Kohti valoisampaa tulevaisuutta

Niinpä! Näin kevättä kohti mentäessä alkaa odotuksissa olla – ihan minkälaisen talven jälkeen tahansa – valoisuuden lisääntyminen. Kaamoksessa, jo ajalla ennen joulua sen ”kukonaskeleita” seurataan ja näillä main maaliskuuta, vaikka pääsiäinenkin on vielä muutaman viikon päässä, on päivittäinen valoisuus saanut tuntuvasti lisäaikaa.

Henkilökohtaisemmalla tasolla, omakohtaisesti, tulevaisuuteni alkoi valaistua tuossa helmikuun puolenvälin tietämissä, kun viimein – liki 4 vuoden ”kypsyttelyn” ja ½ vuoden jonotuksen jälkeen olin ikäkaihini kanssa TYKSissä. Budjetti ei sallinut edes kuvitella yksityistä operointia ja siksi odotteluaika venyi ja se loi samalla; hitaasti mutta varmasti; melkein jo ”tarpeen opaskoiran hankkimiseen”. Kaikki kaihijonon kokeneet tietävät tunteen.

Jo viime lokakuulla istuin ensimmäistä kertaa TYKSin A-sairaalan 3. kerroksessa. Helpotti, kun silmiin katsoneen erikoislääkärin mielestä a) Turkuun ohjattu lähetteeni oli samaa tasoa kuin näkökykyni ja b) tarvittiin tarkempia kuvantamisia silmistäni, jotta kaihini korjaamisen kanssa samanaikaisesti myös taittovirheeni poistettaisiin häiritsemästä. Itse en muista tehneeni isompia virheitä ”taitossa”, jota yli 4-vuotisen oppiaikani loppuaikoina olin työstänyt sanomalehden latomossa – vai liekö tässä nyt edes puhuttukaan samasta taittamisesta; siitä, jossa lehden sivulle asemoidaan jutut ja kuvat niin, että sivu tulee tasapainoisen näköisenä lehden tilaajan luettavaksi.

Kuvantamisten jälkeen tämä silmiinkatsoja kertoi, että pistetään jonoon ja annetaan sen mukainen leikkauspäivä sekä reseptit 3 erilaisen silmätipan sekä ihoteipin hankkimiseen apteekista valmiiksi. Odottelun lisäksi piti lueskella useampaan kertaan, että voiko tuollainen määrä tippoja olla tarpeen: yhtä jo 3 päivää ennen ja kahta operaatioaamuna sekä kaikkia kolmea operoinnin jälkeen – kutakin eri aikataululla. Yhtä viikon ajan 4 kertaa päivässä. Toista 1. viikolla neljästi ja kaksi seuraavaa viikkoa kolmasti päivässä. Ja sitä kolmatta (jota tämä silmälääkäri kertoi ammatti-ihmisten ”aasinpaskaksi” nimittelevän, sen todella huonosti tippapullosta poissaamisen vertauksena), niin sitä tiputetaan vain 1 tippa yötä vasten, mutta 6-8 viikkoa! Jokunen vuosi sitten operoidut ja jossain muussa sairaanhoitopiirissä taikka yksityisillä kaihin poistattaneet ovat kertoneet, että leikkaamisen jälkeen tiputusta on ollut vain parisen viikkoa – yhdellä tipalla! Tässä lienee kyseessä joku varmennuksen varmennus, kun ollaan sentään maan johtavassa, yliopiston toimenpide-opetuskohteessa. Niin ja sitten vielä tuo ihoteippi, jolla kiinnitettäisiin muoviset suojakupit silmille yöksi 1. viikon ajan, ettei vahingossa tule unessa hankaamalla pilanneeksi koko operaatiota. 

(Onneksi poikani hoksasi, että kun niihin ei helpolla saa kuminauhaa, joka päätä kiertäen pitäisi ne paikoillaan, niin ostetaan salibandyssä käytettävät suojalasit. Kyllä ei ollut huono idea se! Eihän noita ”suojakuppeja” sentään ihan oikeasti pidetty suojalasien alla – mutta pitihän tällainen kevennyskuva ottaa…)

Mutta siis ennen noiden lasien käyttöönottoa oltiin taas Turussa. Sama käytävä 3 kerroksessa, mutta ei enää esitutkimuksen kohdalla, vaan operoitavien odotustiloissa. Ja meitähän istui siellä viitisentoista rintarinnan kuin kanat orrella. Jokaiselta oli tarkistettu henkilötiedot ja määräys olla paikalla juuri silloin, merkattu rannekkeella kuka kukin on ja tiputettu ainakin kolmasti erilaisia puhdistus- ja puudutustippoja sekä asetettu kanyyli (kaiken varalta) kämmenselkään. Vuorotellen itse kukin kuljetettiin operoitavaksi ja kun kohdallani oli se taittovirhekin, niin vielä kertaalleen kuvannettiin, samalla merkiten silmiin (!!!) tarkat kohdat noiden uusien tooristen tekomykiöiden asennointipaikaksi. Ja sitten leikkaussaliin selinmakuulle. Mikäpä siinä oli köllötellessä, kun rutinoidun tuntuinen henkilökunta ensin peitti kaiken näkymästä ja kertoi sitten mitä aikoo tehdä seuraavaksi, alkaen ilmoittamalla, että ”tulen toimenpide-etäisyydelle”. Teknisesti varmistettiin, etten pääse räpyttelemään/sulkemaan silmääni sekä jollakin teipillä otsan yli sekin, ettei essentionaalisen vapinani anneta nytkäyttää päätäni just silloin kun… 

Kun samat toimet - siis ikäkaihin sumentaman mykiön imurointi ja uuden, keinotekoisen (ja ”määrämittaisen”) mykiön pujottaminen sen tilalle, tarkasti merkitylle kohdalleen molemmissa silmissä, oli operoitu – talutettiin käsipuolesta tarkkailutilaan, josta sitten tarjotut kahvit juotua saivat ”lähiomaiset” noutaa yhä talutettavan suojattinsa autolle kotimatkaa varten. Taluttamisen taustalla oli jo melko voimallisesti liikkumistani ilman rollaattoria heilutellut huimaus – ei siis itse operointi, jolla silmälasien poisjäännin kautta lienee kuitenkin ollut tehostunut vaikutus.

No, nyt sitten vain oltiin ja tiputeltiin. Ulkona aurinkolaseissa ja sisällä Tokmannilta ostetuilla, +1,5 merkinnällä varustetuilla, 1,90 € maksaneilla prilleillä, joilla näki kyllä kaiken, mikä kiinnosti – ja todella valoisan selkeästi! Tavoitteena olikin ollut tila, jossa silmälaseista ei luovuta kokonaan – jonka perustelin sillä, ettei meikäläistä ilman prillejä kukaan enää tuntisi (ja muutoinkin olisi niiiiiiiiiiiin paljon epäilyttävämmän näköinen, kuin ”lasitettuna”, että SuPo tai joku muu vastaava ottaisi välittömästi seurantaansa ja saattaisipa tulla kutsu PerSujen nuorisopuolellekin).

Maaliskuun alussa, viikko operaatiosta, oli tarkistus, ettei se mykiön taittovirheen poistava kohdistus ollut liikahtanut. Ja jos, sen voisi vielä viikon jälkeenkin asettaa uudelleen.

Siis taas Turkuun. Nyt ei enää ollut kysymysmerkkejä odotuksissani, kun oli tuttu paikka ja sama silmäkirurgi. Eikä ollut jonottamistakaan. Täältä kaukaa matkatessa olin ilmoittautumisluukulla jo lähes puolisen tuntia ennen määräaikaa, mutta kun olin hissin viemänä päässyt 3. kerrokseen ja köpötellyt koko sen sairaalan pisimmän käytävän ääripäähän, niin hoitaja oli jo kyselemässä henkilöllisyyttäni.

Näkemisen parantamiseksi – silmien sisälle päin – jälleen tippoja. Kuvantaminen ja silmäpaineen mittaus esitiedoiksi lääkärille. Tarkkaakin tarkempi mittailu ja toteamus, että onnistuttiin juuri niin kuin oli tavoite. Myös silmäpohjat tarkistettiin, kun jo kai kolmisenkymmentä vuotta siellä on ollut diabeetikoille tuttuja muutoksia – taustaretinopatiaa, joka nyt sitten aiheutti varmennuksen varmennuksellekin varmennuksen: diabeetikolle herkästi silmänpohjaan ilmaantuvan turvotuksen estämiseksi ensimmäistä, jo poisjäänyttä tippaa lukuun ottamatta, seuraaville ”annettiin lisäaikaa”. Toista 4, 3 ja 2 kertaa päivässä, loppujen lopuksi yhteensä kuukauden ajan. Se iltatippa sai jatkoa 8 viikkoa. (Toivottavasti pitkänä putkena jatkuva ”tipotteluni” ei herätä pahennusta ympäristössä 😊). Vanhan kansan tietämyksellähän on myös todettu, että ”vara on viisautta, ei vahingon enne”!

Lopputarkastuksen, jolle oli jo varattu aika Turkuun, lupasivat yrittää siirtää sen TYKS Salon sairaalaan, jossa Turusta silmälääkäri käy säännöllisesti. Onneksi asioita hallitseva kaverini yllytti kysymään, joten ainakin välimatkassa säästettiin.

Summa summarum. Olen todella huomannut ilokseni, kuinka paljon monia menneitä vuosia enemmän pystyn näkemään – laadullisesti ja määrällisesti. Kunhan vielä saan ”päästötodistukseeni” merkinnän, että optikko saa oikeuden määrätä silmälasini (näistä yhteiskunnallisista sellaisia lasilappuja ei saa), niin tässähän ollaan nuorennuttu näkemään maailmaa ja tulevaisuutta tuntuvasti valoisampana, mitä pitkään aikaan eletyssä elämässä. Todella valoisana näen sen, että meillä on mahdollisuus myös yhteiskunnan terveydenhuollon palveluna saada huipputasoisia operaatioita ja henkilöstöllä, joka ottaa potilaan ihan oikeasti asiakkaana, ihmisenä, ei vain sotu-tunnuksen loppuosan varmentamana numerona. Melkoisesti erilaisin vammoin ja vaivoin lääkinnällisiä palveluita tarvinneena, tuo huomio lämmitti, sillä jossain vaiheessa se entinen toimipisteitten 20 minuuttia ja seuraava -mentaliteetti ei ottanut ihmisarvoa kovinkaan näkyvästi huomioon. Ei tosin pystynytkään, niillä resursseilla. Jospa se SoTe-uudistuskin tarjoaisi valoisampaa tulevaisuutta!