvää ruokahalua toivottaa

Niilo Henell     

Huolehdi ennenkuin joudut huolestumaan…

Puhun nyt aivoterveydestä, ellet otsikosta sen jo arvannutkin. “Aivojen käyttäminen ja harjoittaminen kannattaa.  Mitä enemmän käytät aivojasi sitä vastustuskykyisemmät ne ovat vaaratekijöille.” Aivoterveyttä ylläpitävänä ja ennaltaehkäisevänä neuvotaan harrastamaan kaikenlaisia ‘päätä vaivaavia’ tehtäviä. Tällaisen aktivoimiseksi SYTYssä kokoonnutaan joka kuukauden ensimmäinen torstai puoliltapäivin pelituokioon.

Maaliskuun 1. torstai oli saanut liikkeelle jo viitisentoista ‘rohkeaa’, joitten mielestä kaikkea kuuluu kokeilla  – ainakin kerran (paitsi sanomalehden ravivihjeitä ja… mikä kumma se mahtoi olla se toinen… kun ei aina kaikkea muista). Ja juuri tuosta(kin) syystä sinne pelituokioon mukaantulo kannattaa. Eikä viimekertaisista luultavasti kukaan jätä tulematta myös huhtikuun kolmas. Mielenkiintoisten pelien ja peliseuran kanssa parituntinen pyörähtää todella nopeasti. 

Esillä olevien kirjain-, sana- ja korttipelien lisäksi voit itse ehdotella/tuoda oman suosikkisi aivotoimintaa virkistämään. Jos vielä olet innokas neuvomaan sen hyödyntämistä myös kanssaihmisille, niin ilo ja hyöty on molemminpuolista! Voit myös kerätä kavereistasi porukan ja ‘valloittaa’ pöydän keskinäiselle peliturnauksellenne tai haastaa jonkun toisen yhdistyksen jäsenet leikkimieliseen koitokseen aivopärkinöitten särkemisessä. (Fundeeraajien ja KamariHerrojen keskenhän onkin jo ensimmäinen MuistiMittelö toimeenpantu Musta Kuulan puitteissa – ketkä mahtavat olla ne seuraavat rohkeat haastajat.) Nuo kuukauden ensimmäisen torstain pelituokiot ovat oivallinen harjoittelupaikka! Ja samalla saa uusia(kin) kavereita yhdistystoiminnan ympärille.

Tule mukaan!

IsoTimppa

Turkinkyyhky

Viime vuonna oli lehdessä juttu, jossa kerrottiin turkinkyyhkyn pesivän Enolan alueella. Kiinnostuin silloin moisesta ulkomaan pulusta. En ollut aiemmin edes tiennyt turkinkyyhkyjä olevan olemassakaan. Useana kevätiltana kävelin Enolan katuja ja kujia ja tähyilin ympärilleni. Mitään kyyhkyjä en löytänyt vaikka kuinka katselin pusikkoihin. Siirryin sitten Moision alueelle kävelemään ja kurkistelemaan ihmisten pihapuita.

Olin jo luopunut toivosta nähdä uutta lintulajia, kunnes eräänä lauantai-iltapäivänä kävelin Inkerinkadulla. Näin kaksi herraa kiikaroimassa kerrostalon katolle. Pysähdyin siihen paikkaan ja kysyin onko siellä nyt niitä kyyhkyjä. Herrat olivat kovin innoissaan kyyhkyjen näkemisestä ja lainasivat minulle kiikarin. Ja siellähän se ulkomaan pulu oli antennin päällä. Tunnistin selvästi tumman kaularenkaan ja kauniit vaalean ruskeat höyhenet. Kooltaan se oli meidän kotoisia pulujamme pienempi. Kujerrus oli kovin vieno, selvästi pulun kujerrusta muistuttava, mutta huilumaisempi. Hyvin iloisena lähdin kävelemään kotiinpäin. Olinhan vihdoin kuukausien odotuksen jälkeen nähnyt etsimäni.

Tänä keväänä olen ollut onnekkaampi tai sitten havaintokykyni on terävöitynyt, sillä olen nähnyt ja kuullut Turkinkyyhkyjen kujerrusta jo useamman kerran. Varmimmin ne tapaa Inkerinkadun joenpuoleisessa päässä. Pysähdy ja kuuntele, siellä ne ulkomaan pulut kujertavat.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin…

 ...kun jouduin taas kerran katselemaan ja kuuntelemaan ulkopuolisena sitä minkälainen olen muitten silmissä. Kyllä ei naurattanut. Paitsi se Tuomas Kyrön teksti, minkä kautta itseäni katselin. Tekstejä tulkitsi Suomisen teatterisuvun nuorempi poika, Hannes, eikä huonosti tulkinnutkaan. Reilun tunnin monologi pysyi hanskassa ja nauratti katsomoa. Sanoilla. Elämänkokemuksen puuttuminen tosin hiukan sitä terävintä kärkeä tylsytti. Ja kun ne kaikki kolme Mielensäpahoittaja-kirjaa on tullut luetuksi, niin suuresti ihmetyttää se kirjailijan kyky nelikymppisenä elää niin vahvasti meikäläisen ikäkauden mielen sisällä. Ei kyllä ole kaukana realismista se! Oman karvalakkini alta.

Jotenkin mielenpäälle kävi senkin asian huomaaminen, että elävä esitys on kyllä jotain aivan muuta kuin tässä eriössä televisioruudun kautta saatu ‘kyldyyrikylpy’. Sehän tempaa mukaansa. Eikä siitä pääse välillä jääkaapille kurkistelemaan, että kestäisivätköhän sokerit vielä pikkasen santsata. Kahvikupilliselle sentään oli varattu oikein erityinen aika.  Tuosta mukaansa tempaamisesta jäi elämään sellainenkin ajatus, että olisikohan ostettava Mielensäpahoittaja Antti Litjan äänikirjana ja otettava se tukevaksi  ohjenuoraksi elämäänsä. Ei silti, etteikö sitä ihan ite osaa arvostellen asennoitua kaikkeen. Kaverit kyllä tietävät, mitä käsite ‘vastustan’ kohdallani merkitsee. Lähes kaikkea, myönnän, mikä liittyy lauluun, leikkiin ja urheiluun. Mutta ehkä sen kuunteleminen tukisi oivaltamaan ajatuksiani elämästä ja olemisesta. Itsekin!

Suurella mielenkiinnolla jään odottamaan myös tekeillä olevan Mielensäpahoittaja ja miniä -elokuvan saamista katseluetäisyydelle. Se lienee levityksessä vasta kesän jälkeen, mutta hyväähän kannattaa odotella. Kyllä en sitäkään ole oppinut ymmärtämään. Mitä hyvää muka odottelussa on. Paitsi perjantain osalta, kun pääsee taas maailmaa parantamaan UkkoKööriKavereittensa kanssa. Olivat kavereina tosin teatterissakin. Ei kyllä siellä mitään menty parantelemaan. Onneksi. Oli se Hannes sen verran hyvin hommansa osaava! Suosittelen!

IsoTimppa

Mikä 'Ennen oli ennen'?

Saimme lukijapalautteena mm. tällaisen kommentin: "...Oli tosi mielenkiintoinen kirjoitus. Ja muutkin kirjoitukset siellä olivat kiinnostavia. Hyvä idea tuo muistojen näkyväksi tekeminen." Ja kun meille kaikille on koostunut asioita ja tapahtumia, joita mielellämme muistelemme, niin tässä samalla pyrimme siirtämään niistä kertoessamme tähän päivään monenmoista tietoa ja perinnettä siitä, kuinka ennen elettiin. Siksi otimme kaksi 'sivua' käyttöömme...

Menneisyyskin on yhdistävä tekijä

Tuollaisin lähtökohdin erotimme omaksi osiokseen sen 'Ennen oli ennen'. Siinä osassa sivustoamme kirjoitukset ovat pidempiä ja monisanaisempia kuin 'Tässä ja nyt'- osiossa, jonka postauksissa koetamme pysytellä tyypillisemmässä blogien hengessä. Silti toivomme Sinun seuraavan molempia ja löytävän myös täältä 'Ennen oli ennen'-osiosta niin kiinnostavaa, ettei hieman pidempikään lukutuokio muodostu rasitteeksi! Ja mielellään näitten kummankin juttuihin kuulisimme kannanottoja, joko samoin myötäelävänä, vastaisesti ajatellen taikka sitten aivan eri aihepiiriä ehdottaen!

Ja tuolta alkukappaleen alla olevista painikkeista voit valita kumpaako osiota seuraat - ensin!

IsoTimppa

Kakarat tienestissä!

Elettiin aikaa kun olin täyttänyt kymmenen vuotta, eli kesää 1944. Kymiyhtiö tarvitsi työntekijöitä metsän kylvöön ja istutukseen. Männyt kylvettiin siemenistä ja kuuset istutettiin taimista. Siihen hommaan kelpasi kakaratkin. 

Mistä sitä olisikaan ottanut aikuisia siihen hommaan, ainakaan sillä palkalla.  Varttuneet "likat" sekä naiset suorittivat kuokkahomman, istutuskolon tekemisen ja kakarat istuttamisen. Pomon tehtävä oli vetää taimen latvasta eli varmistaa taimen tukevan istutuksen. Päätehtävä tietenkin oli naisten kanssa juttelu. Antoi hän lopputilinkin naapurin pojalle. Poika yritti selittää, että siementen seassa oli roska, ei hän siemeniä heittänyt. Selitys ei kelvannut.

Paras työvoima paiski sotahommia ja muu väestö piti huolta muista “kotirintaman” tehtävistä, niitä riitti tekemiseen asti.

Nyt se tulee!

Tällä istutuspalstalla toimi eräs " evakko " eli karjalaismies pomona. Palstalla ahkeroi myös pomon viisitoistavuotias tytär, oikein kaunis sellainen. Pomoa tietenkin kiinnosti Suomen kohtalo ja tietenkin hänen kotiseutunsa. Oli puolenpäivän uutisten aika. Suomen Tietotoimiston, STT, uutiset tietenkin kertoili tapahtumat rintamilta. Oliko kaikki ihan sodan kulun mukaisia, mutta puoliksi totta ainakin. Näitä uutisia pomomme meni kuuntelemaan.  Isän poissaollessa tytär sai valtuudet toimia vastaavana. Hän ei seissyt kuitenkaan isänsä lailla kädet selän takana, vaan huolehti kuoppien teosta kuokalla. 

Uutiset olivat loppuneet ja pomo kertomaan työmaan aikuisille naisille: "Nyt ryssä tulee, rintamat ovat sortuneet, ryssä on hyökännyt ja suomalaiset perääntyvät, ei mahdeta mitään"! Venäjän armeja lähti rynnäkköön kesäkuun 10 pvä 1944.

Kuvittelen, että tämä kertomukseni olisi juuri tältä päivältä, kuitenkin lähellä tätä päivää. 70-vuotta sitten tapahtunut työmaa oli Uudenmaan läänin korkeimman paikan maastossa. Tämän uutisen olen muistanut. Uutinen järkytti lapsen mieltä. Mitä nyt tapahtuu? Kuinka meidän täällä käy, tuleeko vihollinen tänne asti? Kuinka veljelleni käy? Tietenkin nämä ajatukset olivat naisten kommettien mukaisia, mutta järkytys oli kakaroillakin suuri. Minulle tuli ensisijaisesti huoli veljestäni. Siihen oli myös pelottavalta tuntuva kokemus.

Kaatuneiden ruumiit tulivat junalla Karkkilaan. Minä jouduin joutilaana kysymään serkkuni ruumiin tuloa asemamieheltä. Seurasin virkailijaa kun hän meni katsomaan arkkujen päätyssä olevia nimiä. "Ei ole tässä lähetyksessä, ehkä huomenna sitten".  Huomenia riitti jonkun kerran!

Tämä on juttu lapsityövoimasta ja sen käytöstä. Sekä kakaran kokemuksesta sodan  luomasta "paniikista".

Nyt olen kuitenkin työtä vieroksuva ja karttava. Ehkä työtä opetettiin tekemään liian nuorena.

Niilo Henell

Hiihtoloma

Talvet eivät ole samanlaisia. Muutamana talvena totuttiin runsaaseen lumentuloon. Tänä talvena lunta ei ole juurikaan satanut. Helmikuun puoleen väliin mennessä on kerran joutunut kolaamaan lunta. Tällöinkin,  jos olisi hieman aikaa odottanut, lumi olisi sulanut pois. No se hyöty kolaamisesta oli, että jostain löytyy pieniä lumikasoja.

Tässä kuva viime talvelta, lunta riitti pitkälle huhtikuulle.

Tänä talvena tilanne on toinen, pienet hiihtolomalaiset löysivät hieman lunta tai paremminkin jäätä. Mutta kyllähän siitäkin leikki saadaan aikaiseksi!

Kakarana koettua

Jatkoa edelliseen riihijuttuuni:

Olen "ison" karjatilallisen poika ja siksi minulla on kokemuksia kakara- ja nuoruusvuosiltani senaikaisesta maataloustuotannosta.

Vanhempani omistivat "mahtavan karjatilan". Navetta oli aivan täynnä, ihan tupaten täynnä. Sielä oli yksi lehmä, sekä varapaikka hieholle, edellisen vasikalle. Tietenkin talossa piti sika olla. Pässillekin löytyi tilaa, myöskin kanoille ja niiden herralle, kukolle. Rehut tälle "isolle" karjatilalle saatiin 3500 neliön tontista ja vajaan hehtaarin suopellosta. Ahkerat vanhempani viljelivät myös pientä vuokrapeltoaan, apunaan he käyttivät laiskaa lapsityövoimaa, siis minua ja paria veljeäni. Veljeksistä vanhin tosin oli sotahommissa miltei viisi vuotta. Lisäksi "peltona" käytettiin ojan pientareita rehun hankintaan.

Tämä "iso" karjatila antoi kuitenkin sen ravinnon minkä tarvitsimme. Vaihtelua tarjosi läheinen järvi. Hauki, ahven ja särkisaaliit keväisi yllättivät paljoudellaan.  Sianlihaa isäni sai palkaksi teurastushommistaan.

Teurastaja joutui antamaan todistuksen kansanhuoltoa varten possun koosta. Tuollainen 50-60 kg todistus oli vakio. Kansanhuollossa ihmeteltiin sikojen pienuutta. Siihen aikaan possut kasvatettiin 100-120 kg välimaille. Kukaan ei kuitenkaan halunut luovuttaa omasta ravinnostaan yhteiskunnan käyttöön vapaaehtoisesti mitään, ei kovin paljoa ainakaan. Oltiin senverran "rikollisia" ajan hengen mukaan. Oman edun tavoittelijoita riitti, sillä kaikesta oli pulaa.

Kaupunkipaikkakunnilla oli yksi juttu mistä ei ollut pulaa. Se oli nälkä, sitä riitti, jaettavaksi asti. Ei ollut mistä olisi ruokaa saanut riittävästi kasvaville lapsille, kaikki oli kortilla. Maaseutu ja sukulaiset siellä oli jonkinlainen pelastus monelle perheelle. Niinsanottuja hamstraajia riitti ja viranomaiset yrittivät ottaa kiinni trokareita, mustanpörssin kauppiaita.

Riihi, senaikainen kuivuri

Riihikulttuuri veteli viimeisiään siihen aikaan kun olin kakara. Omakohtaisia kokemuksia minulle kuitenkin on jäänyt mieleeni.

Viljan korjuuvälineet ovat niiltä ajoilta kovasti muuttuneet. Olihan silloin olemassa jo olemassa varsin modernit tappurit eli puimakoneet. Voimanlähteenä hevosvetoiset, hevoskierrolla pyörivät, hihnavälitteiset vempaimet puimakoneeseen. Myös höyrykone, maamoottori sekä sähköityneellä alueella jo sähkömoottoritkin. Viimeksi mainitulla oli hyvä jos muuntaja oli lähellä, kauempana olevat kohteet kärsivä voiman puutteesta. Joten kehityksen murroskautta elettiin.

Rukiit niitettiin viikatteella mahdollisimman hyvään luokoon. Sirppi, tuo "akkojen niitokone", oli myös käytössä. Varsinkin lakorukiin korjaamisessa se puolusti kelpoisuutensa. Rukiin oljet piti saada suoraan järjestykseen lyhteitä tehdessä.  

Niitetystä viljasta kerättiin nippu, joka sidottiin olkisiteellä yhtenäiseksi lyhteeksi. Nämä lyhteet koottiin yhteen kuhilaaksi, jyväpuoli taivasta kohti. Poutakesänä kuhilaaseen pantiin vain yksi, suuri hattulyhde, tyvi ylöspäin. Sateisena kesänä suosittiin kahta hattulyhdettä. Siinä pellolla niiden annettiin ilmakuivautua lisää.

Kun aika koitti oli riihen latomisen aika. Kovapyörärattaille koottiin pellon antimet, ruislyhteet, riihen eteen. Matalasta ovesta lyhteet siirrettiin sisälle ja ahdettiin riihen parsille ladottuna kuivumaan pystyssä, jyväpuoli ylöspäin. Isoon, kivistä ladottuun ja muurattuun tuulisijaan sytytettiin valkea. Riihen lämpö kohosi, sauhu leijaili parsilla ja räppänä riihen päädystä tuprutteli sitä ulos. Kysymyksessä oli savusaunan tapainen laitos ilman lauteita.

Kun varsinainen riihipäivä koitti, lämmitys oli lopetettu ja riihen sisätila tuuletettu. Riihimies, hikinen ja muita mustempi mies pudotteli lyhteitä alas orsilta. Hän hakkasi niiden jyväpäät riihen seinään, siinä irtosi ehkä suurin osa jyvistä. Senjälkeen lyhde siirtyi luukusta luuvan puolelle. Siellä oli jo enempi väkeä ja minäkin sain kokea millaista oli varstojen pyörittely.

Ensin kuitenkin meilläpäin lyhde nostettiin noin navan korkeudella olevan ritilän (kehikon, jossa oli viiden sentin väleillä olevi puolapuita) päälle. Lyhde avattiin ja kepakoilla loukutettiin oljet. Siinäkin oli oma tahtinsa. Tämän jälkeen seurasi varstoilla tehtävä olkien hakkaaminen luuvan lattialla. Tahdista ei sopinut poiketa. Varstapökkekö pyöri varren nokassa iskeytyen olkiin. 

Innanen on tehnyt tästä työstä omanlaisen musiikkikappaleenkin, oliko se joku “taikayö” jossakin Hämeessä, en muista nyt.

Puidut oljet sidottiin jälleen kookkaampiin kupoihin olkipannalla ja siitä ne siirrettiin latoon; suojaan. Ilman sidettäkin myös tämä toimenpide voitiin tehdä.

Meillä, tämän suomaapalsta päässä oli  pintalaudoista isäni tekemä lato. Katteena  olkikatto. Kun seurasi sen alueen latoja siihen aikaan, niin jokaisessa oli sama kate.  Tämä kate piti hyvin vettä, mutta ongelmana oli katon siteenä, rakenteena käytetyt puuosat, niihin tahtoi iskeä laho. Niitä piti uusia ja ehkä vähän lisätä olkiakin. Rautalanka oli näiden kattoriukujen sidetarpeena. Oma niksinsä siinä oli kun katetta tehtiin. Ehkä jonkun, joka näitä katteita on katsellut, kanssa yhdessä saataisiin annettua neuvot sen tekemiseen. Ehkä kuvittelen suuria itsestäni.

Missä muualla riihikuivaa olkea käytettiin? Sen saa kertoa joku, joka hyvin usein esiintyy jossakin… 

Tämä joku on Niilo Henell

Ystävänpäivänä Kiikalassa

Kuulonhuoltoyhdistys teki jo perinteeksi muodotuneen ystävänpäivän ruokaretken tällä kertaa Kiikalaan kahvila-ravintola Helarinteeseen. Mukaan lähti täysi linja-autolasti (50) sekä jäseniä että ei-jäseniä. Jo menomatkalla linja-autossa oli tunnelmaa. Iivo Niskanen 0,2 sekunnin päähän jäänyt pronssimitali harmitti. Kun pääsimme ruoan kimppuun  harmitus unohtui.  Helarinteessä oli tarjolla hyvää ruokaa mm. itse tehtyä näkkileipää, se teki todella kauppansa. Reseptiä kyseltiin. 

Alla kuva vielä aika täydestä näkkileipäkorista, pian sekin oli tyhjä. Kuvan vihreä ei ole hometta vaan erilaisten siementen antamaa väriä.

Jos joku haluaa leipoa tätä näkkileipää, tässä resepti:

Näkkileipä (gluteeniton)
2 dl maissijauhoja,
¾ dl auringonkukansiemeniä
½ dl pellavansiemeniä
½ dl seesaminsiemeniä
½ dl kurpitsansiemeniä
2 ½ dl kiehuvaa vettä
½ dl öljyä
suolaa
1. Laita uuni 150 asteeseen (kiertoilma)
2. Sekoita kaikki kuiva aineet kulhossa
3. Kaada kiehuva vesi ja öljy kulhoon
4. Sekoita tasaiseksi massaksi ja kaada massa leivinpaperin päälle pellille
5. Laita käsi muovipussiin ja tasoita taikina ohueksi koko pellin kokoiseksi
6. Sirottele vähän suolaa päälle
7. Leikkaa taikina sopivan kokoisiksi paloiksi tai jätä kokonaiseksi ja murra valmiista paloja
8. Paista uunissa noin tunti
9. Anna jäähtyä ja nauti 

Ruokailun jälkeen ennen kahvia oli yhteislaulua. 
Taisto laulatti ja säesti haitarilla.

 

Alta voit kuunnella yhden monista yhteislauluista. Videossa näkyvä teksti on lauluvihkon kansi. Kakkukahvien jälkeen linja-auto suuntasi kohti Saloa. Väki oli tyytyväistä matkaan, kannattaa tulla mukaan!

Ne parhaat kaverit…

…ne löytyvät useimmiten muistoistamme. Sallinet hiukan tunteilla yhden kesäkaverini mieleenpalautuksella.

Elettiin viime vuosituhannella, seitkytlukua, kun ‘kesärenkipaikassani’ alkukesästä talon tamma pyöräytti varsan. Talon wanhaisäntä, pappa, oli se varsinainen hevosmies, ja ylpeänä hän esitteli uuden tulokkaan helsinkiläisrengille, joka perinteisesti juhannukselta saapui talonväen haitoiksi. Isännyys oli jo aikoja siirtynyt kesärengin kanssa samaan ikäluokkaan kuuluvalle seuraavalle sukupolvelle. Mainittakoon vielä, ettei talonväellä ollut minkäänlaista sukulaisuusrasitetta suuntaani, mutta kuinka sinne olin onnistunut pääsemään lähes perheenjäseneksi, ja talonväen kaveriksi, se on aivan eri juttu. Siis asiaan…

Helo, se oli varsan nimi. Kesärengin nimen te tiedättekin ja osannette arvata, ettei hänen elämänkaareltaan kovin kummoisia hevosmiestaitoja ollut keräytynyt. Joka tapauksessa meille Helon kanssa kehkeytyi melkolailla samanhenkisyyteen perustuva kaveruus. Liekö ollut osuutta jokaiseen aamutapamisiin liittyvästä sokeripalasta taikka leivänkannasta, jollaisilla ihminen kuvittelee pystyvänsä luontokappaleen lahjomaan. Joka tapauksessa ensimmäiset todelliset samankaltaisuudet koettiin heinäpellolla. Varsahan liikuskeli vapaana emänsä ympärillä, ja emä taas puolestaan hyötykäytössä niitto- ja haravakoneen aisoissa. Taustoitettakoon sekin, että helteisen kesän vaikutus ei ollut vähäisin kesärengin kuntoon kohdistuva rasite. Melko usein piti ottaa ylimääräinen tauko ja heittäytyä heinäseipään juurelle, sinne varjon puolelle. Helo huomasi saman mahdollisuuden ja vieretysten loikoilimme päivittäin koko heinänteon ajan. Rengin virassa kanssakäyminen jatkui myös hevoshommien puitteissa ne kolme-neljä viikkoa, jotka sain pysytellä poissa Helsingin hulinoista.

Seuraavana kesänä, jolloin Helo oli jo salskea sälkö, se siirrettiin tilaan kuuluvaan saareen laiduntamaan lihakarjan, kasvavien mullikoitten, kanssa. Saaressa sijaitsi myös kalasauna, kesämökki, jonka käyttöoikeus oli yksi kesärengin luontaiseduista ja vapaasti käytettävä tukikohta. Itse siihen en heti kiinnittänytkään huomiota, mutta tarkkasilmäinen isäntä ihmetteli, että kun renki menee saareen, niin Helo on aina mökin viereisellä rannalla aidan takana vastaanottamassa. Isännän yksin siellä poiketessa karjansa vointia tarkistamassa, ei läheskään aina hevosta näkynyt. Ja näin oli! Mikä se on se eläimen ‘etiäinen’, jolla monet muutkin, usein koirat, ennakoivat jonkun määrätyn ihmisen saapumista.

Kaveruuteemme liittyi tuo kuvastakin näkyvä piirre, että kun läksin ‘virkamatkallani’ kiertelemään saarta – aidat ja mullien lukumäärä piti tarkastaa – Helo kulki kanssani ja lähes kaiken aikaa sen turpa oli olallani. Lienee päättänyt suojella kaveriaan. Hiukan joskus kyllä hirvitti, että jos sen kengittämättömät kaviot luiskahtaisivat kallioisessa maastossa… Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut ja jo seuraavana kesänä sälköä koulutettiin valjaisiin ja talon töihin, eikä se enää ollut saaren rannalla vastaanottajana. Mutta upeita muistoja noista kesistä kohosi mieleeni valokuvan ilmestyessä katseluuni!

“…suomalaisella on aina kaveri, koskaan se ei ole yksin,

ja se kaveri on suomalainen”, niinhän Jorma Etto runoili…

Samoissa merkeissä muisteli

IsoTimppa

Mannin Eila

Isoäitini Elin Maria

Olimme bloginperustamis-kurssilla viime viikolla. Siinä keskustelun lomassa Niilo kutsui minua Mannin Eilaksi. Illalla sitten mietin nimitystä tarkemmin. Mannin Eila olin elämäni ensimmäiset kaksi vuotta. Perheeni muutti sitten toiseen kylään asumaan ja asetuimme vanhaan hirsimökkiin siksi aikaa, kun uutta kotiamme rakennettiin. Rakennus nousi hitaasti, elettiinhän sodan jälkeistä aikaa ja rakennustarpeista oli pulaa.

En varmaan uudessa asuinpaikassa kovin hyvin viihtynyt, koska olin karannut kotoa jo muutaman viikon kuluttua. Olin osannut lähteä oikeaan suuntaan kohti isoäidin asuinpaikkaa. Matkaa olisi ollut yli viisi kilometriä, joten se olisi ollut kaksivuotiaalle ylivoimainen ponnistus. Kotiväki sai minut kiinni runsaan kilometrin päässä. Siihen loppui se seikkailu. Kaipaus mummun luokse oli varmasti kova. Olihan mummu hoitanut minua ja samanikäistä serkkupoikaani, kun vanhemmat olivat töissä.

Lapsuudessa oli parasta päästä isoäidin luo lomalle. Oli turvallista herätä aamulla, hellassa oli lämmittävä valkea, kuten isoäitini tulta nimitti. Kaurapuuro oli kypsynyt ajan kanssa hellan reunalla. Puuro nautittiin voisilmän ja maidon kanssa. Ei ollut mitään kiirettä. Isoäiti kampasi pitkää tukkaansa. Hänen hiuksiaan ei ollut koskaan leikattu. Hiukset harjattiin aamulla ja palmikoitiin letille. Letti kierrettiin nutturaksi niskaan ja kiinnitettiin luupinneillä. Illalla nuttura avattiin ja hiukset harjattiin ja letitettiin uudelleen löysästi yötä varten. Hänen luonaan vallinnut lämmin tunnelma on kantanut kautta elämän vaikeissakin vaiheissa.

Yllättäen huomasin olevani mummun näköinen. En ole aikaisemmin yhtäläisyyttä huomannutkaan.

Ilkivaltaako?

Päähänpisto ja "hauskanpito" lienee ollut se perimmäinen syy seuraavaan tapahtumaan. Näin varmaankin ajatteli "jekun" tekijät silloin muinoin.  Kohde varmaan oli hyvinkin eri mieltä. "*-tanan nulikat, tätä vielä kadutte!” 

Näin ainakin minä kuvittelen kuulemastani tapahtumasta, joka konkretisoitui jo ennen minua. Tekijät joutuvat puolustamaan maata ollessaan parikymppisiä.

Nuorison kisailu ja tanssipaikka.

Tällä paikalla, kuulemani mukaan, nuoret ja varttuneemmatkin piti "iltamia" sunnuntaisin. Paikka tunnettiin nimellä "Raittila". Talon isäntä, Kalle, oli koko ikänsä paikkakunnan kulttuuripersoona. Aina kun tarvittiin pelimannia, niin sinne pyydettiin Raittilan Kalle soittamaan kaksirivisellään, Puurattaat, puurattaat... siinä koko sävellaji, joka hanurista syntyi. Tempo kertoi mikä tanssikappale oli kyseessä; masurkka, valssi, polkka, jenkka eli saksanpolku, mutta puurattaat, puurattaat ja naukku, seoli pelin henki. Kuka sitä nyt ihan ilmaiseksi tahtia antaa.

Talon pihapiiriin kuului riihi luuvineen (luuva = vanhentunut nimitys riihen puintihuoneesta länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus). Jälkimäinen oli se osa jossa varstat heiluivat  omassa tahdissaan.  Tämä rakennelma pitkine lappeineen oli "jekun" varsinainen kohde.

Riihi odotti uutta ladontaa orsilleen. Elorattaat, kovapyöräiset, oli kuormineen luuvan jatkokatoksen alla. Siitä rukiin lyhteet oli määrä mustille parsille ahtaa. Työ toteutuikin, mutta varsin monimutkaisen kaavan kautta. Nämä "*-keleen" koltiaiset, pahantekurit, ”*-tanan" nulikat, varmaankin hauskantekomielessä ja ajattelemattomuuttaan tekivät mutkan matkaan.

Kenen koltiaisen ajatus olikaan, mutta tyhmyys silloin ennenvanhaan tiivistyi pahemman kerran. Nämä ruislyhteillä täyteen kuormatut elorattaat piti saada riihen harjan päälle, aisat harjan suuntaisesti, täysi lasti päällä. Sitä en tiedä mitä konsteja oli käytetty jekun toteuttamisessa, mutta aivan varma olen, että nykypäivänä poliisit tutkisivat hartaasti tällaista ilkivaltaa. Ilmakuivat ruislyhteet tässä käsittelyssä varmasti menettivät osan jyvistään. Kuorma purettiin varmaankin suoraan riihen orsille ja rattaatkin saatiin ehjinä katolta. Aikaa siinä kului kuitenkin kesken elonkorjuun. Ehkä tämä työ sujui "talkoohengen" mukaisesti. Olivatko samat vintiöt apuna, mene ja tiedä?

Tämä juttu tuli mieleen kun katselin linja-autopysäkin kaadettua katosta. Onko tämä ilmaisu pahasta olosta, ajankulun puutteiden vaiko vain voimainnäytöstä. Tälle eivät  kyläläiset naura ja kerro mitenkä hauska teko katoksen kaataminen on. Rikollista toimintaa! Oliko tuo wanhan hyvän ajan teko jekku vai ilkivaltaa. Siitä lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä.

Niilo Henell 

Onnittelut kaikille!

SYTYn yhdistyksien välinen ja jo perinteiseksikin tunnustettava Musta kuula-turnaus tämän vuoden mestaruudesta on jälleen ‘taisteltu’ ja – Salon Muistiyhdistyksen Nuppi ja Noppa joukkue – ottivat voittopokaalin todella tasaväkisessä mittelössä. Kakkoseksi, loppumetrien taktikointiyrityksestä huolimatta, jäi (tai siis oikeammin selvisi) Parkinson-kerho ja pronssia pokkasivat Salmi ry:n pojat, joitten voitto Salon Muistiyhdistyksen Muistitehtäväryhmän joukkueesta oli (tasapistein ja molemmilla samanmittainen pisin sana vertailun jälkeen) vain kokonaissanamäärässä yhden sanan varassa.

Mutta jännää oli – jopa yleisölläkin! Ja mielenkiintoista seurata kuinka tuollainen muistipeli tempaa mukaansa. Onnittelut kuuluvat mielestäni myös pelin keksijöille; salolaista innovaatiota, jonka hyödyistä saa nauttia koko Suomi! Joko Sinä sen tunnet?

Salon SYTYn toimitiloissa, Helsingintie 6:ssa, aloitetaan TOIMINTATORSTAIT, matalan kynnyksen viikoittaiset tapahtumat, joista ensimmäisenä säestettyä yhteislaulua 13.2. klo 12–14. MustaKuulan osalta siirretään se kuukauden 1. maanantain pelituokio kuukauden 1. torstaille noihin toimintatorstain tapahtumiin, joihin on vapaa pääsy ja ne ovat kaikille avoimia! Ja kellonaika on vakiona tuo 12–14 – miks’et tulisi mukaan; hauskaan yhdessäoloon ja tarjoamaan hyötyä aivoillesikin!

                                 IsoTimppa

Kurssikuulumisia lisää

Olihan meitä SYTYn Akin opissa muitakin kuin allaolevan kuvan tekstissä mainitut Yhdistävään tekijään kirjoittajat. Ja jälleen saatiin ohjausta muokataksemme tästä blogistamme lukijaystävällisempää. Pohdiskeltiin sitäkin, kuinka saataisiin Sinut(kin) ainakin lukemaan kommentteja, ehkä jopa rohkaistumaan joihinkin postauksiin myös mielipiteesi liittäen... 

Kuinka käy kyntömiehen?

”Jos ei kylmä kynttilänä eikä pauku Paavalina, kylmää kynnet kyntömiehen.” – Ja tänään 2.2. on tuo Kynttilänpäivä, Paavo ja Paavali reilu viikko sitten ja kylmääkin taitaa olla kiitettävästi lämpöisen alkukesän saamiseksi. Siis jos wanhan kansa viisaus on siirtynyt tähän nykyaikaan. Sellaisen wanhan kansan, joita me tuon nestorinkaan kanssa emme suinkaan pyri edustamaan, mutta mieluusti kyllä heitä muistelemme. Ne vanhat elivät meidän varhaislapsuudessamme ja tiesivät paljon perittyjen ja omien kokemuksiensa sekä pirtin ikkunanpielessä roikkuneen Allakan avulla. Ilman Internettiä.

 Kaikilla vuodenajoilla oli ”taivaan merkit”, joita seurailtiin. Ja vaikka jo minunkin lapsuudessani anodiradiosta kuultiin säätiedot, niin isoisäni, Ukko-Pekka, kyllä illoin aamuin tähysteli järven takaista taivaanrantaa. Näkymistä ja allakastakin selvinneestä taivaallisen kuun asennosta hän ’arssinoi’ ja ennakoi, että minkämoisiin toimiin talonväen pitäisi ryhtyä lähiaikoina. Monet työt ja tehtävät kun kannatti kohdentaa niille otollisemmalle ajalle.

Pakko tuollaiseen on yhä uskoa, sillä omat aktiivisuutenikin huomaan kiinnittyneeksi kuun asentoon. Nytkin kasvavan yläkuun alkumetreillä siitä on selkeänä todisteena tämän postauksen helppo toteuttaminen. Ainakin itselleni. Alakuun loppupuolella tuppaavat jopa tiskit jäämään kasaksi altaaseen. Kuun kierron mukaan aloitettiin lähes kaikki suuremmat urakoinnit, sillä ”yläkuu kasvattaa, alakuu hävittää”. Kuun kierto oli ja on yhä jaettuna neljänneksiin, joita myös tarkoin seurattiin. Yläkuun 8. ja 9. päivä olivat ne parhaat päivät kylvöille ja taimien istutuksille. Myös vuorokauden ajat olivat merkityksellisiä, kasvattavat työt piti aloittaa aamusta, tuhoavat iltapäivällä, mutta puoliltapäivin ei kannattanut aloittaa mitään uutta.

Mutta vielä tähän Kynttilänpäivään, josta myös kevään tuloa arvuuteltiin, mm. näin: ”Ensimmäisestä suojasäästä Kynttilän jälkeen on yhdeksän viikkoa sulaan veteen”. Ja ainakin tänne SYTYn kotikulmille jo huomenissa on lupailta plussaa, että laskeskellaanpa siitä…

Seurailkaapa vain taivaallisen kuun kiertoa omaan eloonne vertaillen. Saatatte tehdä mielenkiintoisia havaintoja! Mielipiteitten vaihtoa passaa pistää tänne kommentteina, toivoo

IsoTimppa

Pojat polvihousuissa!

Villasukat, polvihousut ja sukkanauhaliivit, se oli sitä vanhaa "hyvää" aikaa. Taisi vielä olla kalsareina oikein luukkuhousut? Viimeksi mainittua en niinkään muista, mutta kesät talvet pikkupojat kulki polvihousuissa.

Talvisaikaan asua täydennettiin reisiin ylettyvällä, pässin pökkimillä villasukilla. Asukokonaisuuteen kuului vielä sukkanauhaliivi,  jossa oli napit reikäkuminauhaa varten ja tietenkin sukkien suuaukolla vastaavasti oli nappi jotta pässinpökkimät voitiin yhdistää kuminauhalla liivin nappiin. Pysyihän sukat jotenkuten jaloissa, tosin "makkaralla" väljällä tyylillä. Housuissa oli kuvetaskut pikku esineiden kuljettamiseen. Tarpeen taskut olivat ainakin "räkäliinaa” varten. Kyllä tällä asulla pärjäsi "pakkasherran" kanssakin. 

Muistan ensimmäiset niinsanotut pitkät, "miesten" housut. Kyllä olotila kerralla miehistyi. Enää ei tarvinnut häpeillä polvihousuja. Kasti ylempään luokkaan muuttui kertaheitolla. Innoissani kehuin oikein ompelijalla teetettyjä housujani. Taskujen määrä nousi yhdellä, niinpä kehuin: "niissä on perstaskut ja kaikki".  

Kankaan materiaalia en ihan varmasti muista, mutta *)molski oli eräs kangaslaatu silloin. Vakosametti tuli myöhemmin.

Niilo-nestori

*) Molskikankaasta tehdyt housut olivat kestävyyssankareita: tätä kangasta on vaikea saada normaalikäytöllä kulumaan puhki.

Toivolan Vanha Piha

Kuulonhuoltoyhdistyksen perinteinen kesäretki ulottui viime kesänä Jyväskylään saakka. Yövyimme Hotelli Laajavuoressa. Hotellin kylpylästä avautui Tuomiojärven upean maiseman tarjoama näkymä Laajavuoren luontoon sekä muutaman kilometrin päässä siintävän kaupungin keskustaan. 

Mutta blogin varsinainen aihe, Toivolan Vanha Piha. Tämä 1800-luvun lopun käsityöläispiha on Jyväskylän keskustassa. Se on herätetty toimintaan tunnelmallisen kahvilan, käsityöläispuodin ja yrittäjien toimesta syksyllä 2012. Siis verrattain uusi tutustumiskohde. Mekin kävimme tutkailemassa pihaa ja sen palveluita. Katsomista riitti, aikaa ei.

Toivolan Vanha Piha

Yleisnäkymä pihalle

Pystylle, tonkalle vai miksi tätä kutsutaankin, on löytynyt käyttöä.

Heinäseipäillekin löytynyt uusiokäyttöä!

Seppä tauolla.

Sota-ajan lasten leikit 2

- Pojat on poikia, sanoi tehtaan patruuna, ja taas tiiliskivi ikkunasta sisään. Kuulemani mukaan eräs rouva oli mennyt valittamaan patruunan rasavilleistä pojista. Kun nainen kertoi asiasta, niin samanaikaisesti patruunan työhuoneen ikkuna rikkoutui, siitä sanonta. "Taas tiiliskivi ikkunasta sisään".

Tämä ehkä antaa jonkinlaisen kuvan poikien leikeistä ja raisuista otteista. Myöskin sen, että osattiin sitä paremmissakin piireissä. Jokainen ajatelkoon mitä haluaa tapahtuneesta. Ainakin minun mielestäni kuria oli ja ei ollut. Nämä rasavillit pojat olivat aikuisia viettäessäni omaa lapsuuttani.

Varhaislapsuus, ennen kouluikää, kului mielestäni naapurin lasten kanssa kisaillessa, käpylehmiä tehden ja sitä rataa. Isäni oli valimossa töissä, iltatuurissa joten hänen kanssaan sain "työskennellä" aamusta klo 13.00 asti. Emme omistaneet hevosta, mutta aika usein sain olla hevosrenginkin hommissa.

Muistojen joukosta löytyy myös kylien välisestä "voimien" mittelystä. Syyllisiä olivat isommat pojat, jotka jo katselivat varmaankin tyttöjä sillä silmällä. Tällä kertaa he yrittivät tehdä kiusaa samanikäisille pojille, jotka elelivät niin kutsutussa Järvenpään kylässä.  Vattolan pojat menivät ja "ryöstivät" ponttoonilautan järven toiselta puolelta. Järvenpään talollisten pojat oli lautan itse rakentaneet uimarannalleen. Tämän ponttoonin Vattolan pojat veneellä toivat "Santun" rantaan Vattolaan. Tietenkin vastarannan pojat, järvenpääläiset, suuttuivat. Ryövärit, varkaat, kyllä me omamme pois haemme. Niin alkoi souturetki, ponttoonin kotiinhaku, kostotoimenpiteet.

Meidän "Santunranta" kuhisi meistä alle kymmenvuotiaista ja oli joukossa näitä ryöstöretken tehneitä isoja poikiakin.  Varmaan nämä isot koltiaiset päättivät, että "lautta pysyy meillä, pois ei anneta"! Järvestä tämä osuus oli ns. hiekkarantaa, mutta kivipohja osuus, jossa kylän veneetkin olivat, sieltä kyllä löytyi kiviä. Olisiko heittokykyisiä jölliköitä ollut 4 poikaa ja meitä "ammusten" kantajia toistakymmentä.

Vene lähestyi ja "Mannin" pojat naapurien pojilla vahvistettuna airoissa. Ensimmäiset kivet olivat ilmassa. En tiedä oliko sihti tarkoitettu osuvaksi, mutta veneen kahta puolen alkoi sataa kiviä Kiire oli meillä naskaleillakin. Uusia kiviä piti nopeasti tuoda. Yksi järvenpääläisistä lähestyi uiden. Hän katsoi viisaammaksi kääntyä takaisin. Samoin veneellä lähestyvät kääntyivät kotisatamaa kohti. Lauttaponttooni häipyi aikanaan, ehkä jo yöllä, meidän rannasta. Oikeat omistajat saivat omansa.

Tuskin kukaan mitään traumoja tapahtuneesta sai, mutta aineksia vakavampaankin olisi ollut. Kuinka olisikaan käynyt jos kivi, pikku nyrkinkokoisia,  olisi osunut uimarin päähän. Kyläpoliiseilla olisi ollut selvittämistä. Nyt vain uhottiin kuinka vahvoja olimme.

Kaikesta huolimatta Järvenpään ”talonjussit” ottivat meidät juurikkaitaan harventamaan. Saimme syödäksemme läskisoosia, lihakeittoa, haudutettua porsasta kolme kertaa päivässä ja lisäksi hiivaleipä-pullakahvit kaksi kertaa päivässä. Tosi hyvää ja ravitsevaa evästystä. Kiitos emännille vielä kerran!

Jokainen saa tehdä vertailun kumman ajan kakarat on olleet kiltimpiä. Silloiset vaiko tässä päivässä. Siihen aikaan ei haistateltu vanhemmille ja varkaudet kakaroiden toimesta oli hyvin, hyvin harvinaisia. Pyörät ja kelkat piti tosin lukita silloinkin.

Varsinaisella maaseudulla elettiin varmaankin rauhallisemmin. Teollisuusalue, johonka kotiseutuni kuului, siellä koulut olivat yksiluokkaisia. luokka ja opettaja, ja niin se 8/8-kansakoulu tuli käytyä – eikä yhtään hankalaa tai epämieluisaa muistoa siitä jäänyt!

Niilo-nestori

Sota-ajan lasten leikit 1

Talvisodan syttyminen muutti lastenkin elämänrytmin täysin. Isäni oli 42- vuotias kun hänelle tuli kutsu sotaan. Sen muistan miten kylmä ja runsasluminen se talvikausi oli.

Ikkunasta katseltiin pimeään aikaan kun Helsinkiä pommitettiin.  Ilmatorjunnan valokeilat heijastuivat taivaalle, taivas välkehti joko tykkitulen tai pommien vaikutuksesta. Etäisyyttä noin 80 km. Ilmanala öiseen aikaan oli kovista pakkasista johtuen hyvin kuulas.

Kakluuneja, pystyuuneja lämmitettiin joka päivä. Silti vesi ämpärissä tuppasi sisälläkin jäätymään. Syy moiseen oli selkeä. Pommivaaran vuoksi tuplaikkunat olivat ullakolla. Jos pommituksen takia olisi lasi rikkoontunut, niin ullakolla oli "tuplat" ehjinä. Suojeluskunnan taholta tätä määräystä valvottiin. Samoin pimennysverhojen sivulta ei saanut ulospäin näkyä valoa. Sitä aikaa ei lentokoneissa ollut kuin kompassit ja kartat minkä mukaan suunnistettiin. Maamerkit oli tosi tärkeitä suunnistuksen kannalta, siis myöskin näkyvät valot.

Vartuin kouluikään. Myöskin niinsanottu jatkosota käynnistyi. Ikää karttui ja sodan ja sotauutisten myötä elettiin. Vanhin veljeni 1920 syntyneenä palveli siellä jossakin. Kirjeet, äidille eteenkin, oli mieluinen asia.

Osa elintarvikkeista loppui ja muuten  niitäkin sai vain elintarvike korttia vastaan. Kakarat keräsi romua sotatarviketeollisuudelle. Naiset, heistä tuli teollisuustyöntekijöitä. Kakaroiden työvoimaa tarvittiin maatalouteen ja kodin töiden tekemiseen. Kun vähänkin oli tontilla tilaa, niin sinne otettiin possu kasvamaan. Elikoiden ruoka oli myös tiukassa. Perunan viljely laajeni entisestään. Kerhomaat oli hyvä apu juuresten saamiseksi. Suolenmutka sai täytettä.

Itse olin äidin juoksupoika, kaupassakävijä, hyvin ujo ja hiljainen sellainen. Kauppalappu käteen, sen mukaan ostokset tehtiin, jos tavaraa oli. Varhain aamulla piti mennä jalkineita jonottamaan. Toisin sanoen pidin äidille jonossa paikkaa klo 5.00 - 8.00. Siitä äiti jatkoi jonottamista. Vihiä äitini sai naapurilta, joka oli Tuen varastossa töissä.

Leikit pojankoltiaisilla oli ajan hengen mukaisia. Kuunneltiin aikuisten juttuja desanteista. Ja omakin "sotatarviketeollisuus" alkoi kukoistamaan keskuudessamme. Leikittiin räjähteellä,  pääasiassa oli tulitikkujen materiaalista saadulla. Kukaan ei vahingossakaan ajatellut niiden vaarallisuudesta. Löydettiin putkenpätkiä, kuparia ja muuta sellaisia, asehan niistä syntyi. Todennäköisesti hyvin, hyvin vaarallinen käyttäjälleen. Tosin osattiin sitä varovaisiakin ensipaukun suhteen olla. Aseet olivat niin sanotusti suusta ladattavia, heikkoperäisiä kylläkin.

Iltaisin, pimeään aikaan, jos kotoa karkuteille pääsi livahtamaan, kylän pusikoissa leikittiin "desanttien" kiinniottoa. Aseena oli paukkunuija, jonka rakennetta en paljasta mahdollisen kopioinnin vuoksi (asehan saattaisi myös olla turmiollinen). Polkupyörän pinnaa käytettiin myös ääniefektin ja siitä lentävän "kuulan" vuoksi.

Muista ”leikittelyistämme” jatkan seuraavassa Sota-ajan lasten leikit 2:ssa.

Niilo-nestori