Hei Karjalasta minä Hellini sain!

Tämän otsikon alla pyrin kertomaan, niin kuin minä olen tarinani tapahtumat ymmärtänyt ja kokenut.

Alkuaan varsinaisesta tarinan kohteesta en tietenkään tiennyt mitään, olinhan vasta viisivuotias, kun Suomen kohtaloa alettiin asein ratkomaan. 

Muistan kuitenkin hyvin, kun isäni sai kutsun sinne jonnekin. Yleinen liikekannalle pano oli annettu. Poliisit, suojeluskuntalaiset olivat tuon YH-viestin tuojia. Muistan kuinka äitimme lyyhistyi lattialle parkumaan käskyn luettuaan. Isä oli kotona ja lähdössä valamaan ammeita Högforsin tehtaalle. Hän oli iltapäivävuorolainen, eli työt alkoivat klo 13.00.

Jäi mieleen isän lohdutus äidille: ”ei se sota lopu ellen mää sinne lähre”. Muistan myös sen kun hänet kotiutettiin. Silloin hän rehvasteli, ”enks mää sitä silloi sanonu, ettei se sota ilman häntä lopu”. Siltä ajalta passi kertoo hänen sodassa palvelleen konekiväärikomppaniassa ammustenkantaja. Mainittakoon, että varusmiespalvelu oli siihen aikaan kaksi vuotta.

Tuleva vaimoni ja hänen perheensä

Jonkin verran on kiistelty olivatko 1939 rajan pinnassa asuvat karjalaiset sotapakolaisia? Minun mielestäni ainakin pakolaisia, mutta myös evakkoja ja siirtolaisia, kaikki nämä merkit täyttyvät heidän kohtalossaan.

Tämän tulevan vaimoni kotona, ennen sodan syttymistä, oli majoitettu 22 sotilasta. Heidän kertausharjoitustehtävä oli valmistaa Heinjoen pitäjään Kopralan kylän reunamille tankkiesteitä. Sitä en tiedä mistäpäin Suomea sotilaat olivat kotoisin, saattoivat hyvinkin olla vaikkapa ”Turust”.

Neuvotteluja sodanuhan vuoksi käytiin. Neuvotteluosapuolet eivät antaneet periksi tuumaakaan. Varmaankin isompi neuvottelupuoli katsoi, että ellei sovinnolla, niin sitten väkisin, tulokset ovat kaikkien tiedossa. Sanoisin, että molemmin puolin kävi säälittävän surkeasti.

Lähetti Kivennavalle

Tulevassa ”anoppilasta” yksi sotilaista oli saanut komennuksen Kivennavalle lähetiksi. Mainilan laukausten jälkeen hän joutuikin tehtävään, joka ylempää määrättynä ei varmaankaan ollut mieluinen, päinvastoin. Ei ole tullut kartalta katsottua, kuinka pitkän matkan sotilas joutui kulkemaan.  Sen tiedän, että Kopralan kylä rajoittuu Äyräpään järveen, jonka ruovikosta appiukkoni niitti elukoille rehua.

Homma kävi ”kopukalla” seisten kuulemma parhaiten. Olin kyllä siitä kopukka-sanasta ihmeissäni, luulisi hevosella ratsastaen ja vielä seisten,   niittotyön olevan hyvinkin hankalaa. Minun kopukkani on kaakki tai hevonen, karjalan äidinkielessä se on lautta.

Lähetin käsky, määräys!

”Teillä on aikaa yksi tunti lähteä kotoanne, vihollinen, ”ryssä”, on hyökännyt, sota on syttynyt. Mukaan otatte vain mitä kantaen pystytte kuljettamaan”. Tähän tapaan luultavasti käsky sotaa pakoon kävi.

Varmaankin pitäjän, Heinjoen, lähin viranomainen oli nimismies ja hänen adjutantteinaan oli Suojeluskunnan miehistö eli kylien vanhemmat miehet tiesivät mitenkä piti toimia.

Vain tunti aikaa ja sitten piti kotoaan lähteä. Millä tavalla varustettuna tulevaa koitosta ajatellen. Tulevalla anopillani oli huoli seitsemästä lapsesta, tosin vanhin miltei aikuisten kirjoissa 16 v. (seuraavat 12, 10, 8, 5, 3, ja 1 vuotta). Muistaakseni Räisälän asema,  oli kohde, johonka kokoonnuttiin.  Siellä pakolaiset ja heidän karjansa lastattiin junaan. Päivämäärää ei ole tiedossani, koska evakkoretki alkoi. Tässä vaiheessa varmaankin voi jo puhua evakko- termillä. Räisälän asemalle oli Kopralan kylästä noin 10 km.

Tulevan vaimoni ja monen muun heinjokelaisen matkanteko päättyi  Itämeren yhden rannikkokauppalan ja myöskin merenkulun, aika vilkkaankin sellaisen, tuntumaan. Tämän kohdepitäjän lähin kauppalan nimi oli Salo.  Itse kohde oli Perniön silloinen alkoholistiparantola Särkisalossa. Siinä vaiheessa parantola oli tyhjillään. Hoidettavat olivat saaneet kutsun sotatoimiin.

Lehmät, jotka oli lastattu junaan, niiden päämäärä päättyi pohjanmaalle. Myöhemmin lehmät huutokaupattiin ja tuotto tuli vaimoni perheelle.

Toisen asteen mustalaiset, sellainen tunne tuli evakkoon lähteneille. Aina kun kohtelu ei ollut mukavaa.  Varmasti matkan varrella erilaiset avustusjärjestöt tekivät parhaansa auttaessaan sotapakolaisia. Martat, lotat, suojeluskuntalaiset, mielestäni panostivat tähän toimintaan, apua annettiin ja sitä tarvittiin.

Itselläni on selkeä kuva sotatalven ilmoista, lunta ja pakkasta oli yli oman tarpeen. Vilu siinä tuli kodin omaavillekin, vesi jäätyi ämpäriin, omenapuut vei pakkanen. (Meillä säästyttiin siltä vahingolta, metsän reuna ja vähän ylempi maasto). Ikkunat ei saanut olla kaksi lasisia, tuplat oli varastoitava pommituksen pelon takia. Paineaalto olisi rikkonut molemmat lasit, millä korjaaminen olisi onnistunut? Oli pakkasesta hyötyäkin – vihollisen sanottiin kärsivän vielä enemmän.  Tupailloissa naiset kutoivat lämpimiä villavaatteita sotilaille ja omilleen.

Tämän talvisotakahinan evakot, he saivat kuulla monenlaista puhetta. Aivan outoa ei ollut vihapuhe, joka on tämän päivän  määritelmä, kun halutaan loukata kärsineen osapuolen mielenrauhaa. Siihen aikaan olin vielä lapsi, enkä henkilökohtaisesti ymmärtänyt juuri mitään evakkojen kohtelusta. Ilmeisesti varsin yleisiä oli syytökset; mitäs tulitte tänne, olisitte pysyneet siellä mistä tulittekin. Ei ollut mikään ihme, että karjalan väestö halusi takaisin kotiin, Karjalaan. Heitä odotti uudisrakentaminen ja tietenkin siinä oheessa tilapäismajoitus. Kodit oli poltettu, mutta sinne oli halu kuitenkin kova.

Tämän, Helli-tyttö Karjalasta, perheellä kävi tuuri. 1800 luvulla rakennettu talo, johonka mainitsemani puolijoukkue oli majoitettu, oli säästynyt sodan tuholta. Sen sijaan maakuoppaan piilotetut tavarat olivat tuhoutuneet. Hellin siskot kävivät tutustumassa syntymäkotiseudullaan. Yllätys oli suuri, kun koti oli pystyssä. Katto oli paikattu pellillä ja huopakatteella. Siellä tämä seisoa törröttää vieläkin.  Helli ei halunnut palauttaa mieliin ikäviä muistoja, hän halusi muistella niitä lämpimiä, rakkaita muistoja kodistaan, jonka nurkalla oli iso rapakivi. Siinä oli mukava leikkiä serkkunsa Leon kanssa. Serkuksilla ikäero oli pari kuukautta. Ämmä, eli isän äiti, oli hänen turvansa.  Mummosta hän kylläkin puhui, mutta isoisä oli äijä.

Kirjoittelin tämän jutun kuulemani erään naisen kertomuksen kotitanhuviltaan. Samalla tuli aihe nykyisestä sotapakolaiskeskustelusta, siitäkin ollaan montaa mieltä. Rasismi on mielestäni ääneen sanottuna ja varsinkin väkivaltaisilla teoilla erittäin tuomittavaa. Uusi koti, toisten nurkissa, rassasi sotaa pakoon lähteneitä eniten, mutta myöskin turvapaikan antajia.

Vähän nenänvartta pitkin katsottuna näky ei ollut mitenkään mieltä ylentävää. Evakon ”matkalaukut”, eivät takuulla muistuttaneet tämän päivän turistipakaaseja, reput, nyytit, olivat evakon varustuksia.  Muuta ei saanut ottaa matkalle mukaan kuin ihan välttämättömät tarvikkeet. Mihin laitat matkaeväät, lasten ja omat vaateparret, siinä hätääntyneillä ”matkalaisilla” oli tarpeeksi pulmaa. Siihen kun sai silloin tällöin kielteistä kritiikkiä mausteeksi, siinä varmasti oli kestämistä. Onneksi suurimmaksi osaksi oli vastaanottajat ymmärtäväisiä, talkoohenkeä löytyi ja ystäviä tuli puolin ja toisin ajan saatossa.

Syöpäläisetkään eivät olleet evakkojen keskuudessa mitenkään outoja. Pesutilat olivat mitä olivat, vaihtovaatteetkin olemattomat. Lieneekö valtaväestölläkään ihan puhtaat ”jauhot” pussissa siihen aikaan. Myöhemmin, kun sotatila jatkui, oltiin hyvin valppaana täällä ”kotirintamalla”. Ainakin kirppuja ja täitä vastaan ”taisteltiin”. Milloin Täystuho-myrkky tuli markkinoille?

Tietysti sen aikaiset  sotapakolaiset olivat omaa kansaa, evakuoituja sodan jaloista turvaan, mutta silloinkin oli paljon rasistisia piirteitä täällä rintamailla. Varmasti kesti oman aikansa tottua evakuointiin puolin ja toisin. Ensimmäinen evakkoreissu päättyi useassa tapauksessa paluumuuttoon, niin myös tulevan vaimoni perhe lähti kotiin takaisin, rakentamaan uutta tulevaisuutta. Kylään tulijoitakin oli tiedossa, mutta toisin kävi, tulijoilla olikin pahat mielessä, kuten hyvin tiedämme.

Karjalanpiirakan leipojat, hevosmiehet, peränpitäjät, maanviljelijät, pientilalliset, ilonpitäjät, taskuillaan käenkantajat, sahanomistajat, kartanon hallitsijat, myllynomistajat jne.  joutuivat toistamaan pakomatkansa.  Näistä evakoista tuli siirtolaisia. Siihen aikaan Suomen pääasiallinen elinkeino oli maatalous. Näille ihmisille oli järjestettävä uudet työpaikat, uudet tilat, joita viljellä. Siinä oli jälleen kantasuomalaisilla kateuden aihetta. Ilmaiseksi ei anneta, oli sen ajan henki. Eikä todellisuudessa tarvinnut antaakaan, korvaus luovuttajalle maksettiin.

Sovussa on asuttu kartanon omistajien (= pihamaa…) kanssa. Karjalasta käet vähenivät samalla kun he lähtivät sodan jaloista, käet taskussa (= kädet taskussa).  

Kymiyhtiön maatila Vihdissä asutettiin siirtolaisilla. Asutustilallisten piirustusten mukaan rakennettiin uutta ”Heinjokea” Karkkilan liepeille. Minutkin kelpuutettiin myöhemmin heidän joukkoonsa. Monta ”fällypäivää” tein ilolla useaana kesänä. Mikäs oli tehdessä niin tyttöisessä talossa, niitä ”fällypäiviä”, talon vävynä. Tyttäriä oli kuusi ja heillä jokaisella oli kolme veljeä. Karjalan iloista murretta kuulin ja piirakoihin totuin. Anoppi lupasi valmistaa minulle kauravelliä, hapantuote kuulemma.  Tähän päivään asti en ole sitä saanut, onko vellintekotaitoisia enää olemassa? ”Fällypäivä” on isäni mukaan työpäivä, jonka mies joutuu tekemään mennessään naimisiin talon tyttären kanssa. Kesälomilla niitä päiviä tuli tehtyä.  Maalasin muun muassa heidän talonsa.  Muistan vuoden 1962, jolloin sadon suhteen oli katovuosi. Jokapäiväinen sade oli kiusana. Silloin kuivatuskustannukset olivat isommat kuin viljasta saatu hinta. Oli puimurin säkkimiehenä, pomppaan puettuna hanskat kädessä, pipo päässä ja kuitenkin oli kylmä. Siinä se lauantai iltamyöhään meni, sunnuntaina jatkettiin hommia, ”fällypäivää”.  Kuinka monella on tiedossa tällainen päivä. Edes poikani ei tällaisesta päivästä ole tietoinen, luulisin ainakin. Kyllä hän niitä joka kesä on tehnyt ja talvellakin. Pitää sitä anoppia auttaa!

Tällaisen jutun pakolaisasian sekä kuulemani tarinan  innoittamana sain tehtyä. Toivottavasti nykyistä ”pakolais”asiaa tulee tarkasteltua, myös tältä kantilta.  Varmaankin pakoon on lähdetty monesta syystä, mutta suurin syy on sota. Sodat on kamala asia, toivottavasti vältymme siltä. Toisen maailmansodan jälkeen on ollut peräti viisi rauhan päivää maailmassa.  Mieti sitä!

Tapani mukaan poukkoilin asiasta toiseen, mutta koeta pysyä mukana!

Niilo