Koulunkäyntiä etänä

Otsikko voisi kuulua äidin kohdalla myös: Koulunkäyntiä, etana! En enää millään pysy lasten vauhdissa. Varsinkin teknologian kehittyminen saa minut ihan pihalle.

Koronasta johtuen lähiopetusta saivat maaliskuun puolivälistä vain kriittisillä aloilla työskentelevien vanhempien 1.-3.-luokkalaiset. Itselläni on kotona eka- ja viidesluokkalaiset pojat.

Ensimmäisen etäkoulupäivän jälkeen nostan olemattoman hattuni vielä korkeammalle, kun tapaan opettajia! Ihan mielettömän hienoa, mitä kaikkea he olivat keksineet lapsille tehtäväksi kotona. Ja miten haastavaa voi olla isossa luokassa tehdä opettajan työtä, kun se oli haastavaa jo kahden lapsen kanssa. 

Opettajalla on toki ammattitaito ja hän tietää, mitä ja miten opettaa. Itse olin vähän pihalla, enkä yhtään osannut auttaa teknisissä ongelmissa. Onneksi muna on tässä kanaa viisaampi ja pojat pärjäsivät sähköisten oppimateriaaliensa kanssa ihan ilman äidin apua.

No, opettaja saa toisaalta olla opettaja. Äidin tehtävä oli olla etäkoulussa rehtori, opettaja, siistijä, keittäjä, terveydenhoitaja, välituntivalvoja, erotuomari, talonmies… Ja vähän voisi välillä olla äitikin, totesi nuorempi. Hän myös arveli, että osaakohan äiti ollenkaan näitä ekaluokan juttuja. Hetken pohtimisen jälkeen hän totesi, että toisaalta, olethan sä koulua käynyt, vaikket ehkä mitään osaakaan.

Tämä on vaatinut meiltä vanhemmilta paljon, tämä etäopiskelu. Meidän piti tietää, mitä lasten tulee tehdä. Meidän oli osattava auttaa pulmatilanteissa. Osa meistä joutui tekemään omia etätöitään samalla, kun lapset tekivät koulujuttujaan. Ei ollut helppo yhtälö, sen sanon! Jouduin vielä kokeen valvojaksikin, kun viidesluokkalaisen ympäristöopin koe suoritettiin sähköisenä aikuisen valvovan silmän alla. Viidesluokkalaiseni totesi tähän, että sinä olet äiti sokea, niin sun ei tartte valvoa koetta. Helpottavaa!

Vaikeat ajat koulivat itse kutakin. Eka etäpäivä sujui vielä suhteellisen hyvin, mutta päivä päivältä kaikki muuttui vaikeammaksi. Onneksi lapset tekivät itse lukujärjestyksensä päivän aikatauluksi ja huolehtivat vähän liiankin hyvin välituntien toteutumisesta. Ruokatuntikin pidettiin ja koulupäivän jälkeen syötiin välipalaa yhdessä.

Äiti oli väsynyt, mutta lapsissa virtaa riittää. Katsotaan, kenen hymy hyytyy ensimmäisenä!

Päivi

-----------------
 

PS. Sivuston ylläpitäjän havainto: etäopetuksessa liikkuu myös huumoria – ainakin kuluneella viikolla - 1.4. sanomalehti Länsi-Suomi ’uutisoi’, että "monessa pienten lasten kotikoulussa on vanhemmilla voinut mennä aamukahvit väärään kurkkuun, kun läksyistä ja muusta päiväohjelmasta viestivä Wilma-alusta ilmoitti, että se on poistettu sovelluskaupasta, eikä sitä voi enää käyttää."

Wilman aprillipila paljastui kuitenkin vanhemmille ja toivorikkaille koululaisille hyvin pian, kun...

Matkailu avartaa

Muistuu mieleen, kun ahmimalla tuli luettua matka- ja seikkailukirjoja, jotka veivät nuoren miehen kertomuksen pyörteisiin. Haaveilla saa ja pitääkin. Kirjailija on onnistunut, jos saa lukijan samaistumaan tarinaan ja sen sankareihin. Kyllä läksyt siinä sai jäädä toissijaiseksi, "vanhat" läksyt tuppasivat olemaan liian usein framilla. Matkailu kirjojen kautta, ei ole kaduttanut, mutta ne läksyt tehtävineen, siitä en kehtaa edes kertoa. Ihailin kuitenkin, miten todentuntuisia nuo sohvamatkat olivat!

Nopeasti tuo aika vanhentaa ja samalla tekniikka kehittyy. Sen myötä välimatkatkin on ikäänkuin lyhentyneet. Matkatoimistojen seuramatkat tulivat muotiin. Tarjonta lisääntyi ja hinnat kohteisiin alenivat. "Kauko Kaipuu" alkoi kaivertamaan suomalaisten sydämiä. Matkatoimistojen katalogit lisäsivät menohaluja. Matkalle piti päästä, vaikka siemenperunat jäisi hankkimatta. Kiihkoa lisäsi työnantajien palkitsemismatkat.

Rodos, Kreikan saari oli kohde, minne pyrittiin. Elämäntyyli viehätti meitä rehellisiä suomalaisia. Kehuttiin ennen kaikkea kreikkalaista rehellisyyttä ja ystävällisyyttä. Kos joku varastaa, niin tällainen henkilö ei sen jälkeen pystynyt asumaan yhteisössään. Oppaat kertoivat, että varas ajettiin vuoristoon asumaan. Siihen uskottiin ja ilmeisesti väite piti paikkansakin. Verotuksen suhteen sielläkin oli konstinsa. Opas kertoi, että siksi moni talo näytti keskeneräisiltä. Harjateräksen tyngät ylimmän kerroksen tasanteella oli merkki keskeneräisyydestä ja sillä siirretään talonomistajan omaisuusveron astumista voimaan.

Rodoksen elämäntyyliin pääsin tutustumaan noin 1975. Oli elämys ensikertaa tutustua saaren lämpimään henkäykseen. Eikä mikään ihme. Sillä miltei karvahattu päässä olimme nousseet lentokoneeseen. Lämpö suorastaan löi meikäläisen ällikällä. Kotimaassa järvet olivat jäässä, metsissä oli vielä täysi talvi ja pelloilla oli vasta pälvipaikkoja. Vappu oli seuraavalla viikolla.

Oli aikamoinen elämys syödä mustekala-ateria, Varsinkin ensimmäiset suupalat vähän arvelutti. Porukassa oli niitäkin, jotka tätä herkkua eivät edes maistaneet. Kreikkalainen salaatti, siitä tuli fetajuustoineen oikea "tuonti"nautinto. Oliivit, niihinkin tuli jonkinlainen himo. Souvláki kréas, lihavarras kelpaa vieläkin. Kebabit, niitä oli saatava joka ilta välipalaksi. Siellä tämä tuote on täyttä karitsan lihaa. Pystyvartaaseen ladotaan liha maustettuna ja se kypsennettiin vastusten kuumentamana eli kypsyttämänä. Terävällä veitsellä liha vuoltiin siivuksi ja käärittiin "ohrarieskan" sisälle sipulisalaatin ja saslikin kera. Edullista ja hyvää syötävää.

Pääsin näkemään uimarannalla, kuinka mustekalasta (luultavasti) poistettiin veri, tai jotakin muuta ei-toivottua ainesta. Mies paiskoi kalaa kallion pintaan koko voimallaan. Toimenpide kesti melko kauan. Pyydystysvälineet, atrain ja snorkkeli oli hänen vierellään.

Vanha kaupunki tuli tutuksi sinä viikkona. Tavernat hyvine ruokineen ja juomineen samoin. Ensiaskeleetkin kansantanssin merkeissä opittiin.

Muihinkin palveluihin tuli tutustuttua. Sanontaan, että pitkätukkaista jymäytetään - vanha sanonta. Niinpä minun oli syy lyhentää hiukseni pituutta. Vanhan kaupungin aukiolla menin parturin ovesta sisään, Pyöreän pöydän tuntumassa savuketta imien istui kaksi miestä, eläkeiän aikoja sitten saavuttaneita. Ulkonäöltään herrat olivat kuin kaksi marjaa (vanha vertauskuva). Molemmilla hienot viikset ja valkoinen, puhdas takki yllään. Vahva harmaa tukka koristi heidän olemustaan. Molemmat mallikuvia kreikkalaisesta vanhasta uroosta.

Herrat tervehtivät ja toinen heistä opasti minut parturin tuoliin. Puhdas liina harteille ja sitten työvälineet, kampa ja sakset käteen. Naps, niks, niks, naps, alkoivat sakset naputtaa, niksuttaa. Eli sakset toimivat ikäänkuin motoroituna. Kampa ja sakset olivat työkalut, jotka mestari hallitsi. Vanha leikkaustyyli säilyi, mutta hiukset lyhenivät. Varsinaista leikkuukonetta ei käytetty ja rajaus kävi partaveitsellä. Nenä- ja korvakarvat saivat kyytiä pikku saksilla. Työ viimeisteltiin raikkaan tuntuisella hiusvedellä ja lopuksi rentouttava hieronta ja kampaaminen.

Palvelutaso oli huippua. Useimmat liikkeet ja sen henkilökunta käsitykseni mukaan on suvun omistuksessa. Työn merkeissä opitaan tekemään ja varsinainen muotoseikkoihin paneutuminen jää oman opin varaan. Miten sitä meillä tuo tarjoilusääntö olikaan: "Anna aina oikealta, tarjoo aina vasemmalta".

Rodos oli siihen aikaan ja myöhemminkin oiva paikka pyöräilylle. Tosin muistuu mieleeni, kun menin koskettamaan pyörän kapan lämpöä: todennäköisesti se oli kuuma, koska sormenpää paloi. Suosittelen käsijarrujen käyttöä, jos pyörässä on kappaveto. Esim. torpedokappa.

Kyllä matkailu kannattaa. Se avartaa lompakkoa, mutta myös kokemuksia. Hyvä kulkuväline liikuntaesteiselle on pyöräkelkka. Kokemusta kolmesta valtiosta. Tosin väline aiheutti ihmetystä, mutta sillä pystyin tosi hyvin kulkemaan.  Siitä ei mene ylimääräistä maksua lentokoneessa. Palvelu pelasi lennolla. Avustajan sai linja-autoon asti. Myöskin pyörätuolilla liikkujille löytyi erittäin hyvä palvelu.

Yhdeltä matkaltaan muisteluterveisin Niilo

Mielikuvitusmatkalla

Luin Ann Cleevesin kirjaa Mykkä vesi. Siinä tapahtumat sijoittuvat Shetlannin saarille. Mietin, että missä ko. saaret mahtavat sijaita. Joku ajatus oli, että lähellä Färsaaria. Google Maps esille ja sieltähän Shetlannin saaret löytyivät, Norjasta länteen. Seuraava ajatus oli, että miten sinne pääsee. Koska asetukset Google Mapsissa oli ennestään kävellen, niin myös Google antoi ohjeen, miten Shetlannin saarille päästään kävellen. Aikaa ohjelman mukaan kävelyyn kuluu 20 päivää ja matka sisältää lauttamatkoja. 

Lähdin siis mielikuvitusmatkalle kartan ohjeiden mukaan. Myös mielikuvitusmatkaa varten pitää tehdä joitain valmisteluja. Jossain vaiheessa pitää yöpyä jossakin. Koska olen mukavuudenhaluinen enkä halua kantaa isoa reppua mukanani, niin minulla on huoltoautona matkailuauto, jossa voin olla myös yötä. Hyvä ystävä tulee mukaan ajamaan huoltoautoa.

Kävelyreitti

Ja matkaan: Kävely 3.118 km, 478 t

Kävellen Turun satamaan 110-tietä pitkin. Siitä laivalla Långnäsiin ja kävellen Ahvenanmaan halki Maarianhaminaan. Laivalla yli Kapellskäriin.

Sieltä opastus E18 tielle. Opastus on hyvin yksityiskohtainen, jokainen kääntyminen ja kadun tai tien nimi on mainittu, myös miten pitkään on seuraavaan käännökseen. Tukholmasta jatkan tietä E20 Ruotsin halki kohti Helsinborgia. Helsingborgista on lyhyt merimatka Tanskan puolelle Helsingöriin. Jatkan matkaa etelään kohti Saksaa. Matkan varrelle jäävät Tanskan saaret, ylitän salmet osittain siltoja pitkin, osittain lossikyydeillä. Ylitän Saksan rajan ja matkaan kohti Hampuria. Manner-Euroopassa täytyykin matkata useampi päivä. Ohitan Bremenin ja ylitän Hollannin rajan kohti Amsterdamia. Ohitan kuitenkin Amsterdamin tienristeyksen ja saavun Rotterdamiin. Täällä onkin aika hässäkkä. Olemmehan Euroopan suurimmassa satamassa. Mielikuvitukseni on joustava ja löydän Hullin lautan lähtölaiturin melko helposti.

Rattoisan merimatkan jälkeen Hullin satamassa saan tehdä kävellen kunniakierroksen ennen kuin pääsen jatkamaan matkaa. 

Hullin sataman reitti

Seuraavana etappina minulla on North York Moors National Park. Siellä laitamilla aion viettää muutaman lepopäivän. Löysin Lion Inn nimisen majatalon, josta on mukava tehdä päivittäisiä retkiä ympäristöön. 

Lion Inn

Jatkan matkaani kohti Edinburgia. Matkalla kuljen toisenkin Kansallispuiston kautta nimeltään Northumberland National Park. Maisemat ovat komeat ja korkeuserojakin on, joten matka alkaa rasittaa. Edinburgin salmen ylitän siltaa myöten vaikka lauttayhteys olisi tarjolla. Jatkan matkaa itäisessä Scotlannissa kohti Aberdeeniä. Nimen nähdessäni mietin, että näenköhän matkan varrella Aberdeen anguksia, komeita mustavalkoisia nautoja.

Aberdeenin satamassa etsin Shetlanninsaaren lauttalaiturin. Kävelymatkani alkaa olla lopuillaan. Vielä viimeinen laivamatka ja sitten olen perillä. Tällä matkalla en ole ajatellut lainkaan mitä aion perillä tehdä. Se on ihan oma jutun aiheensa. Pääasiassa tällä matkalla on ollut itse matkanteko.                                                            

Eila

Satelliittikuva: Pohjanmeri

Wikipedia:

Shetlandinsaaret eli Shetlanti (engl. Shetland, gaeliksi Sealtainn) on Skotlantiin kuuluva saariryhmä Ison-Britannian saaren pohjoispuolella Pohjanmeressä Orkneysaarten ja Färsaarten välissä. Se on myös yksi Skotlannin 32 hallintoalueesta (council area). Shetlandinsaariin kuuluu yksi suuri ja kymmeniä pieniä saaria. Hallintoalueella on arviolta 23 200 asukasta (vuonna 2015) ja sen pinta-ala on 1 466 neliökilometriä. Pääkaupunki on Lerwick.

Historia:
Viikinkien valloitettua aiemmin piktien asuttamat saaret niistä tuli 500 vuodeksi skandinaavinen siirtokunta. Viikingit käyttivät saaresta nimeä Hjaltland. Saaret siirtyivät Tanskalta Skotlannille vuonna 1472, koska Tanska ei maksanut kuningas Jaakko III:n tanskalaisen puolison myötäjäisiä. Skandinaavista nornin kieltä saarella kuitenkin puhuttiin vielä 1700-luvulle saakka.

Talous:
Pääelinkeinoja saarilla ovat öljyn ja kaasun tuotanto, kalastus ja maanviljely. Shetlanti tunnetaan shetlanninponien ja shetlanninlammaskoiran kotimaana. Sen asukkaat korostavat skandinaavisia juuriaan.

Linkki:  http://www.shetland.gov.uk/

Paniikki

Ei se paniikki tässä tarkoita sitä (allakka), eikä sitä toistakaan (dosetti), vaan kolmatta tilannetta. Se kolmas tilanne on se, kun koronavirus tyhjensi koko almanakan, eikä hän nyt osaa olla mitenkään.

Ennen töissä hän usein haaveili, että kun tulis joskus rauhallinen aika, ettei tarvis koko ajan lentää tehtävästä toiseen. Kotonakin oli ne kuuluisat ruuhkavuodet.

Sitten hänelle koitti aikanaan eläkeaika. Kaikki tutut pelottelivat, että jos sulla ei ole koskaan ollut muuta, kuin työ, käy huonosti. Hän alkoi hankkia sellaista tekemistä, mikä ei ollut työtä. Vähitellen kalenteri alkoi täyttyä tekemisestä. Tämä kertomus tuttavarouvasta on tosi. Jos häneltä kysyy jotakin vapaata aikaa kolmen viikon päähän, että voisiko hän lähteä esim. porukkamatkalle, niin eipä vapaata löytynyt.

Eikä yleensä sopinut mikään muukaan päivä tai aika. Hoki vain, että eläkeläisillähän on aina kiire! Mennään tukka putkella, niin ettei pavut tahdo suussa pysyä.  Aika ei riitä kuulemma mihinkään tarpeelliseen. Työssä olon aikainen haikailu sellaiseen aikaan, ettei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, oli jo päässyt totaalisesti unohtumaan.

Mutta nyt tämä korona tuli hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se tyhjensi kalenterin ainakin pari kuukautta eteenpäin. Mutta mitä nyt leskirouvalle kuuluu? Tuli oikein kunnollinen paniikki! Mitä minä nyt teen? Joka päivä pitäisi keksiä jotakin mielenkiintoista, etteivät aivot jässähdä. Eläkeajan alettua kai kuolemanpelko oli alkanut ajaa takaa? 

Ulkomaanmatkojakin oli varattu jonoon ensivuodelle asti. Ja luettelo niiden jälkeenkin oli olemassa.

Nyt tunti mitään tekemättä hiljaisuudessa on yhtä helvettiä! Eikä televisiostakaan ”tule mitään”, niin kuin hän ennenkin aina totesi. Radiosta hän ei viitsi kuunnella mitään iskelmiä, kun ei ehtinyt niihin perehtyä nuorenakaan. Joku kolli narisee radiossa, että rakas jätti ja mä niin kaipaan. Voi Helsingin kuustoista. Eikö missään ole mitään kiinnostavaa, minne voisi mennä? Jaa nythän ei voi mennä. APUA, kuolen tähän hiljaisuuteen ja sietämättömään kiireettömyyteen. Elämä lipuu käsistä. Nähdään kesällä, sanoi tämä tuttava viimeksi puhelimessa!

Eero

Luonto liikuttaa

Luontoliikunnasta kerrotaan paljon hyvää. Eikä syyttä. Välillä kylläkin tapahtuu semmoinen hauska juttu, että fyysinen liikunta jää vähiin, mutta mieli vaeltaa senkin edestä.

Tässä päivänä muutamana, kun lähdin kuljeskelemaan tuttuja polkuja...

Ei mitään vauhdikasta, jonkinlainen flunssanpoikanen yritti tehdä tuloaan ja ajattelin että sen kanssa pärjätäkseen on hyvä hissutella. Alkumatka talojen välissä meni tasatahtia, mutta heti kun pääsin vähän enemmän “metsään” (se kai on laitettava lainausmerkkeihin täällä kaupungin tuntumassa, kun maantien äänet kuuluvat joka paikkaan ja ihmiskäden jäljet näkyvät vähän turhankin selvästi), rytmi muuttui. Lähdin polulta kallion reunaa alas varovasti sammalia tunnustellen. Ei liian märkää lenkkareille! Kohta edessä oli tuttu polku, jota seurailin eteenpäin havujen ja sammalten vihreydestä nauttien. Edessä pinkaisi jotain ruskeaa – pyynaaras! Pysähdyin paikoilleni ja yritin nähdä tuon taitavan piiloutujan.

Hetken seisoskeltuani lintu näyttäytyikin kadotakseen saman tien näkyvistä. Samassa palokärjen ääni kuului kaukaa olan takaa. Sitä en onnistunut näkemään, sen sijaan edessä oli mainio pikku kallio valkeiden jäkälien peitossa. Jatkoin eteenpäin paikkaan, jota kutsun näköalakallioksi, kenties joku muukin. Voimapaikkana pidän sitä myös. Jalat pysähtyivät, katse kääntyi ensin kaupungin yli kauniiseen taivaanrantaan, sitten puitten latvoihin. Niitä voisi katsella loputtomiin. Tinttien kevätlaulua, mustarastaan kaihoisa luritus.

Karuun kallioon ankkuroituneet männyt, monissa tuulissa koetellut, vänkkyräiset oksat etelän suuntaan osoittaen. 

Vaikken koskaan uskalla mennä ihan korkeiden paikkojen reunalle seisomaan, kalliolta on kiva kurkkia myös alaspäin. Joskus hyvällä tuurilla siellä voisi nähdä vilahtavan jonkun pikkunisäkkään tai matelijan, kauriita on joskus näkynytkin. Pienet sammaltupsut kallionkoloissa ilahduttavat ihmeellisesti. Yhden männyn runko on taipunut j-kirjaimen muotoon ja siinä on aivan täydellinen istuskelupaikka. Istuskelin jonkun aikaa silmät kiinni runkoon nojaillen. Tuulen henkäily ympärilläni, itsessäni, hetken aikaa olin täydellisesti osa ympäröivää luontoa. Sydämeen saakka, luonto liikuttaa!

Terveisin Auli

Lapset lomalla

Kyllä se vaan on niin, että tämä äiti kaipaa lomaa sen jälkeen, kun lapset ovat lomailleet. Äidiltä vaaditaan aika paljon, kun isä on töissä ja lapset lomalla.

Vuoden 2020 hiihtoloma ei ollut mikään hiihtoloma! Voiko puhua edes talvilomasta? Koulusta kuitenkin oli vapaata, oli keli millainen tahansa.

Joskus on vaikea keksiä pienellä budjetilla tekemistä koko viikoksi, mutta kyllä yleensä jotain keksitään. 

Tänä vuonna matkattiin Hoplopiin eri suuntaan eli mentiinkin Turun sijasta Lohjalle. Kuin olisi ulkomailla käynyt! Ihan erilaisia nuo ihmiset tuolla idempänä… Paikka oli uusi myös lapsille, joten nämäkin olivat innoissaan. Samalla saatiin vierailtua äidin serkkujen luona. Mukava päivä!

Lasten toiveet lomaksi olivat kovin pieniä. Toinen halusi syödä Hesburgerilla ja toinen halusi käydä Tokmannilla. Toiveet täytettiin. Samana päivänä ehdittiin molempiin. Tokmannin tuliaisina toisella oli lego ja toisella salaisuuskirja eli päiväkirja.

Pari kertaa käytiin elokuvissa viikon aikana. Loman huipennus oli yö Kasnäsin kylpylässä. 

Oli muuten mielenkiintoista löytää sellainen lähellä sijaitseva kylpylä, joka pystyy tarjoamaan loman perheelle, joka tarvitsee erityispalvelua. Ongelma on siinä, että pojat alkavat olla liian isoja naisten pukuhuoneeseen. Äiti tarvitsee välttämättä toisten apua vieraissa puku- ja suihkutiloissa, joten avustaja on pakollinen. Perhelomalla ei halua ottaa ylimääräistä avustajaa mukaan, kun häntä ei oikeasti tarvita kovinkaan paljon.

Kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää, että meillä on Suomessa ja muuallakin maailmassa perheitä, joissa voi olla vammaisia henkilöitä?! Kasnäs suhtautui upeasti siihen, että isä toimii äidin avustajana. Saimme tilaussaunan puku- ja pesutiloineen käyttöömme ilman erillistä korvausta. Se on upeaa asiakaspalvelua!

Nyt on lasten lomat lusittu ja äitikin alkaa palautua lomaväsymyksestä.

                                   Päivi 

Kohti valoisampaa tulevaisuutta

Niinpä! Näin kevättä kohti mentäessä alkaa odotuksissa olla – ihan minkälaisen talven jälkeen tahansa – valoisuuden lisääntyminen. Kaamoksessa, jo ajalla ennen joulua sen ”kukonaskeleita” seurataan ja näillä main maaliskuuta, vaikka pääsiäinenkin on vielä muutaman viikon päässä, on päivittäinen valoisuus saanut tuntuvasti lisäaikaa.

Henkilökohtaisemmalla tasolla, omakohtaisesti, tulevaisuuteni alkoi valaistua tuossa helmikuun puolenvälin tietämissä, kun viimein – liki 4 vuoden ”kypsyttelyn” ja ½ vuoden jonotuksen jälkeen olin ikäkaihini kanssa TYKSissä. Budjetti ei sallinut edes kuvitella yksityistä operointia ja siksi odotteluaika venyi ja se loi samalla; hitaasti mutta varmasti; melkein jo ”tarpeen opaskoiran hankkimiseen”. Kaikki kaihijonon kokeneet tietävät tunteen.

Jo viime lokakuulla istuin ensimmäistä kertaa TYKSin A-sairaalan 3. kerroksessa. Helpotti, kun silmiin katsoneen erikoislääkärin mielestä a) Turkuun ohjattu lähetteeni oli samaa tasoa kuin näkökykyni ja b) tarvittiin tarkempia kuvantamisia silmistäni, jotta kaihini korjaamisen kanssa samanaikaisesti myös taittovirheeni poistettaisiin häiritsemästä. Itse en muista tehneeni isompia virheitä ”taitossa”, jota yli 4-vuotisen oppiaikani loppuaikoina olin työstänyt sanomalehden latomossa – vai liekö tässä nyt edes puhuttukaan samasta taittamisesta; siitä, jossa lehden sivulle asemoidaan jutut ja kuvat niin, että sivu tulee tasapainoisen näköisenä lehden tilaajan luettavaksi.

Kuvantamisten jälkeen tämä silmiinkatsoja kertoi, että pistetään jonoon ja annetaan sen mukainen leikkauspäivä sekä reseptit 3 erilaisen silmätipan sekä ihoteipin hankkimiseen apteekista valmiiksi. Odottelun lisäksi piti lueskella useampaan kertaan, että voiko tuollainen määrä tippoja olla tarpeen: yhtä jo 3 päivää ennen ja kahta operaatioaamuna sekä kaikkia kolmea operoinnin jälkeen – kutakin eri aikataululla. Yhtä viikon ajan 4 kertaa päivässä. Toista 1. viikolla neljästi ja kaksi seuraavaa viikkoa kolmasti päivässä. Ja sitä kolmatta (jota tämä silmälääkäri kertoi ammatti-ihmisten ”aasinpaskaksi” nimittelevän, sen todella huonosti tippapullosta poissaamisen vertauksena), niin sitä tiputetaan vain 1 tippa yötä vasten, mutta 6-8 viikkoa! Jokunen vuosi sitten operoidut ja jossain muussa sairaanhoitopiirissä taikka yksityisillä kaihin poistattaneet ovat kertoneet, että leikkaamisen jälkeen tiputusta on ollut vain parisen viikkoa – yhdellä tipalla! Tässä lienee kyseessä joku varmennuksen varmennus, kun ollaan sentään maan johtavassa, yliopiston toimenpide-opetuskohteessa. Niin ja sitten vielä tuo ihoteippi, jolla kiinnitettäisiin muoviset suojakupit silmille yöksi 1. viikon ajan, ettei vahingossa tule unessa hankaamalla pilanneeksi koko operaatiota. 

(Onneksi poikani hoksasi, että kun niihin ei helpolla saa kuminauhaa, joka päätä kiertäen pitäisi ne paikoillaan, niin ostetaan salibandyssä käytettävät suojalasit. Kyllä ei ollut huono idea se! Eihän noita ”suojakuppeja” sentään ihan oikeasti pidetty suojalasien alla – mutta pitihän tällainen kevennyskuva ottaa…)

Mutta siis ennen noiden lasien käyttöönottoa oltiin taas Turussa. Sama käytävä 3 kerroksessa, mutta ei enää esitutkimuksen kohdalla, vaan operoitavien odotustiloissa. Ja meitähän istui siellä viitisentoista rintarinnan kuin kanat orrella. Jokaiselta oli tarkistettu henkilötiedot ja määräys olla paikalla juuri silloin, merkattu rannekkeella kuka kukin on ja tiputettu ainakin kolmasti erilaisia puhdistus- ja puudutustippoja sekä asetettu kanyyli (kaiken varalta) kämmenselkään. Vuorotellen itse kukin kuljetettiin operoitavaksi ja kun kohdallani oli se taittovirhekin, niin vielä kertaalleen kuvannettiin, samalla merkiten silmiin (!!!) tarkat kohdat noiden uusien tooristen tekomykiöiden asennointipaikaksi. Ja sitten leikkaussaliin selinmakuulle. Mikäpä siinä oli köllötellessä, kun rutinoidun tuntuinen henkilökunta ensin peitti kaiken näkymästä ja kertoi sitten mitä aikoo tehdä seuraavaksi, alkaen ilmoittamalla, että ”tulen toimenpide-etäisyydelle”. Teknisesti varmistettiin, etten pääse räpyttelemään/sulkemaan silmääni sekä jollakin teipillä otsan yli sekin, ettei essentionaalisen vapinani anneta nytkäyttää päätäni just silloin kun… 

Kun samat toimet - siis ikäkaihin sumentaman mykiön imurointi ja uuden, keinotekoisen (ja ”määrämittaisen”) mykiön pujottaminen sen tilalle, tarkasti merkitylle kohdalleen molemmissa silmissä, oli operoitu – talutettiin käsipuolesta tarkkailutilaan, josta sitten tarjotut kahvit juotua saivat ”lähiomaiset” noutaa yhä talutettavan suojattinsa autolle kotimatkaa varten. Taluttamisen taustalla oli jo melko voimallisesti liikkumistani ilman rollaattoria heilutellut huimaus – ei siis itse operointi, jolla silmälasien poisjäännin kautta lienee kuitenkin ollut tehostunut vaikutus.

No, nyt sitten vain oltiin ja tiputeltiin. Ulkona aurinkolaseissa ja sisällä Tokmannilta ostetuilla, +1,5 merkinnällä varustetuilla, 1,90 € maksaneilla prilleillä, joilla näki kyllä kaiken, mikä kiinnosti – ja todella valoisan selkeästi! Tavoitteena olikin ollut tila, jossa silmälaseista ei luovuta kokonaan – jonka perustelin sillä, ettei meikäläistä ilman prillejä kukaan enää tuntisi (ja muutoinkin olisi niiiiiiiiiiiin paljon epäilyttävämmän näköinen, kuin ”lasitettuna”, että SuPo tai joku muu vastaava ottaisi välittömästi seurantaansa ja saattaisipa tulla kutsu PerSujen nuorisopuolellekin).

Maaliskuun alussa, viikko operaatiosta, oli tarkistus, ettei se mykiön taittovirheen poistava kohdistus ollut liikahtanut. Ja jos, sen voisi vielä viikon jälkeenkin asettaa uudelleen.

Siis taas Turkuun. Nyt ei enää ollut kysymysmerkkejä odotuksissani, kun oli tuttu paikka ja sama silmäkirurgi. Eikä ollut jonottamistakaan. Täältä kaukaa matkatessa olin ilmoittautumisluukulla jo lähes puolisen tuntia ennen määräaikaa, mutta kun olin hissin viemänä päässyt 3. kerrokseen ja köpötellyt koko sen sairaalan pisimmän käytävän ääripäähän, niin hoitaja oli jo kyselemässä henkilöllisyyttäni.

Näkemisen parantamiseksi – silmien sisälle päin – jälleen tippoja. Kuvantaminen ja silmäpaineen mittaus esitiedoiksi lääkärille. Tarkkaakin tarkempi mittailu ja toteamus, että onnistuttiin juuri niin kuin oli tavoite. Myös silmäpohjat tarkistettiin, kun jo kai kolmisenkymmentä vuotta siellä on ollut diabeetikoille tuttuja muutoksia – taustaretinopatiaa, joka nyt sitten aiheutti varmennuksen varmennuksellekin varmennuksen: diabeetikolle herkästi silmänpohjaan ilmaantuvan turvotuksen estämiseksi ensimmäistä, jo poisjäänyttä tippaa lukuun ottamatta, seuraaville ”annettiin lisäaikaa”. Toista 4, 3 ja 2 kertaa päivässä, loppujen lopuksi yhteensä kuukauden ajan. Se iltatippa sai jatkoa 8 viikkoa. (Toivottavasti pitkänä putkena jatkuva ”tipotteluni” ei herätä pahennusta ympäristössä 😊). Vanhan kansan tietämyksellähän on myös todettu, että ”vara on viisautta, ei vahingon enne”!

Lopputarkastuksen, jolle oli jo varattu aika Turkuun, lupasivat yrittää siirtää sen TYKS Salon sairaalaan, jossa Turusta silmälääkäri käy säännöllisesti. Onneksi asioita hallitseva kaverini yllytti kysymään, joten ainakin välimatkassa säästettiin.

Summa summarum. Olen todella huomannut ilokseni, kuinka paljon monia menneitä vuosia enemmän pystyn näkemään – laadullisesti ja määrällisesti. Kunhan vielä saan ”päästötodistukseeni” merkinnän, että optikko saa oikeuden määrätä silmälasini (näistä yhteiskunnallisista sellaisia lasilappuja ei saa), niin tässähän ollaan nuorennuttu näkemään maailmaa ja tulevaisuutta tuntuvasti valoisampana, mitä pitkään aikaan eletyssä elämässä. Todella valoisana näen sen, että meillä on mahdollisuus myös yhteiskunnan terveydenhuollon palveluna saada huipputasoisia operaatioita ja henkilöstöllä, joka ottaa potilaan ihan oikeasti asiakkaana, ihmisenä, ei vain sotu-tunnuksen loppuosan varmentamana numerona. Melkoisesti erilaisin vammoin ja vaivoin lääkinnällisiä palveluita tarvinneena, tuo huomio lämmitti, sillä jossain vaiheessa se entinen toimipisteitten 20 minuuttia ja seuraava -mentaliteetti ei ottanut ihmisarvoa kovinkaan näkyvästi huomioon. Ei tosin pystynytkään, niillä resursseilla. Jospa se SoTe-uudistuskin tarjoaisi valoisampaa tulevaisuutta!

Suolahoito

"Suolaa, suolaa, enemmän suolaa" oli Fakiiri Kronblomin lause, kun hän teki taikoja. Mutta se on taas toinen juttu.

Suolahoito. Koko ajan puhutaan, että käytämme liikaa suolaa, no mä käytän kyllä, tiedän sen. Mutta että suolahoitoon. Mielenkiintoista.

Sain tässä joku aika takaperin lahjakortin, joka oikeuttaa kokeilemaan tätä hoitoa. Keskikaupungilla on liikehuoneisto, jossa sitä hoitoa saa. Kävin sitten sopimassa ajan, itseasiassa siellä pitäisi käydä muutama, 3-4 kertaa ennenkuin voi sanoa, onko hyötyä. 

Huone täynnä pientä suolapölyä.

Se itse hoitohan on ihan istumista pienessä huoneessa, noin 8-10 neliötä. Huone on kauttaaltaan ohuen suolan peitossa ja lattialla sitä onkin sitten muutama sentti.  Myssy päähän, istumaan, peitto päälle, rentoudu. Silmät kiinni.

”Naatiskellaan!”

Hienojakoinen suola tulee pienestä reiästä. Mutta huone täyttyy siitä. Siellä on tosi hyvä hengittää, nuolet huuliasi ja tunne on kuin olisi meressä uimassa. Suolaa tosiaan pöllyää, ei se kovin tule, ei satu. Musiikki soi taustalla ja vaan istut ja uneksit olevasi jossain auringon lämmössä, meren rannalla. 40 minuuttia. Sitten kone sammuu, oveen kolkutetaan varovasti, huomenta kuuluu. Äkkiä se taas meni.

Hengitys on parantunut, ainakin toistaiseksi, 5 kertaa kävin. huokeaa hoito on, noin 20 € kerta. Eläkeläiset saavat jonkun prosentin alennusta. Ja ystävällisen palvelun.

                                                     

Suolaa suolaa.  Sisko

Saavutettavuus

Saavutettavuus ja mitä se tarkoittaa?

Pähkinänkuoressa, virallisesti määriteltynä, tästä on kyse: ”Saatat kuulua niihin, jotka pystyvät käyttämään verkkopalveluita ilman ongelmia. Sinulla on ehkä sorminäppäryyttä osua pieniinkin klikkailtaviin kohtiin. Silmäsi erottavat tekstin, vaikka se olisi pientä ja tausta olisi värikäs. Jaksat lukea monimutkaisempaakin asiantuntijatekstiä ja käyttää energiaa löytääksesi etsimäsi.

Kaikille verkkopalveluiden käyttäminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa. Eikä sinuakaan ehkä haittaisi, jos verkkopalveluita olisi sujuvampi käyttää.

Suomessa on yli miljoona ihmistä, jotka tarvitsevat saavutettavuutta. Se on valtava määrä ihmisiä, jotka joutuvat taistelemaan arkisten asioiden hoitamisessa. Monet jäävät kokonaan verkkopalveluiden ulkopuolelle.

Saavutettavuusdirektiivin tehtävä on edistää yhdenvertaisuutta. Siis sitä, ettei kukaan jää palveluiden ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Tavoitteena on, että jokainen pystyy toimimaan täysivertaisena yhteiskunnan jäsenenä. Eli asioimaan virastoissa ja kunnan sivuilla tai hoitamaan asiansa verkossa.”

”Saavutettavuusdirektiivi ja sitä seuraava kansallinen lainsäädäntö vaativat viranomaisia tekemään digitaaliset palvelut saavutettaviksi. Laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta astui voimaan 1.4.2019. Saavutettavuus-vaatimusten soveltaminen käynnistyy portaittain 23.9.2019. Saavutettavuusvaatimusten neuvonnasta ja valvonnasta vastaa Etelä-Suomen aluehallintovirasto."

Ehkä olet jo huomannutkin, että myös Yhdistävä tekijä on siirtynyt noudattamaan tätä(kin) direktiiviä. Asiantilaa ollaan SYTYssä autettu voimallisesti eteenpäin, mm. järjestämällä viestikoulutuskokonaisuus aiheesta ”Saavutettavuus”. Toivottavasti kaikki ne, joita jäsenyhdistyksissämme asia koskee, ovat osallistuneet tähän useampia kertoja käsittäneeseen kurssitukseen.

Tämän bloginkaltaisen sivustomme osalta taustaa tummennettiin ja sille mahdollisimman selkeäksi kontrastiksi valittiin valkoista väriä käyttävä Verdana fontti eli kirjasintyyli. Se kuuluu sekä Windows, että Mac -koneiden peruskirjasinlajeihin, joten sen pitäisi löytyä kaikkien laitteilta. Selkeyttä lisäämään on valittu myös riittävän suuri kirjasinkoko, joka meillä on 16 pistettä, mikäli näyttösi toistoarvona on 100%. Tiesithän, että voit tietokoneella ja mobiililaitteilla muuttaa myös näkymää sekä suuremmaksi, että pienemmäksi. Pääasia, että näet kaiken omasta mielestäsi riittävän selkeästi, jolloin näkymä kohdallasi ”edistää kaikkien mahdollisuutta toimia täysivertaisesti digitaalisessa yhteiskunnassa” ja luo edellytykset ”verkkosivustojen ja mobiilisovellusten saavutetta-vuudelle sekä parantaa digitaalisten palveluiden laatua”. Ja jälleen yhtä EU:n ohjaamaa käytäntöä ollaan Suomessa suuremmin pullikoimatta toteuttamassa.

Vakavasti ajatellen tuon selkeyden eli saavutettavuuden merkitys on monesti paljon enemmän mitä edes pysähdymme ajattelemaan. Eikä yksin se, että tekstistä saa aiempaa paremmin selvän, sen olisi myös oltava selkeämmin ymmärrettävää, helppolukuista ja myös kuvallisen aineisto osalta tekstitettyä niin, että esimerkiksi näkövammaiset ”kuulisivat” mistä on kysymys. Mm. kuviin liitetään ns. ALT-teksti, joka ei näy luettaessa, mutta heidän laitteillaan kuunneltaessa, siitä selviää mitä kuvassa on taikka tapahtuu. Eli saavutettavuus vaatii paljon. Toivottavasti se täyttää sekä asetukset määränneen, että palvelusta hyötyvän tahon odotukset. Meistä olisi tärkeää, että nämä ulkonäkömuutokset miellyttäisivät silmääsi – Yhdistävän tekijän sisältö pyritään pitämään entisenlaisena. Mutta molempiin, ulkoasuun, että sisältöön, voit antaa palautetta jokaisen postatun jutun lopussa olevan kommenttiosion kautta! Meistä jokainen kynäilijä toivoo Sinun olevan saavutettavuutemme rajojen sisäpuolella ja, että Sinä saavuttaisit tyytyväisiä tuokioita Yhdistävää tekijää seuraillessasi! 

Tämän sivun ylläpitäjänä

 Iso-Timppa

         

Saavutettavuusvaatimusten neuvonnasta vastaa Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Lisätietoja verkkosivulta 

saavutettavuusvaatimukset.fi