Voi sika, minkä teit!

Kesällä 1947 matkustin höyryveturin vetämällä paikallisjunalla Oriveden Oripohjan asemalta Tampereelle äitini kanssa. Hämäriä muistikuvia on ja mitä muut ovat kertoneet näistä ajoista. Matkaa on noin 50 km ja juna pysähtelee tuon tuostakin, Naappila, Siitama, Haviseva, Suinula, Lihasula, Kangasala, Vatiala, Messukylä ja vihdoin Tampere. Kävelemme rautatieasemalta Hämeenkatua Hämeensillan yli ja heti vasemmalla TAKO-kartonkitehtaan puolella on kulmatalossa myymälä ”Tempo”. Patsaat olivat komeita sillan molemmin puolin. Poikkesimme Tempoon, missä sai ottaa tavaroita pöydiltä ja käydä maksamassa kassalla. Se oli hyvin nykyaikaista jo silloin! Minulla on sekunnin pituinen assosiaatioyhteys tuohon kulmataloon, jos olen Hämeensillalla. Tempo oli siinä pitkään – ei enää. Äiti osti minulle sieltä lippalakin. Se oli vaaleansininen, nappi keskellä päätä ja saumat symmetrisesti keskeltä reunoille. Vielä sain ostaa markkinapallon ja hyppäävän sammakon. Sammakon vatsan alla oli pikipallo ja jousi painettiin siihen, kunnes se laukesi hetken kuluttua ja sammakko pomppasi ilmaan. Äiti sai sen jälkeen olla rauhassa kaupoissa, kun minä en enää mitään ”kinunnut”.

Sika-aitauksella

Kun illansuussa olimme kotona, minä olen mennyt uusi lippis päässäni katsomaan meidän sikaa, jolla oli tukeva aitaus ja kauhea kuravelli siellä aidan sisäpuolella. Aikani keikuttuani siinä aidalla, putosi lippis päästäni alas. Sika ryntäsi heti paikalle ja tökki kärsällään lippalakin kuraan. Sitä ei heti edes löydetty, mutta löytyihän se sieltä kuran alta myöhemmin. Sitä yritettiin pestä, mutta sodanjälkeisillä materiaaleilla ei ollut kovin hyviä pesuominaisuuksia, joten siitä tuli pesussa epämääräinen mytty.

En itse muista kaikkia tapahtumia, mutta sisareni ovat ne niin moneen kertaan muistelleet, että ne tuntuvat omilta. Seuraavan muistan, koska sain toruja mielestäni syyttömänä! Sialla oli oma koppi ja sen yläpuolella oli kanala. Rintamalta palanneet vävyehdokkaat olivat kerran meillä noihin aikoihin ja ovat tehneet kanoille aitauksen ohuista onkivapaa muistuttavista lepän-, haavan- ym. rungoista. Ne sidottiin rautalangalla aidaksi. Äiti kehotti minua sitten kerran hakemaan pesästä kaksi kananmunaa. Kiipesin sikalan yläkertaan ja avasin oven. Kanat istuivat orrella ja yhden pepusta putosi muna samalla, kun aukaisin oven. Muna lätsähti lattiaan ja meni tietysti rikki. Kukaan ei uskonut, että se putosi kanalta eikä minulta. Sain siis syyt niskoilleni. Tässä oli hyvä opetus minullekin opettajan työtä ajatellen siinä, että ei saa syyttää ketään, ellei ole ihan varma! Syyttömästi tuomittu voi muistaa näinkin pienen episodin lopun ikäänsä. Väärin kohdeltu oppilas voi muistaa sen tapahtuman unohtamatta.

Veljeni musta pässi

Tuure-veljelläni (s.1934) oli naapurissa ihan oma kana ”Tekla”, joka muni hänelle aina joskus kotiin tuomisia. Kotona hänellä oli just ennen sota-aikoja musta pässi, joka puski ahteriin heti, jos sille käänsi selkänsä. Kuva on otettu vuonna 1937 meidän pihassa. Isän kohdalla puiden takana on sikala-kanala.  On meillä ollut vuohikin – kilipukki. Sen nahka haisi aitassa tosi kauan. Eikä se haju kaiketi koskaan lähtenytkään. Äitini sanoi usein, että ”ennen sotia oli kaikki hyvin!”

Kun tultiin 1950-luvun puolelle oli kotoa kaikenlainen sota-ajan ruuan hankinta eläinten muodossa loppunut. Harvinainen valokuva sika-aitauksella on otettu vuonna 1942, koska minä olen Eila-siskoni sylissä noin pieni. Takana on äiti ja vasemmalla puolella Ritva-sisko (Pikkulotta) ja Helsingistä meillä sotaa paossa ollut Pirkko-serkku. Oletan, että pikkupossu on kasvanut sitten lippalakkitapausta ajatellen täysikasvuiseks?

                                                 Eero

Kelaa vähän, KELA!

Nyt kyllä tarvitsisin tukiopetusta matematiikasta. Olen viime päivinä pohtinut ja pyöritellyt päässäni Kansaneläkelaitoksen kilpailutuksen tuloksia. Ei vaan mene omaan jakeluun, joten päätin avautua ja kysyä teiltä, löytyisikö selitys.

Hommahan meni siis niin, että Kansaneläkelaitos KELA ilmoitti kilpailuttavansa jälleen kuntoutusta tuottavat yritykset. Selvää oli, että nyt ammutaan kovilla: hinta ratkaisee palveluntarjoajan 80 % ja laatu merkitsi vain 20 %. Ja tässä tullaan tähän matematiikkaan, jota minä en ymmärrä.

Fysikaalinen hoitolaitos, joka on tuottanut minulle KELAn vaikeavammaisille suunnattua lääkinnällistä kuntoutusta lähes 20 vuotta, ei enää voi tuottaa tätä palvelua minulle. Hinta oli 10-14 euroa kalliimpi kuin Salossa. Juu, tämän vielä ymmärrän. Halvempi se on Salossa, mutta…

Jatkossa minun on siis

a) etsittävä uusi fysioterapeutti,

b) käytettävä kuntoutukseen enemmän aikaa ja

c) matkustettava 25 kilometrin päähän
     kuntoutukseen viikoittain.

Enhän minä tunne salolaisia fysioterapeutteja. En kuitenkaan epäile, etteivätkö he olisi ammattitaitoisia. Kuulemani mukaan Salon seudulla tarjottava fysioterapia on korkealuokkaista, joten siinä mielessä palvelun tarjoajalla ei ole väliä. Perniöläinen fysioterapeutti on kuitenkin tuttu 20 vuoden ajalta. Siinä on puhuttu monet asiat, itketty ja naurettu useaan kertaan. Terapeutti on tuttu ja tietää juuri minun ongelmani, henkilökohtaisen elämäni asiat ja osaa priorisoida hoitotarpeeni.

Tällä hetkellä menen 7 minuuttia kuntoutukseen eli edestakaiseen matkaan on varattava noin 15 minuuttia. Jatkossa matkoihin on varattava ainakin se tunti. No, eihän vammaisella ihmisellä toki olekaan muuta kuin aikaa, joten sehän voi hyvin matkustaa kilometrien päähän taksiuudistuksen jälkeen enemmän tai vähemmän luotettavalla KELA-taksilla. Niin, eihän vammaisilla ihmisillä ole muuta elämää.

Otetaanpa esimerkki, jossa minun tulisi olla kotona ottamassa esikoululaista vastaan tiettynä aikana. Jos KELA-taksi ei tule ajallaan, on esikoululainen yksin kotioven takana. Kenen vastuulla hän silloin on? Minullakin saattaa olla sovittuna jokin meno, jossa on oltava sovittuna aikana. Myös meillä vammaisilla ihmisillä on ELÄMÄ. Se on tasan yhtä arvokas kuin vammattomankin ihmisen elämä.

Ja sitten se matemaattinen probleema! Nyt KELA ei maksa minulle mitään korvausta kuntoutusmatkoista. Jatkossa KELA maksaa kuudesta ensimmäisestä kuntoutusmatkasta 30 euroa jokaisesta, koska maksan itse 50 euroa omavastuuta jokaisesta reissusta. Ensin herää kysymys, onko minulla 775,27 euron takuueläkkeellä varaa siihen, että maksan 300 euroa (KELA-kuljetusten katto) 6 viikon aikana. Tiukoille vetää…

Mutta, kun olen maksanut omavastuuosuuteni 300 euroa, KELA maksaa jokaisesta kuntoutusmatkastani 80 euroa. Sitten on vielä erikseen pyörätuoliasiakkaat, joista KELA maksaa pyörätuolin avustamisesta 14,04 euroa suuntaansa. Näin ollen matkan hinta nousee jälleen… Lisäksi pyörätuoliasiakkaan kiinnittäminen turvallisesti invataksiin vie enemmän aikaa ja mittari raksuttaa… Voidaan siis laskea, että pyörätuoliasiakkaan matka invataksilla on vähintään 30 euroa kalliimpi kuin tavallisella henkilöautolla suoritettu KELA-matka. Siispä lasken oman kuntoutukseni hinnan…

40 kuntoutuskertaa vuodessa perniöläisessä fysioterapiassa tutun fysioterapeutin luona maksaa KELAlle 2800 euroa. Uusi palveluntarjoaja Salossa maksaa KELAlle vähintään 5140 euroa. Missä se säästö siis on??? Tässä tarvitsen nyt apuanne, hyvät matemaattiset lahjakkuudet!

Tämähän ei tokikaan ole pelkästään Salossa ilmennyt ongelma, vaan kyseessä on valtakunnallinen ilmiö. Tässä palaa sekä aikaa, että rahaa, joka on veronmaksajien kukkarosta kaivettu. Siksi tämä asia koskee myös sinua, ei ainoastaan vaativaa, lääkinnällistä kuntoutusta saavia!

Pyydän saada vielä huomauttaa, että minä en ole ainoa KELAn asiakas. Meitä on useampi Perniössä ja Särkisalossa. Lasketaanpa vielä vähän…

Tämä seuraava laskentakaava koskee vain niitä tapauksia, joissa on yksi asiakas. Jos kuntoutusta tehdään kotikäyntinä, on korvaus 50 % suurempi palvelun tuottajalle 35 kilometriin (edestakainen matka) asti. Nämäkin kilometrit paukkuvat yli, jos fysioterapeutti tulee Salosta. Tällä hetkellä siis perniöläinen palveluntuottaja ottaa kotikäynnistä niin Perniössä kuin Särkisalossa 50 % enemmän (4200 euroa). Mikäli palveluntuottaja tulee Salosta, hän ottaa Perniöön tullessaan 70 % (4760 euroa) enemmän hintaa ja Särkisaloon mennessään 100 % (5600 euroa). Sulkeissa oleva summa on laskettu vuoden kuntoutuksesta 40 kerran mukaan. Missäköhän se säästö tässä sitten on?

Lisäksi on käsittämättömän arvoton olo, kun kelpaat vaikeavammaisena, vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta tarvitsevana kansalaisena vain sille, joka tarjoaa sinusta vähiten! Olo on kuin paketilla, jota vähiten tarjoava joutuu käsittelemään. Omilla toiveillasi, ajallasi, rahallasi, millään ei ole mitään merkitystä.

Haluan herättää keskustelua siitä, mihin säästäminen meidät on johtamassa. Maalaisjärkeeni ei mahdu, että 2800 euroa on enemmän kuin 5140 euroa. Toki käsitän, että maalaisjärki alkaa olla kortilla, kun kaikki ovat nykyään kaupunkilaisia.

Halvimmalla myyty huutolaistyttö

                                                             Päivi Vigg 

PS. Sivuston ylläpitäjä haluaa muistuttaa mahdollisuudesta kertoa oma kantasi juuri käsiteltävään aiheeseen taikka yleensäkin Yhdistävään tekijään. Siksi alla helppo ohjeistus! Tämän skrollausohjeen alla on aina valittavanasi:

jolloin avautuu tila kommentoinnillesi:

Sitten vain tuo "viimeistely" ja... 

Jäämme odottelemaan Sinun mielipidettäsi!

                                                             

Kotimaani ompi Suomi

Tuota koskettavaa laulua olemme, ainakin me ennen sotia syntyneet, laulaneet varhaislapsuudestamme saakka. Tuo erään amerikansuomalaisen koti-ikäväänsä jo syntymääni edeltävällä vuosituhannella sanoiksi pukema laulu kaikessa puhuttelevuudessaan on kahden viimeisen rivinsä osalta nyt pohjana tälle postaukselleni:

Taaton maa ja maammon kieli,

kuinka teitä rakastan!

Kaikki sai alkunsa, kun muutamia viikkoja sitten tänne Yhdistävään tekijään ilmaantui teksti, jonka jo ensimmäisessä kappaleessa katse tarttui ihan viralliseen suomalaiseen sanaan, jota en ymmärtänyt. Siis käsitin kyllä sen käytön tässä yhteydessä eteenpäin lukiessani, mutta…

Sana oli ”konjunktio”! Kyllä ei tuollaista sanaa (silloin varhaisella liitukaudella, jolloin kaikki koulutaulutkin olivat vain mustia), sota-ajalla alkaneen 8/8-kansakouluni, koko kurssissa oltu mainittukaan. Edes jatkokoulussa. Takuulla! Silloin sanaluokat neuvottiin vain ja ainoastaan isänmaan itsenäisyyden säilyttämiskielellä, suomeksi. No, aikaa seuraavana ikäukkona, minähän sen googletin: ”Konjunktiot, eli sidesanat, ovat partikkelien sanaluokkaan kuuluvia sanoja, joilla yhdistetään virkkeen eri lauseita toisiinsa.” Sidesanoista muistan kouluaikana kyllä kuulleeni, mutta kun sitten vielä asiaa Wikipediasta varmistin, niin jo siellä puhuttujen yhdistettävien partikkeleiden kohdalla tipahdin taas. Tämä tietolähde kun puhuikin kieliopinnoista poikkeavasti jostakin ”virtsan solujen ja partikkeleiden tunnistusohjeistuksesta”??? Kyllä oli pakko alkaa epäillä omakohtaisen kansakouluni oppien pätevyyttä.

Eikä siinä kaikki, kuten olen telkkarista opittuna kuullut sanottavan. Ei ollut kerta ensimmäinen, kun jouduin keräilemään muistipuoleni ”kovalevyltä” (lienee nykyisin entisaikaisia aivojen muisti-toimintojen tallentamista kuvantava, samaa merkitsevä ilmaus) eli siis muististani niitä kansakouluaikaisten oppieni yleismaailmallisempina toimivia ilmaisuja merkityksineen. Olen jopa joskus yrittänyt lisäsivistää itseäni avoimessa ”kesä-yliopistossa”! Kyllä. Kansakoulupohjalta. Ja ihan ventovieraan kielen alkeiskurssilla. Arvaat kyllä, kuinka siinä kävi! Mutta mukana olin hamaan katkeraan loppuun saakka – kun kurssimme opettaja, ”äiti-venäläisellä aksentillaan” sai ylipuhuttua: ”Ja vaikk’et siä kaikia ihan oikiasti osaja, ni tärkee olet, sie kon uskallat sanua viärinki!” Tosin lupasi jokaisen kurssipäivämme illassa vielä tarjota Kampuksen kesäterassilla KubaLibret! Se oli seitkytluvun espanjalaisuusaikaani, se. Vaikka ne kesäkuukaudet ”opiskelussani” yleensä ihan tosissani yritin pohtia mikä helkkari sellainen possessiivisuffiksi taikka aspiraatio on ja kuinka ne vaikuttaisivat puheena olevaan opin kohtaan, niin koko muu luokka oli jo ainakin sivun-pari edennyt siitä, mistä olin pohtimiseni joutunut aloittamaan. Kyllä en ole kielimiehiä…

Mutta miksi? Ei kai se voinut jo silloin olla vain tähän nykyiseen globaaliin maailmankansalaisuusajatukseen kasvattamista? Siis silloin kansakouluaikoinani.  Juur selätetty sota, eikä kansasta äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvia kuin alle 10 %, joissa tuskin ainuttakaan englannilla asioivaa Suomen passin omistajaa. Ja aivan kaikille asioille ja opittaville löytyi ja riitti suomenkielestä juur sopiva, jokaisen ymmärrettävissä oleva, ilmaisu. Minusta jotain meni vikaan! Ei ehkä silloin, vaan sotakorvauksista selvittyämme ja ikään kuin pikkuhiljaa hivuttamalla. Ja jo ennen kuin ovet ennätettiin avata Eurooppaan.

Kyllä ei suomenkielinen ilmaisu taikka nimi kelpaa enää mihinkään. On tullut erityisosaajien mukana erityissanastoa, tuskin mukana ensimmäistäkään suomalaista termiä, joita sitten liuotellaan muuhunkin käyttökieleen. Ymmärrän, vaikk’en hyväksykään, esimerkiksi lääketieteen sanaston oltavan sellaista, että hätätilassa minkä tahansa maan ammattihenkilö puhuu samaa kieltä kollegansa kanssa, potilaan edun nimissä. Mutta kun, nykyisinkin vielä maassamme hengissä pysytelleen syrjäkylän Aapeli-isäntä, molemmat sodat kyllä, mutta harvemmin lääkärissä käynyt juureva ikäukko, istuu huonokuuloisena tohtoristätiä/setää vastapäätä ja kuulee, että ”kyllä nyt tuo isännän kollageenikoliitti näyttäisi olevan jo siinä vaiheessa, että…”. Ei se, että kun hän kauan jatkuneitten vatsavaivojensa ja lisäpyykkienkin jälkeen on viimein rohkaistunut lääkäriin, ei se hänelle noilla termeillä tule ymmärretyksi, saati helpota.

Esimerkki saattoi olla yliampuva, mutta kun nämä kielipoliittisuudet (!!!) elämän jokapäiväisyydessään hyppivät silmille. Kun köyhyysrajaeläkkeestäsi yrität ”pankin seinästä” nostaa toriostoksiisi parikymppisen käteistä – sisältä pankistahan sitä ei kai enää saanekaan – niin jo pitäisi osua kohdalleen, että Credit vaiko Debit -toimintona sen kakskymppisesi haluat; ihan vain setelinähän se mulle riittää! Ja sitten pitäisi vielä muistaa se tunnusluku, jota ei saanut pitää muistilapulla mukanaan!  Entä montakos seka-, siirtomaa- taikka lyhyttavarakauppaa näet elinympäristössäsi, tai siis sellaisina, etteikö niitten nimikyltissä komeile joku sana, jota välttämättä ei itse kauppiaskaan ymmärrä. Ainakaan siellä syrjäkylällä, jos siellä vielä joku kauppa sinnittelisi. ”Poikahan sen keksi, se kun on Ruåhtissa”! Ravintolaranskakin taitaa olla jo tappiolistalla, kun thaimaalaiset ym. aasialaisaterioinnit keräävät lautaselle mitä arvaamattomimmista aineksista koottua evästä. Niiden näkeminenkään ei kyllä nimeä suomenna, eikä ilmaise koostumustakaan. Lieneekö enää edes Kanarialla ravintolan ikkunalla lappua: ”puhutaan suomia, lihapulla on”. Tuossa kaikessa kun pitäisi olla kyse ”jokapäiväisestä leivästämme”!

Mutta siis me tavallinen rahvas, miten meidän – viime vuosituhannen lasten – mahdollisuudet on elää ajatuksiemme ilmaisuissa suomalaisina? 

Puheissamme vilisee jatkuvasti kasvavassa määrin lainasanoja, usein vain foneettisesti (anteeksi = ääntymykseltään, ääntämisen mukaisesti) sinnepäin kuulostavina, mutta jo arkisanastoomme kuuluvina. Hitto! Tai niin, taitaisivathan kirosanatkin olla jo ämeeeriiikkäläisittäin muodikkaampia. – Eikö edes äidinkieltämme lähellä olevista ammateista löydy barrikadeille nousijaa! Joko hekin ovat luovuttaneet – myös työssään antautuneina, eikä vain kotonaan? Vai olenko joku aivofossiili, joka on ainoastaan kateellinen kielitaidottomuudessaan kaikesta, mitä ei ymmärrä. Eikö ketään muuta ärsytä tämä koko täyden 360-asteisen ympyrän elinympäristöstämme täyttämän, tornittomaksi madalletun, kielibaabelin olemassaolo? Koko menneen kansakouluaikaisen luokan vahvuuden sormillakin laskettavan määrän kyllä lisäesimerkkejä löytäisin omasta jokapäiväisyydestäni, mutta…

…nyt alkaa tuntumaan, että pelkästään ehkä jo ympäristöstä kohdistuvista terveyssyistä ja ettei tämä irritatione ylitä threshold’aan, saattaisi olla parasta pistää tähän se jutun viimeinen piste.

Minä luovutan! 

                                            

PS. Enkä näköjään ole ainoa huolestunut: 

Suomen kielen lautakunta julkaisi tiukan kannanoton, jonka viesti oli, että suomen kielen asema on uhattu ja heikkenee nopeasti. 

Lautakunnan kannanotto vaatii valtiovallan tekemää kansallista kielipoliittista ohjelmaa, jolla voitaisi turvata suomen kielen asema ja sillä toimiminen kaikissa yhteiskunnan muutoksien tuomissa, teknisissäkin, elämän jokapäiväisyyksissä.

Kuuntele haastattelu https://areena.yle.fi/1-50010234 - ehkä liityt meihin huolestuneisiin!

Puista saa elinvoimaa!

Siitä on monta myrskyjen aikakautta, kun otin kantaa tuulen synnylle. Perusteena oli eräästä teoksesta saamani uusi kannanotto luonnonilmiön muodostukselle. Tässä kirjassa kerrottiin lyhyesti tuulen syntymisen prosessi. Tuulihan alkaa yleensä hempeästi, voimistuen aina myrskyksi asti. Tämän olemme viime aikoina saaneet kokea ja nähdä ainakin median välityksellä. Luonto on näyttänyt voimansa ja kyntensä.

Sinä vuonna kun kirjoitin ihan oman mielenvirkeyden ylläpitämiseksi ”Tuulen synty” jutun lähdeteokseni nimi oli Juhana Vänskän toimittama kirja nimeltään ”Vitsijätti”. Kirjan nimessä on varmasti se eka vitsi: Vitsi jätti – kysyn vaan mihin se sen jätti?

Itse olen sellainen tosikko humoristi. En aina ymmärrä kuulemiani saatikka lukemiani vitsejä. Saattaa mennä pitkä tovi ennen vitsin saapumista ymmärrykseeni. Pyrkimykseni on kuitenkin elää siten, että kaikkea ei pidä ottaa niin vakavasti. Siinä on myös yksi syy kirjoituksilleni. Tarinoitahan on kerrottu ja kirjoitettu kautta aikojen. Tähän juttuun myös siinä, että olen niin sanotusti tykästynyt kulkemaan metsissä.

Varmasti korpimaisemat muodostui ihastuksen kohteeksi, kun isäni opastuksella kuljimme niin sanotun riistan toivossa metsällä. Siihen aikaan pennit eli markat oli otettava kiinni vaikkapa oravia metsästämällä. Oravan nahkat olivat käypää kauppatavaraa. Niillä tienasi jopa paremmin kuin valimotyöstä. Se oli sitä aikaa se. Nyt nuo villit ja vapaat eläimet ihastuttavat meitä kaikkia. Museoon varmasti tarvitsee mennä, jotta näkee oravannahkapäähineitä, puuhkia tai kauluksia. Etenkin hienoimmat ja varakkaat rouvat niissä silloin kulkivat ja myöhemmin lähes koko kauniimpi sukupuoli. Raaka-aineista oli pulaa muodin maailmassa. Siksi oravannahkat olivat käypää tavaraa.

Varttuneella iällä tapa metsissä ulkoiluun vahvistui ja tuli vielä nautittavammaksi. Suomalaiset osaavat nauttia korpien hiljaisuudesta.

Olen siinä kunnossa, etten voi kuin haaveilla metsissä puiden keskellä vaeltamisesta. Mukavaa kuitenkin on muistella mennyttä kulunutta aikaa. Kyllä sitä jo silloin joskus puut aloittivat ilkamoida keskenään. Heiluttamaan latvuksia edestakaisin oikein ryhmissä. Ilmanvirtaus alkoi tuntua luissa ja ytimissä. Pakko siinä oli ilmanvirtausten keskellä lisätä lämmintä villaista ylle. Nautittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa tämä ilakointi oli.  Ja kun puita alkoi raju meno väsyttää ja niin luonto rauhoittui. Harvoin lehdistä sai lukea, että silloin, ainakaan siellä päin Suomea, oli puita kasapäin kaatunut. Vahinkoa ei juurikaan mainittu tapahtuneeksi. Päre-, pelti- ja muut katteet pysyivät paikallaan. Mielestäni niin sanotut kovat syysmyrskyt olivat aika lieviä nykypäivään verrattuna. 

Pitkään on puhuttu ilmaston muutoksesta ja sen vaikutuksesta elämäämme. Huonompaan suuntaan olemme menossa. Käsin kosketeltavia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Luonto itse varoittelee ja antaa merkkejä muutoksesta. Tiedeihmiset varoittelevat ja neuvovat kuinka pitäisi toimia.

Itse uskon vahvasti luonnon itse julistamaan sanaan. Kaikkein vankempia sanansaattajia ovat nuo parikymmentä metriset metsien puut. Ajatelkaa kuinka monta kertaa, tänäkin vuonna, niiden vallaton iloisuus on saanut rajut mittasuhteet. Jokin ihmisille käsittämätön halu ja voima on yltynyt protestiasteelle asti. Jos ymmärtäisimme niiden oikean kielen, niin vapaasti käännettynä siinä olisi ärräpäitä ja muita laatusanoja vahvasti mukana. Eikä meitä ihmisiä ihan viisaiksi kehuttaisi.

Tämän jutun kehittelyyn on antanut aiheen TV-ohjelma, jossa kerrottiin metsien ja puiden merkityksestä elämäämme. Ohjelma oli ehdottomasti sellainen dokumentti jota kannatti seurata.  Muistan jotenkuten, siis osapuilleen, vaivaiskoivun ”hätähuudon” tuholaistoukkaa vastaan. Tuholainen tykkää koivun lehdistä. Koivu on eri mieltä tuholaisen aikeista. Se osaa muuntaa lehtien maun ei-haluttavaksi. Samalla se viestittää tuholaisvaarasta. Linnut ottavat viestin vastaan ja lähtevät joukolla paistia syömään. Näin vaivaiskoivu pelastaa itsensä.  Onneksi meillä on tarkkanäköisiä ihmisiä, joita on tästäkin tiedosta kiittäminen. Kiitos tekijöille, jotka ovat saaneet aikaan ”puhuvan” metsä- eli luonto-ohjelman.

On erinomainen asia tuo jokamiehen oikeus. Rajoitteita noudattaen metsiin voi mennä vapaasti vaikkapa puita halaamaan. Ilman asianomistajan lupaa älä taita puun oksia tai ota esimerkiksi kuusen tainta edes joulukoristeeksi. Sammaleen ottokin on kielletty. En ole kuullut, että yhden saunavihdan tarpeitten ottajaa olisi rangaistu. Muista kuitenkin, että voit joutua siitäkin vastuuseen. Jos vihdan teet, niin älä aiheuta vahinkoa puulle. Latvan taittaminen on jo vahingontekoa. Latvansa menettäneestä koivusta tulee näet monihaarainen. Parasta on kysyä aina lupa ja silloinkin on muistettava tuo latvan taittaminen, jotta ei tulisi tehtyä vahinkoa.

”Vielä niitä honkia humisee...” Siihen tapaan mainitaan jossakin laulussa, aikoinaan Metsäradion tunnuksenakin soivassa. Ainakin kolme puulajia, joista olemme vuolleet ”vihreää kultaa”, on ollut lauluntekijällä mielessä. Olisiko niitä voinut ollut useampi kuitenkin? Muistelen pettua, leivän jatketta, jota oli ”vuoltu” nälkävuosina männystä, sekä tietenkin hongasta ja petäjästä. Siinähän ne kolme varmaa ovat! Petäjäistä ainakin on käytetty laulun sanojen mukaan leivän jatkeena. Ainakin puolet jauhojen määrästä on ollut petäjän nilaa. Tällaista leipää olen saanut maistella. Ei missään nimessä sitä leipää voinut kehua hyvän makuiseksi. Voikukkasalaattikin on parempaa.

Metsät ja niiden muodostumisiin tarvittavat puut on paljon enemmän mitä osaamme kuvitellakaan. Metsä on aivan mahtava elementti elinympäristöstämme. En osaa kirjoittaa miten monella tavalla metsä vaikuttaa olemassaoloomme. Oli mahtavaa seurata TV- ohjelmaa metsän olemuksesta.

Tietenkin metsän henki on vaikuttanut meihin. Metsä on elänyt ja elättänyt turvapaikkana, niin todellisuudessa kuin mielikuvituksissa. Metsä on koti menninkäisille ja muille mielikuvituksen hahmoille. Sadut ja kertomukset on sijoitettu metsään. Lapsiparoille on muodostunut kammo pimeään metsään. Monta eksymistä on estetty tällä pelkotilalla.

Emme juurikaan ymmärrä miten tärkeä puusto ja kasvillisuus on hyvinvointimme kannalta. Vaikeaa on ymmärtää puuston lähettämää hätä- tai hyvinvointisanomaa. Metsä keskustelee hyvin laajalla alueella keskenään. Puiden juuret on aivot, jotka sanomaa lähettelevät tulevasta. TV-ohjelmassa kerrotaan puuntaimesta. Siinä havaitaan uuden elämän alkaneen vanhasta puun juuresta. Tämä juuri on todettu satoja vuosia vanhaksi ja joka on lähtenyt uuteen kasvuun. Itse asiassa pieni taimi on koko metsän vanhin yksilö. Juuri- ja sienirihmastoilla on hyvin suuri merkitys pelkästään puiden sanansaattajana.

Kun muistelen omaa olemassaoloni aikaa, niin on tämä maailma muuttunut. Lähinnä säätilat ovat menneet erilaisiksi kuin silloin joskus. Poikkeusvuosia on aina ollut, mutta muutokset tapahtuivat harvemmin. Ilmasto kokonaisuudessaan oli silloin joskus tasaisempaa. Neljällä vuodenajalla oli selvempi merkitys. Sanotaan, että kun tuli talvi, niin myös elettiin talven merkeissä. Kesä oli kesä ukkossateineen. Harvoin sellaisista ilmoista uutisten aiheeksi oli. Trombit oli kevyitä pölypilviä ja hurrikaanit saattoivat käväistä jossain meistä ja tietoisuudestamme kaukana.  Tietenkin merellä olleet pienet alukset saattoivat vaurioitua niissä, mutta vahingot olivat mielestäni kohtuullisia nykypäivän menoon nähden. Nykyisin hirmumyrskyt tuppaavat olemaan pitkäkestoisia ja tavoittavat tiedollaan jokaisen. Tietenkin tiedonvälityskin oli eri luokkaa kuin nykyisin.

Tämän jutun kirjoitin ihan vain siksi, kun tykkäsin ennen vanhaan kulkea ja oleskella metsissä luonnon kulkua seuraten: teerten, metsojen ja pyiden lentoon pyrähtämiseen pelästyttäjänä, sieni ja marjapaikkoja hakien. 

Puut heiluvat edelleenkin edestakaisin mielellään - tuulta kehittäen. Koettakaamme elää siten, ettei niiden tarvitse mieltään osoittaa ja raivostua ihmisten tyhmyydelle.

Niilo

KOSKETUS

Kosketus = halaus, läpy, hipaisu, tönäisy. Pelastaa joskus päivän, hetken tai jopa kuukausia.

Kosketuksen ihmeellisestä voimasta ollaan puhuttu paljon, sitä on myös tutkittu monilla eri tavoin. Lievittää stressiä, poistaa pahaa mieltä ja tekee kaikenlaisia taikoja.

Kosketus on yksi rehellisimmistä kommunikaation keinoista. Sillä ei huijata ketään. Tunnet ihollasi kosketuksen laadun, toisen tunnetilan ja aitouden.

Olen töissä hoitoalalla. Siinä jos missä näkee kosketuksen hyvän voiman.

Päiväkodin tädin syli on aamulla ihanan lämpöinen pienen ihmisen aloittaa aamunsa, aamuhoitajan lämmin käden silitys huomenen kera herättää vanhan ihmisen aistit uuteen päivään, kaikki yhtä tärkeitä.

Hetken ei tarvitse olla aina pitkä. Yksinäiselle kosketus käsivarteen kassajonossa voi tuoda lämpöisen mielen ja surevalle tiedon, että hänen suruunsa on aidosti reagoitu.

Päiväkodissa opetellaan kuinka kaveria voi koskettaa ja kuinka ottaa kosketusta vastaan. Ei ole itsestään selvää, voinko motata kaveria kuonoon, kun tulee mielestäsi liian liki. Opetellaan myös kosketuksen myötä jokaisen oman tilan kunnioittamista. Joku tykkää halata ja toinen vain paiskata kättä, molemmat omanlaisiaan kosketuksia.

Olen kasvanut perheessä, jossa kosketus on tärkeää. Meillä ollaan aina halattu paljon. Ollaan tankattu läheisyyttä ja hyväksyvää läsnäoloa kaikista rakkaista ihmisistä ympärillämme. Ollaan ns. maadoitettu itseämme toistemme lähellä.

Kirjoittajan äidin ja tyttären kädet sukupolvia yhdistämässä

Tätä luontevaa tapaa olen halunnut siirtää omiin lapsiini ja onneksi myös onnistunut siinä. Heille halaus on rakkauden ja välittämisen osoitus ja osoitus siitä, että luottaa ihmiseen ketä halaa.

  

Rinnalleni olen löytänyt puolison, joka jakaa tämän ajatuksen perheemme sisällä. Saan halata milloin vain ja tulen halatuksi lähes päivittäin.

Koettakaamme muistaa, kuinka tärkeää kosketus on, vaikka vain käden puristus tavattaessa, et tiedä millainen elämäntilanne toisella on tai vaikka vain millainen päivä takana. Voit olla päivän ainoa kosketus. Tärkeä.

                                 Halauksin, Tanja

Tapettia seinälle

Pitkin kevättä olin katsellut eteisen seinää. Näyttipä se ankealta, vaikka siinä on useampi taulu koristeena. Miltähän se näyttäisi, jos siinä oli jokin kiva tapetti? Tämänlaiset asiat vaativat pitkää pohdintaa, useita käyntejä tapettikaupassa, hyvien ja huonojen puolien vastakkain asettelua. Viimein toukokuun lopulla kävin Meriniityssä RTV-kaupassa ja siellä ne olivat. Tapetit olivat juuri minun seinälle sopivaa sinistä väriä. Tein saman tien kaupat kahdesta rullasta ja lisäksi ostin seinälle levitettävää liimaa purkillisen. Kauppa teki yhteensä alle 20 euroa. Enää puuttui vain se seinälle asentaminen.

Kysyin sitten sopivassa tilaisuudessa ystävältäni, tulisiko hän minulle työnjohtajaksi tapetin levitykseen. Hän lupasi tulla, mutta sitten Suomen suvi näytti ihanuutensa. Niissä lämpöasteissa ei kovin tehnyt mieli alkaa kovin fyysiseen työhön.

Vihdoin päästiin elokuuhun ja normaaliin kesäsäähän. Sovimme, että aamulla aloitetaan. Koordinoitiin työkalut, työnjohtaja tuo 5-askelmaiset A-tikkaat turvakaarella, metrin mittaisen viivoittimen ja sulan, jolla ilmakuplat saa pois tapetin alta. Itse keräsin työkaluja varastosta ja ympäri huushollia. Katkoteräveitsi, maalitela, maalipensseli, aaltopahvia, rullamitta, kangaspyyhe, talouspaperia, sakset ym. Työnjohtaja ei sitten ollut löytänyt sulkaa, joten kylpyhuoneen lattiakuivain sai esittää sitä. Toinen vaihtoehto olisi ollut ikkunankuivainlasta, mutta se olisi voinut jättää mustia jälkiä tapettiin.

Tapetoitavalla seinällä oli valokatkaisin ja pistorasia. Niistä piti katkaista sähkö. Samalla katkesi sähkö myös kylpyhuoneesta, joten sinne viritin väliaikaiseksi valonlähteeksi otsalampun. Pistorasian ja valokytkimen reunukset piti irrottaa, jotta tapetti saadaan kauniisti tasaiseksi. Irrottamisessa tarvittiin sormivoimaa ja kirosanoja ennen kuin irtosivat.

Homma alkoi levittämällä tapettiliimaa seinään. En ole ennen tällä menetelmällä tapetoinutkaan. Miten paljon sitä liimaa pitää levittää? Ohje opastaa levittämään liimaa 2-3 vuotaa varten. Meillä tahtoi se yhden vuodan verrankin kuivua liian nopeasti. Eihän amatööri, joka tapetoi vain joka 15. vuosi voi olla yhtä nopea kuin ammattimies, joka tapetoi työkseen. Työnjohtaja neuvoi ja minä kiipesin tikkaille levittämään tapettia seinään. Onneksi seinät olivat melko suorassa ja ensimmäinen tapettivuota saatiin seinälle. Tapetti vettyi nopeasti, joten ylä- ja alareunan tasaamisessa piti pitää kiirettä. Sitten pari vuotaa lisää seinälle, kiipeilyä ylös ja alas tikkaita. Ei siinä ehtinyt miettiä korkean paikan kammoa. Alareunan asennuksessa piti olla pää alaspäin ja siitä noustessa matala verenpaine huippasi. Hiki tuli touhutessa ja vettä piti käydä juomassa vähän väliä. Oven päälle tulevat kaksi lyhyttä palaa oli helppo laittaa paikoilleen. Oven kahta puolen tuli kapeat liuskat ja seinän reunaan vielä yksi liuska. Tapetointi onnistui ja eteinen näyttää siistiltä ja tapetti tosi kauniilta seinällä.

Sitten talkooväki otti ruokatunnin ja kävi Teboililla syömässä jauhelihapihvejä lisukkeineen. Hyvin ravittuina ei onneksi enää tarvinnut kiipeillä eikä kumarrella, vaan keskityttiin homman loppuun viemiseen. Sähkölaitteiden kuoret laitoin paikalleen ja sulake napsautettiin yläasentoon. Pyyhittiin liimatahrat pois ja irrotettiin aaltopahvi lattiasta. Pahvi rullattiin ja siirrettiin varastoon tulevien remonttien varalle. Työkalut laitettiin paikalleen ja työnjohtaja siirsi tikkaansa autoon. 

Seinälle tulee Ikean tauluhylly ja peili. Hylly on odottamassa, mutta peili täytyy käydä ostamassa. Kiva laittaa uutta kotiin. Hyvin harva sisustaa niin, että kaikki tehdään kerralla valmiiksi. Koti elää koko ajan ja muuttuu uusien ideoiden myötä. Kyllä naisetkin osaavat laittaa tapetit seinälle, kun vain rohkenee aloittaa. Samalla sovittiin, että ystäväni tulee käymään läppärinsä ja pöytäkoristeensa kanssa. Asennan hänelle pöytäkoristeena olleen 4G-reitittimen toimintakuntoon. Näinhän maailma toimii, minä raaputan sinun selkää ja sinä vuorostasi minun. Minä saan tapetit seinälle ja hän saa toimivan 4G-yhteyden.

                                                                   Eila

Äiti on kamalan ihana

Ja äidillä on kamalan ihanat lapset! Joskus vanhemmuus on kyllä niin vaikeaa, että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja ottaa lomaa vanhemmuudesta.

Ainaisia riitojen selvittelyjä, joka päivä jompikumpi lapsista kiukuttelee tai sitten äiti joutuu siivoamaan lasten sotkuja. Meillä on nyt opeteltu tekemään tiettyjä kotitöitä. Niistä saa sitten jatkuvasti kuulla, kun kenenkään muun ei tarvitse pedata itse sänkyään tai kukaan muu ei joudu hakemaan postia. Meillä asuu tyhmä äiti, joka komentaa ja vaatii ihan mahdottomia.

Onko se mahdoton äiti, joka vaatii, että lapset osallistuvat kotitöihin? Onko se kamala äiti, joka ei maksa viikkorahaa siitä, että lapsi osallistuu yhteisen kodin töihin?

Vanhempana joutuu miettimään usein sitä, oliko itse lapsena samanlainen riiviö. Huusinko minäkin vanhemmilleni jatkuvasti siitä, että jouduin tekemään jotain? Väitän, että tänä päivänä lapset tuntevat oikeutensa paremmin ja nousevat helpommin vanhempiaan vastaan. Omassa lapsuudessani sai antaa tukkapöllyä tai luunapin, kun käyttäytyi huonosti. Nyt ei uskalla julkisella paikalla edes ääntään korottaa, kun joku viisaampi on heti huomauttamassa tai tekemässä lastensuojeluilmoitusta. 

Minä voin tässä julkisesti tunnustaa, että omat kasvatusmetodini ovat vanhanaikaisia. Vaadin lapsiltani hyvää käytöstä ja jos sitä ei tule, he saavat tuta sen nahoissaan. Eivät fyysisesti, vaan korvat ovat kovilla. Äiti kyllä huutaa ja huutaakin kovin. On ollut ihanaa huomata, että naapureissakin ääni joskus nousee! En ehkä olekaan se kadun kovaäänisin ja huutavin, kamalin äiti.

Olen todennut, että kiristys, lahjonta ja uhkailu ovat edelleen toimivia lasten kanssa. Itse ainakin käytän niitä. Ja vaikka olenkin sitten kamala, vaadin lapsiltani tiettyjä asioita, vaikkei niitä kukaan muu äiti vaatisikaan. Ja onhan se tosiasia myönnettävä, että kavereiden vanhemmat olivat omassakin lapsuudessani mukavampia kuin omat vanhempani. Näin se vaan menee!

Kamaluuden vastapainoksi äiti-ihminen saa sentään toisinaan kuulla olevansa ihana. Äiti on pehmeä ja rakas, vaikka huutaakin kovaa. Äiti on silloin läsnä, kun äitiä tarvitaan. Äiti on läsnä silloinkin, kun lapsi toivoo äitinsä hevon kuuseen. Äitinä oleminen on kamalan ihanaa ja ihanan kamalaa!

                       Päivi