Kaveruutta kakarast alkai, kolmais

Silviisii ja iha just nii. Taik ainaski melkei.

Mieku luveksin nuit ensmäisii jorinoit, niij jo niis männiit aikakirjat iha sekalutta. Ei mittää, niiku ne sannoott, jot järellist. Mutt niihä se männöö elämäki, omal viisii ja siult paljokaa mittää kysymätä. Allaka mukkaa kyl o kessii ja talviloi vuorottai ja viel vuosiikii numerojärjestykses lissää pistämäl, mutt muutosi vaik mite viisii. Elä sie suotta sit tartu, jot mite se nyt muka nuist haastaa, ko just äske ol jo iha er kohal mänössää.

Mutt takas asjoihe. Ja nyt talvaikaa. Sottii loputtuu ko sielt meijäkii saloloilt alkoit tehä Kaukaa mehis savottaa ja kaataammaa tukkiloit. Vaik eihää ne tukkiloit valmiiks ou kaavettais. Paksummist kohist niit mitattii ja sitt tull ropsii ja muit massapuit, jostai veistiit parruloikii. Ekyptiläisil. Ja ko puit kaavettii, nii johonkiiha niit ol pakko alkaa kokkoomaa, mist sit pääsiit uittamaa tehtail. Meil ko ei olt semmosii jokiloi, jois olsiit jo saant niihe al vettä. Siksvarte tekkiit talvtiet sielt savotast Saimaa rannal astikka. Ja se män siint meijä ja mummola välist, järveselkää myöte, viittatien – niinko siint sanottii, ko ol närreelatvoi tökitty sin hankee, jot jos pahast pit myräkkää, nii tiesiit mihe kohi se auk aurataa uuvestaa. Ja siin sit alko kulkemaa tukkirekkii vähä vällii ja jollokii iha jonoks ast.

Tään Tepon isäkii, ko ei olt maaviljelijäl hakkuit omas mehäs, nii hääkii ajo rahtii talve aikan. Ja jollokii kevätppuolee myö päästii häne tukkikuormas pääl kyyvis näkemää, jot miteviisii isoks se tukkilanssi ol talve aikan kasvatettu. Mahottomast ol puita siin Saimaa jääl ja lissää ajjoit. Miust ol mukavaa kuunnel ko Tepon isä haasto hevosellee kaikelviisii niinko kaveril kuunaa. Jäänt mielee semmonenkii, jot hää komens ”perräi, Välkki, perräi nyt, nääthä sie issekii, jot ei osu siint kohallee”! Meilpäi ku isännät vaa käskööt, jot ’takasii’ ja sit pääl lasettaat niit hevosmiehii ommii voimasanoloi. Mut ihmisesthää itest se o kiinni, mite o hevosenkii osant opettaa.

Tää Tepon isä kerto olleesa etempänäkii rahtii ajamas niij, jot olliit yötkii koist nii kaukan, ett savottakämpäs assuit. Meijä kyläl ko elliit semmonenkii rajantakkaa tult pari, ko olliit lähteneet sielt suure ja mahtava puolelt reilust enne sottii. Ieva ja Ville nimijää. Hyö assuit pienes mökis kahe ja ko maat ei olt viljellä astikka, nii Ieva keträs ja kuto ja Ville kulk talois renkin. Möki vuokrankii tekkiit possakkana sil isännäl, kene maalt olliit torpa saan asumukseksee. Hyö olliit tuont tullessaa hevoisenkii, oikeest er’olose mitä meilpäi ol kuunaa nähtykkää. Pienekokone ja kovast pystypäine. Liekö olt oikeest kasakoihe ratsusukkuu. Sil hyö kuitekii koittiit rahiajos talvel saaha lissää elantoo. Molemmat yhes, niij jot Ieva ol Villel vänkärinä. Ko Villekii ol matalajalkast sorttii, eikä jaksant yksiksee issoi puit vääntää reen pääl. Vaik ei se hevonenkaa mahottommii kuormii olis jaksant vettää. Mut kolmyhteisest pärjäsiit jollakii viisii. 

Ievaki kuleksi ukkosa kans samaolosis pihkapöksylöis, eikä muutosinkaa joukost erottunt. Tupakkitauvol täytti piippusa ja nysä leuvois haastel välil härskilöihe savottajätkii kans tasavertasest. Mutt ko sitt joku ilta kämpäs olliit alkant Ievaa kiusottelemaa, jot hää o erlaine siihe sakkii, nii tää Ieva ol sanont, jot niihä hää on – paremmi varustettu ku teist ykskää! Ja sitt hää ol kaivant liitinki alt kippuraise pässi sarve, nakant sen uuninpelli vartee ja pistänt viel kessukukkaronsakii siihe kiikkumaa ja sanont, jot ”a hosbodi, nagatgua työgi veinvisguajanna yöks ahil guivuttamah”!

Kaikemmoist muutaki niihe savottalaisii kans pääs näkemää. Miu mommolaskii, enomies hää ko ol kans Kaukaa työmiehii, nii jollonkii siin heijä tupasa lattijal majottu muutama jätkä kauemmaks savottaa mänömatkal. Meist muoskist ol mukava katel ja kuunnel niihe juttuloit, vaik Teppoo ei kottoo laskettu sinn sillo, ko jätkii ol öitsemäs. Lie olt, jot ei muka oppis pahoil tavoil taik tuhmii haastamaa. Mutt myöhää kyll laseteltii kaik sanat perätyste, niij jot ei hää opist vail jiänt. Niistäkää.

Siin mummola vieres ol semmone rintamamiestila ja monlapsine pere, jost isä kulki enomiehe kans yhes niil savotoil ja penskoloihe kans miulkii ol hyvät välit, ko joku heist ol samal luokalkii miu ja Tepo kans. Heil saatto ol joskus tiukempaa ku muuto siel kylil, ko muistelin, jot ol just semmone kerta, ko ol näit savottamiehii tult yöks ja niit istu sit muutama pöyvä ääres iltasellaa, kuka mitäki repustaa eväst kaivelleen. Kukkaa lient huomant, jot tuva ovensuuhu ol tult naapurist yks pienimmäine, alle kouluikäne, joka siin hattu pääs aikasa kahtel ennenko sano, jot ”ne ne vuan syöp, kellä on evästä”! 

Liekö joku hänelkii leipäpalast antannu, en muista, mutt jollonkii tuo sanomine on noust uuvellee mielehein, ko tullee ylesyönnii pääl oikee ähkyn oltuu…

Oiskoo sitä taas mänt senverra etiäpäi, jot pitäs antaa teil lukurauha ja sen pääl viel lepoaikaa sen sulattelemiseks, jos mikä on tutult tuntunt taik muutosi kulenttant ommii entisii. Semmosiikii kuulumisii oon saant, jois ovat lukemise jälkee alkant muistelemmaa  ommii urheiluit ja ihan piirimmestaruuksii astikka taik henkisis kilpailuis sijoittumissii. Mahoiks mie jo sannookaa, jot tää Teppo on elleenkii esill jossakii siel lapsuumaisemii harrastajateatter-maalimas, jot tiijjä vaik joku ois hänet nähnykkii, ko hänestkii on kyselt, varsinkii naisii taholt.

Mutt näilhä myö mennää sin seuraavaa kertaa, jot kiitoksii seurast!

IsoTimppa

Kaveruutta kakarast alkai, kakkone

Silviisii ja iha just nii. Sielhä myö kasvettii kylä muihe lapsiloihe joukos niin jot tokko ois meit muute huomattukkaa, mutt… No, onneks toine meist ol lähes semmone mallioppilas, mut vaa toine. Vaik jokusii kertoi sain mie sen Teponkii mukkaa niihe pienii kolttosloihenkii. Kerrankii kiusattii semmost sotavankii, joka ol heil maatöis apun. Hää ol varmastkii niit suomensukusii, ko hänen haastistaa sai suomalainenkii selvää. Vaik eihä myö semmosestkaa sillo mittää ymmärretty. Hänen nimes ol Henrik, joka kuulemma alkuperäismuovossaa – just sen Googlest katoin – tarkottaa suurt kartanoo, eihä hääkää mikkää pient oltkaa, mutt lepposaolone. Ko hää tul sarraimee, mis myös muoskat riekuttii ja hypittii jo sisäl ajettuihi heinii, nii sit sieltä kasa päält lausuttii oikee kuoros, jot ’Hentrikki, paita rikki, sen alt vilkkuu iso…’! Ja sit karkuu! Vaa ei sitäkää kaua saant harjotel, kuorolausumist, ko Tepo isä sattu tulemaa just semmosee aikaa kuuloetäisyyvel. Selkäsaunalt selvittii. Sil kertaa. Mutt siihe jäi se taiteellisuuvve kans pellaamine.

Jäi, mutt ei kokonaa. Kunna koululoil ko ol tapan vähä kaikes kokeilt, jot kene koulus ne vihmerämmät penskat kasvatettaa, ja siihe käyttöö piettii kaikemmoisii kilpailui. Urheilus varsinkii, ja pallopelilöis, joita sillo ol oikiast vaa yks. Sottii vaikutukse jälkipuolel kovat harrastettu pesäpallo, jost nyt sannoot, jot siin muka harjotellaa ranattiloihe heittämist. Ei ainaskaa meil. Myö ainaki lyötii sitä palloo ja sit riijeltii, jot ennättiks hää pesäl vaiko ei. Kai siin jottai sovast lainattuu ol, ko – jos ei ennättänt – siin saatto vaik kuolla, tai ainaski haavottuu.

(Nyt ko oon palant lapsuutein aikoloihi muutonkii, nii oon alkant seuraamaa pesäpalloo sen mitä töllöttimes näytetää. Kyllä ei oo ennää samammoist meininkii, ei. Siinäkkää. Paitti huuto. Sitä piisas kyll sillonkii ja paljo, pienemmänkii koulun porukois.) Myöhä ei Tepon kans juurkaa oltu loistavii näis liikunnallisuuksis, em mie varsinkaa. Kuuvelkymmenel metril kuitekii joskus pääsi iha maalii ast ja hiihtolois joku kerta enne ennenku ajanottajat olvat lähteneet kottiisa. Mut henkisis kilpailuis, niis myö oltii keulil. Kumpanenkii. Ja ko siihe aikaa ei – sovan vaikutuksest kai sekkii – tasapellii voint tulla, nii myö Tepon kans voitettii vuorovuosiloin. Lausuntakilpailuis. Kumpaselkii ol semmone varmast hyväst ulkoo opeteltu runo, jolla päihitettii koko koululoiheväline muu porukka. Ja vaik mie ite sanonkii, nii melkosel viisii ol rinta rottinkil, ko Markus-setä kysäs, jot ”lausut sie pikku Timo nyt harakast vai sen pesästä”? (Oliskoo tuo sielt saakka jonniimmoine rauma tähä nykysee allekirjutukseen, siintkii mie haasta viel sitt joskus.) No, molemmistaha mie lausuin, ko Lauri Pohjanpää ol sen silviisii kirjuttant.

Ja muutonkii on senkertane Lastentunti mielee jäänt. Tietyst, jott semmose tekemist pääs näkemää lähelt, ko Suomen Yleisratio kiers autoloihee kans er kaupunkilois ja Markus Rautio pit siel sit näit Lastentuntiloit. Tai siis niit nauhotettii. Sillo ku tää kerta tul ulos ratiost mie olinkii sairaalas kumine sije tiukast leukoloihe ympär. Ja koko osastov väk käytäväl kuuntelemas. Ko olin kehunt ratios olemisest. Ei ne ensmäiset aplootit olleet, mut mukavalt tuntuvii, vaik sitt muka ois seuraavan aamun halunneet leikat leuat auk, jotta näkisiit mikä vika siel olis. Äitmuori pelasti sillokii. Hää ol hommanu paika Helssinkist Kirurkisest sairaalast ja sinhä miut sit vietii. Ko miult ol alaleuvast luu katkent. Urheilusuorituksii kylkijäisin.

Luistinratal, ko jääpalloo pelanneist joku tul hakemaa ylilyötyy narupalloo, enkä ennättänt väistää. Mut se ol vast ensimmäine kerta, ko leukaluut kiinnitettii kohillee – ja siint toisest tuol tuonnempan – ko sen Tepon runo Lastentunnist ov viel kokonaa käsittelemäti. Hää näät ol kouluuvälisis esittänt semmose ”Auttamato Pekka”-runon ja niist kilpailuist meit kaks keulimmaist ol sit valittu runopuolel tänne Lastentunnil. Jot kovast taiteellisiikii oltii. Omast mielest ainakii. Jot iha ratios!

Ko täs urheilu ja kulttuur pistettii taas vastatuste, niiv viel o pakko kertoo meijä koulust tai sen ees olevast urheilukentäst, jot jottai juhlavaaki siin saatii nähä. Yhe kerran vuojes, näi syyskuu alus, Suomalaise ratsuväin vuosipäivän. Tää johtajaopettaja ko ol näät ratsumestar arvoltaa – ja arvosa tunteva kyl – ja hänel ol tallessaa luurankotakki ja punaset housut sekä sapeli. Myö kaik oppilaat seistii kentä laijoil ”katseel seuraamas” ko hää, naapuri isännält lainaks saavul hevosel ratsastel ympär kenttää täyves sotisovassaa.

Ol se komijata ja isämmaallist, vaikk myös ain pijettii peukkuloi, jot se hevone tekis koiruuksissaa jonkun semmose kommervenki, jot opettaja tippus seläst. Meil se tuppas tekemää nii peukuttamattakii, ko joskus päästii sitä laitumelt hakkiissa selkähevosel kokkeilemmaa. Ei tehn opettajal! Mutt sil olkii satula!

                                         

PS. Mukavast ootte sekä kommentoineetki, et pers.koht. palautuksii kautta tykänneet täänki tyylisest tavast muistel aikoi sielt jostai seihtemänkymmene vuojen takkaa. Jott mie kyll jatkan samalviisii ja tällälail pätkis näit julkistamal. Ain ei männä niiv vauhil ettieppäi, mutt sitt saatetaa loikata kerral pitkiiki askelii, ett yritä vaa pysytel vauhis mukan. Ja kerro välil (kommenttilois taik muihe postiloihe kautta), jott milt tää just Siust kuulostaa ja jos vaiks olsis jotaki samanmoist siel Sinunki entisis, mitä tää ois saant muistelemmaa.

Ja sitt vielä pittää tunnustaa, jot joku kuva on pitänt "lainata" netist, että josko saanee anteeks? Nääki luvattomuuvet, niinko lapsuuveskii monast!

Jott näil männää…

IsoTimppa

Kaveruutta kakarast alkai

Silviisii ja iha just nii. Ainaski voip kuvitel, jotta miulkii o sellast olt – sellaine kaver, jost mie sit saisi kertoo vaik mitä, mitä muka oltais pienin tehty ja tuhtailtukki. Olkoo hää vaik Teppo nimeltää.

Tää Teppo, hää ol jo pienen semmone julkisuuvekippee ja jo sillo tek semmosii konstvärkkilöit, mitä vast nykysi julkimoil on tavaks tult. 

Hää olkii melkose lail vesselä kaikel viisii ja monest koiruuvest saatii hänest vapaaehtoine syylline, joskus toinperrää vast pienel painostuksel. Mut mukava poikaha hää ol. Ja ku kyläl ei niim mont poikaa oltkaa, nii tarpeelline kaveriks.

Nii, sit tää mei kylä: etäläise Savo ja nykyse Pohjois-Karjala vaikutuksii rajamail. Maaviljelyksii kivisil ja pienil peltoloil mäkkii kyles, tasast ei just missää. Mutt ol kelvant jo enne sottii kaartilaisii käyttöö ja saant nimekseeki jot Kaartila! Sottaa ootelles sinne ol rakennettu lähel oleva variko väil asumuksii, kahe perree lautaparakkii ja niit ol usseis koht kyllää ja tietys aliupseeriloihe ja upseerii perreil erillisil kohil. 

Ja ko Viipurist sit jouvuttii lähtemää sova jaloist, niin mutkii kaut äitmuori sai meil asumukse siel; Upseerikyläst, isä-vainaa hää ko ol vänrikki. Kuulemma. Mie hänt muista ko kuvist. 

No, mutt tää Teppo. Hyö assuit melko isos maatalos siin kylä keskel. Olvatten saant sen ostaa ko tulliit evakkoo rajan takkaa ja Mehtäyhtiö ol sen heil myynt. Mukavast siihe soppeutuneit ihmisii, vaik hyö haastoit jotenkii hauskalviisi. Eihä meil oikeastaa itel ollukkaa mitää oikijaa murret – savvoo ja karjalaa sekotettii ja kai jokusii sanoi sitt keksittiiki iha ite – ja nii siint Teponkii murteest otettii hetikoht mallii matkittavaks. Siks tääkii miu juttu männöö ihan latusillee ja mite sattuu, eikä oo oikeest mittää murretta. Toisaalt siks, jotta etten tuntis, kuka tätä on värkänt ja toiseksee ku nykyjää ei juurkaa tuu täl sekamurteel paljookaa haastettuu. Ainakaa näil nykysil kotikontuloil. Ja sit viel, ko tää ei oo mittää, nii ei tuu kovast paljo kirjotusvirheitkää… ja nekkii voip sit jälestpäi kiistää!

Mut hyväs sovusha myö kasvettii naapurein ja varsinaisest kouluikää ehittyy alettii ol enemp keskenämmekii. Samaikäsin päästii kuusvuotisin molemmat kuunteluoppilaiks alakouluu. Se kouluki ol vaa yhe maalaistalo tuvas ja kaik luokat samas tilas. Tilapäisest, ko heti sovan loputtuu niihe Upseerkylän parakkiloihe rakennettii kansakoulu ja oikee kolmopettajaine. Ja myö muutettii Aliupseerkyllää, minkä parakkilois asus edellee pääosiltaa Variko väkkee.

Siin maalaistalon koulus ei myö Tepon kans ennätetty olla ko se yks talvi ja sitt uuves koulus päästiikii heti toisel luokal suoraa, ko osattii jo lukkee ja ynnättii jotenkute. Mutt yks semmone muistikuva jäi sielt vanhast koulus, joka iha yläluokil asti kohos ain maantietotunnil mielee. Tuvasha ol iso leivinuun, jolla tilat lämmitettii. Liekö olt mite märkii kunna puut, ko niit ol pistetty sin uunipessää illal valmiiks kuivumaa. Nehä sit olivat yöl syttynny ja ku pellit olliit kiinni nii… Telinees olleisii rullakarttoloihe jäi niiv vahvast savuloihe jälet, jot ain ku avas karta, niiv viel vuosiinkii jälest niist näki ja haisto noihe muistot koulutien alust.

Mei kans samas luokkahuonees ol siihe aikaa yks poikkeava yksilö – vaikk’ei myö sitä ymmärretty. Vähemmistöläine. Poika, joka ei kuulunt valtaväestöö. Sillo ei viel olt mamuloit, eikä homoi, eikä ies käsitetty, jot suomenruotsalaisiiki Suomes onkaa. Täst mustilaispojast, vai romanik hää lie olt, hänest jäi meil mont mukavaaki muistelemist. Ensimmäisii lie olt se, jot piirustustunnil hänelt loppuit väriliiut. Hää näät ol syönt ne! Mutt muute sopusa kaveri, vaik joskus ”palloit hihat” välleemmil ku muilt. Ja taas karkais ajatus sivvuu täst Tepost.

Mutt ku ollaa jo näinkii isost pyöritty paikoillaa ja pohjustettu tulevii kouluvuosii ja Tepon kans kasvamissii, niim mie jätänkii tää tähä – ja jatkan jokuse päivän pääst. Saatte siin mietii, jot viititteks lukkee moist ja kulettaiskos tää ommii ajatuksiinne sin alakouluaikaa teilkii. Rehellissiiki mielpitteit ja muistelemissii saap pistää kommenttiloihe, mist ne kyl tullee miul luettavaks. Tepolhaa tätä ei passaa näyttää ja elkää työkää kertoko hänell, jot hää on pääosas meijä Yhistäväs tekijäs – vaikk’en oo luppaa kysyntkää.

Jatkos; jos ette nyt ihan aikuiste oikeest ilmota, jott elä jatka; mie kuletan nuita muistojjain läpi koko 8/8-kansakouluaikoi ja saattaa tulla viel sivuite siintäi. Ihan vähäl kieltämiselkää mie tuskin lopetan, jotta kommenttiloit ootetaa! Jotta, jos jaksat lueskel, ni tulos on!

IsoTimppa

Luumun ja sipulin makeutta

Löysinpä tässä makoisan piirakan ohjeen. Siihen tulee luumua ja sipulia. Voi kuulostaa hassulta yhdistelmältä, mutta toimii upeasti. Onhan sitä kautta aikojen tehty possun uunifilettä, johon on laitettu sekä sipulia että luumua. Nyt voi kokeilla makoisaa luumusipulipiirakkaa. Se on tosin tarkoitettu suolaiseksi piirakaksi, mutta on makea ja hyvä! Kokeilkaa ihmeessä!

Tarvitset:

Pohja:

3,5dl spelttijauhoja
1tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
150g voita
0,5 dl turkkilaista jogurttia

Yhdistä kuivat aineet ja nypi joukkoon voi murumaiseksi seokseksi. Lisää jogurtti ja sekoita tasaiseksi. Kääri taikina kelmuun ja nosta se jääkaappiin puoleksi tunniksi.

Täyte:

500 g salotti- tai keltasipulia
2 rkl voita
2 rkl oliiviöljyä
400 g luumuja
0, 5 dl juoksevaa hunajaa
1-2 rkl tuoretta timjamia silputtuna
1 tl suolaa
¼ tl rouhittua mustapippuria
2 dl kuohukermaa
2 munaa
150 g goudajuustoa raastettuna

Kuori ja leikkaa sipulit silpuksi. Kuullota sipuli pannulla läpikuultavaksi voiöljyseoksessa. Huuhtele luumut, poista kivet ja kuutioi luumut. Lisää luumukuutiot pannulle, kuullota hetki ja lisää hunaja. Hauduta keskilämmöllä kannen alla 10 minuuttia, kunnes sipulit ja luumut pehmenevät. Mausta timjamilla, suolalla ja pippurilla.

Painele taikina jauhotetuin sormin piirakkavuoan (halk. 26 cm) pohjalle ja reunoille. Levitä taikinalle sipuliluumutäyte. Sekoita kulhossa kerma ja munat. Kaada seos sipulitäytteelle. Ripottele päälle juustoraaste. Paista 200 asteisen uunin keskitasolla 30-40 minuuttia, kunnes täyte hyytyy ja saa kauniin värin. Anna vetäytyä hetki ennen tarjoamista. Piirakan voi valmistaa myös edellisenä päivänä.

Voit valmistaa piirakan gluteenittomana korvaamalla spelttijauhon tattarijauholla. Toimii näinkin! Makoisia hetkiä herkullisen piirakan parissa!

Päivi

Säästäminen on kallista

Olipa tämä kesä aika kummallinen! Harvoin koko marjojen satokausi on yhtä aikaa valmiina kerättäväksi. Niin kuitenkin kävi tänä vuonna ja huonostihan siinä meinasi käydä…

Mansikoita piti metsästää, onneksi ehdin hankkia niitä 25 kg ennen parhaan satokauden päättymistä. Laiska kun olen, pakastin mansikat roskapusseissa. Näin niistä olisi helppo keittää mehua myöhemmin syksyllä. Koska olimme mökillä, pakastin marjat äidin pakastimeen.

Mansikoiden päästyä kylmään meni sentään viikko jos toinenkin ennen kuin heräsin mustikka-aikaan. Ja samanaikaisesti keräsin jo mustia ja punaisia viinimarjoja muutaman ämpärillisen. Vadelmiakin oli vaikka ja kuinka. Niiden kerääminen olikin sitten isännän puuhia. Nokkoset olivat vähän ikäviä kavereita, mutta tulihan niitä vadelmiakin kerättyä aika tavalla pakastimeen.

Oli sitten kerätty ja ostettu marjoja niin, että oma ja äidin pakastin olivat täynnä. Muutimme kesän jälkeen taas takaisin kotiin. Lähetin äidille tekstiviestin, että voisin ottaa ne pari litraa vadelmia kotiin, jotka vielä jäivät äidin pakastimeen. Päivää myöhemmin muistutin marjoista.

Äiti sitten toi ne marjat, ihan kaikki… Yhtä äkkiä kotona olikin täysien pakastimien lisäksi lähes 30 litraa pakastettuja marjoja, jotka eivät mahtuneet enää mihinkään. Ei hätää, kaivettiin mehumaija esiin ja perustettiin mehutehdas.

Keiteltiin reilu viikko mehuja ja arvata pitää, ettei se hyvin päättynyt: mehupullot loppuivat ja pakastimestakin loppui tila. Onneksi saatiin sukulaisilta lainaksi pieni pakastin ja kaverilta mehupulloja.

Tässä kohtaa kaikki olisi ollut hyvin, mutta… Sukulaisilta lainassa ollut pakastin sai meistä tarpeekseen ja sanoi työsopimuksen irti. Eihän siinä sitten auttanut kuin mennä pakastinostoksille.

Kaiken tämän hässäkän jälkeen tulin siihen tulokseen, että säästäminen on kallista. Ensin pitää ostaa marjoja, sitten sokeria, mehumaija porisee ja vie sähköä päiväkaupalla ja vielä kaiken päätteeksi pitää ostaa uusi pakastin. Mutta, onpa nyt lisäaineettomia, aitoja mehuja koko talveksi niin itselle kuin vähän muillekin!

Maukasta loppukesää kaikille! Säilökää kohtuudella, ettei mopo karkaa käsistä kuten minulta.

                                                                                 Päivi

KIRJOITETAAN VENE JA ÄÄNNETÄÄN ’PUATTI’!

Noinhan sitä savolaisuuden syvintä olemusta näillä seuduilla selitetään – ja tottahan se on. Suomenkielen yleisimpiä periaatteita lienee se, että sanojen kirjoitus- ja ääntämisasut ovat samankaltaisia, mutta ei aina. Ja sekös minua on jostain syystä harmittanut useana kesänä näin sienikauden alettua.

Kun se on KANTARELLI!

Se keltavahvero (Cantharellus cibarius) – eikä siis mikään KANTTArelli! Vanhoissa sieniopaskirjoissa sitä on kutsuttu myös ruskosieneksi tai keltasieneksi, mutta ei missään kanttarelliksi! Kieli-ihmiset selittävät asian perinpohjin ja monimutkaisesti (kts. Kielikello 2/1994: Mikä tahansa konsonantti ei tuolla lailla veny vierassanoissa. Kahdennus koskee vain konsonanteista umpinaisimpia: umpiäänteitä k, p, t ja rakoäänteitä s jaf. Eivätkä nekään kahdennu milloin hyvänsä. Niiden edellä on kahdennustapauksissa joko vokaalimainen konsonantti, ’resonantti’ m, n, l tai r taikka pitkä vokaali.) Minusta asia on ilmiselvä ja juontaa nimenomaan siitä, että lähes koko sienen maanpäällinen osa on kantaa. Sienioppaissa puhutaan kyllä sienen jalasta, mutta jalkasieni ei ehkä olisi ollut yhtälailla nautintoja herättelevä vaihtoehto.

Jo jokunen kesä sitten olen ilmoittanut kantanani mm. torin sienikauppiaille, että ostan ko. sieniä koko kopallisen heti kun hintalapussa sen nimi on oikein kirjoitettuna! Eipä ole vielä tarvinnut ostaa. Ja nytkin nuo pannulle asetetut ovat hyvien ystävien metsän anneista maistiaisikseni tuomia tuliaisia.

Liiat nesteet haihdutetaan ja sitten pannulle reilusti voita, hienoksi pienennettyä sipulia ja tuplaloraus kermaa – tuokion haudutus ja ’a vot’; kyllä maistuu! Tosin edesmennyt äitimuorini opasti ruuanlaitossa, että reilusti voita ja kermaa – niin kengänpohjastakin saa maistuvan!

Kokeillut en ole, mutta…

                                                     

PS. Kun nyt näihin ruokapuoliin luiskahdettiin, niin eikö SYTYläisten porukasta löytyisi jokusia kokkailukiinnostuneita - aloitettaisiin tänne keräilemään erilaisia vihjeitä, ohjeita ja muisteloita ateria-asioista! Ne kun tavalla taikka toisella liittyvät arkielämäämme, jokapäiväisenä leipänä, wanhan Lutheruksen Vähä Katekismuksenkin mukaan.

IsoTimppa

VOISIHAN SE OLLA OLLUT NÄINKIN…

JOHDANTO

Joskus viime vuosituhannen lopulla sain tutustua lähemmin teorioihin, joita olivat herätelleet Halikonlahden rantamilta löytyneet ns. kuppikivet = kiviä tai kalliopintoja, joissa on yleensä useita suhteellisen pyöreitä uurrettuja koloja, niin sanottuja uhrikuoppia. Merenpinta oli silloin kun ne on hakattu korkeammalla ja rantaviivakin kaukana nykyisestä. Oli todella mielenkiintoista heittäytyä Turun yliopiston historian laitoksen ohjauksessa haeskelemaan tausta-aineistoa, jonka he myös tarkastivat ennen hankkeen hyväksyntää. Tarkoituksena oli luoda peruskoululaisille eräänlainen luontopolku tuhannen vuoden taakse, sanallisesti, kuvien johdattelemana sekä ikään kuin näytelmänä heidät mukaan ottaen. Mutta se on sitten jo eri juttu. Nyt kuitenkin pistän luettavaksenne silloiset ajatukseni ja kaiken loppuun vielä tausta-aineistoni koosteenkin. Paljon luettavaa, mutta jos jotain kiinnostaa, kun kukaan muukaan ei tänne tunnu kirjoittelevan, joten...

VOISIHAN SE OLLA OLLUT NÄINKIN…

Siinäpä seisoi mies, harmaahapsinenkin jo hiukan, kynnyksellä, ovipieleen nojaillen. Seisoi ja haroi partaansa, silmäillen samalla kaikkea pihapiirissään näkyvää. Osa hirsisalvoksista loisti uudenvalkoisina, kun aurinko oli juuri nostanut kehränsä itäisen metsän latvuston yläpuolelle. Seisoi ja mietti uniaan.

Kaukomieli, sellaisen nimen olivat vanhemmat hänelle antaneet, oli nukkunut nyt kolme yötä kodassa. 

Niin kuuluisi tehdä pyyntiretkelle valmistauduttaessa. Poissa asuintiloista ja yksin omien ajatustensa kanssa. Lähestyäkseen metsän henkiä, saadakseen saalista. Niin oli hänelle opetettu ja tapana ollut ammoisista ajoista. Ja nyt olisi metsästyksen aika. Talvivarastot melkein pohjilleen syötyinä.

Olihan lumikuillakin toki metsästetty, mutta saalis koostui enimmäkseen turkiksista. Pihkanmakuisiin puissa kiipijöihin jo kyllästyttykin. Kohta asia korjaantuisi. Lumet olivat vajuneet ja hirvieläimet pian siirtymässä kesämailleen. Se tiesi runsaammin lihaa ja oikein herkutteluksi asti.

Unessaankin mies oli käyskennellyt tässä samaisessa pihapiirissä, omalla kotitanhuallaan. Samoilla paikoilla olivat olleet rakennukset, uusi asumuskin jo valmiina ja kaikki se, jonka Kaukomielen silmä voi nytkin havaita. Oli vain ollut mukana muitakin. Nyt jo kalmistossa lepääviä. Tuonpuoleisesta mukaan tulleita. Osaamisia olivat mieheltä kyselleet. Tietoja ja taitoja, joita olivat hänelle aikanaan siirtäneet. Äijö varsinkin. Että osaisiko ohjata hirvet poluiltaan pyyntipaikoille ja pitää miehet piilossa tuulen alla, etteivät eläimet liian aikaisin aavistaisi. Jännitys kihelmöi Kaukomielen sisimmässä, eikä hän muistanut mitä oli heille vastaillut. Pian kaiken saisi kokea käytännössä…

Silmäili siinä mies kotipihansa näkymää. Ei tiennyt koska siihen olivat ensimmäiset asujat tulleet. Merentakaiset. Sen muisti kuulleensa, että jo Äijön isoisä oli pystyttänyt ensimmäisen uuden asuinrakennuksen vanhan kota-asumuksen tilalle. Oikein nurkkasalvoksilla tehdyn. Ja melkein valmiiksi saanutkin, ennen kuin uupumus vei ja tuonpuoleiset korjasivat. Liian oli vanhana urakkansa alkanut. Mistä lienee mallin nähnyt, paljon oli kierrellyt metsien takana, kaukaisilla saloilla saakka. Vaan oli ehtinyt oppinsa antaa, pojalleen periyttää. Näin siirtyneen osaamisen kautta oli työn jatkaminen kulkenut sukupolvissa eteenpäin ja nyt pihapiirissä seisoi jo monia muitakin salvoksia, Kaukomielenkin kätten töitä. Oli omansa eineiden säilöksi, lappalaisten mallilla korkeammalla kuin muut. Sieltä sai pitkän pimeän aikana emäntä hakea kuivattua kalaa taikka lihamurikan puuron särpimeksi. Eivät päässeet ruokarosmot osaansa ottamaan.

Muillekin kapineille oli omansa. Turkisten säilöksikin, jonne pian pääsisi osa väestä kesäasuntoon ja saataisi paremmin tilaa. Olihan jo sulamakuun aika. Pienet yökylmät enää rajoittamassa asumista lämmittämättömissä tiloissa. Karjan voisi päästää pian pihapiiriin ja kohta laitumillekin. Suvea kohti taas mentiin.

Pihapiirissä näkyi jo muutakin liikehdintää. Emäntä asteli arvonsa tuntevasti noutamaan aamusuuruksen aineksia. Kaukomielen silmät tavoittavat Kyllin, mielitiettynsä, jonka hän oli pyytänyt puolisokseen jokakesäisten kauppamiesten matkaseurueesta jo monta vuodenkierron kulkemista sitten. Ylväsryhtinen oli nainen ja mahdin merkkinä erottuivat kookkaat korut asunsa rintamuksessa. 

Useita lumia ja sula-aikoja he olivat yhdessä eläneet ja asuttaneet tätä tanhuaa. Yhdessä oli raivattu peltomaata metsän reunukseen ja kaskettu uutta kasvualustaa entisten lisäksi. Paljon noista töistä oli jäänyt yksistäänkin Kyllin valvontaa, olihan Kaukomieli metsästäjä mieleltään. Ei kotona viihtyjä. Ei aina silloinkaan, kun viljely olisi sitä vaatinut. Molemmat nuoremmista veljistä, vieläkin naimattomina perheeseen kuuluvina, joutuivat niitä töitä hoitelemaan. Mutta johtaminen säilyi hänellä ja Kyllillä. Kaikesta siitä, mitä tuli kulloinkin tehdä ja tehtiin. Wanha-äiti yritti tosin aikanaan ottaa Kyllin käskynsä alle, mutta Äijön manallemenon jälkeen valta siirtyi myös tässä suhteessa. Nuorin sisaruksista, Leinikka, oli yhä kotona viihtyen emännän oiva apulainen. Sellainen oli heidän perheensä. Sukua ei läheltä löytynyt. Jossakin monien metsien takana heitä olisi, mutta omat askareet rajoittivat vaivalloista kanssakäymistä. Kekko-veli oli joskus raudanetsintämatkallaan heidän kanssaan pitänyt yhteyttä – sepän taidot kun hänellä olivat hallussansa – mutta mennyttä olivat hänenkin matkansa. Kekko takoi nykyisin omassa pajassaan, jonka oli pihapiiriin pystyttänyt.

Eipä asustanut aivan liki muutakaan väkeä. Viljelysmaata haluamattomat eränkävijät, olivat lähteneet jo aikoja paremman saaliin perässä pohjoiseen. Heidän mentyään ja jo Äijön aikaa ennen eläneet olivat varanneet läheiset maat pellonpaikakseen, eikä niitä oltu edes yritetty heiltä pois vallata. Mikäpä tässä oli elellessä. Vilja kasvoi, kalaa nousi vedestä ja riistamaatkin olivat melkoiset niin pienelle pyynnille, jota he harrastivat. Turkisten perästä joutui tosin joka talvi matkaamaan entistä kauemmaksi ja niillä retkillä havaitsi alueella muitakin asujaimia. Kylä oli laajaksi levinnyt. Mutta sovussa oltiin eletty. Varsinkin kaikesta muusta, vaan ei kalavesistä. Siitä Kaukomielen ajatus kulkeutui Käräjämäelle. Oli se hänenkin kerran täytynyt valansa antaa, kun veljiä vierailla pyydöillä kävijöiksi epäiltiin. Vaan siitä oli jo aikaa. Unhoon jääköön koko asia. Nyt olisi aika uhrata metsälle ja metsästyksen onnelle. Myös siihen tarvittiin tuonpuoleisia, joihin metsän väki haltioineen kuului.

Mies suuntasi kulkunsa kodan takana olevan pienen rakennelman luo. Siellä olivat hänen metsästys- ja kalastusvälineensä, aseensa ja uhriksi säästämiään saalisosuuksia. Oli kauniita sulkia, hirven sarvet, suuri kuivattu kalanpää, nahanpaloja eri eläimistä ja kaulanauha, johon oli pujoteltu pedon hammas ja muita pyhiä luita. Aseteltuaan sen kaulalleen hän leikkasi palasen hirvennahkaa sekä kappaleen kuivatettua talia, kuuta, joka sekin aikanaan tätä varten talteen otettua. Taakseen katsomatta Kaukomieli lähti kulkemaan kohti kotihiittä, läheisen mäen reunalla olevan uhrikiven sijaintipaikkaa. Nuorukaisesta asti hän oli sinne lahjoineen matkannut. Lepyttääkseen metsän henkiä ja sydänmaiden valtiaita. Kertoakseen samalla edesmenneille aikomuksistaan ja kysyäkseen heiltä neuvoa omien päätöksiensä tueksi. Ei sopinut olla itse viisas, ei yksin oikeassa. Ennen eläneet olivat läheisemmässä suhteessa muihin tuonpuoleisiin ja vain heidän myötämielisyydellään saattoi onnistua. Nöyränä oli lähestyttävä niitä, joilla oli valta yli ihmisen ymmärryksen, yli eläinten hallinnan ja yli koko luomakunnan. Ei sopinut ilmojen valtaa väheksyä, ei olla enteitä kyselemättä, eikä uhraamatta osaa jo ennen saadustaan. Useimmiten uhrikivillä kävivät perheen naiset. Heidän vastuullaan oli arkipäiväisten asioiden onnistuminen. Metsästys oli miesten ja yksinomaan miesten askareita. Näillä mielin hän siis kipusi kohti kalmistoa, jonka yhdessä kulmassa kuppikivet sijaitsivat. Ajatuksissaan hän jo kertaili niitä pyhiä lukuja, joita oli oppinut metsälle lähtiessään käyttämään. Ei ollut niissäkään virheille sijaa…

Vielä kertasi Kaukomieli menneitä. Pyytömiehenä metsän eläinten maailmaa tuntien, hän loi mielikuvia eri lajien liikkumisesta luonnossa. Nyt olisivat saaliina hirvet. Kookkaat, pitkäjalkaiset, usein pieninä laumoina liikkuvat sarvipäät. Mies näki jo mielessään kruunupäiden ryntäilevän säikkyinä ja yllätettyinä. Pitkän talvikauden ja kuivatun kalan jälkeen tuore liha maistuisi taas makoisalle.

Tulivat siinä mieleen monet muutkin eläimet. Kotipiiristä kauempana, salolla saakka elelevä kontio, jonka tuuheasta turkista sai runsaasti suolaa merentakaisilta kauppamiehiltä. Monilla lumilla oli Kaukomieli veljineen sellaisen päässyt talvipesästään saaliikseen yllättämään. Ajatus etsi mukaan myös hukan, tuon hallavan harmaaturkin, jonka moni karjanpaimentaja tiesi pelottavaksi pedoksi. Senkin turkista sai vaihtokaupassa kasapäin koruja. Enemmän kuin kokonaisella kiihtelyksellä pienten kiipijöiden nahkoja. Tärkeitä olivat silti nämäkin saalistettavat. Ja paljonhan oli metsässä väkeä, jota kelpasi käydä pyytämässä. Eivätkä niitä kaikki saaneet; pyyntimiehet olivat oma sukunsa, monet taiat taitavia. Useasti oli Kaukomieli saanut matkata mukana, kun Äijön aikalaiset metsällä kulkivat.  Saloja samotessaan oli oppimaansa muistellen ja kokemansa kautta saanut tiedot ja taidot haltuunsa niin, että pystyi pitämään perheen ruuassa lihan ja kalan suhteen vuodenkierron kaikkina aikoina. 

Ja aina olivat mukana uskolliset kumppaninsa, toinen takkukarvainen – se vanhempi – ja toinen sileäkarvaisempi, herasilmä. Samasta emästä. Koirat, jotka taidoillaan saivat monet saaliit vasamankantamalle ja saantietäisyydelle asettumaan. Aina valmiina auttamaan isäntäänsä.

Pihamaalla, pälvialueilla taapertelevien kanojen kaakattelu palautti ajatuksen olevaan. Kylli oli päästänyt ne vapaasti kuoputtelemaan. Kohtapuolin ulos ilmaantuisivat myös lampaat ja vuohetkin. Ja heti kun nurmi viheriöisi, saattaisi muutkin kotieläimet laskea jo laiduntamaan. Pitkäksi niidenkin aika lienee sisätiloissa pakkaskaudella käynyt. Mutta ne olivat emännän vallan alla, ne asiat. Kaukomieli kulki jo miltei mäellä, jossa uhrikivi sijaitsi.

     Kivi on keskellä mäkeä,

     Tuossa on reikeä yheksän,

    Joka reikä keskinäinen…

Niin aloitti Kaukomieli, samoilla tutuilla sanoilla, jotka Äijön opetuksessa olivat syöpyneet syvälle. Harras kunnioitus tätä paikkaa kohtaan, peloton, mutta mieltä liikuttava, värisytti miehen ääntä hänen lukiessaan loitsua saalista saadakseen.  Ensin oli kutsuttu kaikki edesmenneet tuonpuoleisesta mukaan metsälle. Harmaaseen kiveen hakatuista kuopista auringonnousun puoleiseen asetetun sulan varjon osoittamaan kuoppaan piti laittaa antinsa ensin. Siihen kuuluisi kappale kuuta, jonka mies oli tuonut mukanaan. Sen yläpuolelle, yliseen maailmaan, annettiin palanen hirvennahkaa, parhaasta paikasta leikattua. Ja alapuolelle, aliselle maailmalle, samoin. Kuppi kupilta täyttyivät nuo kaikki yhdeksän ja jokaisen kohdalla luettiin oma loitsunsa. Nyt oli vain odotettava merkkiä…

Lehahtaisiko harakka lähipuuhun, kuuluisiko jostain närhen rääkäisy, vai havisuttaisiko tuuli pyhän puun oksistoa? Jo ammoin rakennetun, rauta-aikaisen kuppikiven äärellä saattaa mielessään kokea kosketuksen menneestä. Uhrikallioon hakattuja yhdeksää kuoppaa ovat esi-isämme käyttäneet ennen uskontojen tuloa rakentaessaan yhteyksiä niihin, joiden voimaan ja valtaan he uskoivat. Niihin on annettu uhri tuonpuoleisille. On tuotu osa saaliista, osa sadosta – kaikesta annista, jonka luonto heille lahjoitti. Lieneekö sieltä sanonta, jonka mukaan ”ihminen elää luonnon armoilla”…

Aika kului askareissa, pyyntiretken saalis oli ollut runsas ja siitä oli kiitollisena jälleen uhrattu osansa tuonpuoleisille. Nyt oltiin jo lehtikuussa. Puiden oksissa silmut olivat pörhistyneet ja vihreät lehtiaihiot kasvattivat kokoaan miltei silmissä.

Kaukomieli kuljeskeli levottomana pihapiirissään. Jokohan kalan kutu alkaisi? Joko kannattaisi käydä rakentamassa pyydys rantaveteen. Valkolinnut olivat jo aikaa lentäneet kohti pesimämaitaan. Ne toisetkin pitkäkaulaiset, kui-kaitaan taivaalta huutelevat, olivat laskeutuneet läheisille hetteille muuttomatkallaan. Jään kuori oli väistynyt rantavesistä. Vieläkö pitäisi malttaa?

Tarveaittansa oviaukosta mies silmäili pyytöjään. Hyvässä järjestyksessä olivat verkot, lumen ajan hämärässä huolella korjattuina ja pauloihin punottuina. Sieltä täältä osui silmiin uudenvaalea koivuntuohinen koho, joilla yläpaulaa pideltiin pinnalla. Alapaulan tuohisissa oli puolestaan kivi painamassa sitä kohti pohjaa. Tällaiseen verkkoseinään uivan kalan sai jäämään kiinni silmukkaan, joiden sopivankokoinen solminta oli vienyt päiväkausia. Vielä ei kuitenkaan ollut niiden aika. Alkusulien pyydystys tapahtuisi pohjaan työnnettävistä pajunoksista muodostetun pesän avulla. Kaukomielellä oli omat paikkansa pyydyksille. Paikat, joihin hän tiesi kevätkalojen keräytyvän kutuaan viettämään.

Päätöksensä tehtyään hän ottaa olalleen melkomoisen kantamuksen pajuja, jotka jo aiemmin kerättyinä olivat odotelleen pyyntikauden alkua. Rantaan astellessaan mies muisteli, että oli tullut kalaonnikin oikein aneltua. Sillä vaikka tuoretta lihaa olikin taas riittämiin, toisi tuore kala miellyttävää vaihtelua aterioihin. Ja olihan se mielekkäämpää kuljettaa saalista kotiin, kuin selitellä sen vähäisyyttä tai peräti puuttumista. Kalamiehen mainehan siinä menisi.

Omaa rauhaisaa tahtiaan Kaukomieli asetteli pajuaitaa johdattamaan juohteena kalojen kulkua ruohikon reunasta pyydykseen. Huolella oli jokainen oksa painettava pohjaan. Riittävän lähelle toisiaan, niin etteivät kalat matkalla kääntyisi omille teilleen. Erityisen huolellisesti oli arvioitava nielun kohta, paikka, josta sisälle uituaan kalat eivät osaisi enää pyörtää vapaille vesille. Reilusti miehen sylen mittaa laajemman pesän muoto oli myös Äijön oppien mukaisesti mielessä. Samanlaisen pyydyksen perustaminen oli jo monien suvikuiden takaisia taitoja. Ja aina siitä oli saalista saatu, kuivattuna säilyttämiselle saakka.

Ajatuksen ailahdus kuljetti Kaukomielen jälleen käräjäkiville. Kerran siellä oli tullut oltua myös itse vannomassa. Ainahan kyläkokouksia oli Käräjämäellä pidetty, mutta harvoin sinne oli jouduttu riitoja selvittämään. Tästä yhdestäkin oli jo aikaa.

Laajan lähiseudun väki, oikeammin kyläyhteisön perheiden päämiehet, olivat kokoontuneena Käräjäkiville. Kehän kullakin kivellä istui heistä yksi.  

Muu väki seisoskeli kauempana ja heidän vaisu keskustelunsa täytti koko mäen. Karttu oli kiertänyt kutsumassa kylän jakamaan oikeutta. Ja syyllisenä olivat Kaukomielen veljistä nuorimmat. Nummella asuvan talon isäntä, lappalaissuvusta seutua viljelemään jäänyt Kotarikko – jolla usein oli halu haastaa joku kiville – väitti veljesten hänen pyytöjänsä kokeneen. Veljet olivat syyttömyytensä puolesta jo puhdistusvalansa vannoneet, nyt oli veljeksistä vanhimman otettava tämä vala vahvistettavakseen. Kaukomieleen luotettiin. Ja hän luotti veljiinsä. Hiljaisuus tiivistyi ympärillä, kun mies kohosi seisomaan omalta kiveltään astuakseen kehän keskelle. Vieläkin Kaukomieli muisti sen tunteen, jonka voimalla hän valansa aloitti. Käräjämäki, vaikkakin se oli monien yhteisten kokoontumisien ja jopa leikkien ja kisailujenkin kenttänä tuttu, oli tällaisten valojen edessä vakavasti otettava paikka. Siellä ei sopinut puhua totuutta vastaan. Ja tätäkin varten oli käyty myös tuonpuoleisilta neuvoa kysymässä. Saatukin ohje ja totuus. Pyhän puun latvaan oli laskeutunut lintu, ilmojen alta alamaille, ja vakuuttanut Kaukomielen sen mukaan, mitä hän itsekin uskoi. Ei ollut veljistä vikapäiksi. Syyttä oli naapuri sopua koetellut. Arvailujensa aiheilla, luulojansa liioitellen. Samaan päätyivät muutkin kylän miehet ja valojen vakuuttamana tämä asia siirrettiin unhoon…

Kun kuitenkin oltiin lähes kaikin yhteen kokoonnuttu, päätettiin hiukan leikkiä voittosilla. Kuka kantaisi suurta kiveä kauemmaksi, kuka nostaisi korkeammalle. Ja tytöt keräytyivät omaksi ryhmäkseen, poikain ja miesten kilvoittelua seuraamaan. Tarkoin sieltä moni silmäili juuri jotakin tiettyä. Olihan tässä yksi niitä harvoja tilaisuuksia nähdä muitakin kuin oman kotipiirin eläjiä…

Noita kaikkia menneitä mielessään muistellen Kaihomieli jäi tuijottamaan Halikonlahden kirkasvetistä maisemaa, jonne jälleen oltiin kauppasaksojen laivoja odottelemassa tuomaan terveisiään muista maista ja maailmalta. Mitä kaikkea nämäkin rannat ennättävät vuosisataisessa tulevaisuudessaan nähdä, sellaisiin ei tuon ajan ajatusmaailma osannut ennakoida – elettiin tässä ja nyt, päivästä päivään, auringon noususta sen laskuun, osaamatta odottaa enempää tulevilta huomisilta, onnellisina!

IsoTimppa

                                                                                

Elettiinpä ennenkin…

näin jo tuhannen vuotta sitten

Keräämääni tausta-aineistoa:

Muinaisaikaista nimistöä:

Aikamieli, Auvo, Hyväneuvo, Ikopäivä, Ilakka, Kauko, Kaukomieli, Kaukovalta, Kekko, Kokko, Kontio, Kotarikko, Kukurtaja, Kylli, Leinikka, Mielikkä, Otava, Päiviä, Talvi, Toivakka, Untamo, Utujoutsi, Valtari, Vihavaino, Äijö…

Elinympäristö

muodostui usein asuinpaikaksi vakiintuneen lahden pohjukan tai jokivarren maisemasta. Savinen merenranta oli hyvä rehuvarasto, josta laiduntamisen lisäksi ruokoa ja heinää kerättiin myös karjan talvivarastoiksi.

Metsä oli väistynyt asumuksen lähistöltä kaskeamisen ja pelloiksi raivaamisen tuloksena. Jossakin näköetäisyydellä oli, usein hankalaksi viljelypaikaksi osoittautuneella mäenkumpareella ja puustonsa säilyttäneenä, kalmisto elikkä hiisi. Sinne oli jopa saatettu istuttaa ns. karsikkopuita, joista näyttävimpinä komea kuusi taikka pihlaja.

Metsät olivat jääneet kauemmaksi läheltä kaadettujen rakennuspuidenkin käyttötarpeen kasvaessa. Olihan myös rakennusten osalta siirrytty kiinteistäkin kotarakennuksista hirsirakennuksiin, jollaisia asuinrakennuksen lisäksi olivat siihen läheisesti liittyen ulkorakennukset karjan sijoina ja varastoina. Oli opittu käyttämään kirvestä hirsisalvoksen aikaansaamiseen ja saven lisäksi tiivistysaineena myös sammalta ja olkea. Kaikki tärkeimmät rakennukset tehtiin lähelle toisiaan. Vakiinnutettiin perheen asutukselle oma suojaisa pihapiiri.

Ikkunoita ei ollut edes ihmisasunnoissa, ainoastaan valoa antamaan ja savua poistamaan tarkoitettu räppänäaukko seinässä taikka lakeisessa. Usein ovesta lankeavan valon piiriin oli sijoitettu kiuasuuni, joka siis myös varastoi lämpöä. 

Kylä, perhe ja suku

oli valinnut aikanaan asuinpaikakseen kohteen, jossa ravintoa oli saatavilla ja joka suojasi luonnonoloilta ja mahdollisilta vihollisilta. Elettiin sopusoinnussa ympäristön kanssa ja kylä, perhe ja suku liittyivät toisiinsa hyvin kiinteästi. Oltiin sukulaisuussuhteessa sekä isän että äidin mukaan, vaikkakin isään liittyvä sukulaisuus olikin merkittävintä sukulaisuutta. Alun perin sanalla kylä tarkoitettiinkin vain yksittäistä taloa, jossa asuttiin.

Perhe-sana lienee johdos sanasta perä ja tarkoittaa perästä tulevaa joukkoa. Ydinperheen (isä, äiti, lapset ja isovanhemmat) lisäksi kuului yhdessä elävään lähipiiriin myös muita henkilöitä, jopa perheettömiä, sairaita ja vanhuksia, koska yksilön oli vaikeaa tulla toimeen erillään yhteisöstä. Avioituminen ja lasten hankkiminen oli paras tae vanhuuden varalle.

Viljely ja karjanhoito

vakiinnuttivat paikkansa aloilleen sijoittuneen asujaimiston arkiaskareissa. Nyt osattiin jo varmistaa elintarpeiden pysyvä saatavuus raivatuilta pelloilta ja kotieläimien tuotosta. Pääasiallisin viljelykasvi oli ohra, Siitä saatiin ravinnon perustarpeet puuroon ja leipään, mutta suurta osaa se näytteli myös raaka-aineena oluelle, jonka valmistus oli melko lailla runsasta. Toki vehnääkin viljeltiin. Samoin kaskiviljelyn kohteena ruista ja naurista. Osattiinpa jopa hernettä hyödyntää vuoroviljelynä viljan kanssa. 

Viljakasvien lisäksi käytettiin myös luonnonkasveja ruoka- ja maustekasveina. Tällaisia olivat esim. sipulin makuinen nurmilaukka ja savikka. Makua – varsinkin olueeseen – saatiin humalasta. 

Viljelyalat oli jo silloin suojattava niin koti- kuin luonnoneläimiltäkin, jotka pyrkivät verottamaan osaansa sadosta. Myös karjan paimentaminen oli perheen nuoremman polven työtä, ettei se joutunut petojen saaliiksi taikka ”metsän peittoon”. Viimemainitun vahingon estämiseksi, kuin myös paremman karjaonnen saavuttamiseksi suoritettiin loitsuja ja uhreja. 

Kalastus

takasi perheelle suuren osan ravinnosta. Pyydystämiseen käytettiin verkkoja, atraimia ja kiinteiksi rakennetuilla katiskoita – viimemainitut varsinkin pääasiallisesti kutuaikojen runsaiden saaliiden talteenottamiseksi. 

Kalat oli opittu säilömään kuivattamalla, suolaamalla tai hapattamalla ja ne varastoitiin erillisiin pihapiirin ruoka-aittoihin.

Kulttipaikat – uhrit ja uskomukset

olivat vahva osa ihmisten jokapäiväistä elämää. Lähes kaikkiin arkipäivän asioihin käytiin kysymässä neuvoa tai apua vainajilta taikka haltioilta. Hiisi, tuo perheen pyhä kalmisto, oli se paikka, jossa nämä tärkeät riitit toimitettiin. Uskottiin vainajien elävän näkymättöminä yhä mukana perheessä ja osaavan antaa neuvoja pulmatilanteisiin. 

Usein kalmistoon oli pyhitetty uhripaikaksi erikoinen uhrikivi, johon oli hakattu tai hierretty useita sileitä kuoppia, joihin sitten tuotiin lahjoja vainajille ja haltioille. Myös muita näkymättömiä ja tuntemattomia elämää ylläpitäviä voimia kutsuttiin näin avuksi.

Uhrilahjoiksi kivikuppeihin asetettiin aina ajankohdan mukaan osuus talon kaikista antimista: viljasadon ensijyvät, ternimaitoa, riistalihaa, kalaa tai marjoja. Kivet liittyivät talon vuodenkiertoon ja koko elämän kiertoon luonnossa. Ja jos nähtiin eläinten nauttivan uhrien antia, oletettiin, että haltia on muuntautunut eläinhahmoon ”maanpäälisiin” tullessaan.

Aivan samoin kuin kuppeihin annettiin, niistä myös saatiin ottaa. Esimerkiksi niihin kertyneellä sadevedellä hoidettiin iho- ja silmäsairauksia. Tämä oli kanava henkivoimiin, joiden merkitys oli suuri parantamistapahtumissa. Myös luonnonilmiöihin ja metsästykseen sekä kalastukseen liittyvät uskomukset ja riitit suoritettiin hiiden henkivoimien yhteyttä käyttäen. Ei ollut syytä lähteä riistanpyyntiin taikka kalaan ilman, että olisi sille käynyt asianomaiselta haltialta onnen anelemassa. Puhumattakaan avioon astumisesta. Kaikkea muutakin, missä tiedettiin omien tietojen ja taitojen puutteellisuus, täytyi käydä kysymässä ja kertomassa ennen eläneille. Epäonnen kohdatessa uskottiin jotenkin loukatun näitä kulttikohteita, joiden kunnioitus oli imetty jo äidinmaidosta.

Eläminen

entisaikoina muodostui suuresti jokapäiväisen leivän hankkimisesta ja varautumisesta tuleviin vuodenaikojen vaihtelun mukanaan tuomiin muutoksiin. Kesäaikana asuttiin väljemmin, koska kaikkia rakennuksia pystyttiin hyödyntämään. Myös tulta vaativa ruuanvalmistus voitiin tehdä ulkosalla. Pienkarja eleli samassa pihapiirissä. Kylminä vuodenaikoina asuinkäytössä olivat vain tulisijalla varustetut tilat. Usein niiden yhteydessä oli tilaa myös kotieläimille, jotka olisivat muuten jääneet alttiiksi kylmyydelle.

Ihmiset olivat monitaitureita, sillä kaikkien oli pienestä pitäen totuttava tekemään kaiken itse. Naisten puuhiin kuuluivat kotitalous- ja käsityöt, miesten hoitaessa metsä- ja peltotyöt. Moniin töihin osallistuttiin yhdessä, kukin kykyjensä mukaan. Vanhuksilla oli tärkeä merkitys kasvattajina ja perimätiedon siirtäjinä. Heiltä suvun ja perheen lapset kuulivat menneisyydestä ja oppivat tekemään töitä. 

Kesäisin tehtiin myös kauppamatkoja. Kylän kauppamiehet kuljettivat pursissaan talven saalisnahkoja ja käsitöitä etelän suuntaan, vieraille seuduille, joissa niillä sitten vaihdettiin erilaisia metalleja, koruja ja elintärkeää suolaa. Myös kaukaisienkin metsien taakse asettuneiden perheen lähisuvun asentopaikoille tehtiin vierailuja.

Pääasiassa kesäaikaista lienee ollut myös raudan taonta elikkä sepän työt. Hyvien malmivarojen puuttuminen lähiseuduilta johdatteli tekemään hankintaretkiä kauaskin metsien taa, sillä raudasta oli muodostunut tärkeä raaka-aine tarvekaluille. Juuri ne mahdollistivat tehokkaamman maanraivauksen viljelykäyttöön.

Syksyn viiletessä siirryttiin sisätiloihin ja katoksiin. Kesän lämmön ja valoisuuden loppuminen muutti myös työkohteiden painopisteen viljely- ja varastointitöistä tarve-esineiden ja käsitöiden valmistukseen. Luonnollisesti maan ja vesien jäätyminen edesauttoi raskaampien kuljetuksien suorittamista. 

Monenmoiset välttämättömät työkalut ja koriste-esineetkin syntyivät pitkän talven kuukausina. Samoin jalkineet ja vaatetus, jonka perinteet ja koreus viehättää vielä nykyihmisenkin silmää. Naisten tehdessä töitä kangaspuittensa ja kudelmiensa kanssa, rakensivat miehet kalaverkkonsa, aseensa ja ansansa – ja kaikki osallistuivat pihapiirin jokapäiväisiin arkiaskareisiin, joita riittikin koko lyhyeksi valoisuuden ajaksi. 

Talvijaksolle keskittyivät myös liha- ja suurriistan metsästykset, joista osa voitiin tehdä aivan lähituntumassa, osan vaatiessa lähtemisen suuremmalla joukolla yhteiseen saaliin hakuun. Pohjoisen elinalueen turkiseläimet muodostivat tärkeän osan pyynnistä.

Vuoden kierto

jaksotettiin luonnon mukaan nimettyihin jaksoihin, kuten suojakuu, lehtikuu ja routakuu. Kuun kierrolla ja vuodenaikojen ilmiöiden mukaisella tietämyksellä voitiin ennakkoon sopia yhteisiä määräaikaisia tapaamisia ja tapahtumia.

Tällaiseen maailmaan 

tarjosimme mahdollisuuden kurkistaa. Tuhannen vuoden taa! Sellaiseksi kuin kirjoittaja sen kuvitteli. - Kiitokset matkaseurasta!

Suu mustikassa

Jo tämä kesänsydämen satoisuuden runsaus on yksi tekijä, joka houkuttelee ajatuksia helposti muisteloitten puolelle ja pois arkikiireistä! Omalla kohdallani se kuljetti jonnekin 70 vuoden taakse, mummolaan, jonka kotiveräjän yli tuli usein lähdettyä emalimuki kourassa läheisille mäenrinteille.

Pihapellon pientareilta oli jo muutamia kertoja saatu koko heinällinen ahomansikoita, mutta ei oikein marjamaidoksi asti. Mutta nyt sellainen oli tavoitteena ja oikein mustikkamaitonautintona.

Kyllä silloin sekä jännitti, että oli jo hiukan pollea olo, kun pääsi yksin – ja luvan perästä – sen rajana olevan veräjän toiselle puolelle. Tuttujahan ne maisemat olivat, äidin ja enomiehenkin kanssa, moneen kertaa kuljettuja, mutta nyt ihan yksin! Lehmipolkua pääsi hiukan kauemmaksi järvenrannasta ja niihin maisemiin, joissa muisti ”marjamarikkojen” sijaitsevaksi. Ei silloin ollut käsitystä metsätyypeistä, että minkälaisena aluskasvistona mustikka-tyyppisessä metsässä niitä varpuja kasvaa, oli vain selkeä muistikuva, että pienen kosteikon laitamalla mustikoita oli paljon ja isoja. Eikä sen mukin täyttyminen kovinkaan kauaa aikaa vienyt, joten muutaman sadan metrin paluumatkalle – tarkasti samanaikaisesti marja-annosta ja polun epätasaisuuksia seuraillen, ettei… Jokusia kertoja muistan vielä pihaveräjällä sen vahingon sattuneen, mutta useimmiten saalis saatiin tupaan saakka ja lautaselle. Siinä oli hetkessä suu mustikassa, sen lisäksi mitä jo poimiessa tuota väriä oli huulille napsittu.

Ennen oli ennen, entä nyt…

Maailman lehmipolkuja kuljeskellessa moni asia säilyy mielessä, vaikka rajoituksia sellaisten muisteluitten toteuttamiselle ilmaantuukin. Tosin niitäkin pystyy väistelemään, soveltamalla. Nyt ”poimin” mustikat Salon torilta. Ja kun vuosien mittaan myös kaikki maitotuotteet on listattu ei toivottujen luetteloon, otin kuvioihin vaniljakastikkeen – oikein käsintehdyn, eikä mitään ”purkkiruokaa” 

ja kyllä maistui! Jos ei nyt juur samalta kuin lapsuudessa, mutta mielihyvää tuotti peiliin vilkaisu – mustikkasuulla!

IsoTimppa