Teille yhdistävät ystäväni

• Täs kohas pittää sit vielkii kerra muistuttaa, jot vanhemmis juttulois ei oo ennää kuvat mukan. Mis kuvat sit lienööt ja miks niist ei näy jälkiikää, jiäp (ainaki miul) arvotukseks, mutt onneks tekstipuol on talles, jos kuka ei oo viel lukent. Jotta täst vaa jatkamaa, sillä...
  
• Yhdistävä tekijä on meidän kaikkien SYTYläisten, yksittäisten henkilöiden ja yhdistystemmekin yhteinen blogi ja internetfoorumi. Kun on tärkeitä tulevaisuuden tapahtumia tai jotain tehtyä, taikka halu kertoa kauan sitten eletystä elämästä, niin tämä on se helpoin väylä. Täältä tieto leviää asioista kiinnostuneille SYTYläisille, yhdistysaktiiveista rivijäseniin - ja päätösten tekijöillekin silloin kun Sinulla on IDEA! Elä mukana, kirjoita tai kommentoi. 
• 
  Ylläpitoyhteys sähköpostilla timo.luhtavaara@gmail.com

IsoTimppa

Mooseksen perintöä jakamassa

Kesäteatterikausi on korkattu. Salon näkövammaisten tämän vuoden ensimmäinen kesäteatteriesitys oli Mooseksen perinnön ensi-ilta Vuohensaaressa.

Kuusniemen kunnassa sattui ja tapahtui vallan mukavia ja yllättäviä juttuja. Huoltamoyrittäjä Turpeinen siivosi vinttiään ja löysi isä-Mooseksen vanhasta kassakaapista testamentin, jolla hän peri miljoonia. Huutokaupassa rahamies Turpeinen osti Hakkaraisen maatilan. Urmaankalliolle haluttiin rakentaa ydinjätteen sijoituspaikka, mikä taasen olisi tuonut rahaa Kuusniemen kunnalle. Luonnonsuojelu kuitenkin nousi tärkeämmäksi ja niin päätettiin rakentaa leiripaikka lapsille. Raha ei ollutkaan tärkeää Turpeiselle ja hänen nuorikolleen.  Avio-onnikin kukoisti paljon paremmin ennen jättiperintöä, mutta onneksi siitäkin selvittiin kaikkien kommellusten jälkeen.

Salon Teatterin näyttelijät tekivät loistosuoritukset. Vuohensaaren kesäteatteri on aloittanut toimintansa 50 vuotta sitten ja olipa mukana yksi näyttelijä, joka on ollut ensimmäisessäkin esityksessä.

Nauruhermoja kutkuteltiin ja "meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisit saanut olla mukana"!

Väliajalla nautimme herkulliset voileivät kahvin kera. Siitä suurkiitos Vuohensaaren kahvilalle.

Kiitos mukavasta teatterielämyksestä ja hyvässä seurassa kaikki tuntuu vielä ihanammalta. Suosittelemme lämpimästi esitystä kaikille.

Mukavaa juhannusta!

teksti: Tiina Harakka-Anttila

kuvat: Liisa Oksanen 

Väärä, oikea, vasen?

Tänään jouduin taas pohtimaan äidinkieleni ihmeellisyyksiä. 

Keskustelin esikoiseni (7 v.) kanssa pyöräilystä. Poika kysyi, kummalla puolella tietä pitää ajaa. Vastasin hänelle, että oikealla. Terävänä poikana hän kysyy, onko oikea puoli oikea vai vasen. Sanoin hänelle sen olevan oikea tien reuna eli sen käden puolella, jolla kädellä kirjoitat.

Pojalla heräsi kova huoli: kuinka luokkatoveri osaa ajaa pyörällä, kun hän on vasenkätinen.

Äitiä nauratti, eikä ihan vähän. Sitten keskusteltiin, että luokkatoveri ajaa sillä puolella tietä, jonka puolen kädellä ei kirjoita. Esikoiseni ihmetteli, miten voi olla sellainen sääntö ajaa pyörällä, että toiset ajavat sen käden puolella, jolla kirjoittavat ja toiset sillä puolella, jolla eivät kirjoita. Sekaisin siinä kuulemma menee.

Nyt olisi siis tarpeellista löytää sellainen ohje pyörällä ajamisen oikean reunan muistamiseksi, että sama sääntö sopii niin oikea- kuin vasenkätisillekin. Kerro oma vinkkisi kommenttiin! Kiitos, että autat minua vanhemmuudessani.

Päivi 

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa…

Ajattelinpa sadepäivän kunniaksi tehdä lasten iloksi paukkumaissia. Sain avukseni pienen poikani, 3 vuotta.

Ensin etsimme kaapista pitkään ja hartaasti maissinjyviä. Annoin vihjeeksi, että ne ovat neliskanttisessa purkissa ja annoin vielä lapselle malliksi vastaavan, mutta pienemmän purkin. Etsimme molemmat, mutta emme löytäneet. Pikkumies yritti olla tosissaan avuksi ja toi laatikosta jatkuvasti erilaisia tyhjiä purkkeja näytille. Eipä löytynyt jyviä, ei.

Soitto avustajalle, jotta saisi koordinaatit paukkumaissin jyvien löytämiseksi. Tulivathan ne koordinaatit ja yllätys sen mukana: jyvät olivatkin pussissa.

Nyt oli saatu pöydälle jo ruokalusikka- ja desimitta sekä jyvät ja öljy. Liedelle valmiiksi oli asetettu kattilakin. Alkoi valmistuksen ensivaihe eli öljyn mittaaminen. Äitihän oli kamalan fiksu ja mittasi öljyn kattilan päällä ruokalusikkamittaan ja kaatoi sitten sen suoraan kattilaan. Tämä toistui kolmesti. Sitten ilmoittaa apulainen:

-      Nyt se on pöydällä.

-   Äitihän oli juurikin ottanut sormituntuman kattilan reunasta. Fiksumpi äiti olisi vain tarkistanut, että kyseessä on kattilan sisäreuna, ei ulkoreuna… Pikkumiehen avustuksella saatiin paperia paikalle ja pöytä pyyhittyä puhtaaksi. Sitten pyysin apulaiseltani jyväpussia. Ja pitihän se arvata… Pussi oli avonainen ja lapsi otti tietysti väärästä päästä kiinni. Seurauksena oli, että paukkumaissin jyvät rapisivat iloisesti niin lattialle kuin pöydällekin.

-    Ja taas siivottiin… Haettiin imuri ja kerättiin ensin jyvät pöydältä desimittaan. Tyhjä pussi heitettiin roskikseen ja ylimääräiset jyvät laitettiin varmuuden vuoksi talteen muovirasiaan. Sitten piti ottaa se desimitta ja kaataa ne jyvät kattilaan. Siinä kohtaa äiti huomasi, että levy ei olekaan vielä päällä laski desimitan takaisin pöydälle. Tietenkin mitta keikkasi. Taas kerättiin jyviä…

-         Lopulta saatiin levy päälle ja öljy kuumeni. Äiti kyllä muisti, että kattilaan piti heittää vain muutama jyvä ensin, mutta apulainen oli sitä mieltä, että kaikki tai ei mitään. Näin ollen koko desilitra jyviä päätyi samalla hetkellä kattilaan. No, kansi päälle ja äidille patahanskat käteen.

-      Ei alkanut kuulua muuta kuin kiehuvan öljyn kihinää. Äiti heilutteli kattilaa ja lapsi odottaa valmiita paukkumaisseja. Aikansa äiti heilutteli kattilaa ja paukkumaissit alkoivatkin reippaasti poksahdella.

Kun poksahtelu loppui, siirsi äiti kattilan pois kuumalta levyltä. Ja unohti heilutella valmista popcornia… Äiti kaatoi apulaisensa avustuksella paukkumaissit isoon muovikulhoon suolausta varten.

-      Äiti, osa popcornista on ruskettunut!

-   Eipä siinä mitään, suolat päälle ja paukkumaisseja tarjoamaan omille ja naapurin lapsille. Sitten saapuu isäntäkin kotiin. Äiti tiskaa isännän eväspurkit ja kysyy sitten:

-         - Saisiko niitä paukkumaisseja syödä?

-         - Ne loppuivat jo! Tee uusia…

-   Ei riittänyt tämän äidin into uuteen popcornin valmistukseen, mutta ainakin saatiin aika kulumaan sadepäivänä. Tsemppiä vaan muillekin herkkuhetkiin! 

Päivi

Joskus, kauan sitten!

No kuinka kauan sitten?  En minä osaa sanoa, no, silloin kun ei ollut oikeastaan mitään, mutta kuitenkin oli kaikki tarpeellinen, ainakin se siltä tuntui siihen aikaan, kun ei ollut mitään. No mitä silloin ei ollut? Oli silloinkin autoja monenlaisia, mutta ei näin monenlaisia kun nyt on. Joskus näki kotikonnun ohi ajavan peräti kuorma-auton, tosin aika pienen sellaisen. 

Saattoi sen kuormana olevan esim. soraa, olisiko ollut peräti pari, kolme kuutiota. No enhän minä tiedä, kun silloin muutenkaan en tiennyt kuutioita olevankaan, mahdoton sitä minun oli tietääkään, kun en edes tiennyt olevan metrin mittaakaan. Sen sijaan motista olin ihan varmasti kuullut, mutta sitäkään en ymmärtänyt, luullakseni. Tosin kuulemani perusteella myöhemmin opin tietämään, että motti oli vakava paikka, silloin siellä jossakin, kaukana.

Eikös sitä olisi voinut esimerkiksi puhelimella kysyä joltakin, noita asioita? Juu kyllä silloin puhelimiakin oli, joillakin, oli siinä vähän matkan päässä, ehkä viidentoista minuutin, kun reippaasti meni. Ei se mikään matka silloin ollut, se oli alle ”luikauksen”, sellainen matka, tosin en koskaan oppinut tietämään mikä sellainen matka kuin ”luikaus” on. Taitaa olla lööperiä sellainen matka. No mitä olisin sanonut siihen laitteeseen, silloin joskus, kysyn vaan, luuletteko tietävänne paremmin?

Nyt, isona, mutta en paljoakaan viisaampana, tiedän mitenkä paljon puhelin olisi helpottanut elämää, jos niitä ”telefooneja” olisi ollut useammalla. Ei silti, helpottivat ne harvatkin puhelimet oikein tärkeissä asioista asioidessa, luulisin ainakin. Niitä oli kaupoissa ja virastoissa, myöskin isommissa maataloissa, kuten oli autojakin.  Mutta vain harvat pääsivät niistä nauttimaan, siihen aikaan.      

                   

Tarpeettomia ne kokolailla olivat kuitenkin, meinaan tavallisten ihmisten kannalta.  Pyykkituvalta kuultiin uutiset ja hevosilla pääsi. Siinä sitä oli elämän suolaa, ihan tarpeeksi.

Lysoli, sen ajan desinfiointiaine

Kun tämä aine varsinaisesti jäi mieleeni, olin jo aikamoinen täystuho hävittämään ”paskarastaan” pesiä. Kaikki tuon linnun tuntevat. Tosin sillä on vähän hienostuneempi nimi, räkättirastaana se nykyään mansikat taitaa viedä. Siihen aikaan rauhoitettujen lintujen joukkoon eivät kuuluneet kuin sorsat ja kanalinnut. Niille annettiin pesimis- ja lisääntymisaika, mutta kanalintukannat ovat siitäkin huolimatta harvenneet.

Elettiin sitä aikaa kun asunnoista oli tosi puute. Vanhempani ottivat tutun mamman asumaan meille. Mukava mummo olikin seinänaapuriksi. Eräänä päivänä häntä ei kuulunut eikä näkynyt. Äitini meni katsomaan peräkamarin asukasta. Sängyn pohjalla hän makoili, ei pystynyt nousemaan vuoteestaan. Silloin oli puhelin tarpeeseen. Yksi meni soittamaan lääkärille ja yksi kertomaan asiasta potilaan veljelle. Lääkäri tuli ja kertoi, että aivohalvaus on käynyt. Nykyään puhutaan aivoverenkiertohäiriöstä. Aivot eivät kuulemma voi halvaantua, koska kysymyksessä ei ole lihasmassa. Vika aivoissa halvaannuttaa raajamme.

Mamma toipui, mutta seurauksena oli vahvaan uskoon tuleminen, meitä syntisiä lisääntyi hyvin paljon kerta heitolla.  Paikat olivat niin saastaiset, että ainoa oikea tie siisteyteen mamman mielestä oli tuo lysoli, desinfiointiaine. Silloin opin tuntemaan sen tuoksun. Ei siinä varsinaisesti mitään pahaa ollut, mutta kun aineen säilytyspaikkaa ei ollut, niin hän tietenkin pyysi josko sen voisi laittaa saunan eteiseen. Mistään pukeutumistilasta ei ollut kysymys, mutta siellä oli jonkinlainen hyllytila pulloja varten. Luultavasti aine oli laimennettu vedellä, pullojen määrästä näin olen päätellyt. Onni onnettomuudessa oli kun äitini sattui kurkkaamaan, tai muuten asioimaan saunalle. Minua miltei viisi vuotta nuorempi veljeni istui ”saunakamarin” lattialla ottamassa hörppyä pullon suusta. Siitä tuli lääkäriin meno. Vesseli polkupyörän tavaratelineelle ja niin lähti senaikainen ”pii-paa”-kuljetus apua saamaan. Olisi siinä ollut matkan varrella tuo puhelimen omistajakin, mutta suoraan pikavauhtia lääkäriin oli varmasti parempi ratkaisu. Lääkäri suoritti oppimansa toimenpiteet ja niin alkoi potilaan kotiin kuljetus. Äidin kertoman mukaan potilas oli laulellut takatarakalla. Tietenkin hoito- ohjeiden mukaan elettiin. Sitä en muista kuinka toimittiin. Suurempia vatsavaivoja potilas ei valitellut, mutta aikuisiän vatsavaivat menivät ainakin minun mielestäni hörppyjen viaksi.

Maailma on muuttunut, aineet lisääntyneet alalla kuin alalla. Ohjeita on pullossa kuin pullossa, annostus, säilytys, vaarallisuus. Jotkut pullot saadaan helposti auki, mutta monelle tekee tuskaa pullon kiinni pysyminen. Annostus minun mielestäni on se tärkein juttu aikuisperheessä, mutta ehkä tärkein on kuitenkin, että aineet on lasten ylettymättömyydessä. Olen oman perheeni parissa saanut kokea, miltä maistuu vappusima huuhtelemattomasta pullosta. Ahne juomaan kun olen, tyhjensin uudesta täysinäisestä pullosta vielä lasillisen, hyväksi havaitsemaani simaa, sain oikeat ”liuko” paukut. Olin ymmälläni kun kurkkuani alkoi polttamaan. Poltto jatkui vielä seuraavana aamuna, tosin lievempänä.  Kuinka tämä oli mahdollista?  Meillä oli nuori ”koulutyttö”, 14–15 v.  lapsenhoitajana parivuotiaalle pojallamme. Vappusima piti pullottaa. Tämä tyttö lupasi työn tehdä, pullojen pesun ja pullotuksen. Jääkaapissa oli tilat mihin pullot sopivat hyvin. Vapun päivänä vaimon siskonperhe tulivat vappuajelulle. Siinä sitten nautittiin ainakin minun mielestäni erittäin hyvästä simasta. Kunnes avasin pullon, joka oli huonosti huuhdeltu. Minä ahne, ”hoto” juomari, sain katkerasti tuntea, minkälainen vaikutus on juodulla pesunesteellä. Se oli ainakin karmeaa. Siinä muistui veljeni klysolin juominen. Sanovat, että sen maku olisi makeahko, niinkuin lipeäkivelläkin. Kumpaakaan en ole maistanut, mutta varovainen kannattaa olla myös laimeampienkin liuosten kanssa, pääkallolla merkityt aineet on vielä luku sinänsä.

Sanotaan, että kertaus on opintojen äiti, mutta neljästä veljeksestä kaksi on nauttinut sanoisinko tosi myrkkyä.

Niilo

Kun meikäläisen ja Niilon avuksi ei tunnu ilmaantuvan ketään, niin...

...ettei tämä meitä yhdistävä tekijä kokonaan kuolisi, niin kokeillaan täyttää kiinnostuneiden lukukokemuksia myös SYTYn yhdistysten Forumia tukevalla tiedottamisella. Ensimmäisenä mukaan tulemaan rohkaistui Tiina ja tässäpä tiedoksi - ehkä juuri Sinulle:

Salon Diabetes ry tekee kesäteatterimatkan Somerniemen musiikki-teatteriin sunnuntaina 10.7. Teuvo ja paperitaivas -näytökseen. 

Leevi and the Leavings-musikaali perustuu Gösta Sundqvistin iskelmähitteihin.

Retki tehdään sunnuntaina 10.7. Näytös alkaa klo 19.00. Lähtö tapahtuu klo 17.30 Salon torilta. Lippuja on tarjolla diabetesyhdistyksen jäsenille 20 eurolla ja muille 27 eurolla. Retken hintaan sisältyy teatterilippu, matkat ja väliaikakahvit. Varaukset on tehtävä 22.6. mennessä Tiina Harakka-Anttilalle puh. 050 411 9235 tai tiina.harakka.anttila@gmail.com

Kerro puhelinnumerosi ja mahdollinen erityisruokavaliosi ilmoittautumisen yhteydessä, jotta tiedän varata sopivat pullat väliajalle sekä haluatko kahvia vai teetä. Huomioithan, että ilmoittautuminen on sitova! 

Maksu 22.6. mennessä Salon Diabetes ry:n tilille FI71 5410 0220 2015 48 viestinä osallistujan nimi.

Teuvo ja Paperitaivas on komedia rakennemuutoksesta pikkupaikkakunnalla, jossa paperitehdasta uhkaa lakkauttaminen. Näytelmä kertoo tehtaan vuorotyöporukasta, jolta menee työt alta. Työn merkitys on erilainen eri ihmisten näkökulmasta: toisille tehdas edustaa paperitaivasta, toisille tylsää elämää tehtaan varjossa. Kukin arvioi elämäänsä uudelleen, kun siltä putoaa pohja pois. Moni löytää uuden kiinnostuksen kohteen tehtaan ulkopuolelta ja kääntää elämänsä suuntaa.

Suomen kesäsäähän kannattaa varautua. Istuimissa on selkänojat.

 

Salon Näkövammaiset ry tekee matkan Niskavuoren Heta -esitykseen tiistaina 12.7.  Paimion kesäteatteriin.

Lähtö tapahtuu klo 18.00 Salon torilta ja klo 19 alkaa esitys. Lippu, matkat ja väliaikakahvi/tee pullan kera maksavat 28 euroa ja se kerätään torilla ennen lähtöä.

Varaukset 10.6 mennessä Tiina Harakka-Anttilalle puh. 050 411 9235 tai tiina.harakka.anttila@gmail.com

Kerro puhelinnumerosi ja mahdollinen erityisruokavaliosi ilmoittautumisen yhteydessä, jotta tiedän varata sopivat pullat väliajalle sekä haluatko kahvia vai teetä. Huomioithan, että ilmoittautuminen on sitova!

Niskavuoren ylpeä Heta naitetaan puoliväkisin lempeälle renki Akustille. Pariskunta muuttaa äveriäästä Niskavuoresta Muumäen vaatimattomaan mökkipahaseen. Hetan tahdonvoimalla Muumäestä rakennetaan pitämän komein pytinki. Hetan katkeruus ja kovuus kulkevat elämässä mukana ja sen saavat kokea Akustin lisäksi myös parin lapset sekä piika Siipirikko.

Tervetuloa mukaan matkoille!

Odotan ilmoittatumisia. Terveisin Tiina

PS. Mikään ei edelleenkään estä tulemasta mukaan kirjoittajajoukkoomme ja hyödyntämään tätä SYTYläisiä yhdistävää blogia. Aiheita ei rajoiteta ja (kuten yllä huomaat) myös tiedotuksia voidaan julkaista kohtuuden rajoissa (Salon kaupunkitiedote ja SYTYn kuukausitiedote sekä Foorumihan lienevät ne viralliset tiedonvälityksen väylät). Ja aina annetaan auliisti ohjausta & neuvoja, jos joku vain kysyy. timo.luhtavaara@gmail.com sähköpostistani saat aina vastauksen ja edelleen optimistina jään odottelemaan uusia tekstejä. Älä siis pidä kynttilääsi vakan alla - näillä helteillä se saattaa sytyttää vakan lisäksi tuleen myös ympäristöä! :-)

IsoTimppa

                                                                                                         

Sirkan käsittelyyn, rohkenenko?

Tällaisella mielialalla menin eräänä tiistaipäivänä Sirkan vetämään tasapainoryhmään, niin huonokuntoiseksi tunsin itseni. Etten pysy tolpillani ilman tukea. Horjun ja huojun rollaattoriin tukienkin, keppiin ainakin joudun turvautumaan pysyäkseni tolpillani eli pystyasennossa. Ei tällaisesta ukosta ole tasapainoilemaan. Kotonakin turvaudun ainakin seinien ja huonekalujen tukeen. Rollaattoriin turvaudun useimmiten. Tällainen ”neljällä raajalla” kulkeminen käy hartioiden päälle.

En suosittele ihan kovin herkästi ottamaan apuvälineitä, rollaattoria tai keppiäkään käyttöön. Nämä heikentävät tasapainon ylläpitämistä. Se ”taito” säilyy vain luontaisesti omilla lihaksilla vastaanotettaessa. Vatsa ja jalkalihasten käyttö huononevat helposti ja niin myös kaikki muukin liikkuminen. Ahtautuma selkänikamissa on yksi syy lyhyisiin kävelysuorituksiin. Ei ole sisua eikä voimia parempiin suorituksiin.

Sirkan ”oppilas” eli Sirkka II, on käynyt tasapainoryhmässä mukana kymmenkunta vuotta. Hän kehui sitä hyvän olon tunnetta mitä näistä tasapainoa ylläpitävistä liikkeistä saa. Hän vielä kehui kuinka monta erilaista vaihtoehtoa voi valita merkatuista tasapainoradoista. Itse saa valita kykyjensä mukaisen radan. Hän on jo veteraani, ei tarvitse ohjausta liikkeiden suorittamiseen. Hän kehui ”opettaja”-Sirkkaa hyväksi vetäjäksi. Lisäksi ”oppilas”-Sirkka kehuskeli ryhmän sosiaalista antia: ”on niin mukava tavata joka viikko sama ahkera liikuntaryhmä, silläkin on oma merkityksensä”. Lisäksi hän sanoi, että ryhmässä on niin paljon mukavampi tehdä liikesarjoja, yksin kotona niitä ei tule niin aktiivisesti tehtyä. Jokainen liikesuoritus on oma kuvionsa. Siinä mielessä kysymyksessä ei ole yhtä aikaa samaa liikekuviota suorittava ryhmä. Liikkeet ovat numeroitu ja kuvalla osoitettu mitä missäkin kohtaa suoritettaan ja millä lailla. Näin tehdään myöskin ns. kuntopiirissä, mutta siinä keskitytään kovaan, nopeaan tekemiseen.  

Tasapainoryhmässä tekee jokainen omaan tahtiin suorituksensa.

Tällainen tasapainoharjoitusten tekeminen parantaa suorittajansa kykyä tasapainonsa säilyttämisessä. Nyt ymmärrän, mikä merkitys hyvällä tasapainon hallinnalla on. Kuinka tärkeää se todella on arkielämässämme ja kuinka sitä voi parantaa ja pitää yllä. Koetan kuvailla, mitä liikkeitä Sirkka meille kolmelle neuvoi.

Lattialle laitettiin askelmerkit ja merkin viereen oli laitettu ”riivinrauta” (ei muuten se näytelmän riivinrauta eli nainen) koska muuta sopivampaa esinettä ei löytynyt ja siinä oli ”kahva”, josta oli sopiva ottaa kiinni. Joka askeleen jälkeen piti tämä raastin siirtää toiselle puolelle eteensä. Kohteessa joutui kumartamaan ja tarttumaan esineeseen. Tasapaino piti säilyttää ja ottaa uusia askelia ja raastimen lakuja ja nostoja. Piti seistä yhdellä jalalla. Liike varmistettiin mahdollisuudella tukeutua tuoliin.

Kymmenen pyykkipojan irrottaminen pyyheliinan reunasta ja laskeminen lattialle ja seuraava vaihe oli niiden takaisin laittaminen. Pyyhe oli oven päälle ripustettu, ihan hyvä liike.

Tämäntyyppisiä liikkeitä oli ainakin kolmekymmentä kappaletta. Sirkka kertoi, että niissä on kolme vaikeusastetta, niin kuin on mustassa kuulassakin, joka pitää tuota muistia yllä.  Mustankuulan vaikeusasteet ovat oppipoika, kisälli ja mestari.  Vähän samaan tapaan suoritusten tasot on jaoteltu tasapainoryhmän harjoitteissakin. Kuului Sirkan tämänkertaiseen ohjelmaan muitakin liikkeitä, niistä mainittakoon tuolijumppa ja venyttely, joka viimemainittu on hyvinkin tärkeää lihaskunnon suhteen. Lihaskunnon ylläpitäminen on kaikkein tärkein asia, pienikin päivittäinen liike on merkityksellinen ja hyödyksi.

Paula kertoi tasapainoryhmän annista: ”Siitä saa niin hyvän olon tunteen kaupan päälliseksi, minä ainakin tulen syksyllä, kun se taas alkaa”. Tähän   Paulan toteamukseen yhtyen, kun se taas alkaa, minäkin taidan tehdä niin.

Ihminen on niin laiska ja ryhmäeläin, että suuri osa meistä ei huolehdi kunnostaan yksin ollessaan ja ryhmien mukana kuntoutumiset loppuvat usein siihen ett’ei ole ohjaajaa, joka patistaisi liikekannalle.

Niilo

TÄMÄ VIESTI ON YKSI POSTAUS

(Postaus on nettislangia = jollekin nettipalstalle lähetetty viesti)

Ensimmäinen oli 1.1.2014 ja sen jälkeen keskimäärin postauksia on ilmaantunut miltei yksi per viikko. Ei suinkaan likimainkaan tasaisin välein ja viime aikoina – valitettavasti – aiempaakin harvemmin, mutta mielestäni kuitenkin kunniakkaasti. Eikä sivustolla kävijämäärääkään passaa vähätellä, sadan ja kahden välillä seurannan keskiarvot kuukausittain…

Meitä oli alun alkaen muutama asiasta innostunut SYTYn järjestämällä bloginkirjoittajakurssilla, jonka jälkeen synnytimme tämän Yhdistävän tekijän. Kyseessä ei siis ole SYTYn asioita virallisesti käsittelevä foorumi, eikä blogikaan sen sananmukaisessa mielessä, mutta mielestämme oivallinen mahdollisuus kaikkien yhdistyksien jäsenten ajatustenvaihdolle. Vahinko, ettei ’uutta verta’ ole viesteihimme ilmaantunut, ja siitä alkuperäiskaartistakin luopujia lienee yhtä monta kuin mukana pysyneitäkin. Siksipä jälleen kerran kohdistan sanani Sinulle: miksipä et julkitoisia ajatuksiasi tämän(kin) sivuston kautta. Mielipiteitä ei rajoiteta (kunhan ne pysyvät normaaleissa kanssakäymisen sääntöjen puitteissa), eikä aiheitakaan. Hyvä leivonta- taikka ruokaresepti, mielipide kirjan taikka elokuvan annista, muisteloita matkailusta – siis kaikkea maan ja taivaan väliltä. Pöytälaatikkokirjoittajille tässä olisi paikka esitellä kavereillekin tuotoksiaan, lyhyttä proosaa taikka runoratsun lennokkuutta, tai mitä vain… Siis MIKSIPÄ ET?               

Jos aikasi myötä antaa, niin selailehan näitä kahden ja puolen vuoden aikana tänne postattuja – olitpa ne lueskellut aiemmin taikka uusina tuttavuuksina. Yllättävän monta asiaa olemme jo ennättäneet kokeilla. Ehkä sieltä löytyy mielenkiintoasi herättelevääkin, tai sellaista, joka saa ’tarttumaan kynään ja…’! 

Helpoin polku aloitukseen on yhteys
 allekirjoittaneeseen sähköpostilla

timo.luhtavaara@gmail.com

Vastaan aina ja siitähän se lähtisi toteutumaan – yhdistävä tekijä!

               Jään odottelemaan

                                                       IsoTimppa                       
                            

Ja kun tuossa edellä tuli mainittua julkaisulukemien ohessa myös kävijämääristä, niin parhaina kuukausina sivusto on avattu yli 1000 kertaa! - Että lukijoitakin löytyisi, jos tulisit lisävoimaksi joukkoomme!

NÄHDÄÄN!

Jo 1600-luvulla ranskalainen filosofi René Descartesin näkemisestä luoma käsitys oli ettei se perustu pelkästään silmän toimintaan, vaan myös aivoilla ja tuntoaistilla sekä kokemuksella on näkemisessä tärkeä osa. Ja melko kaukaa historiasta löytyvät erilaiset keinot yrittää auttaa hahmottamaan ympäröivästä maailmasta saatavaa kuvaa näköhavaintona. 1200-luvulla kehitetty korjaava linssi pitkänäköisyyteen ja 1500-luvulla likinäköisyyteen loivat silmälasit ihmiskunnan katseluavuksi. Näkökyky on, kuten muutkin aistimme, sellainen luonnollisuus, ettei sitä juurikaan noteeraa, ennen kuin…  

Reilut 55 vuotta elelemäni prillipäisyysaika on antanut kokemusta, mutta siltikään en tiedä mitä olisi, ellei noilla nenän päällä keikkuvilla saisi havaintoja syntymään. Muutaman vuoden välein lisättyjä dioptereitten plusarvoja seuraillen kulkeuduin jälleen optikolle, kun printtimediasta eivät uutiset hahmottuneet kuin pelkkinä otsikkoina.

Silmälasieni käyttöhistorian mittaisen DM:n elinmuutosten seuranta on pitänyt myös silmäni kontrollissa julkisen terveydenhoidon puolella, säännöllisin silmänpohjien kuvauksin. Neljännesvuosisadan verran sieltä on erottunut diabeettista taustaretinopatiaa, joka kuitenkin on pysytellyt ”lähes vähäisenä”. Ja kun viimeisinkään kuvantaminen ei muuta kertonut, niin ohjailin itseni optikolle, joka sitten hämmästytti ilmoituksellaan, ettei hänellä riitä valtuudet vahvistaa lasejani. Koetin tapani mukaan kääntää kaiken leikkisemmäksi kertoen, että jo yli 10 vuotta olen pärjännyt limonadilinjalla, ilman vahvistuksia lasiin, vaan ei auttanut. Silmälääkärille!

Siellähän se ”syyllinen” sitten löytyi: ikäkaihi (= harmaakaihi, jonka puhkeamiseen vaikuttaa ikä, erilaiset muut sairaudet, puutokset ravinnossa, vitamiineissa etc.). Nyt sitten aletaan odottelemaan näkökyvyn alenemista niin paljon, että pääsee julkisen puolen leikkausjonoon. Kaihihan korjataan nykyisen melko näppärästi päiväkirurgisella operaatiolla. Yksityisesti suoritettuna ”jonoon pääsyyn” tarvitaan vain rahaa, mutta julkiselle vaaditaan selkeät kriteerit näön korjattavuudessa (siis linssien avullakaan korjaamattomuudessa). Eli kustannuskysymys. Ainakin minulle.

Mutta sain uudet prillit, joiden tehot pistivät entisestäänkin varovaisemmin liikkumaan, kun ulottuvuudet ja etäisyydet ovat vielä hakusessa. Esimerkiksi portaissa kulku alaspäin ei salli kyllä jalkoihin tuijottelua ja kadulla puolestaan ei juuri ennätä vilkuilla vastaantulijoita, kun täytyy arvioida mihin askeleensa kohdistaa. (Että jos jää morjestamatta, niin nykäiskää hihasta!)

Huomasin uusiin laseihini totutellessani kaipailevani isovanhempieni aikaisia apuja prillien valumista estämään. Muistan jonkunlaisen nyörin kulkeneen ukkini pään taitse hänen kumartuessaan suutaroinnin tarkempiin toimiin, joissa ei voinut irrottaa käsiä klasien korjaamiseen kohdalleen. Avulias optikkotuttuni yritti pariin otteeseen muokata sankojen asentoa ja totesi syyn johtuvan lasilinssien painosta. Mutta ammattimies on ammattimies ja apu oli lähellä. Optikolla.

Olen aina tiennyt silikonista olevan avun korjaamaan monta puutosta, mutta enpä ollut ennen nähnyt sellaisia pieniä ”koukkuja” sankojen päihin. Eivätpä valu enää!

Mitäkö tällä yritän julkituoda? En ole koskaan oikein läheltä seurannut näkövammaisen arkea ja siksi en pyrikään sille sektorille. SYTYssähän on myös näkövammaisten yhdistys, joten ehkä joskus saamme sieltä jonkinlaista avautumista heidän jokapäiväisyyksistä selviämisistään. Eikä tuo ikäkaihikaan ole lainkaan niin harvinainen ”lisäarvo”, että sen esille nostaminen olisi jutun aiheeksi riittävä. Mutta nuo pienet silikonikoukut tämän kyllä ansaitsevat! Lyhyessä ajassa olen tavannut monia, jotka myöntävät lasiensa valuvan jopa hyvinkin ärsyttävästi nenänvartta pitkin alaspäin. Poiketkaapa optikkoliikkeeseen, niin ongelma poistuu!

Siispä katsellaan ja nähdään...

IsoTimppa

                                              

MYÖNNÄN. SUHE ON…

…ja kesä! Vapusta alkoi ja näyttää ainakin sääkartoilta ottavan ihan isännän otteet. Ei silti, sydänvikaisena elelisin mieluusti hellerajan alapuolella ja puolipilvisessä, mutta kukapa sitä minun toiveita kyselisi. Kesä tuo joka tapauksessa eloa (ja silmäniloa) tänne suuren citySalon maisemiinkin. Talvisuuden kelien loskaisuuksien jäljeltä esimerkiksi torista kehkeytyy hetkessä kaupungin sydän – viikon kaikille päiville, onhan pyhäisinkin joku päivystävä kahvilakin siellä auki. Te, jotka olette täällä syntyneet, eläneet ja/tai tänne kotiutuneet, saatatte tietää muitakin ’sydämiä’ salolaisuudelle, minä en. En, vaikka jo yli neljännesvuosisadan olen savolaisuuttani yrittänyt tänne sopeuttaa. Eläkkeelle jäädessäni pistin puntariin suhteeni Saloon ja, myönnän, plussapuolella oli niin reilusti kaikkea, että mihinkäs minä täältä. Onnistuneena sijoittamaan eriöni kävelymatkan päähän kaikista itselleni tärkeistä toimipisteistä; torista, kirjastosta, apteekista ja lähikaupasta; päätökseeni vaikutti myös se, ettei tällä eläkkeellä Stadissa eläisi ja lapsuusmaisemissa nuo kaikki asiointikohteet ovat hajasijoitettuina. Keppiukon köpöttelyllä kun on omat rajoitteensa.

Edelläolevaan viitaten keskitynkin siis toriin. Sieltähän saa lähes kaikkea. On yksi elämäni parhaista kalapaikoista tuo ’Aspin matalikko’.  Hiukan sinertävällä syötillä saalis on varmaa…

Suolaistakin löytyy leivänpäälliseksi. Ja leipää. Sekä niitä terveellisiä vihanneksia, kasviksia ja juureksia. Marjoista ja sienistä puhumattakaan. Eikä tarjonta lopu syötäviin, mutta se ’suhe’!

Minulla on näet julkinen suhe torikahvioon! Joskaan ei virallistettu. Jo ihan sieltä neljännesvuosisadan takaa alkaneena. Ja tässä vaiheessa tunnustan kerran sitä pettäneenikin! Silloin nuorempana, kun tein ’arbeettia’ mm. Radio Suomen Salolle, Salon Torikauppiasyhdistyskin antautui neuvotteluun äänimainoksesta. Ja kun yhdistyksen puheenjohtajana oli silloin Torikahvio Oksasen isäntä, niin niissä kahvipöydissä asia pistettiin alulle. Se olikin sitten se ainoa kerta!

Suhteeni kohde on Kahvipaikka Kurila Kauppatorin Kahvio – mutta pelkkä Kurilakin riittää ohjaamaan oikeaan kohtaan jokivarressa. 

Silloin Saloon muutettuani hoitelin vielä työasioita pääkaupungissa vanhojen asiakkaitteni kanssa ja ajelin aamuaurinkoa vasten sinnepäin ja ilta-auringon häikäisyssä takaisin. Kehnojen syyskelien aikana hyödynsin hyvää julkista bussiyhteyttä. Lähtöaika oli klo 6:55 ja kun taivalsin torin halki, sain Kurilasta aamukahvini tuoreen munkin kera. He olivat aina toripäivinä jo ennen kuutta palveluvalmiina ja usein siellä turvallisuutta lisäämässä oli muutama varhaisherännyt paikallinen poliisikin. Siitä se kaikki sitten vain on kietoutunut lähes pakkomielteeksi. En nimittäin väitä – ja olen sen nähnytkin – etteikö asiakkaita riitä kaikkiin kolmeenkin kahvioyrittäjän pöytäarsenaaliin, mutta jotenkin vain Kurilasta on tullut jonkinmoinen tilanjatke yksiöni ahtautta avartamaan. Tarjottavien suhteen on runsaudenpula, vaikka useimmiten päädyn siinäkin pitkään perinteeseen, munkkikahveihin. Ja kun me Henrin kanssa – kaksi ’pitkää ja hoikkaa’ – olemme tottuneet sanailemaan, niin kovin yksinäiseksi ei koskaan joudu oloaan toteamaan. Jäimmepä ittensä frouvankin kanssa tietämättämme Salkkarin Salon Murresanakirjan kansilehdelle tehtyyn kollaasiin. Joten pakkohan se on tunnustaa, että suhe on!

Myös hyvien väärtien poiketessa vointejani vilkaisemaan, pyrin ohjailemaan heidät kanssani Kurilaan. Ja melko kaukaakin saapuvia kahvittelukavereita on aivan perinteeksi saakka jo koostunutkin. Se kesäisen sään munkkikahvi kun jättää lähtemättömän muiston!

Olen kehittänyt myös heidän suhteensa pienen tilannetta korostavan toiminnon; ostan ennakkoon heille jokaiselle munkkikahviin oikeuttavan muovirahakkeen kahviosta ja kun usein vieraita odotellessani – treffit kun useimmiten ovat juuri Kurilassa – istun jo pöydässä munkkikahveineni, annan nuo laput ja kerron juuri niillä toivotettavan heidät tervetulleeksi Saloon!

Että tällaisin elkein nyt – munkkikahveille lähtiessäni

IsoTimppa

                                                                                               

                                                                                                    

PS. Tuosta kepilleni sopivasta köpöttelyetäisyydestä nautin myös SYTYn sijainnin suhteen ja niinpä siitä on tullut – kuten useimmat teistä ovat huomanneetkin – tämän ahtaan yksiöni oleskelulisätila useampanakin viikon päivänä. Kanssanne viihtyen…

LAKITETTU ON...

…Seppä Laurin patsaan lisäksi kymmenien muiden paikkakuntien keskeisiä veistoksia, valtakunnallisesta Havis Amandasta aina maakunnallisesti Liljan kutreille Turussa painettavalla valkolakilla. Perinnettä kunnioitetaan jatkamalla sitä säässä kuin säässä, tänä keväänä tosin auringon avustamana saivat lakkinsa Savonlinnan Musta Pässi, Lappeenrannassa Kurki, Jyväskylässä Minna Canth, Rovaniemellä Jätkä, eli itse kunkin elinympäristöille tärkeiden veistosten ja merkityksellisien kiinnekohtien yhteisöllisyyttä korostaen. Joillakin jopa itsenäistä Suomeakin pidemmin perintein.

Mutta mikä on lakin historia, tai siis päähineitten noin yleisemmin? Tuhansia vuosia sitten tiedetään ainakin siellä pyramidien maisemissa jo käytetyn sellaisia pitkiä ja kapeita seremoniallisia hattuja, myöhemmin pääkappaleita ilmestyi neulotuista piponmallisista silintereihin, jonka alkuperäismateriaalina täytyi olla majavankarvahuopa. Muoti lienee silläkin sektorilla vaikuttanut usein enemmän kuin käytännöllisyys, alussahan idea on hyödyke, joka ajan rattaissa useinkin muokkautuu ulkoisilla arvoilla keikailevaksi. Niin kuin nyt nämä valmistujaislakitkin, joita jaetaan kokille, parturi-kampaajalle, datanomille, lastenohjaajalle etc. Valmistumislakki muistuttaa ylioppilaslakkia. Lakkiosa on valkoinen, mutta jokainen tutkinto osoitetaan erivärisillä reunanauhoilla, ammattitunnuksilla tai tupsuilla.

Eli siis lakista selviää ko. henkilön saama koulutus ja kun kuulemma sellaisen, koulutustaan vastaavan, voi kuka tahansa asettaa Vappuna päähänsä, niin...

En ole aivan varma tuosta omastani, mutta olettaisin karvalakin kuvastavan melko selkeästi 8/8-kansakoulusta saamaani oppiarvoa, jolla olen jo seitsemisenkymmentä vuotta selvinnyt, 50-luvun alussa sen päästötodistuksen saatuani. Eikä senaikaista kansakoulua pääse moittimaan, paljon tuli tietoa ja osaamista – kaikki niistä ei vieläkään ole poispyyhkiytyneitä, vaikka muistin pätkimistäkään ei pääse vähättelemään. Ja karvalakki oli siihen aikaan kunniassa, joskus – muistelen – Vappusäissäkin!

Karvalakki, varsinkin tuollainen korvallisten kanssa oleva, kohdistettanee lähes aina kauemmaksi kaupunkikeskuksista, joissa silloin olivat Nikitat muodikkaammasta päästä päässä. Melko lailla paljon tuolla pohojosessakin kuleksineena opin kunnioittamaan kahvalakkia, jota ei juurikaan riisuttu alkusyksyn riitteiden ja juhannuksen välillä kuin nukkuessa ja arvokkaammissa kyläpaikoissa väärtien kahvipöydässä. Sisälläkin se pysyi päässä, eikä sitä paheksuttu. Olisivatkohan nykynuoret jotenkin niitä geenejä perineet – takaperin pidettävine lippiksineen.

Se karvalakista. 8/8-kansakoulusta vielä sen verran, että ainoastaan armeijassa se osoittautui esteelliseksi. ”Lakki päästä” komennon kyllä käsitti ja sen mukaisessa toiminnossakin pärjäsi, mutta kun mielin ”teit isäin astumaan”, niin upseeriuran haaveet katkesivat keskikoulun puuttumiseen. Tosin isänikin oli uransa alussa alunalkujaan ’latuvänrikki’ elikkä värvätty kersantti, josta sitten Talvisodan loputtua pikakoulutettiin Kankaanpäässä vänrikiksi. Saattoi olla vikavalinta, sillä Jatkosodan hyökkäysvaihe vei monen muun lailla nuoren joukkueenjohtajan. Jälkiviisaiden arvio oli, että vänrikkien elinikäennuste etulinjan hyökkäystaisteluissa jäi noin 15 minuuttiin. Ja se koulutusta vastaavasta kansakoulupohjasta.

1800-luvulla alkanut hattujen teollinen tuotanto teki niistä niin suosittuja, että hatutta kulkevaa miestä alettiin pitää omituisuutena. Suosituin päähine oli knalli, jollaisia käyttivät kaikki pankinjohtajista karjapaimeniin. Elokuvissa karjapaimenet käyttävät leveälierisiä cowboy­hattuja, mikä oli yksi historian räikeimmistä huijauksista, sillä yleisin Villissä lännessä käytetty ­päähine oli valokuvien perusteella knalli. Jopa Villin lännen kenties tunnetuin naispuolinen sankari Calamity Jane poseerasi valokuvissa knalli päässään.

Kokin lakkiin on vielä pakko keskittyä, sukuheimossa kun on senkin linjan osaajia, joten pieni tietoisku, ellet ole tiennyt että hatun korkeus kertoo asemasta, mutta laskosten määrä ei ole kokin henkilökohtainen arvonmitta, vaan se symboloi yleisestikin ammattikunnan taituruutta: hatussa tulisi olla 100 laskosta kertomassa siitä, että kokeilla on taito kokata kananmuna sadalla erilaisella tavalla.

Jos nyt jotakin on alkanut ”vaputtaa taikka peräti hatuttaa”, niin on anteeksipyyntö paikallaan – ainakin juridisessa mielessä. Tuntui vain siltä, siis juuri tältä, kun ”katselin, kuuntelin kevättä” Vappuaaton tietotulvasta. Toivottavasti tämä työläisten ja opiskelevan nuorison juhla on ollut onnistunut myös kohdallasi sekä joko omaehtoisuudessa taikka tuttavapiirissä ollut joku, että kevään makuakin on ollut saatavilla. Itselleni sen nautinnon ja perinteen suo salolainen Kahvipaikka Kurila Kauppatorin Kahvio.

                                                                                
IsoTimppa

PS. Muistuttaisin vielä, että YHDISTÄVÄ TEKIJÄ on meidän kaikkien SYTYläisten blogin kaltainen internetfoorumi, jonka kautta meistä jokainen voi yksityishenkilöinä tuoda esille olemisiamme, tekemisiämme, mielipiteitämme, juuri sitä kaikkea, minkä toivoisimme myös kanssaihmistemme saavan tietoonsa, mukavista matkoista kakkuresepteihin ja kaikkea siltä väliltä. Siellä on myös mahdollisuus ottaa kantaa kanssaihmisten julkaisuihin, niitä kommentoiden. Eikä aiheita rajoiteta – normaalit kanssakäymisten säännöt muistaen.

Ei jos vaan KUN haluat kokeilla ajatustesi julkituomista ja rohkaistut jotain kirjoittamaan menneistä taikka olevista, niin lähetä sähköpostilla tai sen liitteenä viesti osoitteeseen

timo.luhtavaara@gmail.com  

ja sitten kun kirjoittajaminäsi aktivoituu säännöllisemmin tuottamaan tekstiä tänne Yhdistävään tekijään, saat yhteyden postata ne suoraan nettisivullemme.

Nyt olisi aika lähteä hyödyntämään sosiaalista mediaa tätä(kin) kautta. Sivustoa on käyty vilkaisemassa kuukausittain reilut 100 kertaa ja vaikka luvussa olisi hakurobottejakin, niin kyllä siellä liikkuu myös kavereita. Minä jään odottelemaan juuri Sinun ajatuksiasi! 

”Kovalevyt aalloilla”

Kun sain oheisella otsikolla olevan kutsun maalikuun alkupäivien aikana, herätti tämä mielikuvia entisajan kovalevystä. Nämä kovalevyt olivat käsin kosketeltavaa rakennusmateriaalia, joita naulattiin seiniin. Kyseinen materiaali, jos halusi siitä tiukkamuotoisen, kasteltiin vedellä ennen seinään ”plätkimistä”.  Kuivuttuaan seinällä se oli kuin pinkopahvi – tiukka ja suora. Tosin ei kostuttaminen ollut aina tarpeellista.

Myöhemmin kovalevy nimitystä alettiin käyttämään tietokoneessa, viisaammat kuin minä, tietävät varmasti mistä tällainen käytäntö. Nämä ”lerput”, ”korput” ja  ”kovalevyt” ovat niitä, joihin on saatu ahdettua paljon tietoa talteen. Sitä minäkin varmasti tietämättäni käytän hyväksi, olen siis hyväksikäyttäjä – tietämättäni.

Paineeton kovalevytempaus!

Tässä tapauksessa kysymyksessä on kohonneesta verenpaineesta, joka on niin monen riesana, ja niin moni tämän riesan takia menettää työkykynsä, henkensä. Aivot on meidän ihmisten niin sanottu kovalevy, josta on pidettävä huolta. Yksi huolenpidon seurantakeino on mitata säännöllisin väliajoin verenpaineemme.

Päätimme Salon AVH-kerhon puitteissa osallistua tähän ”paineeton kovalevy” -kampanjaan. Aloitteen tekijänä oli Aivoliitto, johonka kuuluu useampia neurologisia rekisteröityjä yhdistyksiä. Turun yhdistys, jonka siipien suojassa toimimme, kuuluu myös Aivoliittoon.

Lokakuun 28. ja 29. päivänä olimme monien vaiheiden jälkeen valmiita toimimaan salolaisten hyväksi. Varsinaisen mittauksen suorittamiseen tarvittiin ammattilaisia luotettavan tiedon ja taidon takia.  Oli myös kerrottava ja ohjattava asiakas jatkotoimenpiteisiin, jos syytä ilmaantui.

Tässä varsinaisessa työssä suorittajina olivat Ammatti-korkeakoulun sairaanhoito-oppilaat sekä eläkeikään päässet sairaanhoitajat. Heille kiitokset tuhannet!

Mittauspisteitä oli meidän hoidossamme kuusi, ”kilpailimme” koko maata vastaan eli toisia yhdistyksiä ja kerhoja. Aivoliitto oli julistanut leikkimielisen kilpailun vakavasta asiasta.

Kyllä nyt hymyilyttää. Olemme me niin hyviä, niin hyviä, että miltei naurattaa, saimme organisoitua tehtävän mallikkaasti. Oli siinä matkan varrella probleemijakin, ei voinut sanoa nou problem, nou problem. Esimerkiksi liiton lähettämät aineistot olivat mennä takaisin. Ilmoitus postista ei tavoittanut meitä, se vain hukkui ns. sattuneesta syystä. Kesälomat koululla eli Amiksessa, vähän hermostutti – entä jos emme saakaan oppilaita suorittamaan mittauksia! Järjestyi sekin kuitenkin riittävän ajoissa.

Innoissani tätä kirjoittaessani minun piti kertoa, että olimme koko maan paras verenpainemittauksien suorittaja. Olimme voittajia!

Eräs suurkaupungin osallistuja lausui. ”Kyllä nyt hävettää”!  Kolmoseksi ja kakkoseksi tulleet olivat oikein voittaja-ainesta, he olivat Itä-Suomesta, kolmentuhannen asukkaan kunnista.   Toiseksi tulleen vertailuluku oli 203 mittausta – meidän 496 mittausta vastaan. Kyseessähän kuitenkin oli leikkisä kilpailu.

Opintojen Äiti – kovalevyt aalloilla?

Saimme Aivoliiton taholta kutsun osallistua m/s Viking Grace aluksen risteilylle, kertaamaan mitä tiedämme siitä mitkä seikat ovat tärkeitä huomioida, jos saame aivoverenkiertohäiriön. Ennenkaikkea, mitkä ovat niitä havaittavissa olevia merkkejä kun kohtaus  ilmenee.

7.4. saimme aiheeseen liittyen erinomaisen tietopaketin Turun Hotelli Seaportin tiloissa. Luento aloitettiin aiheella ”Ajankohtaista aivoverenkiertohäiriöiden hoidossa”. Luennoitsijana Aivoliiton ylilääkäri, neurologian professori Risto O. Roine. Luennosta pitäisi tulla kirjallinen esitys. Koetan muistella mitä Roine kertoi.

Ensinnä oireiden tunnistaminen, eli jos näitä oireita ja tuntemuksia havaitaan niin heti lääkäriin – asiantuntijoiden luokse. Mikäli Sinä olet tapauksen silminnäkijänä läsnä, seuraa oireita – ja mieluimmin kirjaa ne paperille terveydenhoitohenkilöstölle tiedoksi. Sillä saattaa olla ratkaiseva merkitys hoidon aloittamiselle. Siis

· jos silmästä häipyy näkö, tulee kalvo silmän eteen. Vaikka tämä ilmiö häipyisikin, niin silti kiireesti lääkäriin.

· jos raajat puutuvat, jalat ja/tai kädet puutuvat, voimat häipyvät, esineet tippuvat käsistä.
Heti lääkäriin.

· jos kasvolihakset halvautuvat – suusta tulee toispuolinen. Heti lääkäriin.

· jos potilaan puheesta ei saa mitään selvää ja muutenkin hän on sekava. Aika usein potilas jumittuu tekemää sitä samaa tehtävää esim.
tiskaa yhä uudestaan samaa astiaa.

· jos potilas ei tiedä missä on.

Lääkärin mukaan rytmihäiriö on vaarallinen. Se saattaa mennä hetkessä ohi, mutta on herkkä uusimaan. Samoin hän kehotti hankkimaan sellaisen verenpainemittarin joka tunnistaa rytmihäiriön. Sellainenhan vaikuttaa myös aivojen toimintaan.

En puutu niihin nykyaikaisiin hoitomenetelmiin, luennon mukaan mitä nopeammin potilas pääsee hoitoon, niin sitä pienemmillä vaurioilla päästään. Verenkiertohäiriö ei katso myöskään ikää, mutta kun verenpainelukemat ovat hyvät 120/70 niin voit välttyä 240 000 joukkoon liittymistä.

Varsinainen risteily oli työn kattama, mutta pääsääntöisesti siellä pohdittiin jo sairastuneiden vertaistuesta, elintavoista eli mitenkä AVH- järjestöt voivat toimia. Paljon olisi pohtimista tästä ihmisen osa-alueesta, mitenkä toimit, kuinka tärkeä on tämä niin sanottu kovalevy tuolla päässä. Ja kuinka sitä huollat.

Aivoja kuulemma kannattaa käyttää. Esimerkiksi voi pohtia pihakoivun korkeutta, voiko sen mitata pystyssä. Sen arvioinnin tuloksena olisi kuitenkin korkeus, eli oikea tulos, jota kysyttiin.  Jos  koivun kaataa, niin eikös silloin mitattaessa selviä sen pituus ja korkeus jää epäselväksi, luulisin.

Kommentoikaa, korjatkaa, täydentäkää tätä kertomustani, pyydän. Tekstilläni kun on tapana poukkoilla ja kertoa asian vierestä. Kas kun en ole missään asiassa expertti. Silti monessa mukana.

Niilo

Maaliskuu ja kissaeläin

                                     Viikko kissanhoitoa

Eipä tiennyt uroskissa millaiseen komentoon joutuu kun minut pyydettiin pitämään viikko siitä huolta.

 Olen kyllä toiminut ennenkin ko. kissan hoitajana, joten tavat olisivat pitäneet olla tiedossa.

Aluksi kissa tutustui minuun aivan kuin ensi kertaa tavattaisiin, kuvitteli siitä varmaan olevan jotain etuja, mutta erehtyi minun suhteeni.

Pari päivää meni jotenkuten vaikka tarjottua ruokaa ei syötykään kaikkea, minut on ainakin kasvatettu siten että lautanen pitää syödä tyhjäksi ennen kuin saa uutta ruokaa, sitä kasvatusoppia koetin toteuttaa myös kissaan, melko huonolla tuloksella.

Ihmeesti se viihtyi ulkona eikä meinannut tulla sisälle lainkaan, syykin selvisi, siellä odotti morsian, joka oli jo pari päivää mourunnut sulhoa odotellen, onhan karkausvuosi. Sitä en tiedä tuleeko jälkeläisiä, morsian kyllä oli hävinnyt pihasta. (Se on kuitenkin jo varmaa, että sen enempää setää, tätiä taikka enoa minusta ei tule!)

Kolmannen päivän jälkeen kissa rupesi kokeilemaan rajojaan. Tiesi varmaan, että siitä voi joutua pihalle, mutta otti riskin, joutuikin pihalle kun tuli yöllä herättelemään sekä mankumaan ruokaa.

         

Ulkona ei ollut kuin muutama aste pakkasta, joten pienen ajan sai olla ulkosalla ja miettiä tekosia.

Loppu aika menikin sitten omaa rataa, kissa teki mitä tykkäsi ja tuli ja meni miten huvitti, enkä minä voinut mitään.

Kävin siellä uudelleen vierailulla tässä päivänä muutamana, mitään traumoja ei näkynyt olleen jäänyt, koska kissa tuli ovella vastaan tehden tuttavuutta entiseen malliin - ja palasi unilaatikkoonsa...

   JuPe