Luontoliikunnasta kerrotaan paljon hyvää. Eikä
syyttä. Välillä kylläkin tapahtuu semmoinen hauska juttu, että fyysinen
liikunta jää vähiin, mutta mieli vaeltaa senkin edestä.
Tässä päivänä muutamana, kun lähdin
kuljeskelemaan tuttuja polkuja...
Ei mitään vauhdikasta, jonkinlainen
flunssanpoikanen yritti tehdä tuloaan ja ajattelin että sen kanssa pärjätäkseen
on hyvä hissutella. Alkumatka talojen välissä meni tasatahtia, mutta heti kun
pääsin vähän enemmän “metsään” (se kai on laitettava lainausmerkkeihin täällä
kaupungin tuntumassa, kun maantien äänet kuuluvat joka paikkaan ja ihmiskäden
jäljet näkyvät vähän turhankin selvästi), rytmi muuttui. Lähdin polulta kallion
reunaa alas varovasti sammalia tunnustellen. Ei liian märkää lenkkareille!
Kohta edessä oli tuttu polku, jota seurailin eteenpäin havujen ja sammalten
vihreydestä nauttien. Edessä pinkaisi jotain ruskeaa – pyynaaras! Pysähdyin
paikoilleni ja yritin nähdä tuon taitavan piiloutujan.
Hetken seisoskeltuani lintu näyttäytyikin
kadotakseen saman tien näkyvistä. Samassa palokärjen ääni kuului kaukaa olan
takaa. Sitä en onnistunut näkemään, sen sijaan edessä oli mainio pikku kallio
valkeiden jäkälien peitossa. Jatkoin eteenpäin paikkaan, jota kutsun
näköalakallioksi, kenties joku muukin. Voimapaikkana pidän sitä myös. Jalat
pysähtyivät, katse kääntyi ensin kaupungin yli kauniiseen taivaanrantaan,
sitten puitten latvoihin. Niitä voisi katsella loputtomiin. Tinttien
kevätlaulua, mustarastaan kaihoisa luritus.
Karuun kallioon ankkuroituneet männyt, monissa
tuulissa koetellut, vänkkyräiset oksat etelän suuntaan osoittaen.
Vaikken koskaan uskalla mennä ihan korkeiden
paikkojen reunalle seisomaan, kalliolta on kiva kurkkia myös alaspäin. Joskus
hyvällä tuurilla siellä voisi nähdä vilahtavan jonkun pikkunisäkkään tai
matelijan, kauriita on joskus näkynytkin. Pienet sammaltupsut kallionkoloissa
ilahduttavat ihmeellisesti. Yhden männyn runko on taipunut j-kirjaimen muotoon
ja siinä on aivan täydellinen istuskelupaikka. Istuskelin jonkun aikaa silmät
kiinni runkoon nojaillen. Tuulen henkäily ympärilläni, itsessäni, hetken aikaa
olin täydellisesti osa ympäröivää luontoa. Sydämeen saakka, luonto liikuttaa!
Terveisin Auli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti