Jäyhiä, suomalaisia miehiä

Tapakasvatuksestako se on kiinni?

Suomalainen mies on käytökseltään ujo, jäykkä, syrjäänvetäytyvä. Jotakin tämäntapaista arvostelua saa kuulla keskusteluissa sekä lehtien palstoilla. Suomalainen mies ei näytä tai ei saa näyttää tunteitaan yleisellä paikalla. On sopimatonta itkeä, halailla tai pussailla julkisesti. On pidettävä tiukka raja tällaisella esiintymistavalla.

Slaavilaisella tempramentilla varustettu henkilö, mies, pussailuillaan on kylläkin opittu hyväksymään. Tosin kylläkin hieman ihmetellen, he ovat tuolta rajan takaa, ei meille ole sopivaa tuollainen.

Olen kylläkin suomalaisena pussailun suhteen samaa mieltä. Kyllä riittää reilu kädenpuristus, mies-miehelle systeemi. Olkaamme kuitenkin niin reiluja ettemme purista nivelrikkoisia sormia liiaksi.

Ajat ovat muutamassa vuosikymmenessä käytöksenkin kohdalla muuttuneet. Kasvattajamme naiset, varmaankin ovat ajan saatossa samalla luonneet uudenlaisen tyylin kasvatusopin suhteen. Miehinen opetus, jossa tuomitaan miesten itkeminen on jäänyt taka-alalle, mutta ei poistunut kokonaan. Tietenkin nykyajan isälläkin on sanansa sanottavana, ovat hekin olleet "uudessa" opetuksessa mukana. Heistä on kasvanut uudenajan miehiä, ehkä vähän hempeämpiä kuin ennen. Kuitenkin minusta tuntuu siltä, että peruskasvatuksessa on kuitenkin tuo: Mies ei saa  näyttää tunteitaan, eikä mies itke.

Johtaako tämä myöskin siihen, että kun on vaikeaa, niin sitten murjotettaan, ei voida puhua. Koetettaan laittaa puhumattomuudella tämä harmi taka-alalle, sulkeudutaan.  Tosin murjotuksella koetetaan murtaa toisen  osapuolen vastahanka, minä näytän....Tämä varmasti pätee meihin kaikkiin, kokemusta löytyy.

Halaillaan.

Itselläni oli tilaisuus aikoinaan tutustua Salon Omaishoitajakeskuksen henkilökuntaan. Hain sieltä vertaistukea minua kohdanneen syyn takia. Tätä vertaistukea saimme molemmat, niin puolisoni kuin itsekkin. Puolisoni oli tutustumassa hoivapuolella ja minua kurssitettiin keskustelun oheella jaksamaan.

Muistan elävästi sen lämpimän vastaanoton, jonka saimme kokea. Meitä lähestyttiin halien kera. Siinä oli aito tunnelma mukana. Tunsin, että olin tervetullut, aidosti. Olin vikkelä poika oppimaan, nimittäin tuon halailun. Tosin vastapuolena oli viehkeät, hymyilevät naiset.

Tällainen ystävällinen vastaanotto oli puoli hoitoa ja osoitus siitä ettei halit, useammatkin, ole pahasta lainkaan. Halailu ei missään nimessä tarkoittanut muuta kuin olet tervetullut, kyllä se siitä....

Tapoja voi opettaa. Tapoja voi omaksua ja oppia. Ujot tuppisuutkin voivat voittaa ujouden. Miehenkin on lupa itkeä ja näyttää tunteitaan. Vaikeista asioista voi keskustella. Kouluttaudu keskustelemaan.

Niilo Henell

AAH! UUSIA PERUNOITA!

Vastakorjatut varhaisperunat, voi, maito, suola.

Näin yksinkertaiset ainekset, mutta niin raikkaan, yksinkertaisen hyvää. "Joku", niin se kuuluisa "joku", voi sanoa, että sianruokaako meinaat tarjota tai syödä.  No ennakkoluuloja on monenlaisia meillä kaikilla. Tätä ruokaa sika syö kiljuen, tapojensa mukaisesti. Me kahdella jalalla kävelevät syömme ehkä ahmien, nautiskellen ja ihmetellen, mitenkä uuden perunan maku tulee niin hyvin esille. Mitenkä uusi peruna voi olla näin hyvää, maittavaista.

On totta, että uusista perunoista voi nauttia niin monella eri tavalla. Ehkä niukkuus on tämän  "ensimmäisen" kokin laittanut kokeilemaan tälläkin tavoin täyttämään suolenmutkan hetkeksi, odottamaan seuraavaa nälkää. Se on aivan varma juttu, tättä tämä vieras, nälkä, vaanii jossakin nurkan takana, työmaalla, matkalla, kylässä, siis kaikkialla missä kuljeksimme. Eri ruokalajeilla on oma aikansa siinä nälän kiertokulussa. Uusilla perunoilla se tahtoo olla melko lyhyt, mutta leipä pitää tämän vieraan kauempana.

Siihen aikaan kun minä olin jokseenkin pieni, mutta ikäisiini verraten ehkä suurikin, ei varsinaisesti ollut varhaisperuna nimikkeellä mitään perunalajiketta. Mielestäni uutta perunaa saatiin kasvimaalta paljon juhannuksen jälkeen. Tässä asiassa se kuuluisa "joku" voi olla eri mieltä. Tietysti oli lajikkeita, jotka valmistuvat nopeammin, niitä viljeltiin ns. kasvimaalla, ikkunan alla. Sieltä ne tosi uudet, ohutkuorist perunat päivittäin haettiin. Kaikilla perheillä oli oma perunamaansa, josta sai ensiavun nälän torjunnassa.

Ohjeistus makuperunoiden nauttimiselle.

Hanki uudet perunat mahdollisimman vastanostettuna. Se "joku" on varmaankin kertonut, että niistä lähtee kuori peukalolla irti. Jos näin tapahtuu olet uusien perunoiden alkulähteellä. Kypsennä aika läjä perunoita keittämällä tai höyrystämällä, älä kypsennä liikaa. Perunasta tulee vetinen, hajoava.

Perheen koosta riippuen kata henkilöluvun mukaan pöytä syvillä lautasilla. Ruokailuvälineenä on lusikka, luska minun murteellani...

Perunoiden tulee olla ehdottomasti höyryäviä. Ne eivät odota ruokailijoita, munakkaastakin sanotaan näin, mutta perunan laita on ehdoton.  Kuumat perunat lautaselle! Perunoiden alle, väliin aimo annos voita ja lusikan kärjellä suolaa. Kun voi on sulannut, lisätään lautaselle kylmä maito, huoneenlämpöinen käy. Älä missään nimessä lämmitä maitoa. Anna kuumien perunoiden tehdä se vaihe. Tietenkin oikea kerma on varmasti hyvää, sekkuni kommentti.

Nyt lusikoimaan perunoita kohti ääntä. Muista, että suola pitää saada sulamaan maidon joukkoon. Lisää perunoita voi ottaa tarpeen mukaan tähän maitokastikkeen joukkoon.

Palautetta haluaisin.

Saattaa hyvinkin olla, että tällaista herkkua ei täällä Salon seudulla ole syöty. Olen kuitenkin sitä mieltä, että nuo makuasiat ovat juttuja, josta voi kiistellä. Voi hyvinkin olla, että tämä on niitä juttuja, joita jo periaatteesa kammoksutaan. Silli, voi, peruna on hyvänmakuinen yhdistelmä, mutta uuden perunan varsinainen maku jää taka-alalle, se ei tule samalla lailla esille.

"Sianruokaa", sanoi eräs leskirouva muutama vuosi sitten, hän ei sellaista ruokaa suuhunsa laita. Ajattelin, että mikäs siinä, siat ovat elimistöltään kuulemma kaikkein lähinnä ihmistä, eli ihminen on lähinnä myös sikaa muistuttava eläin. 

Kertokaa ihmeessä onko tämä tuttu makuasia täälläpäin. Sen tiedän, että Pusulan - Karkkilan -seudulla vielä tunnetaan tämä ehkä niukanlainen, nopea, mutta niin maan perusteellisen maukas tapa rakentaa yksinkertaisesta perunasta arvostettava ruokalaji.

Sen koin jälleen kerran henkilökohtaisesti!

Niilo Henell

Tuhmuuksia / Tyhmyyksiä

Niin miesmäistä, niin miestä - äidin kullannuput?

Elettiin aikaa jolloin Suomea alettiin rakentamaan uudelleen. Isät, veljet olivat kotiutettu sieltä jostakin, rintamilta kotiin. Hyvä kotiväki. Terveisiä täältä jostakin! Tällä lailla alotettuja kirjeitä kotiin ei enään lähetetty, lähettäjät elivät läheistensä luona.

Työtä silloin oli liiaksikin, mutta raaka-ainepula oli esteenä täyspainoiselle palkkatyölle. Mistä aineet esim. rakennuksille. Sementti, naulat, betoniteräs oli niinsanotusti kortin alla. Nauloja käytettiin useampaan kertaan. Elettiin edelleen kädestä suuhun -systeemillä.

Ehkä tämä raaka-ainepula aiheutti sen, että kotiutetuilla miehillä oli sitä "luppoaikaa" viihtyä korttiringissä ainakin keväisin. Tietenkin me pojannöösit seurasimme takapiruina mitenkä raha vaihtoi omistajaa. Se meitä nöösejä ihmetytti mitenkä kädessä olevat kortit väpättivät kuin haavan lehdet äijien kourassa. Korttiviluksi sitä kutsuttiin.Tällaista touhua ei kuitenkaan kestänyt kun tovin. Työt alkoivat luistamaan maailman "parannuttua". Aseveljet sijoittuvat työelämään.

Paheen opettelua

Ilmeisesti joltakin korttiringin kaverilta oli pudonnut täysinäinen Klubi 77 aski, pilliklupiksi sitä kutsuttiin. Mainittua tupakkaa sai kortilla kaupasta sekä ne kuuluivat niinsanottuun Tehopakkaukseen. Tämän pakkauksen sai palkinnoksi kun teki määrätyn määrän halkomotteja - viisi mottia ja Tehopakkaus.

Poikkean vähän aiheesta. Minä olin se "onnellinen" Klubi 77 löytäjä.  "Keltä on pudonnut tupakka- aski", huutelin.  Pari vuotta vanhempi poika toppuutteli minua ja minä uskoin. "Mennään tuonne mettään ja poltetaan itte", oli kaverin kommentti. Ninpä askin hukannut sotaveteraani jäi ilman tupakkaansa. Ei meitä nulikoita se huolestuttanut.

Meillä kakaroilla oli "näreikköön" muodostunut oma piilopaikka, jossa touhusimme. Se oli katseilta suojassa, "joulukuusten" ympäröimänä. Aski oli tällä vanhemmalla kaverilla. Hän tarjosi siitä "ikätovereilleen", mutta minut hän meinasi jättää ilman, askin löytäjän, kyllä se oli väärin - ainakin minusta. Riita siitä olisi tullut, jos olisin ilman jätetty. Kaiken lisäksi painissa olisin voittanut heidät kaikki. (Mikä täällä haisee - omakehuko). Pian haisi savupölläykset pusikossa. Kyllä sitä oltiin niin miestä, niin miestä. Ehkä vähän yskien ja varmaan räkienkin, niinkuin jossain Linjurin edessä tänä päivänä. Mutta isoa miestä oltiin. klubi suussa.

Häpeän tunne, syyllisyys

Sittä pusikosta se meinas alkaa, pahe, josta on vaikea päästä eroon. Kotonani ei muut polttaneet, paitsi sodassa ollut veljeni. Hänkin lopetti viisikymmentäluvulla. Minä olin käytännössä ainoa "tupakkamies" jonkin aikaa. Vanhin veljeni asui oman perheen parissa. Käry kävi ja pientä tukkapöllyä ja siunailua äitini toimesta. Hävetti kuitenkin, mutta ei tarpeeksi. Sauhutteluni jatkui, jatkui seuraavaan käryyn asti. Kahdeksan vuotta vanhempi velimies sen oivalsi. Oli aika ketku, kun sen teki - perheen tupakkamiehelle.

Hyvään, otolliseen aikaan kuitenkin ja minun parhaakseni. En tiedä jos homma olisi jatkunnut,  mitenkä sitten olisi käynnyt?  Olisiko minusta tullut tupakan orja? Varmaankin! Veljeni otti psykologisen aseen käyttöön. Avainsana oli tupakkamies. Tämä sana liitettynä käskymuotoon, tee, hae, tuo, käy. "Haepas puita, tupakkamies"! Käypä noutamassa posti, tupakkamies! Tee hyvä pino puista, tupakkamies!  Saattoi siinä olla jokin pyyntökin, mutta liitteenä oli aina puhuttelumuoto tupakkamies. Meidän tupakkamies!

Olen veljelleni kiitollisuuden velassa, sain pitää puhtaat ja tilavat keuhkot. Hänen liikunnallinen ohjauksensa siihen lisäksi on varmasti auttanut minua elämässäni. Tupakkamies-sana voimakkaasti esiintuotuna oli juttu millä minä pelastuin tupakan ilmeiseltä harmilta. Niistä "pusikon" kavereista moni alkoi tosissaan tupakkamieheksi, jopa ketjupolttajaksi.

Tällä tavalla se hyvin helposti alkaa: opettelemaan on kova hinku ja vielä suurempi hinku tulee lopettaa, mutta kun ihminen on heikko. Niin ruuan kun tupakankin suhteen. Tuo sääteleminen on vaikeaa molemmissa tapauksissa.

Tämän tarinan tarkoitus ei ole millään tavalla mollata tupakkamiehiä tai -naisia. Kummatkaan eivät ole sen parempia tai huonompia,  polttivat taikka ei. Uskon kuitenkin, että puhtaat keuhkot on jokaiselle hyväksi. Ehkä  kertomuksen keino voi tehota muihinkin nuoriin. Tilastot osoittavat hyvää kehitystä raittiin elämäntavan puolesta.

Niilo Henell

Tästä lisää kommenteissa - lue ja ota kantaa Sinäkin!

Turvallinen kypärä

Pyöräilykypärä pelasti vammautumiselta!

Taas kerran tuli todettua mitenkä hyvä turvaväline on Pyöräilykypärä. Päiväkotiin meno oli päättyä huonosti, todella huonosti. Asian todistaa kuperkeikan aiheuttama jälki kypärän lipassa. Kyseisen päiväkotilaisen kypärä menee uusiksi.  Rikkoutunnutta kypärää ei voi käyttää, siksi pahaa jälkeä oli syntynyt kuperkeikasta.

Lapsen vanhemmat, isä ja äiti ovat oivaltaneet kypärän tärkeyden. Ilman kypärää tämä perhe ei lähde liikenteeseen. Kaikkien päätä suojelee vammautumiselta halpa henki- ja tapaturmavakuutus, PYÖRÄILYKYPÄRÄ.  

Isä kertookin, ettei niin lyhyttä matkaa ole missä kypärä on tarpeeton. Ei ole  myöskään vauhdista kiinni kun vahinko voi sattua. Lapsille pitää opettaa säännöt miten toimitaan, missä saa ajella ilman varsinaista vanhempien lupaa. 

Miten usein liikenteessä näkee tapauksia, jossa kypärä puuttuu jopa lapsilta. Mielestäni se on suuri ja ajattelematon virhe aikuisilta. Vaara on aina olemassa. Hyvin usein lapsen tai lasten pää on suojeltu, mutta aikuinen köröttelee ilman kypärää. Ajatuksena varmaankin on, ettei minulle voi käydä mitään, en voi kaatua näin hiljaisessa vauhdissa, En suostu hankkimaan sitä varten kypärää, lapsen kyllä suojaan, jos vaikka sattuisi putoamaan tarakalta, En minä, en! Kypärä on niin hankalakin käyttää. Se on kuuma ja hiuksetkin siinä prässääntyvät.

Miehillä taasen on jonkinlainen häpeän tunne. Ties  mitä toiset ajattelevat. Minä en kypärää osta, luulevat viellä, että olen joku röystäilijä, kilpailija, tärkeilijä. Jos kypärä tulee pakolliseksi niin lopetan pyörällä ajon.

On surullista menettää lapsi. En pysty sitä kuvaamaan  sanoin.  En myöskään pysty kuvaamaan sitä tunnetta kun lasten vanhemmalle käy niin. Kuka orvosta lapseta pitää huolta. Entä sitten kun on tapahtunut pysyvä vammautumnen. Ei sitä voi kuvitella etukäteen. Toivottavasti kukaan ei joudu tällaiseen tilanteeseen. Tällaisia tapaiuksia kuiten on ihan riittävästi.

Pyöräily ja pyörällä kulkeminen on hyvä asia. Työ-, koulu-, ja kauppamatkat sujuvat joutuisasti ja mukavasti. Samalla saa raitista ilmaa ja kuntoilua, jaksat paremmin. Pyöräily vapaa-aikana on hauskaa yksin tai porukalla tehtynä. Seura ja kunnon kohentuminen on asioita josta nauttii.

Kokemuksesta tiedän, että kypärä ei ole missään nimessä ylimääräinen rasite, Sitä ei ole tukala käyttää kuumallakaan säällä. Ilmavirta on ohjattu viilentämään päänahkaa, tämän on niin moni todennut.

Kypärä esti tuntemani henkilön vammautumasta, pahemminkin olisi saattanut käydä. Kypärässä oli iso kuhmu, joka päässä olisi ollut arvaamaton. Kypärätön henkilö teki kauppamatkallaan kuperkeikan. Kehon nirhamat, maantie ihottuma, mustat silmät, huulet turvoksissa, otsa naarmuilla. Siinä saldo, jota hän poti. Tämän keikan jälkeen hänestä tuli vannoutunut kypärän käyttäjä. Seuraava kerta voi olla kohtalokkaampi. Melkein tasasellakin tulle vahinkoja. Näin tämä henkilö kertoi.

Sanotaan, että pyöräillessä on aina vastatuuli ja satula päin persettä. Jos vaaditte, että pyörässä pitää olla jalkajarru turvallisuuden vuoksi. Käsijarru on vähintään yhtä hyvä, parempikin. Opetelkaa käyttämään myös käsijarrua. Poljin saa olla miisä asennossa hyvänsä, käsijarrulla pystytte vauhdin hilitsemään joka tilanteessa.

Varsinkin kun pysähdytte  jaloittelemaan. Verenkierron kannalta retkeilijän kannatta välillä taluttaa pyörää ylämäessä,

Niilo Henell

YHDENMUKAINEN - muutenkin kuin henkisesti!

Jo latinan kielessä tuo "una pars est de - YKSI MUOTO" on merkinnyt ulkoisten merkkien yhteenliittävää vaikutusta ja lienee pohjana uniformu käsitteelle. Kerrotaan myös jossain syrjäkylällä palokuntajuhlissa päällikön, pienen yskähtelyn jatkona huipentaneen puheensa, että "yhy, yhy, yhy... vappaapalokuntaan, suat kiiltävät napit ja nahkavyön"! 

KamariHerrat

on myös yhdenmukaistunut, yhdistyssihteerimme kiteyttämällä ajatuksella, "muutenkin kuin henkisesti"! Ja jo oli aikakin; huhtikuussa näet täyttyi jo 6 vuotta yhdenmukaista maailman parantamista jokaperjantaisissa kahvikeskusteluis-samme... Siinä sitä on yhdistävää tekijää vaikka malliksi muillekin!

Myös tuota oman yhdistyksen/kerhon paitaideaa saa vapaasti lainata ja osoittaa olevansa SYTYläinen - ellei oman liiton "mainospaita" tunnu istuvan silmienväriin. Olisi tietenkin suotavaa, että rintataskun päällä olisi tuo "yhdistävän tekijämme", SYTYn logo, ja sitten selkäpuolella voisi kertoa edustamansa ryhmän tai jättää sen tyhjäksi. Meille paidat toteutti (tukevimmille oikein mittojen mukaan) Salon Seudun Työkeskus Oy Kolmituote, jossa varmaan on tuon logonkin originaali tallessa.

Oltaiskos tällaisellakin tavalla toteuttamassa sellaista yhdistävää tekijää SYTYläisen kesäasusteen kautta!

IsoTimppa

Haukipullat

Esittelyä kirjoittaessani lupasin myös ruokareseptejä. Tässä pitkän kaavan mukaan valmistettavat haukipullat.

Mennään Tokmannille ja ostetaan koottava katiska. Pidetään sitä paketissa mökillä yksi vuosi. Kootaan katiskaa niin kauan kuin pakkauksessa olevaa rautalankaa on jäljellä. Jatketaan seuraavana keväänä, kun on hankittu lisää rautalankaa. Käydään ostamassa paikalliselta isännältä katiskamerkki 1.50€. Kiinnitetään merkki katiskaan ja viedään katiska järveen.

Kolmantena vuonna katiska on lyttyyn painunut ja likainen edellisen vuoden ahvenruohosta. Käydään ostamassa uusi katiskamerkki. Viedään katiska järveen. Käydään katsomassa illalla, katiskassa on pari pientä kiiskiä. Jätetään kiiskit katiskaan. Aamulla katiskassa on 65cm pitkä hauki. Kannetaan katiska kalojen perkuupaikalle. Ei kannata avata rannassa, hauki on iso ja potkii niin kovin, että pääsee vielä järveen takaisin. Perataan hauki nahattomiksi fileiksi. Tässä on hyvä olla terävä fileepuukko, niin filerointi sujuu oikeaoppisesti. Laitetaan verta vuotavaan peukaloon laastari. 

Lyhyen kaavan mukaan resepti alkaa tästä:

Otetaan haukifileet ja kylmäsavustettua lohta ja jauhetaan ne

HAUKIPULLAT

400 g kalaa fileenä 

15 cm pala purjoa tai salottisipulia

1 dl tilliä

1/2 dl korppujauhoja

1 muna

1 tl sitruunankuorta + 2 rkl sitruunamehua

1 tl suolaa + ripaus mustapippuria

Turvota korppujauhot kalaliemessä. Sekoita kaikki ainekset sekaisin ja pyöritä pulliksi. Paista voissa paistinpannulla. Voit paistaa myös uunissa, mutta eihän ne sitten ole ihan niin hyviä... ;)

Jos kalapullia on paljon, voit pakastaa niitä annoksina. Olen käyttänyt haukipullia myös kalakeitossa. 

Senkun kisaamaan.....

Riukupallo, vähän taitolajikin.

Jälleen muistelen nuoruuteni kisapeliä, joka on hauska, reipas kunnonkohentaja. Kaikki liikunta on tarpeen, olkoon se miten vähäistä tahansa. Ikä tuo rajoitteita, mutta kykyjen mukaan liikkuminen on tarpeen.

Lapsena me kaikki hankimme liikunnalla hyviä ominaisuuksia itsellemme. Mielestäni keuhkojen tilavuus ja hapenottokykymme on juuri lapsuus ja nuoruusvuosilta hankittu ominaisuus. Liikunnalla myöskin lihakset ja luusto saa kasvuvoimaa elämälle. Riukupallo oli yksi leikki ja kuntolaji, josta me senajan kakarat elämänvarusteita hankimme. Tosin emme tästä valmentaumisesta sillon mitään tieneet. Hauskanpito, yhdessäolo ja kisamieli siihen ajoivat, kunnon hankintaan. Siinä sitä kehittyi pelisilmää, liikkuvuutta ja voimaakin. Pelissä piti lyödä palloa kuin vierasta sikaa. Mistä moinen sanontatapa on tullut. Ei sikaa hakata saa, se on viisas ja lempeä eläin.                                                                                                                

Avuksi  Pirkka niksi!

Kun lähdemme rakentamaan välinettä peliin, silloin tarvitsee hankkia seuraavat tarvikkeet. Metsänomistajan luvalla hankitaan 6 metrinen riuku, joka karsitaan hyvin sekä kuoritaan.  Tämän pitusesta puusta jää katkaisuvaraakin. On makuasia kuinka pitkä riusta tehdään, mitä pidempi sen jännittävämpi peli varmasti on. Osa riuusta menee maan sisälle pystytysvaiheessa. Tärkeä tarvike on punotun pyykkinarun vahvuinen "köysi" tai naruhan se on. Tämä sidotaan toisesta päästään tukevasti riu'un latvaan. On hyvä vuolla puukolla latvaan poikittainen ura, jossa naru takuuvarmasti hyvin sidottuna pysyy.

Riuku pystytettään silmämääräisesti pystysuoraan tasamaahan, nurmikolle tai soramaahan. Nurmikko kuluu takuuvarmasti siitä kohtaa missä pelataan. Sora-/hiekkapohja on tältä kantilta parempi.

Turvallisempi on hankkia  halkaisijaltaan noin 20 sm kumipallo, sitä on hyvä nyrkillä lyödä. Nyt tarvitaan nykyaikaista Pirkka niksiä.  Laita kumipallo sukkahousun lahkeeseen, (tämä on kuvitteluani) tällä tavalla saat loistavan tavan kiinittää pallo narun alapäähän kiinni.  Silloin joskus apuna oli pala kangasta, joka toimi, muttei oikein hyvin - paketti hajosi. Narun pituus ratkeaa pallon kiinitysvaiheessa. Vapaasti roikkuva pallo saa olla pelaajien navan yläpuolella. Riukunarua voi lyhentää tai pidentää, kun jättää sitomisessa pelivaraa

Säännöt

Kun riuku on pystyssä, pallo narun alapäähän kiinnitettynä, tehdään riu'un ympäri maahan ympyrä. Tämä jaetaan halkaisijaviivalla kahteen lohkoon. Kahdelle pelaajalle muodostuu oma puoliskonsa pelialueesta.

Joku kavereista lähettää pallon pelattavaksi. Hän ottaa pallon päänsä yläpuolelle ja peruuttaa taksepäin halkaisijaviivan suuntaisesti. Kun hän on tarpeeksi etäällä riu'usta, päästää pallon vapaasti otteestaan ja pelaajat yrittävät ottaa pallon haltuunsa lyömällä sitä kadellään. Tarkoitus on saada aikaan sellainen liike, että pallossa kiini oleva naru kiertyy riu'un ympäri. Kumpikin pelaaja tietenkin omaan, vastakkaiseen suuntaan. 

Erävoittaja on tietenkin hän, joka on saanut lyönneillään narun kiertymään riu'un ympäri.

"Mestari" voi aloittaa uuden haastajan kanssa pelin, mutta molemmatkin pelaajat voivat vaihtua seuraavaan otteluun. Peli jatkuu voittaja + voittaja vastakkain, hävinnyt + hävinnyt vastakkain.

Parhaan liikunnallisen nautinnon kuitenkin saa silloin kun pelaajat ovat tasaväkisiä keskenään. Pelatessa tekniikka kehittyy. Huomataan mihin kohtaan palloa on lyötävä ja kuinka pallon saa nousemaan niin, että vastapuolen on mahdollisemman vaikeaa tavoittaa palloa.  Molemmathan pyrkivät pallon kiertosuuntaa muuttamaan iskuillaan.

Toivottavasti tämä liikuntamuoto antaa virikkeen jollekkin yhteisölle, perhepiirille, kesämökkiläiselle tai kaveripiirille. Takaan, että sen tiimoilla viihtyy ja kuntokin nousee.

Niilo Henell

Huijaustako?

Lisäravinteistako apu ylipainoisille?

Luin juuri ilmestyneestä aikakausi tyyppisestä lehdestä mainostyyppisen kirjoituksen, joka on suunnattu meille ylipainoisille. Siinä luvattiin pelkkää hyvää ja onnistumista kun nautit käänteentekevää, rasvaa polttavaa tuotetta. Pakkauksen koko ratkaisee paljonko haluat painoa pudottaa, jopa yli 18 kg pudotus on mahdollista.

Ymmärtääkseni ei tarvitse edes katsoa kuinka paljon syöt ja kuinka ravintorikasta ruokaa lautasellasi on. Syömistäsi voit jatkaa entiseen malliin ja painosi senkun tippuu. Painon pudotus on melko takuuvarmaa. Jos olet tyytymätön hankkimaasi tuotteessen, voit palauttaa sen ja saat rahasi takaisin. Aikaraja on 60 päivää tuotepalautukseen.

Artikkelin viehättävän näköinen rouva kertoo onnistumisestaan painonhallinnassa. 18 kg on kova juttu. Siinä saa kyytiä läskien lisäksi verenpainetauti ja diabeteskin, jos niihin on altistunut, varmaa se ei ole, mutta mahdollista.  Ehkä ko. rouva on onnistunut ja on tyytyväinen elämäänsä. Hyvä hänen kannaltaan.  Mutta, mutta, mutta??????.

Jos se oli niin yksinkertaista, niin miksei....

Varmaan monen muunkin päässä liikkuu asian tiimoilta erillaisia ajatuksia, kysymyksiä? Esimerkiksi. Onko Suomen lääkintäviranomaiset niin "tyhmiä" etteivät ota opikseen. On kehitetty valmis tuote, josta "takuuvarmasti" saa avun hyvin suureen ongelmaan. Syömällä laihaksi ja pirteäksi, siinä se koko juttu. Eikun rasvanpolttoaineita ostamaan. Hyvä se on, että kauppa käy ja valuutta hakee omistajaansa.Kansainvälisestä kaupasta on kysymys. Oletko monessakin laihdutus tuotteen esittelyssä nähnyt kaunista suomalaista Ainoa tai Liisaa. Aina ne ovat jotakin Lizaa, Cecilia nimisiä, kauniita kuitenkin.

Jo tämä,  ettei suomalaiset lääkärit, alan tutkijat,  ota kanttaa voimakkaasti asian tiimoilta, osoittaa kyseessä olevan rahastus. Jos kyseessä olisi pysyvävaikutteinen tuote hyvään suuntaan, maailma olisi pelastettu  tältä osin.

Tämä tutkimani mainoslehti sisältää paljon hyviä ja uusiakin juttuja nimenomaan asumisesta. Ei ole heidän vika jos joku tarjoaa tämäntapaisen artikkelin mainosmielessä. Mainoksilla lehti pysyy pystyssä ja voi hyvin.

Jos joku suomalainen on saanut tuloksia tällä rasvanpoistoaineella, 18 kg/kk, kirjoitelkoon. Ihmeaineeseen uskokoon ken haluaa, mutta myös kertokoon jos tuloksia ei tullut.

Niilo Henell

Kevät tuo...

Näin sitä ennenvanhaan...

Kevät tuo tullessaan monemoisia muistoja nuoruudesta. Minulle muistojen joukosta putkahtaa  esiin joitakin  lasten ja nuorten  leikkejä sekä pelejä. On myös juttuja, joita tänä päivänä myös harrastetaan. Mikä mukavinta kyseessä ei ole yksinomaan nuorimmaisten liikuntaharrastus. Kyläyhdistykset eri puolilla Suomen niemimaata ovat oivaltaneet liikunnan ja yhdessäolon merkityksen.

Kyykkä

Tämä "tuontipeli"  tuli aikanaan tutuksi kun siirtolaisväestö asettui uusille asuinsijoilleen. Ainakin minulla on vahva käsitys tuosta "tuontipelistä". Vahvasti suomalainen peli se varmasti on, mutta hyvä kun tuo väestö ei jättänyt sitä uuden rajan taakse. Tietenkin kyykkää pelataan edelleen myös rajan "väärällä" puolella, luulisin niin.

Kotini pihamaa oli monenlaisten temmellyksien tyyssija. Onneksi vanhempani olivat suosiollisia tähän, tulivat jopa joukkoon riehakkaaseen mukaankin. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että vanhempi veljeni oli se alkuunpaneva voimanlähde. Häntä saavat kiittää myös kylän muut "kakarat". Myöhemmällä iälläänkin hän toimi esimerkillisesti vapaa-aikoinaan lasten ja nuorten hyväksi, kiitos siitä.

En lähde kyykän pelisääntöjä kertaamaan. Säännöt ja pelivälineet löytyvät googlettamalla netistä. Sieltä löytää myös "myötäsyntyisien" Mölkky- ja Pölkkypelienkin tietoja.

Kirjoitukseni tarkoituksena on muistella niitä wanhoja aikoja sekä yllyttää kyläyhteisöjä löytämään tämän taitopelin yhdistäväksi tekijäksi. Onhan nyt kevät ja kisailujen aikaa!

Muisteloni jatkuvat, ellei ihan huomenna, niin sitten... joskus.

Niilo Henell 

Ajankohtaista asiaa….

Kulkuneuvooni vaihdettiin eilen kesärenkaat. Siinä reippaan nuoren miehen touhutessa muistui mieleen muutaman vuoden takainen renkaanvaihto. Olin sunnuntaina lähdössä ajamaan pidempää matkaa ja säätiedotuksessa luvattiin liukasta keliä. En saanut lyhyellä varoitusajalla enää aikaa renkaanvaihtoon, joten päätin sitten vaihtaa renkaat ihan itse. Kyllähän minä sen osaan, olenhan käynyt kaksi kertaa Autoliiton naisautoilijoille järjestetyllä kurssilla. Ensimmäinen kurssi tuli tosin käytyä jo siihen aikaan, kun tulpat vaihdettiin autoon ja katkojan kärkiä säädettiin ja uusinta uutta oli c-kasettisoitin. Silloin myös ensimmäisen kerran ihan itse vaihdoin renkaan.  Toinen kurssi järjestettiin noin kymmenen vuotta sitten. Sähkölaitteisiin ei tällä kurssilla enää koskettu, opeteltiin kuitenkin edelleen renkaan vaihto sekä eri nesteiden lisäykset.

Eli tietoa ja taitoa on sen verran, että rohkenin renkaanvaihtoon ryhtyä omin päin. Autotallini oli kahdentoista tallin rivissä. Yleensä siellä oli miehiä viettämässä vapaa-aikaansa ja puuhailemassa autojensa parissa. Tuona lauantaiaamuna siellä ei näkynyt ketään, jota olisi voinut avuksi pyytää.

Ajoin auton ulos tallista ja hain tunkin ja sen alle vanerinpalan. Pyörittelin talvirenkaat tallin nurkasta auton viereen. Otin rengasraudan ja irrottelin mutterit. Ne irtosivat ihan helposti, kun hypin koko painolla rengasraudan varren päällä. Sitten tunkki vanerin päälle ja asetin sen tiettyyn kohtaan auton alla. Tunkilla nostin auton niin, että rengas oli pari senttiä maasta ylhäällä. Irrotin mutterit ja vedin pyörän pois. Yritin ottaa talvipyörän siihen tiettyyn otteeseen, jossa se on helppo nostaa paikoilleen pulttien varaan. Mutta eipä se pyörä noussutkaan. Oli hiioppi mennyt voimattomaksi. Mutta kun voimat loppuu, otetaan konstit avuksi. Pyöräytin renkaan varpaan päälle ja asetin kädet kahta puolen. Siinä sitten yhdellä jalalla kyykyssä kyyhöttäen nostin käsillä ja toisella jalalla renkaan paikoilleen. Laitoin mutterit pulttien päihin ja tunkki alas. Mutterien kiristys taas rengasraudan varren päällä hyppien. Niin oli ensimmäinen rengas vaihdettu. Sama homma vielä toistaen kolme kertaa. Pyörittelin kesärenkaat tallin nurkkaan. Aikaa renkaiden vaihtoon minulla meni runsas pari tuntia. Kun sain homman tehtyä, olin aivan järjettömän tyytyväinen itseeni.

Tätä tarinaa olen joka kevät ja syksy kertonut ylpeänä yhä uudelleen ja uudelleen. Mielelläni annan tehtävän nykyään pojalleni. Mutta olen tyytyväinen siitä, että tarvittaessa osaan homman ihan itsekin.

Vinkku. Jännitystä, etsintää

Aijon kertoa monelle oudosta lapsuuuteni aikaisesta piilosilla olo pelistä - leikistä. Sen historiaa en tiedä mitenkä leikki on kehittynyt ja kuka sen oli kekannut meidän kylän nuorten pelattavaksi. Sen kuitenkin sanon, että hämärän koittaessa peli muodostui jopa jännittäväksi. Piilopaikat paranivat ja etsintä vaikeutui.illan pimetessä. Toki valoisalla peli oli helpompaa, koska "vinkku - merkki" näkyi paremmin.

          Pelin kulku ja maasto.

Maastolta vaadittiin, että ainakin yhdellä suunalla oli pusikkoa mahdollisimman lähellä etsijän pesäpaikkaa. Maastoon piirettiin iso ympyrä kepillä ja tämä rinki toimi "vankilana" kiinnioetulle. Ympyrästä eli vankilasta sai paeta, mutta ei ilman vinkku - merkkiä. Vanki huusi, vinkkuu, vinkuu ja pusikosta saattoi saada "pelastajan" vinkkumerkin.

Tämä merkinantoväline oli lepän, pajun tai koivun ohut metrinen keppi. Sitä kun pusikossa heilutti, niin vanki voi karata uudelleen pusikkoon. Vanginvartija ei saanut nähdä tätä merkkiä, sillä se oli osoitus myös piilopaikasta. Tämän piilopaikan havaitseminen oli kohtalokasta piilossa olevalle. Vartia tietenkin meni katsomaan kuka piilossa oli ja löydetty ja myös tunnistettu vinkun antaja joutui ympyrään. Uusi vanki joutui huutamaan vinkkuu, vinkkuu jotta pääsisi karkuteille.

Pelissä täytyi toimia rehellisesti merkinannon suhteen. Ei voinut karata ilman merkkiä. Jos karkuri lähti pesästä niin, että vahti huomasi karkuyrityksen, joutui palaamaan takaisin. Löydetty pelaaja voi myöskin pelastautua jos hän ehti juosta ennen vartijaa ringin sisälle. Tästä pykälästä sovittiin etukäteen. Uusi pelastunut vanki sai mennä piiloon, kun vartija peitti silmänsä ja laski kymmeneen. Tämän laskenta-ajan aikana toisetkin vankitut pääsivät karkuteille, mutta vartia saattaa nähdä karkurit ennen piilopaikkaa, karkumatka nimen huudon jälkeen tyssäsi.

Peli päättyi kun viimeinen "vinkunantaja" oli löydetty. Me pelaajat olimme toisella kymmenellä olevia tyttöjä ja poikia. Koulut alkoivat Syyskuun alusta. Koulun alkamisen näki silloinkin siitä, että koululaiset kerääntyivät raitelle, pihoille pelipaikoille ulkoiluharrastuksiin. Sama meininki on nykyäänkin. isommat porukat "parveilevat" koulupäivän jälkeen.

Uusi pelirupeama aloitettiin yleensä, että ensiksi löydetty oli seuraava pesän vartija. Tämä laski  vaikka  sataan silmät peitettynä ja toiset piiloon. Tämä oli yksi leikki muistelujen saroilta. Kesät kuluivat työtä , ja kodin askareita tehdessä. Niinsanottua   " lapsityövoimaa" käytettiin hyväksi kesäaikaan, mutta oli siinä vapaa-aikaakin. Juurikas pellot harvennuksineen, siitä sai omaa rahaa. Joka mökissä viljeltiin perunaa. Perunan nosto osui aina sunnuntaille, Se oli kauniilla ilmalla hauskaa, mutta joku syksy oli märkä ja kylmä. Silloinkin sato korjattiin ja kaikki kynnelle kykenevät oli mukana.

         Niilo Henell

Vanhoja kisailuleikkejä sekä pelejä

Mailma muuttuu, pelit ja leikit sen myötä. Varmaankin osa leikeistä, peleistä on säilynnyt lasten ja nuorten parissa. En aijo puuttua ns. urheilulajeihin, sillä niissä ei ole tapahtunut muuta muutosta kuin välineiden suhteen. Tosin skaala on muuttunut laajemmaksi urheilun suhteen. Myös erikoistuminen on muotia. Kilpailuhenkisyys korostuu minusta liian varhaisessa vaiheessa tapahtuvan erikoistumisen ansiosta.

Koetan muistella ja kertoa minun kotipitäjässäni harrastettuja kisailuleikkejä. Niistä paistoi selvästi halu viettää aikaa liikunnan ja yhdessäolon vuoksi.

Karkkilan murteella korro on sana joka ei kerro Salon seutukunnan asukkaille mitään. Tätä korroa kuitenkin harrastettaan, mikäli TV ja Tietokonepelit antavat myöten, vieläkin. Tiedostoista, perimätiedoissa sekä paikkakunnan puhekielessä tunnetaan nimi hippa, natu, varmasti.

Tämä on varmasti perinneleikki, kisailu, joka on nuorten mieleen.  Kisaajia voi olla hyvinkin monta henkilöä. Yksi joukosta on takaa-ajaja ja loput pakenijoita. Kiinni saatu natu on kiinniottaja, osat vaihtuvat.

Puukorro, natu, hippa.

Siinä käytetään pihapuustoa hyväksi. Määrätyt puut ovat suojapuita jossa pelaaja on suojattu, eikä joudu natuksi.  Vain etukäteen sovitut kohteet soveltuvat suojaksi. Pelaajien kuitenkin pitää vaihtaa pareittain suojapuuta. Tämä on tilaisuus natulle vallata puu suojakseen. Viimeksi tullut on natu, oli jompi kumpi tahansa.

Kanssa pelaajat voi myöskin takaapäin vallata puun. Yksi puu on vapaa. Tästä kilpailevat nämä kaksi jotka juoksevat myös samalle, vallatulle puulle.

Luistimilla hippaa.

Järven jäällä, kun lunta oli tullut, pelasimme auraamallamme alueella hippaa. Lumikasojen välissä puikkelehdimme, takaa-ajoimme toisiamme. Yleensä pienet pojat tai tytöt yrittivät ottaa isompia kiinni. Onnistui se niinkin, isompi saarettiin porukalla. Uusi natu oli meidän pienten apuna kiinniotossa. Kun viimeinen oli otettu kiinni, peli loppui.

Ehkä vähän oudompi polttopallo

Kotipihamme piiriin kuului talousrakennus. Saman katon alla oli puuvaja, heinäsuoja ja navetta, joten pituutta lappeella oli rittävästi pelata polttopalloa. Etuna oli myös, että rakennus oli matala, helppo heittää palloa.  Pihamaallemme  oli meidän kolmen veljeksen lisäksi tullut naapureista tuplasti nuoria, joten kisaajia oli kylliksi.

Tämä polttopallo oli samalla myös muistipeli, sillä poltetulle pelaajalle annettiin oman etunimen lisäksi jokin lisänimi, esimerkiksi Valto, molsku, vihtori, visapää, vinski. Poltettava Valto on joutunut viidesti kohteeksi, sen osoittavat annetut lisänimet  Tämä plitania piti muistaa, kun halusit Valtosta uuden polttajan.
Peli käynistyi siten, että ensimmäinen polttaja heitti pallon vierimään katolle ja samalla huusi nimen,  jonka piti saada pallo kiinni. Tämä kiinniottaja syöksyi pallon kimppuun ja toiset karkuun, ei kuitenkaan piiloon mihinkään. Polttaja pallon kiini saatuan huusi seis, jolloin karkureiden oli pysähdyttävä. He saivat kääntyä kohti polttajaa, mutta toisen jalan piti olla paikoillaan. Polttaja koetti osua pallolla poltettavaan, joka sai potkaista ja väistääkkin vartaloliikkeellä kohti tulevaa palloa. Poltettavan piti pysyä jalansijoillaan, muuten heitto katsottiin onnistuneeksi.  Jos heitto epäonnistui, eli tuli huti heitto, poltettavat saivat paeta ja polttaja hakemaan palloa. Uusi seis huuto ja uusi yritys. Onnistunut poltto ja lisänimen anto. Esim. etunimi Mikko - lisänimi Piukkapipo. Uusi nimi on Mikko Piukkapipo, tämä piti muistaa seuraavan polttajan, joka palloa heitti katolle kiinniotettavaksi. Mitä pitempi nimihirviö, sitä pidemmän kaaren katolle joutui polttaja heittämään, jotta ehti plitanian huutamaan. Unohduksesta sai uuden lisänimen ja polttajan työ jatkui.
Polttaja sai juonitella myös. Hän voi lähestyä poltettavia heittämällä lyhyen heiton sekä nopeasti ottamalla pallon haltuunsa - seis huuto. Tällä tavalla heittomatka saattoi lyhetä.

Näitä polttopalloja on monenlaisia. Rinkipolttis. Poltettavat ringin sisälle ja polttaja koettaa osua poltettavaan. Osuman saatuaan polttajat lisääntyvät.
Peffa-polttopallo on klassikko sarjassaan. Kaikissa näissä taito lisääntyy ja ennenkaikkea sosiaalinen, liikunnallinen kanssakäyminen on mukavan tuntuista. Niistä pystyy nauttimaan kaikki, ilman mitään taitovälineitä.
Nämä leikit tahtovat unohtua. Tilalle on tullut runsaasti "huipputaitoa" vaativia lajeja, joista on muodostunut kilpailulaji aina kansaiväliseen koitokseen asti.

Esittämäni leikit soveltuvat hyvin kouluihin, leireille ja tietenkin hauskanpitoon.


Niilo Henell 

Hypinlauta, Pääsiäisen ilo.

Silloin joskus,  seitsemänkymmenen vuoden takaa, kaikki oli toisin kun nyt. Ihan varmasti vanhat ihmisetkin olivat vanhempia kuin nyt, kysykää asiaa keltä hyvänsä. Tai olisiko tämä vain oma mielipiteeni , ehkä olen väärässä.

Nykyisin puhutaan, että vanhoja perinteitä täytyy kunnioittaa. Millä niille voidaan  antaa se kunnioitus ja arvonanto,  kun ei tiedetä niistä mitään. Taas olen väärässä. Onhan näitä asioita kerätty ja arkistoitu kautta aikojen kansien väliin, sieltä niitä löytyy vaikka minkälaiseen uusiokäyttöön.

Vuodet vaihtuu, kehitys kulkee eteenpäin ja ihmisten tavat siinä mukana. Tällainen muutos on ollut valtaisa minunkin  elinaikanani. Se näkyy parhaiten teknologian kehityksessä. Kun olin kakara, silloin tehtiin paljon, paljon enemmän käsin, ainakin maaseudulla. Koneita oli, mutta niidenkin käyttö saattoi perustua käsikäyttöön suurelta osin. Oliko se Nummisuutarin Eskossa, kun sanottiin, "niin maailma muuttuu Eskoseni".

Niin on maailma muuttunut, että harvan talon takapihalta löytyy lautatapulia, pinoa, josta voisi ottaa käyttöön tapulin jostakin välistä, tuollaisen 6 - 7 tuuman leveän ja 2,5 tuuman ja kuusi metriä pitkän lankun. Viedä sen Pääsiäisenä pälvipaikkaan ja tehdä siihen iloisen temmellyspaikan, jossa iloittiin kevättä ja Pääsiäistä. Kohteesta muodostui kohokohta kylän nuorisolle. Toki jotkut aikuisetkin tulivat mittelemään ja muistelemaan taitojaan.

Iso, paksu pölkky aluseksi poikittain ja sen päälle lankku, niin oli hypinlauta valmis "rajuihin" koitoksiin. Painoerot tasoitettiin lankun painopistettä muuttamalla, kevyempi sai enempi lankkua itseensä päin. Hyppelyn onnistumisen edellytys on, että kun molemmissa päissä on hyppääjä, niin lankku on tasapainossa.

Mitä paksumpi poikittainen aluspölkky, sitä korkeammat leiskaukset ylöspäin. Lankulta putoaja sai väistyä ja antaa tilaa toiselle yrittäjälle. 

Posket hehkuen tätä jatkettiin koko pääsiäisen aika. Toki nautittiin Pääsiäisherkuistakin, peruna-mämmistä ja kananmunista. Pääsiäisämmät, trullit, tulivat karjalaisten mukaan kuvioihin virpomisineen.

Perunamämmi ei ole monessakaan maakunnassa tuttu pääsiäisen herkku. Minun lapsuuteeni se kuului ehdottomasti. Se on paras tuntemani mämmi. Ohjeet voi googlata netistä.

Lampaanviulu, lammaspaisti, siitä on mielestäni tullut koko kansan herkku myöhemmin.

Pasha, tämä on varmaankin venäjän emikranttien tuoma tuote. Tätä sain maistaa ensi kerran joskus 1950 - 1952. 

Aika nopeasti tämä HYPINLAUTA pääsiäisperinne hyytyi. Siihen oli varmasti suuri osuus lankkujen saanti. Kotitarvike lautapinot loppuivat ja niiden ainesten hintatason  arvonnousu, oli varmaankin suurin syy tämän harrastuksen loppumiseen.

Nykyisin leikkipuistoissa ja päiväkotien pihoilla on keinulautoja, jotka vähän muistuttavat entisajan hypinlautaa. 

Paljon on harrastusvälineet muuttuneet niiltä ajoilta, suksista lähtien ja paljon on tullut aivan käsittämättömiä muita temppuvälineitä, joiden käytössä nuoret on älyttömän taitavia. Niissä tarvitaan voimaa, notkeutta, nopeutta. Se kuuluu nykykulttuuriin. 

Niilo Henell

Salaisena pysynyt tuotekehittely paljastuu vihdoin!

Olin saannut kutsun 50 v. juhliin. Nautimme siellä erittäin hyvästä, maukkaasta ruasta. Päivänsankari oli panostanut pitokokkien avustuksella todella viimeisen päälle  juhlien onnistumiseksi. Kiitos siitä tätäkin kautta!

Siinä nauttiessamme talon antimista ja jutellessamme niitä näitä, eräs napurini, ja entinen asiakkaani aloitti puhumalla kauniita. Ai-ai kun oikein tunsin mitenkä mielihyvä nousi päällimmäiseksi tunnetilaani. Tuo mies ei ollut ainakaan mielensä pahoittaja, kylläei ollut.

Hän muisteli valmistamiani Nipan pihvejäni, niitä hän on kaipaillut. Hänen mukaansa pihvit olivat suun mukaisia, hyviä. Tunnetilani nostalginenkin puoli kohosi huomattavasti.

Olihan siitä miltei yhdeksäntoista vuotta kun viimeksi olin Nipan pihvejä valmistanut asiakaskunnalleni. Silloin joskus, kun valmistin näitä "pihvejäni", sanoin asiakkailleni, että mausteseos on niin pitkäaikaisen tuotekehittelyn tulosta, etten anna kellekään sen valmistusohjeita. Miksi olisin antanut? Siinä olisi samalla mennyt myyntivaltti, jolla saimme asiakkaita hakemaan toistuvasti tarjottavaa perheelleen viikonloppuna. Moni tilasi etukäteen, aika isojakin määriä juhlia varten.

Pihvien leivittäminen poikkesi opetetusta tekotavasta, se oli suoraviivaisempaa maustamisen kannalta. Siinä leike, eli pihvini, kananmuna"kylvyn" jälkeen leivitettiin suoraan korppu-vehnäjauho-mausteseoksessa.

Innostuin julkaisemaan tämän ohjeen ja tekotavan siksi, kun silloin tällöin olen saanut kiitosta vielä tämän yhdeksäntoista vuotisen eläkekauteni aikana.

Nipan Pihvi- eli leike:

Laakeapohjaiseen astiaan, purkkiin, jossa leivitys käy näppärästi - käännellen ja taputtaen leikkelettä. Siihen laitat:

• 3   dl     korppujauhoja
• 1   dl     vehnäjauhoja
• 1   dl     grillimaustetta
• 0,5 dl    paprikajauhetta
• 1    tl     chilimaustejauho tai valkopippuri (voi jättää pois)

1  kpl kananmuna ja n. 0,5 dl vettä - vispaa leikkeen kastelua varten. Mausteseos kiinnittyy paremmin.

Voit maistaa seosta ja myös laimentaa lisäämällä siihen 0,5 - 1 dl vehnäjauhoja. Tämä mausteseos riittää 10 -12 porsaanleikkeelle. Puolita nämä likimääräiset mitat pienemmälle määrälle. Jos haluat säästää seosta, älä leivitä samassa laatikossa - säilyvyys huononee.

Nuiji porsaan ulkofilepihvit ohuiksi. Nämä juhliin! Kaslerleikkeet sopivat myös arkikäyttöön.

Paista kohtalaisen kuumalla pannulla noin 2 - 3 min molemmilta puolin runsaan rypsiöljyn/voin kanssa.

Erinomainen kastike tulee sienistä. Suppilovahvero. Kantarelli + sipuli, kerma. Ranskanperunat ei vaadi kastiketta. Muista salaatti! Ja jokin makea, kuten ananas - jopa sitruunaviipale antaa makua.

Hyvää ruokahalua toivottaa

Niilo Henell     

Huolehdi ennenkuin joudut huolestumaan…

Puhun nyt aivoterveydestä, ellet otsikosta sen jo arvannutkin. “Aivojen käyttäminen ja harjoittaminen kannattaa.  Mitä enemmän käytät aivojasi sitä vastustuskykyisemmät ne ovat vaaratekijöille.” Aivoterveyttä ylläpitävänä ja ennaltaehkäisevänä neuvotaan harrastamaan kaikenlaisia ‘päätä vaivaavia’ tehtäviä. Tällaisen aktivoimiseksi SYTYssä kokoonnutaan joka kuukauden ensimmäinen torstai puoliltapäivin pelituokioon.

Maaliskuun 1. torstai oli saanut liikkeelle jo viitisentoista ‘rohkeaa’, joitten mielestä kaikkea kuuluu kokeilla  – ainakin kerran (paitsi sanomalehden ravivihjeitä ja… mikä kumma se mahtoi olla se toinen… kun ei aina kaikkea muista). Ja juuri tuosta(kin) syystä sinne pelituokioon mukaantulo kannattaa. Eikä viimekertaisista luultavasti kukaan jätä tulematta myös huhtikuun kolmas. Mielenkiintoisten pelien ja peliseuran kanssa parituntinen pyörähtää todella nopeasti. 

Esillä olevien kirjain-, sana- ja korttipelien lisäksi voit itse ehdotella/tuoda oman suosikkisi aivotoimintaa virkistämään. Jos vielä olet innokas neuvomaan sen hyödyntämistä myös kanssaihmisille, niin ilo ja hyöty on molemminpuolista! Voit myös kerätä kavereistasi porukan ja ‘valloittaa’ pöydän keskinäiselle peliturnauksellenne tai haastaa jonkun toisen yhdistyksen jäsenet leikkimieliseen koitokseen aivopärkinöitten särkemisessä. (Fundeeraajien ja KamariHerrojen keskenhän onkin jo ensimmäinen MuistiMittelö toimeenpantu Musta Kuulan puitteissa – ketkä mahtavat olla ne seuraavat rohkeat haastajat.) Nuo kuukauden ensimmäisen torstain pelituokiot ovat oivallinen harjoittelupaikka! Ja samalla saa uusia(kin) kavereita yhdistystoiminnan ympärille.

Tule mukaan!

IsoTimppa

Turkinkyyhky

Viime vuonna oli lehdessä juttu, jossa kerrottiin turkinkyyhkyn pesivän Enolan alueella. Kiinnostuin silloin moisesta ulkomaan pulusta. En ollut aiemmin edes tiennyt turkinkyyhkyjä olevan olemassakaan. Useana kevätiltana kävelin Enolan katuja ja kujia ja tähyilin ympärilleni. Mitään kyyhkyjä en löytänyt vaikka kuinka katselin pusikkoihin. Siirryin sitten Moision alueelle kävelemään ja kurkistelemaan ihmisten pihapuita.

Olin jo luopunut toivosta nähdä uutta lintulajia, kunnes eräänä lauantai-iltapäivänä kävelin Inkerinkadulla. Näin kaksi herraa kiikaroimassa kerrostalon katolle. Pysähdyin siihen paikkaan ja kysyin onko siellä nyt niitä kyyhkyjä. Herrat olivat kovin innoissaan kyyhkyjen näkemisestä ja lainasivat minulle kiikarin. Ja siellähän se ulkomaan pulu oli antennin päällä. Tunnistin selvästi tumman kaularenkaan ja kauniit vaalean ruskeat höyhenet. Kooltaan se oli meidän kotoisia pulujamme pienempi. Kujerrus oli kovin vieno, selvästi pulun kujerrusta muistuttava, mutta huilumaisempi. Hyvin iloisena lähdin kävelemään kotiinpäin. Olinhan vihdoin kuukausien odotuksen jälkeen nähnyt etsimäni.

Tänä keväänä olen ollut onnekkaampi tai sitten havaintokykyni on terävöitynyt, sillä olen nähnyt ja kuullut Turkinkyyhkyjen kujerrusta jo useamman kerran. Varmimmin ne tapaa Inkerinkadun joenpuoleisessa päässä. Pysähdy ja kuuntele, siellä ne ulkomaan pulut kujertavat.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin…

 ...kun jouduin taas kerran katselemaan ja kuuntelemaan ulkopuolisena sitä minkälainen olen muitten silmissä. Kyllä ei naurattanut. Paitsi se Tuomas Kyrön teksti, minkä kautta itseäni katselin. Tekstejä tulkitsi Suomisen teatterisuvun nuorempi poika, Hannes, eikä huonosti tulkinnutkaan. Reilun tunnin monologi pysyi hanskassa ja nauratti katsomoa. Sanoilla. Elämänkokemuksen puuttuminen tosin hiukan sitä terävintä kärkeä tylsytti. Ja kun ne kaikki kolme Mielensäpahoittaja-kirjaa on tullut luetuksi, niin suuresti ihmetyttää se kirjailijan kyky nelikymppisenä elää niin vahvasti meikäläisen ikäkauden mielen sisällä. Ei kyllä ole kaukana realismista se! Oman karvalakkini alta.

Jotenkin mielenpäälle kävi senkin asian huomaaminen, että elävä esitys on kyllä jotain aivan muuta kuin tässä eriössä televisioruudun kautta saatu ‘kyldyyrikylpy’. Sehän tempaa mukaansa. Eikä siitä pääse välillä jääkaapille kurkistelemaan, että kestäisivätköhän sokerit vielä pikkasen santsata. Kahvikupilliselle sentään oli varattu oikein erityinen aika.  Tuosta mukaansa tempaamisesta jäi elämään sellainenkin ajatus, että olisikohan ostettava Mielensäpahoittaja Antti Litjan äänikirjana ja otettava se tukevaksi  ohjenuoraksi elämäänsä. Ei silti, etteikö sitä ihan ite osaa arvostellen asennoitua kaikkeen. Kaverit kyllä tietävät, mitä käsite ‘vastustan’ kohdallani merkitsee. Lähes kaikkea, myönnän, mikä liittyy lauluun, leikkiin ja urheiluun. Mutta ehkä sen kuunteleminen tukisi oivaltamaan ajatuksiani elämästä ja olemisesta. Itsekin!

Suurella mielenkiinnolla jään odottamaan myös tekeillä olevan Mielensäpahoittaja ja miniä -elokuvan saamista katseluetäisyydelle. Se lienee levityksessä vasta kesän jälkeen, mutta hyväähän kannattaa odotella. Kyllä en sitäkään ole oppinut ymmärtämään. Mitä hyvää muka odottelussa on. Paitsi perjantain osalta, kun pääsee taas maailmaa parantamaan UkkoKööriKavereittensa kanssa. Olivat kavereina tosin teatterissakin. Ei kyllä siellä mitään menty parantelemaan. Onneksi. Oli se Hannes sen verran hyvin hommansa osaava! Suosittelen!

IsoTimppa

Mikä 'Ennen oli ennen'?

Saimme lukijapalautteena mm. tällaisen kommentin: "...Oli tosi mielenkiintoinen kirjoitus. Ja muutkin kirjoitukset siellä olivat kiinnostavia. Hyvä idea tuo muistojen näkyväksi tekeminen." Ja kun meille kaikille on koostunut asioita ja tapahtumia, joita mielellämme muistelemme, niin tässä samalla pyrimme siirtämään niistä kertoessamme tähän päivään monenmoista tietoa ja perinnettä siitä, kuinka ennen elettiin. Siksi otimme kaksi 'sivua' käyttöömme...

Menneisyyskin on yhdistävä tekijä

Tuollaisin lähtökohdin erotimme omaksi osiokseen sen 'Ennen oli ennen'. Siinä osassa sivustoamme kirjoitukset ovat pidempiä ja monisanaisempia kuin 'Tässä ja nyt'- osiossa, jonka postauksissa koetamme pysytellä tyypillisemmässä blogien hengessä. Silti toivomme Sinun seuraavan molempia ja löytävän myös täältä 'Ennen oli ennen'-osiosta niin kiinnostavaa, ettei hieman pidempikään lukutuokio muodostu rasitteeksi! Ja mielellään näitten kummankin juttuihin kuulisimme kannanottoja, joko samoin myötäelävänä, vastaisesti ajatellen taikka sitten aivan eri aihepiiriä ehdottaen!

Ja tuolta alkukappaleen alla olevista painikkeista voit valita kumpaako osiota seuraat - ensin!

IsoTimppa

Kakarat tienestissä!

Elettiin aikaa kun olin täyttänyt kymmenen vuotta, eli kesää 1944. Kymiyhtiö tarvitsi työntekijöitä metsän kylvöön ja istutukseen. Männyt kylvettiin siemenistä ja kuuset istutettiin taimista. Siihen hommaan kelpasi kakaratkin. 

Mistä sitä olisikaan ottanut aikuisia siihen hommaan, ainakaan sillä palkalla.  Varttuneet "likat" sekä naiset suorittivat kuokkahomman, istutuskolon tekemisen ja kakarat istuttamisen. Pomon tehtävä oli vetää taimen latvasta eli varmistaa taimen tukevan istutuksen. Päätehtävä tietenkin oli naisten kanssa juttelu. Antoi hän lopputilinkin naapurin pojalle. Poika yritti selittää, että siementen seassa oli roska, ei hän siemeniä heittänyt. Selitys ei kelvannut.

Paras työvoima paiski sotahommia ja muu väestö piti huolta muista “kotirintaman” tehtävistä, niitä riitti tekemiseen asti.

Nyt se tulee!

Tällä istutuspalstalla toimi eräs " evakko " eli karjalaismies pomona. Palstalla ahkeroi myös pomon viisitoistavuotias tytär, oikein kaunis sellainen. Pomoa tietenkin kiinnosti Suomen kohtalo ja tietenkin hänen kotiseutunsa. Oli puolenpäivän uutisten aika. Suomen Tietotoimiston, STT, uutiset tietenkin kertoili tapahtumat rintamilta. Oliko kaikki ihan sodan kulun mukaisia, mutta puoliksi totta ainakin. Näitä uutisia pomomme meni kuuntelemaan.  Isän poissaollessa tytär sai valtuudet toimia vastaavana. Hän ei seissyt kuitenkaan isänsä lailla kädet selän takana, vaan huolehti kuoppien teosta kuokalla. 

Uutiset olivat loppuneet ja pomo kertomaan työmaan aikuisille naisille: "Nyt ryssä tulee, rintamat ovat sortuneet, ryssä on hyökännyt ja suomalaiset perääntyvät, ei mahdeta mitään"! Venäjän armeja lähti rynnäkköön kesäkuun 10 pvä 1944.

Kuvittelen, että tämä kertomukseni olisi juuri tältä päivältä, kuitenkin lähellä tätä päivää. 70-vuotta sitten tapahtunut työmaa oli Uudenmaan läänin korkeimman paikan maastossa. Tämän uutisen olen muistanut. Uutinen järkytti lapsen mieltä. Mitä nyt tapahtuu? Kuinka meidän täällä käy, tuleeko vihollinen tänne asti? Kuinka veljelleni käy? Tietenkin nämä ajatukset olivat naisten kommettien mukaisia, mutta järkytys oli kakaroillakin suuri. Minulle tuli ensisijaisesti huoli veljestäni. Siihen oli myös pelottavalta tuntuva kokemus.

Kaatuneiden ruumiit tulivat junalla Karkkilaan. Minä jouduin joutilaana kysymään serkkuni ruumiin tuloa asemamieheltä. Seurasin virkailijaa kun hän meni katsomaan arkkujen päätyssä olevia nimiä. "Ei ole tässä lähetyksessä, ehkä huomenna sitten".  Huomenia riitti jonkun kerran!

Tämä on juttu lapsityövoimasta ja sen käytöstä. Sekä kakaran kokemuksesta sodan  luomasta "paniikista".

Nyt olen kuitenkin työtä vieroksuva ja karttava. Ehkä työtä opetettiin tekemään liian nuorena.

Niilo Henell

Hiihtoloma

Talvet eivät ole samanlaisia. Muutamana talvena totuttiin runsaaseen lumentuloon. Tänä talvena lunta ei ole juurikaan satanut. Helmikuun puoleen väliin mennessä on kerran joutunut kolaamaan lunta. Tällöinkin,  jos olisi hieman aikaa odottanut, lumi olisi sulanut pois. No se hyöty kolaamisesta oli, että jostain löytyy pieniä lumikasoja.

Tässä kuva viime talvelta, lunta riitti pitkälle huhtikuulle.

Tänä talvena tilanne on toinen, pienet hiihtolomalaiset löysivät hieman lunta tai paremminkin jäätä. Mutta kyllähän siitäkin leikki saadaan aikaiseksi!

Kakarana koettua

Jatkoa edelliseen riihijuttuuni:

Olen "ison" karjatilallisen poika ja siksi minulla on kokemuksia kakara- ja nuoruusvuosiltani senaikaisesta maataloustuotannosta.

Vanhempani omistivat "mahtavan karjatilan". Navetta oli aivan täynnä, ihan tupaten täynnä. Sielä oli yksi lehmä, sekä varapaikka hieholle, edellisen vasikalle. Tietenkin talossa piti sika olla. Pässillekin löytyi tilaa, myöskin kanoille ja niiden herralle, kukolle. Rehut tälle "isolle" karjatilalle saatiin 3500 neliön tontista ja vajaan hehtaarin suopellosta. Ahkerat vanhempani viljelivät myös pientä vuokrapeltoaan, apunaan he käyttivät laiskaa lapsityövoimaa, siis minua ja paria veljeäni. Veljeksistä vanhin tosin oli sotahommissa miltei viisi vuotta. Lisäksi "peltona" käytettiin ojan pientareita rehun hankintaan.

Tämä "iso" karjatila antoi kuitenkin sen ravinnon minkä tarvitsimme. Vaihtelua tarjosi läheinen järvi. Hauki, ahven ja särkisaaliit keväisi yllättivät paljoudellaan.  Sianlihaa isäni sai palkaksi teurastushommistaan.

Teurastaja joutui antamaan todistuksen kansanhuoltoa varten possun koosta. Tuollainen 50-60 kg todistus oli vakio. Kansanhuollossa ihmeteltiin sikojen pienuutta. Siihen aikaan possut kasvatettiin 100-120 kg välimaille. Kukaan ei kuitenkaan halunut luovuttaa omasta ravinnostaan yhteiskunnan käyttöön vapaaehtoisesti mitään, ei kovin paljoa ainakaan. Oltiin senverran "rikollisia" ajan hengen mukaan. Oman edun tavoittelijoita riitti, sillä kaikesta oli pulaa.

Kaupunkipaikkakunnilla oli yksi juttu mistä ei ollut pulaa. Se oli nälkä, sitä riitti, jaettavaksi asti. Ei ollut mistä olisi ruokaa saanut riittävästi kasvaville lapsille, kaikki oli kortilla. Maaseutu ja sukulaiset siellä oli jonkinlainen pelastus monelle perheelle. Niinsanottuja hamstraajia riitti ja viranomaiset yrittivät ottaa kiinni trokareita, mustanpörssin kauppiaita.

Riihi, senaikainen kuivuri

Riihikulttuuri veteli viimeisiään siihen aikaan kun olin kakara. Omakohtaisia kokemuksia minulle kuitenkin on jäänyt mieleeni.

Viljan korjuuvälineet ovat niiltä ajoilta kovasti muuttuneet. Olihan silloin olemassa jo olemassa varsin modernit tappurit eli puimakoneet. Voimanlähteenä hevosvetoiset, hevoskierrolla pyörivät, hihnavälitteiset vempaimet puimakoneeseen. Myös höyrykone, maamoottori sekä sähköityneellä alueella jo sähkömoottoritkin. Viimeksi mainitulla oli hyvä jos muuntaja oli lähellä, kauempana olevat kohteet kärsivä voiman puutteesta. Joten kehityksen murroskautta elettiin.

Rukiit niitettiin viikatteella mahdollisimman hyvään luokoon. Sirppi, tuo "akkojen niitokone", oli myös käytössä. Varsinkin lakorukiin korjaamisessa se puolusti kelpoisuutensa. Rukiin oljet piti saada suoraan järjestykseen lyhteitä tehdessä.  

Niitetystä viljasta kerättiin nippu, joka sidottiin olkisiteellä yhtenäiseksi lyhteeksi. Nämä lyhteet koottiin yhteen kuhilaaksi, jyväpuoli taivasta kohti. Poutakesänä kuhilaaseen pantiin vain yksi, suuri hattulyhde, tyvi ylöspäin. Sateisena kesänä suosittiin kahta hattulyhdettä. Siinä pellolla niiden annettiin ilmakuivautua lisää.

Kun aika koitti oli riihen latomisen aika. Kovapyörärattaille koottiin pellon antimet, ruislyhteet, riihen eteen. Matalasta ovesta lyhteet siirrettiin sisälle ja ahdettiin riihen parsille ladottuna kuivumaan pystyssä, jyväpuoli ylöspäin. Isoon, kivistä ladottuun ja muurattuun tuulisijaan sytytettiin valkea. Riihen lämpö kohosi, sauhu leijaili parsilla ja räppänä riihen päädystä tuprutteli sitä ulos. Kysymyksessä oli savusaunan tapainen laitos ilman lauteita.

Kun varsinainen riihipäivä koitti, lämmitys oli lopetettu ja riihen sisätila tuuletettu. Riihimies, hikinen ja muita mustempi mies pudotteli lyhteitä alas orsilta. Hän hakkasi niiden jyväpäät riihen seinään, siinä irtosi ehkä suurin osa jyvistä. Senjälkeen lyhde siirtyi luukusta luuvan puolelle. Siellä oli jo enempi väkeä ja minäkin sain kokea millaista oli varstojen pyörittely.

Ensin kuitenkin meilläpäin lyhde nostettiin noin navan korkeudella olevan ritilän (kehikon, jossa oli viiden sentin väleillä olevi puolapuita) päälle. Lyhde avattiin ja kepakoilla loukutettiin oljet. Siinäkin oli oma tahtinsa. Tämän jälkeen seurasi varstoilla tehtävä olkien hakkaaminen luuvan lattialla. Tahdista ei sopinut poiketa. Varstapökkekö pyöri varren nokassa iskeytyen olkiin. 

Innanen on tehnyt tästä työstä omanlaisen musiikkikappaleenkin, oliko se joku “taikayö” jossakin Hämeessä, en muista nyt.

Puidut oljet sidottiin jälleen kookkaampiin kupoihin olkipannalla ja siitä ne siirrettiin latoon; suojaan. Ilman sidettäkin myös tämä toimenpide voitiin tehdä.

Meillä, tämän suomaapalsta päässä oli  pintalaudoista isäni tekemä lato. Katteena  olkikatto. Kun seurasi sen alueen latoja siihen aikaan, niin jokaisessa oli sama kate.  Tämä kate piti hyvin vettä, mutta ongelmana oli katon siteenä, rakenteena käytetyt puuosat, niihin tahtoi iskeä laho. Niitä piti uusia ja ehkä vähän lisätä olkiakin. Rautalanka oli näiden kattoriukujen sidetarpeena. Oma niksinsä siinä oli kun katetta tehtiin. Ehkä jonkun, joka näitä katteita on katsellut, kanssa yhdessä saataisiin annettua neuvot sen tekemiseen. Ehkä kuvittelen suuria itsestäni.

Missä muualla riihikuivaa olkea käytettiin? Sen saa kertoa joku, joka hyvin usein esiintyy jossakin… 

Tämä joku on Niilo Henell