Voi sika, minkä teit!

Kesällä 1947 matkustin höyryveturin vetämällä paikallisjunalla Oriveden Oripohjan asemalta Tampereelle äitini kanssa. Hämäriä muistikuvia on ja mitä muut ovat kertoneet näistä ajoista. Matkaa on noin 50 km ja juna pysähtelee tuon tuostakin, Naappila, Siitama, Haviseva, Suinula, Lihasula, Kangasala, Vatiala, Messukylä ja vihdoin Tampere. Kävelemme rautatieasemalta Hämeenkatua Hämeensillan yli ja heti vasemmalla TAKO-kartonkitehtaan puolella on kulmatalossa myymälä ”Tempo”. Patsaat olivat komeita sillan molemmin puolin. Poikkesimme Tempoon, missä sai ottaa tavaroita pöydiltä ja käydä maksamassa kassalla. Se oli hyvin nykyaikaista jo silloin! Minulla on sekunnin pituinen assosiaatioyhteys tuohon kulmataloon, jos olen Hämeensillalla. Tempo oli siinä pitkään – ei enää. Äiti osti minulle sieltä lippalakin. Se oli vaaleansininen, nappi keskellä päätä ja saumat symmetrisesti keskeltä reunoille. Vielä sain ostaa markkinapallon ja hyppäävän sammakon. Sammakon vatsan alla oli pikipallo ja jousi painettiin siihen, kunnes se laukesi hetken kuluttua ja sammakko pomppasi ilmaan. Äiti sai sen jälkeen olla rauhassa kaupoissa, kun minä en enää mitään ”kinunnut”.

Sika-aitauksella

Kun illansuussa olimme kotona, minä olen mennyt uusi lippis päässäni katsomaan meidän sikaa, jolla oli tukeva aitaus ja kauhea kuravelli siellä aidan sisäpuolella. Aikani keikuttuani siinä aidalla, putosi lippis päästäni alas. Sika ryntäsi heti paikalle ja tökki kärsällään lippalakin kuraan. Sitä ei heti edes löydetty, mutta löytyihän se sieltä kuran alta myöhemmin. Sitä yritettiin pestä, mutta sodanjälkeisillä materiaaleilla ei ollut kovin hyviä pesuominaisuuksia, joten siitä tuli pesussa epämääräinen mytty.

En itse muista kaikkia tapahtumia, mutta sisareni ovat ne niin moneen kertaan muistelleet, että ne tuntuvat omilta. Seuraavan muistan, koska sain toruja mielestäni syyttömänä! Sialla oli oma koppi ja sen yläpuolella oli kanala. Rintamalta palanneet vävyehdokkaat olivat kerran meillä noihin aikoihin ja ovat tehneet kanoille aitauksen ohuista onkivapaa muistuttavista lepän-, haavan- ym. rungoista. Ne sidottiin rautalangalla aidaksi. Äiti kehotti minua sitten kerran hakemaan pesästä kaksi kananmunaa. Kiipesin sikalan yläkertaan ja avasin oven. Kanat istuivat orrella ja yhden pepusta putosi muna samalla, kun aukaisin oven. Muna lätsähti lattiaan ja meni tietysti rikki. Kukaan ei uskonut, että se putosi kanalta eikä minulta. Sain siis syyt niskoilleni. Tässä oli hyvä opetus minullekin opettajan työtä ajatellen siinä, että ei saa syyttää ketään, ellei ole ihan varma! Syyttömästi tuomittu voi muistaa näinkin pienen episodin lopun ikäänsä. Väärin kohdeltu oppilas voi muistaa sen tapahtuman unohtamatta.

Veljeni musta pässi

Tuure-veljelläni (s.1934) oli naapurissa ihan oma kana ”Tekla”, joka muni hänelle aina joskus kotiin tuomisia. Kotona hänellä oli just ennen sota-aikoja musta pässi, joka puski ahteriin heti, jos sille käänsi selkänsä. Kuva on otettu vuonna 1937 meidän pihassa. Isän kohdalla puiden takana on sikala-kanala.  On meillä ollut vuohikin – kilipukki. Sen nahka haisi aitassa tosi kauan. Eikä se haju kaiketi koskaan lähtenytkään. Äitini sanoi usein, että ”ennen sotia oli kaikki hyvin!”

Kun tultiin 1950-luvun puolelle oli kotoa kaikenlainen sota-ajan ruuan hankinta eläinten muodossa loppunut. Harvinainen valokuva sika-aitauksella on otettu vuonna 1942, koska minä olen Eila-siskoni sylissä noin pieni. Takana on äiti ja vasemmalla puolella Ritva-sisko (Pikkulotta) ja Helsingistä meillä sotaa paossa ollut Pirkko-serkku. Oletan, että pikkupossu on kasvanut sitten lippalakkitapausta ajatellen täysikasvuiseks?

                                                 Eero