TÄMÄ VIESTI ON YKSI POSTAUS

(Postaus on nettislangia = jollekin nettipalstalle lähetetty viesti)

Ensimmäinen oli 1.1.2014 ja sen jälkeen keskimäärin postauksia on ilmaantunut miltei yksi per viikko. Ei suinkaan likimainkaan tasaisin välein ja viime aikoina – valitettavasti – aiempaakin harvemmin, mutta mielestäni kuitenkin kunniakkaasti. Eikä sivustolla kävijämäärääkään passaa vähätellä, sadan ja kahden välillä seurannan keskiarvot kuukausittain…

Meitä oli alun alkaen muutama asiasta innostunut SYTYn järjestämällä bloginkirjoittajakurssilla, jonka jälkeen synnytimme tämän Yhdistävän tekijän. Kyseessä ei siis ole SYTYn asioita virallisesti käsittelevä foorumi, eikä blogikaan sen sananmukaisessa mielessä, mutta mielestämme oivallinen mahdollisuus kaikkien yhdistyksien jäsenten ajatustenvaihdolle. Vahinko, ettei ’uutta verta’ ole viesteihimme ilmaantunut, ja siitä alkuperäiskaartistakin luopujia lienee yhtä monta kuin mukana pysyneitäkin. Siksipä jälleen kerran kohdistan sanani Sinulle: miksipä et julkitoisia ajatuksiasi tämän(kin) sivuston kautta. Mielipiteitä ei rajoiteta (kunhan ne pysyvät normaaleissa kanssakäymisen sääntöjen puitteissa), eikä aiheitakaan. Hyvä leivonta- taikka ruokaresepti, mielipide kirjan taikka elokuvan annista, muisteloita matkailusta – siis kaikkea maan ja taivaan väliltä. Pöytälaatikkokirjoittajille tässä olisi paikka esitellä kavereillekin tuotoksiaan, lyhyttä proosaa taikka runoratsun lennokkuutta, tai mitä vain… Siis MIKSIPÄ ET?               

Jos aikasi myötä antaa, niin selailehan näitä kahden ja puolen vuoden aikana tänne postattuja – olitpa ne lueskellut aiemmin taikka uusina tuttavuuksina. Yllättävän monta asiaa olemme jo ennättäneet kokeilla. Ehkä sieltä löytyy mielenkiintoasi herättelevääkin, tai sellaista, joka saa ’tarttumaan kynään ja…’! 

Helpoin polku aloitukseen on yhteys
 allekirjoittaneeseen sähköpostilla

timo.luhtavaara@gmail.com

Vastaan aina ja siitähän se lähtisi toteutumaan – yhdistävä tekijä!

               Jään odottelemaan

                                                       IsoTimppa                       
                            

Ja kun tuossa edellä tuli mainittua julkaisulukemien ohessa myös kävijämääristä, niin parhaina kuukausina sivusto on avattu yli 1000 kertaa! - Että lukijoitakin löytyisi, jos tulisit lisävoimaksi joukkoomme!

NÄHDÄÄN!

Jo 1600-luvulla ranskalainen filosofi René Descartesin näkemisestä luoma käsitys oli ettei se perustu pelkästään silmän toimintaan, vaan myös aivoilla ja tuntoaistilla sekä kokemuksella on näkemisessä tärkeä osa. Ja melko kaukaa historiasta löytyvät erilaiset keinot yrittää auttaa hahmottamaan ympäröivästä maailmasta saatavaa kuvaa näköhavaintona. 1200-luvulla kehitetty korjaava linssi pitkänäköisyyteen ja 1500-luvulla likinäköisyyteen loivat silmälasit ihmiskunnan katseluavuksi. Näkökyky on, kuten muutkin aistimme, sellainen luonnollisuus, ettei sitä juurikaan noteeraa, ennen kuin…  

Reilut 55 vuotta elelemäni prillipäisyysaika on antanut kokemusta, mutta siltikään en tiedä mitä olisi, ellei noilla nenän päällä keikkuvilla saisi havaintoja syntymään. Muutaman vuoden välein lisättyjä dioptereitten plusarvoja seuraillen kulkeuduin jälleen optikolle, kun printtimediasta eivät uutiset hahmottuneet kuin pelkkinä otsikkoina.

Silmälasieni käyttöhistorian mittaisen DM:n elinmuutosten seuranta on pitänyt myös silmäni kontrollissa julkisen terveydenhoidon puolella, säännöllisin silmänpohjien kuvauksin. Neljännesvuosisadan verran sieltä on erottunut diabeettista taustaretinopatiaa, joka kuitenkin on pysytellyt ”lähes vähäisenä”. Ja kun viimeisinkään kuvantaminen ei muuta kertonut, niin ohjailin itseni optikolle, joka sitten hämmästytti ilmoituksellaan, ettei hänellä riitä valtuudet vahvistaa lasejani. Koetin tapani mukaan kääntää kaiken leikkisemmäksi kertoen, että jo yli 10 vuotta olen pärjännyt limonadilinjalla, ilman vahvistuksia lasiin, vaan ei auttanut. Silmälääkärille!

Siellähän se ”syyllinen” sitten löytyi: ikäkaihi (= harmaakaihi, jonka puhkeamiseen vaikuttaa ikä, erilaiset muut sairaudet, puutokset ravinnossa, vitamiineissa etc.). Nyt sitten aletaan odottelemaan näkökyvyn alenemista niin paljon, että pääsee julkisen puolen leikkausjonoon. Kaihihan korjataan nykyisen melko näppärästi päiväkirurgisella operaatiolla. Yksityisesti suoritettuna ”jonoon pääsyyn” tarvitaan vain rahaa, mutta julkiselle vaaditaan selkeät kriteerit näön korjattavuudessa (siis linssien avullakaan korjaamattomuudessa). Eli kustannuskysymys. Ainakin minulle.

Mutta sain uudet prillit, joiden tehot pistivät entisestäänkin varovaisemmin liikkumaan, kun ulottuvuudet ja etäisyydet ovat vielä hakusessa. Esimerkiksi portaissa kulku alaspäin ei salli kyllä jalkoihin tuijottelua ja kadulla puolestaan ei juuri ennätä vilkuilla vastaantulijoita, kun täytyy arvioida mihin askeleensa kohdistaa. (Että jos jää morjestamatta, niin nykäiskää hihasta!)

Huomasin uusiin laseihini totutellessani kaipailevani isovanhempieni aikaisia apuja prillien valumista estämään. Muistan jonkunlaisen nyörin kulkeneen ukkini pään taitse hänen kumartuessaan suutaroinnin tarkempiin toimiin, joissa ei voinut irrottaa käsiä klasien korjaamiseen kohdalleen. Avulias optikkotuttuni yritti pariin otteeseen muokata sankojen asentoa ja totesi syyn johtuvan lasilinssien painosta. Mutta ammattimies on ammattimies ja apu oli lähellä. Optikolla.

Olen aina tiennyt silikonista olevan avun korjaamaan monta puutosta, mutta enpä ollut ennen nähnyt sellaisia pieniä ”koukkuja” sankojen päihin. Eivätpä valu enää!

Mitäkö tällä yritän julkituoda? En ole koskaan oikein läheltä seurannut näkövammaisen arkea ja siksi en pyrikään sille sektorille. SYTYssähän on myös näkövammaisten yhdistys, joten ehkä joskus saamme sieltä jonkinlaista avautumista heidän jokapäiväisyyksistä selviämisistään. Eikä tuo ikäkaihikaan ole lainkaan niin harvinainen ”lisäarvo”, että sen esille nostaminen olisi jutun aiheeksi riittävä. Mutta nuo pienet silikonikoukut tämän kyllä ansaitsevat! Lyhyessä ajassa olen tavannut monia, jotka myöntävät lasiensa valuvan jopa hyvinkin ärsyttävästi nenänvartta pitkin alaspäin. Poiketkaapa optikkoliikkeeseen, niin ongelma poistuu!

Siispä katsellaan ja nähdään...

IsoTimppa

                                              

MYÖNNÄN. SUHE ON…

…ja kesä! Vapusta alkoi ja näyttää ainakin sääkartoilta ottavan ihan isännän otteet. Ei silti, sydänvikaisena elelisin mieluusti hellerajan alapuolella ja puolipilvisessä, mutta kukapa sitä minun toiveita kyselisi. Kesä tuo joka tapauksessa eloa (ja silmäniloa) tänne suuren citySalon maisemiinkin. Talvisuuden kelien loskaisuuksien jäljeltä esimerkiksi torista kehkeytyy hetkessä kaupungin sydän – viikon kaikille päiville, onhan pyhäisinkin joku päivystävä kahvilakin siellä auki. Te, jotka olette täällä syntyneet, eläneet ja/tai tänne kotiutuneet, saatatte tietää muitakin ’sydämiä’ salolaisuudelle, minä en. En, vaikka jo yli neljännesvuosisadan olen savolaisuuttani yrittänyt tänne sopeuttaa. Eläkkeelle jäädessäni pistin puntariin suhteeni Saloon ja, myönnän, plussapuolella oli niin reilusti kaikkea, että mihinkäs minä täältä. Onnistuneena sijoittamaan eriöni kävelymatkan päähän kaikista itselleni tärkeistä toimipisteistä; torista, kirjastosta, apteekista ja lähikaupasta; päätökseeni vaikutti myös se, ettei tällä eläkkeellä Stadissa eläisi ja lapsuusmaisemissa nuo kaikki asiointikohteet ovat hajasijoitettuina. Keppiukon köpöttelyllä kun on omat rajoitteensa.

Edelläolevaan viitaten keskitynkin siis toriin. Sieltähän saa lähes kaikkea. On yksi elämäni parhaista kalapaikoista tuo ’Aspin matalikko’.  Hiukan sinertävällä syötillä saalis on varmaa…

Suolaistakin löytyy leivänpäälliseksi. Ja leipää. Sekä niitä terveellisiä vihanneksia, kasviksia ja juureksia. Marjoista ja sienistä puhumattakaan. Eikä tarjonta lopu syötäviin, mutta se ’suhe’!

Minulla on näet julkinen suhe torikahvioon! Joskaan ei virallistettu. Jo ihan sieltä neljännesvuosisadan takaa alkaneena. Ja tässä vaiheessa tunnustan kerran sitä pettäneenikin! Silloin nuorempana, kun tein ’arbeettia’ mm. Radio Suomen Salolle, Salon Torikauppiasyhdistyskin antautui neuvotteluun äänimainoksesta. Ja kun yhdistyksen puheenjohtajana oli silloin Torikahvio Oksasen isäntä, niin niissä kahvipöydissä asia pistettiin alulle. Se olikin sitten se ainoa kerta!

Suhteeni kohde on Kahvipaikka Kurila Kauppatorin Kahvio – mutta pelkkä Kurilakin riittää ohjaamaan oikeaan kohtaan jokivarressa. 

Silloin Saloon muutettuani hoitelin vielä työasioita pääkaupungissa vanhojen asiakkaitteni kanssa ja ajelin aamuaurinkoa vasten sinnepäin ja ilta-auringon häikäisyssä takaisin. Kehnojen syyskelien aikana hyödynsin hyvää julkista bussiyhteyttä. Lähtöaika oli klo 6:55 ja kun taivalsin torin halki, sain Kurilasta aamukahvini tuoreen munkin kera. He olivat aina toripäivinä jo ennen kuutta palveluvalmiina ja usein siellä turvallisuutta lisäämässä oli muutama varhaisherännyt paikallinen poliisikin. Siitä se kaikki sitten vain on kietoutunut lähes pakkomielteeksi. En nimittäin väitä – ja olen sen nähnytkin – etteikö asiakkaita riitä kaikkiin kolmeenkin kahvioyrittäjän pöytäarsenaaliin, mutta jotenkin vain Kurilasta on tullut jonkinmoinen tilanjatke yksiöni ahtautta avartamaan. Tarjottavien suhteen on runsaudenpula, vaikka useimmiten päädyn siinäkin pitkään perinteeseen, munkkikahveihin. Ja kun me Henrin kanssa – kaksi ’pitkää ja hoikkaa’ – olemme tottuneet sanailemaan, niin kovin yksinäiseksi ei koskaan joudu oloaan toteamaan. Jäimmepä ittensä frouvankin kanssa tietämättämme Salkkarin Salon Murresanakirjan kansilehdelle tehtyyn kollaasiin. Joten pakkohan se on tunnustaa, että suhe on!

Myös hyvien väärtien poiketessa vointejani vilkaisemaan, pyrin ohjailemaan heidät kanssani Kurilaan. Ja melko kaukaakin saapuvia kahvittelukavereita on aivan perinteeksi saakka jo koostunutkin. Se kesäisen sään munkkikahvi kun jättää lähtemättömän muiston!

Olen kehittänyt myös heidän suhteensa pienen tilannetta korostavan toiminnon; ostan ennakkoon heille jokaiselle munkkikahviin oikeuttavan muovirahakkeen kahviosta ja kun usein vieraita odotellessani – treffit kun useimmiten ovat juuri Kurilassa – istun jo pöydässä munkkikahveineni, annan nuo laput ja kerron juuri niillä toivotettavan heidät tervetulleeksi Saloon!

Että tällaisin elkein nyt – munkkikahveille lähtiessäni

IsoTimppa

                                                                                               

                                                                                                    

PS. Tuosta kepilleni sopivasta köpöttelyetäisyydestä nautin myös SYTYn sijainnin suhteen ja niinpä siitä on tullut – kuten useimmat teistä ovat huomanneetkin – tämän ahtaan yksiöni oleskelulisätila useampanakin viikon päivänä. Kanssanne viihtyen…

LAKITETTU ON...

…Seppä Laurin patsaan lisäksi kymmenien muiden paikkakuntien keskeisiä veistoksia, valtakunnallisesta Havis Amandasta aina maakunnallisesti Liljan kutreille Turussa painettavalla valkolakilla. Perinnettä kunnioitetaan jatkamalla sitä säässä kuin säässä, tänä keväänä tosin auringon avustamana saivat lakkinsa Savonlinnan Musta Pässi, Lappeenrannassa Kurki, Jyväskylässä Minna Canth, Rovaniemellä Jätkä, eli itse kunkin elinympäristöille tärkeiden veistosten ja merkityksellisien kiinnekohtien yhteisöllisyyttä korostaen. Joillakin jopa itsenäistä Suomeakin pidemmin perintein.

Mutta mikä on lakin historia, tai siis päähineitten noin yleisemmin? Tuhansia vuosia sitten tiedetään ainakin siellä pyramidien maisemissa jo käytetyn sellaisia pitkiä ja kapeita seremoniallisia hattuja, myöhemmin pääkappaleita ilmestyi neulotuista piponmallisista silintereihin, jonka alkuperäismateriaalina täytyi olla majavankarvahuopa. Muoti lienee silläkin sektorilla vaikuttanut usein enemmän kuin käytännöllisyys, alussahan idea on hyödyke, joka ajan rattaissa useinkin muokkautuu ulkoisilla arvoilla keikailevaksi. Niin kuin nyt nämä valmistujaislakitkin, joita jaetaan kokille, parturi-kampaajalle, datanomille, lastenohjaajalle etc. Valmistumislakki muistuttaa ylioppilaslakkia. Lakkiosa on valkoinen, mutta jokainen tutkinto osoitetaan erivärisillä reunanauhoilla, ammattitunnuksilla tai tupsuilla.

Eli siis lakista selviää ko. henkilön saama koulutus ja kun kuulemma sellaisen, koulutustaan vastaavan, voi kuka tahansa asettaa Vappuna päähänsä, niin...

En ole aivan varma tuosta omastani, mutta olettaisin karvalakin kuvastavan melko selkeästi 8/8-kansakoulusta saamaani oppiarvoa, jolla olen jo seitsemisenkymmentä vuotta selvinnyt, 50-luvun alussa sen päästötodistuksen saatuani. Eikä senaikaista kansakoulua pääse moittimaan, paljon tuli tietoa ja osaamista – kaikki niistä ei vieläkään ole poispyyhkiytyneitä, vaikka muistin pätkimistäkään ei pääse vähättelemään. Ja karvalakki oli siihen aikaan kunniassa, joskus – muistelen – Vappusäissäkin!

Karvalakki, varsinkin tuollainen korvallisten kanssa oleva, kohdistettanee lähes aina kauemmaksi kaupunkikeskuksista, joissa silloin olivat Nikitat muodikkaammasta päästä päässä. Melko lailla paljon tuolla pohojosessakin kuleksineena opin kunnioittamaan kahvalakkia, jota ei juurikaan riisuttu alkusyksyn riitteiden ja juhannuksen välillä kuin nukkuessa ja arvokkaammissa kyläpaikoissa väärtien kahvipöydässä. Sisälläkin se pysyi päässä, eikä sitä paheksuttu. Olisivatkohan nykynuoret jotenkin niitä geenejä perineet – takaperin pidettävine lippiksineen.

Se karvalakista. 8/8-kansakoulusta vielä sen verran, että ainoastaan armeijassa se osoittautui esteelliseksi. ”Lakki päästä” komennon kyllä käsitti ja sen mukaisessa toiminnossakin pärjäsi, mutta kun mielin ”teit isäin astumaan”, niin upseeriuran haaveet katkesivat keskikoulun puuttumiseen. Tosin isänikin oli uransa alussa alunalkujaan ’latuvänrikki’ elikkä värvätty kersantti, josta sitten Talvisodan loputtua pikakoulutettiin Kankaanpäässä vänrikiksi. Saattoi olla vikavalinta, sillä Jatkosodan hyökkäysvaihe vei monen muun lailla nuoren joukkueenjohtajan. Jälkiviisaiden arvio oli, että vänrikkien elinikäennuste etulinjan hyökkäystaisteluissa jäi noin 15 minuuttiin. Ja se koulutusta vastaavasta kansakoulupohjasta.

1800-luvulla alkanut hattujen teollinen tuotanto teki niistä niin suosittuja, että hatutta kulkevaa miestä alettiin pitää omituisuutena. Suosituin päähine oli knalli, jollaisia käyttivät kaikki pankinjohtajista karjapaimeniin. Elokuvissa karjapaimenet käyttävät leveälierisiä cowboy­hattuja, mikä oli yksi historian räikeimmistä huijauksista, sillä yleisin Villissä lännessä käytetty ­päähine oli valokuvien perusteella knalli. Jopa Villin lännen kenties tunnetuin naispuolinen sankari Calamity Jane poseerasi valokuvissa knalli päässään.

Kokin lakkiin on vielä pakko keskittyä, sukuheimossa kun on senkin linjan osaajia, joten pieni tietoisku, ellet ole tiennyt että hatun korkeus kertoo asemasta, mutta laskosten määrä ei ole kokin henkilökohtainen arvonmitta, vaan se symboloi yleisestikin ammattikunnan taituruutta: hatussa tulisi olla 100 laskosta kertomassa siitä, että kokeilla on taito kokata kananmuna sadalla erilaisella tavalla.

Jos nyt jotakin on alkanut ”vaputtaa taikka peräti hatuttaa”, niin on anteeksipyyntö paikallaan – ainakin juridisessa mielessä. Tuntui vain siltä, siis juuri tältä, kun ”katselin, kuuntelin kevättä” Vappuaaton tietotulvasta. Toivottavasti tämä työläisten ja opiskelevan nuorison juhla on ollut onnistunut myös kohdallasi sekä joko omaehtoisuudessa taikka tuttavapiirissä ollut joku, että kevään makuakin on ollut saatavilla. Itselleni sen nautinnon ja perinteen suo salolainen Kahvipaikka Kurila Kauppatorin Kahvio.

                                                                                
IsoTimppa

PS. Muistuttaisin vielä, että YHDISTÄVÄ TEKIJÄ on meidän kaikkien SYTYläisten blogin kaltainen internetfoorumi, jonka kautta meistä jokainen voi yksityishenkilöinä tuoda esille olemisiamme, tekemisiämme, mielipiteitämme, juuri sitä kaikkea, minkä toivoisimme myös kanssaihmistemme saavan tietoonsa, mukavista matkoista kakkuresepteihin ja kaikkea siltä väliltä. Siellä on myös mahdollisuus ottaa kantaa kanssaihmisten julkaisuihin, niitä kommentoiden. Eikä aiheita rajoiteta – normaalit kanssakäymisten säännöt muistaen.

Ei jos vaan KUN haluat kokeilla ajatustesi julkituomista ja rohkaistut jotain kirjoittamaan menneistä taikka olevista, niin lähetä sähköpostilla tai sen liitteenä viesti osoitteeseen

timo.luhtavaara@gmail.com  

ja sitten kun kirjoittajaminäsi aktivoituu säännöllisemmin tuottamaan tekstiä tänne Yhdistävään tekijään, saat yhteyden postata ne suoraan nettisivullemme.

Nyt olisi aika lähteä hyödyntämään sosiaalista mediaa tätä(kin) kautta. Sivustoa on käyty vilkaisemassa kuukausittain reilut 100 kertaa ja vaikka luvussa olisi hakurobottejakin, niin kyllä siellä liikkuu myös kavereita. Minä jään odottelemaan juuri Sinun ajatuksiasi! 

”Kovalevyt aalloilla”

Kun sain oheisella otsikolla olevan kutsun maalikuun alkupäivien aikana, herätti tämä mielikuvia entisajan kovalevystä. Nämä kovalevyt olivat käsin kosketeltavaa rakennusmateriaalia, joita naulattiin seiniin. Kyseinen materiaali, jos halusi siitä tiukkamuotoisen, kasteltiin vedellä ennen seinään ”plätkimistä”.  Kuivuttuaan seinällä se oli kuin pinkopahvi – tiukka ja suora. Tosin ei kostuttaminen ollut aina tarpeellista.

Myöhemmin kovalevy nimitystä alettiin käyttämään tietokoneessa, viisaammat kuin minä, tietävät varmasti mistä tällainen käytäntö. Nämä ”lerput”, ”korput” ja  ”kovalevyt” ovat niitä, joihin on saatu ahdettua paljon tietoa talteen. Sitä minäkin varmasti tietämättäni käytän hyväksi, olen siis hyväksikäyttäjä – tietämättäni.

Paineeton kovalevytempaus!

Tässä tapauksessa kysymyksessä on kohonneesta verenpaineesta, joka on niin monen riesana, ja niin moni tämän riesan takia menettää työkykynsä, henkensä. Aivot on meidän ihmisten niin sanottu kovalevy, josta on pidettävä huolta. Yksi huolenpidon seurantakeino on mitata säännöllisin väliajoin verenpaineemme.

Päätimme Salon AVH-kerhon puitteissa osallistua tähän ”paineeton kovalevy” -kampanjaan. Aloitteen tekijänä oli Aivoliitto, johonka kuuluu useampia neurologisia rekisteröityjä yhdistyksiä. Turun yhdistys, jonka siipien suojassa toimimme, kuuluu myös Aivoliittoon.

Lokakuun 28. ja 29. päivänä olimme monien vaiheiden jälkeen valmiita toimimaan salolaisten hyväksi. Varsinaisen mittauksen suorittamiseen tarvittiin ammattilaisia luotettavan tiedon ja taidon takia.  Oli myös kerrottava ja ohjattava asiakas jatkotoimenpiteisiin, jos syytä ilmaantui.

Tässä varsinaisessa työssä suorittajina olivat Ammatti-korkeakoulun sairaanhoito-oppilaat sekä eläkeikään päässet sairaanhoitajat. Heille kiitokset tuhannet!

Mittauspisteitä oli meidän hoidossamme kuusi, ”kilpailimme” koko maata vastaan eli toisia yhdistyksiä ja kerhoja. Aivoliitto oli julistanut leikkimielisen kilpailun vakavasta asiasta.

Kyllä nyt hymyilyttää. Olemme me niin hyviä, niin hyviä, että miltei naurattaa, saimme organisoitua tehtävän mallikkaasti. Oli siinä matkan varrella probleemijakin, ei voinut sanoa nou problem, nou problem. Esimerkiksi liiton lähettämät aineistot olivat mennä takaisin. Ilmoitus postista ei tavoittanut meitä, se vain hukkui ns. sattuneesta syystä. Kesälomat koululla eli Amiksessa, vähän hermostutti – entä jos emme saakaan oppilaita suorittamaan mittauksia! Järjestyi sekin kuitenkin riittävän ajoissa.

Innoissani tätä kirjoittaessani minun piti kertoa, että olimme koko maan paras verenpainemittauksien suorittaja. Olimme voittajia!

Eräs suurkaupungin osallistuja lausui. ”Kyllä nyt hävettää”!  Kolmoseksi ja kakkoseksi tulleet olivat oikein voittaja-ainesta, he olivat Itä-Suomesta, kolmentuhannen asukkaan kunnista.   Toiseksi tulleen vertailuluku oli 203 mittausta – meidän 496 mittausta vastaan. Kyseessähän kuitenkin oli leikkisä kilpailu.

Opintojen Äiti – kovalevyt aalloilla?

Saimme Aivoliiton taholta kutsun osallistua m/s Viking Grace aluksen risteilylle, kertaamaan mitä tiedämme siitä mitkä seikat ovat tärkeitä huomioida, jos saame aivoverenkiertohäiriön. Ennenkaikkea, mitkä ovat niitä havaittavissa olevia merkkejä kun kohtaus  ilmenee.

7.4. saimme aiheeseen liittyen erinomaisen tietopaketin Turun Hotelli Seaportin tiloissa. Luento aloitettiin aiheella ”Ajankohtaista aivoverenkiertohäiriöiden hoidossa”. Luennoitsijana Aivoliiton ylilääkäri, neurologian professori Risto O. Roine. Luennosta pitäisi tulla kirjallinen esitys. Koetan muistella mitä Roine kertoi.

Ensinnä oireiden tunnistaminen, eli jos näitä oireita ja tuntemuksia havaitaan niin heti lääkäriin – asiantuntijoiden luokse. Mikäli Sinä olet tapauksen silminnäkijänä läsnä, seuraa oireita – ja mieluimmin kirjaa ne paperille terveydenhoitohenkilöstölle tiedoksi. Sillä saattaa olla ratkaiseva merkitys hoidon aloittamiselle. Siis

· jos silmästä häipyy näkö, tulee kalvo silmän eteen. Vaikka tämä ilmiö häipyisikin, niin silti kiireesti lääkäriin.

· jos raajat puutuvat, jalat ja/tai kädet puutuvat, voimat häipyvät, esineet tippuvat käsistä.
Heti lääkäriin.

· jos kasvolihakset halvautuvat – suusta tulee toispuolinen. Heti lääkäriin.

· jos potilaan puheesta ei saa mitään selvää ja muutenkin hän on sekava. Aika usein potilas jumittuu tekemää sitä samaa tehtävää esim.
tiskaa yhä uudestaan samaa astiaa.

· jos potilas ei tiedä missä on.

Lääkärin mukaan rytmihäiriö on vaarallinen. Se saattaa mennä hetkessä ohi, mutta on herkkä uusimaan. Samoin hän kehotti hankkimaan sellaisen verenpainemittarin joka tunnistaa rytmihäiriön. Sellainenhan vaikuttaa myös aivojen toimintaan.

En puutu niihin nykyaikaisiin hoitomenetelmiin, luennon mukaan mitä nopeammin potilas pääsee hoitoon, niin sitä pienemmillä vaurioilla päästään. Verenkiertohäiriö ei katso myöskään ikää, mutta kun verenpainelukemat ovat hyvät 120/70 niin voit välttyä 240 000 joukkoon liittymistä.

Varsinainen risteily oli työn kattama, mutta pääsääntöisesti siellä pohdittiin jo sairastuneiden vertaistuesta, elintavoista eli mitenkä AVH- järjestöt voivat toimia. Paljon olisi pohtimista tästä ihmisen osa-alueesta, mitenkä toimit, kuinka tärkeä on tämä niin sanottu kovalevy tuolla päässä. Ja kuinka sitä huollat.

Aivoja kuulemma kannattaa käyttää. Esimerkiksi voi pohtia pihakoivun korkeutta, voiko sen mitata pystyssä. Sen arvioinnin tuloksena olisi kuitenkin korkeus, eli oikea tulos, jota kysyttiin.  Jos  koivun kaataa, niin eikös silloin mitattaessa selviä sen pituus ja korkeus jää epäselväksi, luulisin.

Kommentoikaa, korjatkaa, täydentäkää tätä kertomustani, pyydän. Tekstilläni kun on tapana poukkoilla ja kertoa asian vierestä. Kas kun en ole missään asiassa expertti. Silti monessa mukana.

Niilo

Maaliskuu ja kissaeläin

                                     Viikko kissanhoitoa

Eipä tiennyt uroskissa millaiseen komentoon joutuu kun minut pyydettiin pitämään viikko siitä huolta.

 Olen kyllä toiminut ennenkin ko. kissan hoitajana, joten tavat olisivat pitäneet olla tiedossa.

Aluksi kissa tutustui minuun aivan kuin ensi kertaa tavattaisiin, kuvitteli siitä varmaan olevan jotain etuja, mutta erehtyi minun suhteeni.

Pari päivää meni jotenkuten vaikka tarjottua ruokaa ei syötykään kaikkea, minut on ainakin kasvatettu siten että lautanen pitää syödä tyhjäksi ennen kuin saa uutta ruokaa, sitä kasvatusoppia koetin toteuttaa myös kissaan, melko huonolla tuloksella.

Ihmeesti se viihtyi ulkona eikä meinannut tulla sisälle lainkaan, syykin selvisi, siellä odotti morsian, joka oli jo pari päivää mourunnut sulhoa odotellen, onhan karkausvuosi. Sitä en tiedä tuleeko jälkeläisiä, morsian kyllä oli hävinnyt pihasta. (Se on kuitenkin jo varmaa, että sen enempää setää, tätiä taikka enoa minusta ei tule!)

Kolmannen päivän jälkeen kissa rupesi kokeilemaan rajojaan. Tiesi varmaan, että siitä voi joutua pihalle, mutta otti riskin, joutuikin pihalle kun tuli yöllä herättelemään sekä mankumaan ruokaa.

         

Ulkona ei ollut kuin muutama aste pakkasta, joten pienen ajan sai olla ulkosalla ja miettiä tekosia.

Loppu aika menikin sitten omaa rataa, kissa teki mitä tykkäsi ja tuli ja meni miten huvitti, enkä minä voinut mitään.

Kävin siellä uudelleen vierailulla tässä päivänä muutamana, mitään traumoja ei näkynyt olleen jäänyt, koska kissa tuli ovella vastaan tehden tuttavuutta entiseen malliin - ja palasi unilaatikkoonsa...

   JuPe

Hei Karjalasta minä Hellini sain!

Tämän otsikon alla pyrin kertomaan, niin kuin minä olen tarinani tapahtumat ymmärtänyt ja kokenut.

Alkuaan varsinaisesta tarinan kohteesta en tietenkään tiennyt mitään, olinhan vasta viisivuotias, kun Suomen kohtaloa alettiin asein ratkomaan. 

Muistan kuitenkin hyvin, kun isäni sai kutsun sinne jonnekin. Yleinen liikekannalle pano oli annettu. Poliisit, suojeluskuntalaiset olivat tuon YH-viestin tuojia. Muistan kuinka äitimme lyyhistyi lattialle parkumaan käskyn luettuaan. Isä oli kotona ja lähdössä valamaan ammeita Högforsin tehtaalle. Hän oli iltapäivävuorolainen, eli työt alkoivat klo 13.00.

Jäi mieleen isän lohdutus äidille: ”ei se sota lopu ellen mää sinne lähre”. Muistan myös sen kun hänet kotiutettiin. Silloin hän rehvasteli, ”enks mää sitä silloi sanonu, ettei se sota ilman häntä lopu”. Siltä ajalta passi kertoo hänen sodassa palvelleen konekiväärikomppaniassa ammustenkantaja. Mainittakoon, että varusmiespalvelu oli siihen aikaan kaksi vuotta.

Tuleva vaimoni ja hänen perheensä

Jonkin verran on kiistelty olivatko 1939 rajan pinnassa asuvat karjalaiset sotapakolaisia? Minun mielestäni ainakin pakolaisia, mutta myös evakkoja ja siirtolaisia, kaikki nämä merkit täyttyvät heidän kohtalossaan.

Tämän tulevan vaimoni kotona, ennen sodan syttymistä, oli majoitettu 22 sotilasta. Heidän kertausharjoitustehtävä oli valmistaa Heinjoen pitäjään Kopralan kylän reunamille tankkiesteitä. Sitä en tiedä mistäpäin Suomea sotilaat olivat kotoisin, saattoivat hyvinkin olla vaikkapa ”Turust”.

Neuvotteluja sodanuhan vuoksi käytiin. Neuvotteluosapuolet eivät antaneet periksi tuumaakaan. Varmaankin isompi neuvottelupuoli katsoi, että ellei sovinnolla, niin sitten väkisin, tulokset ovat kaikkien tiedossa. Sanoisin, että molemmin puolin kävi säälittävän surkeasti.

Lähetti Kivennavalle

Tulevassa ”anoppilasta” yksi sotilaista oli saanut komennuksen Kivennavalle lähetiksi. Mainilan laukausten jälkeen hän joutuikin tehtävään, joka ylempää määrättynä ei varmaankaan ollut mieluinen, päinvastoin. Ei ole tullut kartalta katsottua, kuinka pitkän matkan sotilas joutui kulkemaan.  Sen tiedän, että Kopralan kylä rajoittuu Äyräpään järveen, jonka ruovikosta appiukkoni niitti elukoille rehua.

Homma kävi ”kopukalla” seisten kuulemma parhaiten. Olin kyllä siitä kopukka-sanasta ihmeissäni, luulisi hevosella ratsastaen ja vielä seisten,   niittotyön olevan hyvinkin hankalaa. Minun kopukkani on kaakki tai hevonen, karjalan äidinkielessä se on lautta.

Lähetin käsky, määräys!

”Teillä on aikaa yksi tunti lähteä kotoanne, vihollinen, ”ryssä”, on hyökännyt, sota on syttynyt. Mukaan otatte vain mitä kantaen pystytte kuljettamaan”. Tähän tapaan luultavasti käsky sotaa pakoon kävi.

Varmaankin pitäjän, Heinjoen, lähin viranomainen oli nimismies ja hänen adjutantteinaan oli Suojeluskunnan miehistö eli kylien vanhemmat miehet tiesivät mitenkä piti toimia.

Vain tunti aikaa ja sitten piti kotoaan lähteä. Millä tavalla varustettuna tulevaa koitosta ajatellen. Tulevalla anopillani oli huoli seitsemästä lapsesta, tosin vanhin miltei aikuisten kirjoissa 16 v. (seuraavat 12, 10, 8, 5, 3, ja 1 vuotta). Muistaakseni Räisälän asema,  oli kohde, johonka kokoonnuttiin.  Siellä pakolaiset ja heidän karjansa lastattiin junaan. Päivämäärää ei ole tiedossani, koska evakkoretki alkoi. Tässä vaiheessa varmaankin voi jo puhua evakko- termillä. Räisälän asemalle oli Kopralan kylästä noin 10 km.

Tulevan vaimoni ja monen muun heinjokelaisen matkanteko päättyi  Itämeren yhden rannikkokauppalan ja myöskin merenkulun, aika vilkkaankin sellaisen, tuntumaan. Tämän kohdepitäjän lähin kauppalan nimi oli Salo.  Itse kohde oli Perniön silloinen alkoholistiparantola Särkisalossa. Siinä vaiheessa parantola oli tyhjillään. Hoidettavat olivat saaneet kutsun sotatoimiin.

Lehmät, jotka oli lastattu junaan, niiden päämäärä päättyi pohjanmaalle. Myöhemmin lehmät huutokaupattiin ja tuotto tuli vaimoni perheelle.

Toisen asteen mustalaiset, sellainen tunne tuli evakkoon lähteneille. Aina kun kohtelu ei ollut mukavaa.  Varmasti matkan varrella erilaiset avustusjärjestöt tekivät parhaansa auttaessaan sotapakolaisia. Martat, lotat, suojeluskuntalaiset, mielestäni panostivat tähän toimintaan, apua annettiin ja sitä tarvittiin.

Itselläni on selkeä kuva sotatalven ilmoista, lunta ja pakkasta oli yli oman tarpeen. Vilu siinä tuli kodin omaavillekin, vesi jäätyi ämpäriin, omenapuut vei pakkanen. (Meillä säästyttiin siltä vahingolta, metsän reuna ja vähän ylempi maasto). Ikkunat ei saanut olla kaksi lasisia, tuplat oli varastoitava pommituksen pelon takia. Paineaalto olisi rikkonut molemmat lasit, millä korjaaminen olisi onnistunut? Oli pakkasesta hyötyäkin – vihollisen sanottiin kärsivän vielä enemmän.  Tupailloissa naiset kutoivat lämpimiä villavaatteita sotilaille ja omilleen.

Tämän talvisotakahinan evakot, he saivat kuulla monenlaista puhetta. Aivan outoa ei ollut vihapuhe, joka on tämän päivän  määritelmä, kun halutaan loukata kärsineen osapuolen mielenrauhaa. Siihen aikaan olin vielä lapsi, enkä henkilökohtaisesti ymmärtänyt juuri mitään evakkojen kohtelusta. Ilmeisesti varsin yleisiä oli syytökset; mitäs tulitte tänne, olisitte pysyneet siellä mistä tulittekin. Ei ollut mikään ihme, että karjalan väestö halusi takaisin kotiin, Karjalaan. Heitä odotti uudisrakentaminen ja tietenkin siinä oheessa tilapäismajoitus. Kodit oli poltettu, mutta sinne oli halu kuitenkin kova.

Tämän, Helli-tyttö Karjalasta, perheellä kävi tuuri. 1800 luvulla rakennettu talo, johonka mainitsemani puolijoukkue oli majoitettu, oli säästynyt sodan tuholta. Sen sijaan maakuoppaan piilotetut tavarat olivat tuhoutuneet. Hellin siskot kävivät tutustumassa syntymäkotiseudullaan. Yllätys oli suuri, kun koti oli pystyssä. Katto oli paikattu pellillä ja huopakatteella. Siellä tämä seisoa törröttää vieläkin.  Helli ei halunnut palauttaa mieliin ikäviä muistoja, hän halusi muistella niitä lämpimiä, rakkaita muistoja kodistaan, jonka nurkalla oli iso rapakivi. Siinä oli mukava leikkiä serkkunsa Leon kanssa. Serkuksilla ikäero oli pari kuukautta. Ämmä, eli isän äiti, oli hänen turvansa.  Mummosta hän kylläkin puhui, mutta isoisä oli äijä.

Kirjoittelin tämän jutun kuulemani erään naisen kertomuksen kotitanhuviltaan. Samalla tuli aihe nykyisestä sotapakolaiskeskustelusta, siitäkin ollaan montaa mieltä. Rasismi on mielestäni ääneen sanottuna ja varsinkin väkivaltaisilla teoilla erittäin tuomittavaa. Uusi koti, toisten nurkissa, rassasi sotaa pakoon lähteneitä eniten, mutta myöskin turvapaikan antajia.

Vähän nenänvartta pitkin katsottuna näky ei ollut mitenkään mieltä ylentävää. Evakon ”matkalaukut”, eivät takuulla muistuttaneet tämän päivän turistipakaaseja, reput, nyytit, olivat evakon varustuksia.  Muuta ei saanut ottaa matkalle mukaan kuin ihan välttämättömät tarvikkeet. Mihin laitat matkaeväät, lasten ja omat vaateparret, siinä hätääntyneillä ”matkalaisilla” oli tarpeeksi pulmaa. Siihen kun sai silloin tällöin kielteistä kritiikkiä mausteeksi, siinä varmasti oli kestämistä. Onneksi suurimmaksi osaksi oli vastaanottajat ymmärtäväisiä, talkoohenkeä löytyi ja ystäviä tuli puolin ja toisin ajan saatossa.

Syöpäläisetkään eivät olleet evakkojen keskuudessa mitenkään outoja. Pesutilat olivat mitä olivat, vaihtovaatteetkin olemattomat. Lieneekö valtaväestölläkään ihan puhtaat ”jauhot” pussissa siihen aikaan. Myöhemmin, kun sotatila jatkui, oltiin hyvin valppaana täällä ”kotirintamalla”. Ainakin kirppuja ja täitä vastaan ”taisteltiin”. Milloin Täystuho-myrkky tuli markkinoille?

Tietysti sen aikaiset  sotapakolaiset olivat omaa kansaa, evakuoituja sodan jaloista turvaan, mutta silloinkin oli paljon rasistisia piirteitä täällä rintamailla. Varmasti kesti oman aikansa tottua evakuointiin puolin ja toisin. Ensimmäinen evakkoreissu päättyi useassa tapauksessa paluumuuttoon, niin myös tulevan vaimoni perhe lähti kotiin takaisin, rakentamaan uutta tulevaisuutta. Kylään tulijoitakin oli tiedossa, mutta toisin kävi, tulijoilla olikin pahat mielessä, kuten hyvin tiedämme.

Karjalanpiirakan leipojat, hevosmiehet, peränpitäjät, maanviljelijät, pientilalliset, ilonpitäjät, taskuillaan käenkantajat, sahanomistajat, kartanon hallitsijat, myllynomistajat jne.  joutuivat toistamaan pakomatkansa.  Näistä evakoista tuli siirtolaisia. Siihen aikaan Suomen pääasiallinen elinkeino oli maatalous. Näille ihmisille oli järjestettävä uudet työpaikat, uudet tilat, joita viljellä. Siinä oli jälleen kantasuomalaisilla kateuden aihetta. Ilmaiseksi ei anneta, oli sen ajan henki. Eikä todellisuudessa tarvinnut antaakaan, korvaus luovuttajalle maksettiin.

Sovussa on asuttu kartanon omistajien (= pihamaa…) kanssa. Karjalasta käet vähenivät samalla kun he lähtivät sodan jaloista, käet taskussa (= kädet taskussa).  

Kymiyhtiön maatila Vihdissä asutettiin siirtolaisilla. Asutustilallisten piirustusten mukaan rakennettiin uutta ”Heinjokea” Karkkilan liepeille. Minutkin kelpuutettiin myöhemmin heidän joukkoonsa. Monta ”fällypäivää” tein ilolla useaana kesänä. Mikäs oli tehdessä niin tyttöisessä talossa, niitä ”fällypäiviä”, talon vävynä. Tyttäriä oli kuusi ja heillä jokaisella oli kolme veljeä. Karjalan iloista murretta kuulin ja piirakoihin totuin. Anoppi lupasi valmistaa minulle kauravelliä, hapantuote kuulemma.  Tähän päivään asti en ole sitä saanut, onko vellintekotaitoisia enää olemassa? ”Fällypäivä” on isäni mukaan työpäivä, jonka mies joutuu tekemään mennessään naimisiin talon tyttären kanssa. Kesälomilla niitä päiviä tuli tehtyä.  Maalasin muun muassa heidän talonsa.  Muistan vuoden 1962, jolloin sadon suhteen oli katovuosi. Jokapäiväinen sade oli kiusana. Silloin kuivatuskustannukset olivat isommat kuin viljasta saatu hinta. Oli puimurin säkkimiehenä, pomppaan puettuna hanskat kädessä, pipo päässä ja kuitenkin oli kylmä. Siinä se lauantai iltamyöhään meni, sunnuntaina jatkettiin hommia, ”fällypäivää”.  Kuinka monella on tiedossa tällainen päivä. Edes poikani ei tällaisesta päivästä ole tietoinen, luulisin ainakin. Kyllä hän niitä joka kesä on tehnyt ja talvellakin. Pitää sitä anoppia auttaa!

Tällaisen jutun pakolaisasian sekä kuulemani tarinan  innoittamana sain tehtyä. Toivottavasti nykyistä ”pakolais”asiaa tulee tarkasteltua, myös tältä kantilta.  Varmaankin pakoon on lähdetty monesta syystä, mutta suurin syy on sota. Sodat on kamala asia, toivottavasti vältymme siltä. Toisen maailmansodan jälkeen on ollut peräti viisi rauhan päivää maailmassa.  Mieti sitä!

Tapani mukaan poukkoilin asiasta toiseen, mutta koeta pysyä mukana!

Niilo

Maailmanmatkalla Tsekin pääkaupungissa

       Praha 2

   Nyt kun vielä muistan, ja pakkasten jälkeen sulattelin muistojani, niin kävimmehän me matkassa mukana olleiden leidien kanssa syömässä paikallista herkkua ”rullapullaa”, saattaa olla pullataikinasta valmistettu rull,a joka kypsennetään avotulella, päälle tulee vielä sokerikuorrutus, hyvää on. Vasta tämän jälkeen kävimme nauttimassa lämpimät punaviinit yömyssyksi.

Aamiaisen jälkeen kokoonnuimme lähteäksemme porukalla ja kävellen adventtikonserttiin, joka pidettiin Prahan kansallisteatterissa, vanha hieno rakennus, ja kuten Euroopassa yleensä tallaisissa saleissa on monta kerrosta, mekin jouduimme melko korkealle ja ihan etureunaan, hieman aluksi oli korkeanpaikan kammoa ilmassa.

Konsertti alkoi kansallisteatterin orkesterin jäsenten paikoilleen tulolla, he esittivät yhden kappaleen, jonka jälkeen tuli myös nuorisokuoro. Mielestäni he esittivät taidokkaasti kappaleet vaikka sanoista en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, lopuksi nuorisokuoroon liittyi pari aikuisten kuoroa, kaikki yhdessä he esittivät muutaman kappaleen. Aplodit vaativat lisää, joten encorena he (todennäköisesti) esittivät kansallislaulun. Konsertti oli mielestäni nappisuoritus, ja mikä ihmeellisintä kaikki olivat pukeutuneet viimeisen päälle; tytöillä hameet ja pojilla puku, myös minun pukeutumiseni hyväksyttiin. Konsertti kesti kaksi tuntia ja oli koko rahan arvoinen.

Päivä olikin sitten vapaa, joten saimme shoppailla tai levätä, minä tein molempia.

Yhteistä iltaa vietimme jazz-risteilyllä, jonka aikana söimme hyvin ja kuuntelimme musiikkiesitystä. Ryhmämme joutui kahteen eri pöytään, joten kaikkea mitä Pekka opas kertoi en kuullut. Minä pääsin pöytään, jossa olivat ryhmämme leidit, varmaankin hyvä, sillä he pitivät huolen, että käyttäydyin kunnolla. Lupasin takaisintulomatkalla ostaa kuumaa viiniä torilta, mutta tori olikin suljettu siltä päivältä. Minun kannaltani hyvä asia, sillä kun tieto levisi, että olisi ilmaista viiniä saatavana, kavereita riitti…

Matkan viimeisenä päivänä matkasimme ulkomaille – Saksaan! Bussilla kuljetti meitä todellista maisemareittiä, ensimmäinen pysähdys oli Terezinin linnoitus ja Gestapon keskitysleiri. Tämä on se leiri, joka esiteltiin Punaiselle Ristille sodan aikana, kun tuli epäilys, että leireillä on epäinhimilliset olot. Täällä näytettiin kaikki parhaat puolet, ja Punainen Risti uskoi, sodan jälkeenhän kuitenkin sitten todellisuus tuli julki.

Siitä erikoinen paikka, että viereisellä hautausmaalla on kristittyjen risti ja juutalaisten tähti (kyllä ne molemmat kuvassa ovat):

  

Tästä eteenpäin matkasimme Elbe-joenvartta pohjoiseen, vuoristoaluetta kutsutaan Tsekin ja Saksan Sveitsiksi, eikä syyttä. Maisemat ovat todella upeat.

Dresdenissä ruokailimme paikallisessa pubissa, jonka oppaamme Pekka oli todennut hyväksi. Paikan nimi jäi minulta huomaamatta, mutta hyvä se oli.

Vaikka olenkin joskus sanonut, että kirkot kierretään ulkoa, niin nyt tein poikkeuksen. Dresden pommitettiin sodan loppuvaiheessa täysin, vanha keskusta on rakennettu uudelleen entiseen malliin, Frauenkirche, johon tutustuin oli vieläkin kesken. Joulutorilta ostin kuumaa viiniä mukissa, sen tuotoilla kirkkoa restauroidaan.

Sitten takaisin Prahan lentokentälle, josta kotimatka alkaa. Ainakaan minusta ei ole mukavaa, kun läpivalaisun jälkeen pankkikortti ei toiminut enää, eikä toimi edelleenkään. Sain kyllä uuden kortin, siinäkin tuntuu olevan jotain häikkää.

Saavuttuamme Helsinki-Vantaan-kentälle kommellukseni alkaa. Koneen tyhjennettyä kävin mielestäni pikaisesti WC:ssä, eikös sillä aikaa kaikki olivat hävinneet jonnekin, minä nokkelana menin vanhasta tottumuksesta saapuvien lentojen 2 matkatavara nauhalle, eikä minulle tullut edes mieleeni, että siellä voisi olla toinenkin paikka, johon tietysti meidän matkalaukut olivat tulleet. Noin 45 min. odoteltuani kävin kysymässä missähän laukkuni voisi olla, neuvoksi sain, että toisessa paikassa, ja siellähän se oli.

Velimies ihmetteli toilailujani, kun oli nähnyt minun pippaloivan pitkin lentoaseman käytäviä edes takaisin.

Meidän matkalaisten piti kokoontua vielä heittämään jäähyväiset, mutta koska minä olin kuulemma häipynyt kaikki muutkin menivät menojaan.

Kotiin pääsin vasta pitkällä seuraavaa päivää, olin väsynyt mutta tyytyväinen matkaan, taas tuli yksi kohde, johon pitää palata.

JUPE 

Maailmanmatkalla Tsekin pääkaupungissa Prahassa.

Kun keväällä varasin matkan, lähinnä nähdäkseni eurooppalaista joulua, en tiennyt siinä vaiheessa kuinka raskas kesästä ja syksystä tulee.

                                Praha 1

Meitä saapui Helsinki-Vantaan lentokentälle 14 hengen porukka lehden lukijamatkalaisia, kaikki jonkin verran matkustelleita, mutta Prahan jouluvalmistelut näkemättä.

Tällä kertaa menin kentälle linja-autolla. Paras valinta kun ei tarvitse jättää autoa vieraaseen paikkaan ja lisäksi linja-auto menee aivan kentälle saakka.

Ihan kohtuullisen aamiaisen jälkeen pääsimme lentokoneeseen, lento kesti 2,5 tuntia, kone oli aivan täysi. Olin varmaankin ihan rento koska nukuin lähes koko matkan, mitä nyt tarjotut kahvit join.

Prahaan saavuimme puolenpäivän aikaan, siellä meitä oli vastassa paikallisopas Pekka. Koska vatsakin jo alkoi ilmoitella olemassaolostaan hän ohjaili meidät syömään ennen hotelliin asettumistamme. Tietysti pääsimme maistamaan tsekkiläistä olutta, joka on Tsekeille pyhä asia.

Lounastimme Strahovin panimoravintolassa, jonka jälkeen teimme lyhyen kävelyn linna-alueella, sitten olikin majoittuminen hotelliin. Pääsimme keskelle Prahan keskustaa Ramada hotelliin ja tietysti sain oman huoneen.

Päikkäreiden jälkeen oli omaa aikaa, joten lähdin tutustumaan menoon, toisista matkalaisista en nähnyt vilaustakaan, mutta paikalliset laitapuolen kulkijat koettivat tehdä tuttavuutta.

Eräälle koetin selittää etten ole liikkuva sosiaalitoimisto, epäselväksi jäi ymmärsikö hän, mutta ainakin ymmärsi poistua tieltäni. Kävin myös nauttimassa kuumaa punaviiniä (on kuulemma paikallinen tapa) ja tämän jälkeen olikin mukava palata hotellille ja aloittaa yöpuulle siirtyminen. 

Aikaero ei ollut kuin tunti, joten se meni yhdessä yössä ohi. Aamiaisella olin kuitenkin joka aamu ensimmäinen (mitä sitä nyt ahneista sanotaan), vietin aikaa aamupalalla runsaasti, koska lounas tarjoiltiin vasta iltapäivällä.

Pekka-opas tuli siinä 10 aikoihin, pienoisbussikierros kaupungin eri osissa alkoi, kuski sai ohjeet Pekalta ja niin mentiin ristiin rastiin vanhaa ja uutta Prahaa, välillä toki jaloittelimme hieman.

Käyttäytymisohjeitakin kyselimme, ryhmäläiset taisivat luulla että olen pohjaton oluen ystävä kun tiedustelin saako olutta ilman ruokailupakkoa, se hieman huvitti opastamme Pekkaa, mutta kertoi Tsekieissä olevan eri käytäntö kuin Suomessa, eli olutta saa ilman ruokailupakkoa.

Vaikka prahalaiset eivät olekaan mitenkään uskonnollisia, kirkossa käydään häissä, hautajaisissa ja jouluna. Erään kirkon (Betlem) alakerrassa oli seiminäyttely jossa tutustuimme eri tavalla toteutettuihin jouluseimiin, minulle jäivät mieleen koneellistetut seimet, lähinnä taidokkaiden tekotapojen takia.

Lounaan nautimme panimoravintola Novometsky Pivovar -Uudenkaupungin Panimo. Tsekkiläiseen tapaan lounas oli runsan ja kyytipojaksi saimme tumman ja vaalean oluen, jotka oli valmistettu paikan omassa panimossa.

Päiväretken jälkeen palasimme hotellille, minä ja matkanjohtaja Merja halusimme lähteä tutustumaan ns. ”mustaan teatteriin”. Tämä on teatterimuoto jota esitetään pimeässä tilassa ja vain näyttelijöihin kohdistetaan valo, esitykset tapahtuvat pantomiimin  keinoin (ei sanoja), mennessä minä toimin oppaana ja Merja meinasi jo hermostua kun aika meni tiukalle. Hänen epäiltyään missä teatteri on vastasin, että kulman takana ja siinähän se oli. Parin tunnin esityksen jälkeen etsimme vielä reitin valmiiksi seuraavan aamun konserttitaloon. Esitys oli mielestäni tutustumisen arvoinen.

Paluumatkalla hotelliin kävimme nauttimassa lämpimät punaviinit yömyssyksi.

  JUPE

Lisää on tulossa, matkamme kesti vielä pari päivää, mutta se odottamanne kommellus tapahtui vasta Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja kellepäs muulle kuin minulle. Palaillaan siis...