lauantai 21. maaliskuuta 2020

Luonto liikuttaa


Luontoliikunnasta kerrotaan paljon hyvää. Eikä syyttä. Välillä kylläkin tapahtuu semmoinen hauska juttu, että fyysinen liikunta jää vähiin, mutta mieli vaeltaa senkin edestä.

Tässä päivänä muutamana, kun lähdin kuljeskelemaan tuttuja polkuja...

Ei mitään vauhdikasta, jonkinlainen flunssanpoikanen yritti tehdä tuloaan ja ajattelin että sen kanssa pärjätäkseen on hyvä hissutella. Alkumatka talojen välissä meni tasatahtia, mutta heti kun pääsin vähän enemmän “metsään” (se kai on laitettava lainausmerkkeihin täällä kaupungin tuntumassa, kun maantien äänet kuuluvat joka paikkaan ja ihmiskäden jäljet näkyvät vähän turhankin selvästi), rytmi muuttui. Lähdin polulta kallion reunaa alas varovasti sammalia tunnustellen. Ei liian märkää lenkkareille! Kohta edessä oli tuttu polku, jota seurailin eteenpäin havujen ja sammalten vihreydestä nauttien. Edessä pinkaisi jotain ruskeaa – pyynaaras! Pysähdyin paikoilleni ja yritin nähdä tuon taitavan piiloutujan.

Kesäasuinen pyynaaras suojapukuisena hietikollakin huonosti erottuvana.

Hetken seisoskeltuani lintu näyttäytyikin kadotakseen saman tien näkyvistä. Samassa palokärjen ääni kuului kaukaa olan takaa. Sitä en onnistunut näkemään, sen sijaan edessä oli mainio pikku kallio valkeiden jäkälien peitossa. Jatkoin eteenpäin paikkaan, jota kutsun näköalakallioksi, kenties joku muukin. Voimapaikkana pidän sitä myös. Jalat pysähtyivät, katse kääntyi ensin kaupungin yli kauniiseen taivaanrantaan, sitten puitten latvoihin. Niitä voisi katsella loputtomiin. Tinttien kevätlaulua, mustarastaan kaihoisa luritus.

Karuun kallioon ankkuroituneet männyt, monissa tuulissa koetellut, vänkkyräiset oksat etelän suuntaan osoittaen. 

Näkymä korkealta alaspäin - kuvassa näkyvät myös katselijan jalat.

Vaikken koskaan uskalla mennä ihan korkeiden paikkojen reunalle seisomaan, kalliolta on kiva kurkkia myös alaspäin. Joskus hyvällä tuurilla siellä voisi nähdä vilahtavan jonkun pikkunisäkkään tai matelijan, kauriita on joskus näkynytkin. Pienet sammaltupsut kallionkoloissa ilahduttavat ihmeellisesti. Yhden männyn runko on taipunut j-kirjaimen muotoon ja siinä on aivan täydellinen istuskelupaikka. Istuskelin jonkun aikaa silmät kiinni runkoon nojaillen. Tuulen henkäily ympärilläni, itsessäni, hetken aikaa olin täydellisesti osa ympäröivää luontoa. Sydämeen saakka, luonto liikuttaa!
Terveisin Auli



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti