Tuota koskettavaa laulua olemme, ainakin me ennen sotia
syntyneet, laulaneet varhaislapsuudestamme saakka. Tuo erään
amerikansuomalaisen koti-ikäväänsä jo syntymääni edeltävällä vuosituhannella
sanoiksi pukema laulu kaikessa puhuttelevuudessaan on kahden viimeisen rivinsä
osalta nyt pohjana tälle postaukselleni:
Taaton maa ja maammon
kieli,
kuinka teitä
rakastan!
Kaikki sai alkunsa, kun muutamia viikkoja sitten tänne
Yhdistävään tekijään ilmaantui teksti, jonka jo ensimmäisessä kappaleessa katse
tarttui ihan viralliseen suomalaiseen sanaan, jota en ymmärtänyt. Siis käsitin
kyllä sen käytön tässä yhteydessä eteenpäin lukiessani, mutta…
Sana oli ”konjunktio”!
Kyllä ei tuollaista sanaa (silloin varhaisella liitukaudella, jolloin kaikki
koulutaulutkin olivat vain mustia), sota-ajalla alkaneen 8/8-kansakouluni, koko
kurssissa oltu mainittukaan. Edes jatkokoulussa. Takuulla! Silloin sanaluokat neuvottiin vain ja ainoastaan
isänmaan itsenäisyyden säilyttämiskielellä, suomeksi. No, aikaa seuraavana
ikäukkona, minähän sen googletin: ”Konjunktiot, eli
sidesanat, ovat partikkelien sanaluokkaan kuuluvia sanoja, joilla yhdistetään
virkkeen eri lauseita toisiinsa.” Sidesanoista muistan kouluaikana kyllä kuulleeni, mutta kun
sitten vielä asiaa Wikipediasta varmistin, niin jo siellä puhuttujen
yhdistettävien partikkeleiden kohdalla tipahdin taas. Tämä tietolähde kun
puhuikin kieliopinnoista poikkeavasti jostakin ”virtsan solujen ja partikkeleiden
tunnistusohjeistuksesta”??? Kyllä oli
pakko alkaa epäillä omakohtaisen kansakouluni oppien pätevyyttä.
Eikä siinä kaikki, kuten olen telkkarista opittuna kuullut sanottavan.
Ei ollut kerta ensimmäinen, kun jouduin keräilemään muistipuoleni ”kovalevyltä”
(lienee nykyisin entisaikaisia aivojen muisti-toimintojen tallentamista
kuvantava, samaa merkitsevä ilmaus) eli siis muististani niitä kansakouluaikaisten
oppieni yleismaailmallisempina toimivia ilmaisuja merkityksineen. Olen jopa
joskus yrittänyt lisäsivistää itseäni avoimessa ”kesä-yliopistossa”! Kyllä.
Kansakoulupohjalta. Ja ihan ventovieraan kielen alkeiskurssilla. Arvaat kyllä,
kuinka siinä kävi! Mutta mukana olin hamaan katkeraan loppuun saakka – kun
kurssimme opettaja, ”äiti-venäläisellä aksentillaan” sai ylipuhuttua: ”Ja
vaikk’et siä kaikia ihan oikiasti osaja, ni tärkee olet, sie kon uskallat sanua
viärinki!” Tosin lupasi jokaisen kurssipäivämme illassa vielä tarjota Kampuksen
kesäterassilla KubaLibret! Se oli seitkytluvun espanjalaisuusaikaani, se. Vaikka ne
kesäkuukaudet ”opiskelussani” yleensä ihan tosissani yritin pohtia mikä helkkari
sellainen possessiivisuffiksi taikka aspiraatio on ja kuinka ne vaikuttaisivat
puheena olevaan opin kohtaan, niin koko muu luokka oli jo ainakin sivun-pari
edennyt siitä, mistä olin pohtimiseni joutunut aloittamaan. Kyllä en ole
kielimiehiä…
Mutta miksi? Ei kai se voinut jo silloin olla vain tähän
nykyiseen globaaliin maailmankansalaisuusajatukseen kasvattamista? Siis silloin
kansakouluaikoinani. Juur selätetty
sota, eikä kansasta äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvia kuin alle 10 %,
joissa tuskin ainuttakaan englannilla asioivaa Suomen passin omistajaa. Ja
aivan kaikille asioille ja opittaville löytyi ja riitti suomenkielestä juur
sopiva, jokaisen ymmärrettävissä oleva, ilmaisu. Minusta jotain meni vikaan! Ei
ehkä silloin, vaan sotakorvauksista selvittyämme ja ikään kuin pikkuhiljaa
hivuttamalla. Ja jo ennen kuin ovet ennätettiin avata Eurooppaan.
Kyllä ei suomenkielinen ilmaisu taikka nimi kelpaa enää
mihinkään. On tullut erityisosaajien mukana erityissanastoa, tuskin mukana ensimmäistäkään
suomalaista termiä, joita sitten liuotellaan muuhunkin käyttökieleen. Ymmärrän,
vaikk’en hyväksykään, esimerkiksi lääketieteen sanaston oltavan sellaista, että
hätätilassa minkä tahansa maan ammattihenkilö puhuu samaa kieltä kollegansa
kanssa, potilaan edun nimissä. Mutta kun, nykyisinkin vielä maassamme hengissä
pysytelleen syrjäkylän Aapeli-isäntä, molemmat sodat kyllä, mutta harvemmin
lääkärissä käynyt juureva ikäukko, istuu huonokuuloisena tohtoristätiä/setää vastapäätä
ja kuulee, että ”kyllä nyt tuo isännän kollageenikoliitti näyttäisi olevan jo
siinä vaiheessa, että…”. Ei se, että kun hän kauan jatkuneitten vatsavaivojensa
ja lisäpyykkienkin jälkeen on viimein rohkaistunut lääkäriin, ei se hänelle noilla
termeillä tule ymmärretyksi, saati helpota.
Esimerkki saattoi olla yliampuva, mutta kun nämä
kielipoliittisuudet (!!!) elämän jokapäiväisyydessään hyppivät silmille. Kun
köyhyysrajaeläkkeestäsi yrität ”pankin seinästä” nostaa toriostoksiisi
parikymppisen käteistä – sisältä pankistahan sitä ei kai enää saanekaan – niin
jo pitäisi osua kohdalleen, että Credit vaiko Debit -toimintona sen
kakskymppisesi haluat; ihan vain setelinähän se mulle riittää! Ja sitten
pitäisi vielä muistaa se tunnusluku, jota ei saanut pitää muistilapulla
mukanaan! Entä montakos seka-, siirtomaa-
taikka lyhyttavarakauppaa näet elinympäristössäsi, tai siis sellaisina, etteikö
niitten nimikyltissä komeile joku sana, jota välttämättä ei itse kauppiaskaan
ymmärrä. Ainakaan siellä syrjäkylällä, jos siellä vielä joku kauppa
sinnittelisi. ”Poikahan sen keksi, se kun on Ruåhtissa”! Ravintolaranskakin
taitaa olla jo tappiolistalla, kun thaimaalaiset ym. aasialaisaterioinnit
keräävät lautaselle mitä arvaamattomimmista aineksista koottua evästä. Niiden
näkeminenkään ei kyllä nimeä suomenna, eikä ilmaise koostumustakaan. Lieneekö
enää edes Kanarialla ravintolan ikkunalla lappua: ”puhutaan suomia, lihapulla
on”. Tuossa kaikessa kun pitäisi olla kyse ”jokapäiväisestä leivästämme”!
Mutta siis me tavallinen rahvas, miten meidän – viime
vuosituhannen lasten – mahdollisuudet on elää ajatuksiemme ilmaisuissa
suomalaisina?
Puheissamme vilisee jatkuvasti kasvavassa määrin lainasanoja,
usein vain foneettisesti (anteeksi = ääntymykseltään, ääntämisen mukaisesti)
sinnepäin kuulostavina, mutta jo arkisanastoomme kuuluvina. Hitto! Tai niin,
taitaisivathan kirosanatkin olla jo ämeeeriiikkäläisittäin muodikkaampia. – Eikö
edes äidinkieltämme lähellä olevista ammateista löydy barrikadeille nousijaa!
Joko hekin ovat luovuttaneet – myös työssään antautuneina, eikä vain kotonaan?
Vai olenko joku aivofossiili, joka on ainoastaan kateellinen
kielitaidottomuudessaan kaikesta, mitä ei ymmärrä. Eikö ketään muuta ärsytä
tämä koko täyden 360-asteisen ympyrän elinympäristöstämme täyttämän,
tornittomaksi madalletun, kielibaabelin olemassaolo? Koko menneen
kansakouluaikaisen luokan vahvuuden sormillakin laskettavan määrän kyllä
lisäesimerkkejä löytäisin omasta jokapäiväisyydestäni, mutta…
…nyt alkaa tuntumaan, että pelkästään ehkä jo ympäristöstä
kohdistuvista terveyssyistä ja ettei tämä irritatione
ylitä threshold’aan, saattaisi olla
parasta pistää tähän se jutun viimeinen piste.
Minä luovutan!
PS. Enkä näköjään ole ainoa huolestunut:
Suomen kielen
lautakunta julkaisi tiukan kannanoton, jonka viesti oli, että suomen kielen
asema on uhattu ja heikkenee nopeasti.
Lautakunnan kannanotto vaatii valtiovallan tekemää
kansallista kielipoliittista ohjelmaa, jolla voitaisi turvata suomen kielen
asema ja sillä toimiminen kaikissa yhteiskunnan muutoksien tuomissa,
teknisissäkin, elämän jokapäiväisyyksissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti