VOISIHAN SE OLLA OLLUT NÄINKIN…

JOHDANTO

Joskus viime vuosituhannen lopulla sain tutustua lähemmin teorioihin, joita olivat herätelleet Halikonlahden rantamilta löytyneet ns. kuppikivet = kiviä tai kalliopintoja, joissa on yleensä useita suhteellisen pyöreitä uurrettuja koloja, niin sanottuja uhrikuoppia. Merenpinta oli silloin kun ne on hakattu korkeammalla ja rantaviivakin kaukana nykyisestä. Oli todella mielenkiintoista heittäytyä Turun yliopiston historian laitoksen ohjauksessa haeskelemaan tausta-aineistoa, jonka he myös tarkastivat ennen hankkeen hyväksyntää. Tarkoituksena oli luoda peruskoululaisille eräänlainen luontopolku tuhannen vuoden taakse, sanallisesti, kuvien johdattelemana sekä ikään kuin näytelmänä heidät mukaan ottaen. Mutta se on sitten jo eri juttu. Nyt kuitenkin pistän luettavaksenne silloiset ajatukseni ja kaiken loppuun vielä tausta-aineistoni koosteenkin. Paljon luettavaa, mutta jos jotain kiinnostaa, kun kukaan muukaan ei tänne tunnu kirjoittelevan, joten...

VOISIHAN SE OLLA OLLUT NÄINKIN…

Siinäpä seisoi mies, harmaahapsinenkin jo hiukan, kynnyksellä, ovipieleen nojaillen. Seisoi ja haroi partaansa, silmäillen samalla kaikkea pihapiirissään näkyvää. Osa hirsisalvoksista loisti uudenvalkoisina, kun aurinko oli juuri nostanut kehränsä itäisen metsän latvuston yläpuolelle. Seisoi ja mietti uniaan.

Kaukomieli, sellaisen nimen olivat vanhemmat hänelle antaneet, oli nukkunut nyt kolme yötä kodassa. 

Niin kuuluisi tehdä pyyntiretkelle valmistauduttaessa. Poissa asuintiloista ja yksin omien ajatustensa kanssa. Lähestyäkseen metsän henkiä, saadakseen saalista. Niin oli hänelle opetettu ja tapana ollut ammoisista ajoista. Ja nyt olisi metsästyksen aika. Talvivarastot melkein pohjilleen syötyinä.

Olihan lumikuillakin toki metsästetty, mutta saalis koostui enimmäkseen turkiksista. Pihkanmakuisiin puissa kiipijöihin jo kyllästyttykin. Kohta asia korjaantuisi. Lumet olivat vajuneet ja hirvieläimet pian siirtymässä kesämailleen. Se tiesi runsaammin lihaa ja oikein herkutteluksi asti.

Unessaankin mies oli käyskennellyt tässä samaisessa pihapiirissä, omalla kotitanhuallaan. Samoilla paikoilla olivat olleet rakennukset, uusi asumuskin jo valmiina ja kaikki se, jonka Kaukomielen silmä voi nytkin havaita. Oli vain ollut mukana muitakin. Nyt jo kalmistossa lepääviä. Tuonpuoleisesta mukaan tulleita. Osaamisia olivat mieheltä kyselleet. Tietoja ja taitoja, joita olivat hänelle aikanaan siirtäneet. Äijö varsinkin. Että osaisiko ohjata hirvet poluiltaan pyyntipaikoille ja pitää miehet piilossa tuulen alla, etteivät eläimet liian aikaisin aavistaisi. Jännitys kihelmöi Kaukomielen sisimmässä, eikä hän muistanut mitä oli heille vastaillut. Pian kaiken saisi kokea käytännössä…

Silmäili siinä mies kotipihansa näkymää. Ei tiennyt koska siihen olivat ensimmäiset asujat tulleet. Merentakaiset. Sen muisti kuulleensa, että jo Äijön isoisä oli pystyttänyt ensimmäisen uuden asuinrakennuksen vanhan kota-asumuksen tilalle. Oikein nurkkasalvoksilla tehdyn. Ja melkein valmiiksi saanutkin, ennen kuin uupumus vei ja tuonpuoleiset korjasivat. Liian oli vanhana urakkansa alkanut. Mistä lienee mallin nähnyt, paljon oli kierrellyt metsien takana, kaukaisilla saloilla saakka. Vaan oli ehtinyt oppinsa antaa, pojalleen periyttää. Näin siirtyneen osaamisen kautta oli työn jatkaminen kulkenut sukupolvissa eteenpäin ja nyt pihapiirissä seisoi jo monia muitakin salvoksia, Kaukomielenkin kätten töitä. Oli omansa eineiden säilöksi, lappalaisten mallilla korkeammalla kuin muut. Sieltä sai pitkän pimeän aikana emäntä hakea kuivattua kalaa taikka lihamurikan puuron särpimeksi. Eivät päässeet ruokarosmot osaansa ottamaan.

Muillekin kapineille oli omansa. Turkisten säilöksikin, jonne pian pääsisi osa väestä kesäasuntoon ja saataisi paremmin tilaa. Olihan jo sulamakuun aika. Pienet yökylmät enää rajoittamassa asumista lämmittämättömissä tiloissa. Karjan voisi päästää pian pihapiiriin ja kohta laitumillekin. Suvea kohti taas mentiin.

Pihapiirissä näkyi jo muutakin liikehdintää. Emäntä asteli arvonsa tuntevasti noutamaan aamusuuruksen aineksia. Kaukomielen silmät tavoittavat Kyllin, mielitiettynsä, jonka hän oli pyytänyt puolisokseen jokakesäisten kauppamiesten matkaseurueesta jo monta vuodenkierron kulkemista sitten. Ylväsryhtinen oli nainen ja mahdin merkkinä erottuivat kookkaat korut asunsa rintamuksessa. 

Useita lumia ja sula-aikoja he olivat yhdessä eläneet ja asuttaneet tätä tanhuaa. Yhdessä oli raivattu peltomaata metsän reunukseen ja kaskettu uutta kasvualustaa entisten lisäksi. Paljon noista töistä oli jäänyt yksistäänkin Kyllin valvontaa, olihan Kaukomieli metsästäjä mieleltään. Ei kotona viihtyjä. Ei aina silloinkaan, kun viljely olisi sitä vaatinut. Molemmat nuoremmista veljistä, vieläkin naimattomina perheeseen kuuluvina, joutuivat niitä töitä hoitelemaan. Mutta johtaminen säilyi hänellä ja Kyllillä. Kaikesta siitä, mitä tuli kulloinkin tehdä ja tehtiin. Wanha-äiti yritti tosin aikanaan ottaa Kyllin käskynsä alle, mutta Äijön manallemenon jälkeen valta siirtyi myös tässä suhteessa. Nuorin sisaruksista, Leinikka, oli yhä kotona viihtyen emännän oiva apulainen. Sellainen oli heidän perheensä. Sukua ei läheltä löytynyt. Jossakin monien metsien takana heitä olisi, mutta omat askareet rajoittivat vaivalloista kanssakäymistä. Kekko-veli oli joskus raudanetsintämatkallaan heidän kanssaan pitänyt yhteyttä – sepän taidot kun hänellä olivat hallussansa – mutta mennyttä olivat hänenkin matkansa. Kekko takoi nykyisin omassa pajassaan, jonka oli pihapiiriin pystyttänyt.

Eipä asustanut aivan liki muutakaan väkeä. Viljelysmaata haluamattomat eränkävijät, olivat lähteneet jo aikoja paremman saaliin perässä pohjoiseen. Heidän mentyään ja jo Äijön aikaa ennen eläneet olivat varanneet läheiset maat pellonpaikakseen, eikä niitä oltu edes yritetty heiltä pois vallata. Mikäpä tässä oli elellessä. Vilja kasvoi, kalaa nousi vedestä ja riistamaatkin olivat melkoiset niin pienelle pyynnille, jota he harrastivat. Turkisten perästä joutui tosin joka talvi matkaamaan entistä kauemmaksi ja niillä retkillä havaitsi alueella muitakin asujaimia. Kylä oli laajaksi levinnyt. Mutta sovussa oltiin eletty. Varsinkin kaikesta muusta, vaan ei kalavesistä. Siitä Kaukomielen ajatus kulkeutui Käräjämäelle. Oli se hänenkin kerran täytynyt valansa antaa, kun veljiä vierailla pyydöillä kävijöiksi epäiltiin. Vaan siitä oli jo aikaa. Unhoon jääköön koko asia. Nyt olisi aika uhrata metsälle ja metsästyksen onnelle. Myös siihen tarvittiin tuonpuoleisia, joihin metsän väki haltioineen kuului.

Mies suuntasi kulkunsa kodan takana olevan pienen rakennelman luo. Siellä olivat hänen metsästys- ja kalastusvälineensä, aseensa ja uhriksi säästämiään saalisosuuksia. Oli kauniita sulkia, hirven sarvet, suuri kuivattu kalanpää, nahanpaloja eri eläimistä ja kaulanauha, johon oli pujoteltu pedon hammas ja muita pyhiä luita. Aseteltuaan sen kaulalleen hän leikkasi palasen hirvennahkaa sekä kappaleen kuivatettua talia, kuuta, joka sekin aikanaan tätä varten talteen otettua. Taakseen katsomatta Kaukomieli lähti kulkemaan kohti kotihiittä, läheisen mäen reunalla olevan uhrikiven sijaintipaikkaa. Nuorukaisesta asti hän oli sinne lahjoineen matkannut. Lepyttääkseen metsän henkiä ja sydänmaiden valtiaita. Kertoakseen samalla edesmenneille aikomuksistaan ja kysyäkseen heiltä neuvoa omien päätöksiensä tueksi. Ei sopinut olla itse viisas, ei yksin oikeassa. Ennen eläneet olivat läheisemmässä suhteessa muihin tuonpuoleisiin ja vain heidän myötämielisyydellään saattoi onnistua. Nöyränä oli lähestyttävä niitä, joilla oli valta yli ihmisen ymmärryksen, yli eläinten hallinnan ja yli koko luomakunnan. Ei sopinut ilmojen valtaa väheksyä, ei olla enteitä kyselemättä, eikä uhraamatta osaa jo ennen saadustaan. Useimmiten uhrikivillä kävivät perheen naiset. Heidän vastuullaan oli arkipäiväisten asioiden onnistuminen. Metsästys oli miesten ja yksinomaan miesten askareita. Näillä mielin hän siis kipusi kohti kalmistoa, jonka yhdessä kulmassa kuppikivet sijaitsivat. Ajatuksissaan hän jo kertaili niitä pyhiä lukuja, joita oli oppinut metsälle lähtiessään käyttämään. Ei ollut niissäkään virheille sijaa…

Vielä kertasi Kaukomieli menneitä. Pyytömiehenä metsän eläinten maailmaa tuntien, hän loi mielikuvia eri lajien liikkumisesta luonnossa. Nyt olisivat saaliina hirvet. Kookkaat, pitkäjalkaiset, usein pieninä laumoina liikkuvat sarvipäät. Mies näki jo mielessään kruunupäiden ryntäilevän säikkyinä ja yllätettyinä. Pitkän talvikauden ja kuivatun kalan jälkeen tuore liha maistuisi taas makoisalle.

Tulivat siinä mieleen monet muutkin eläimet. Kotipiiristä kauempana, salolla saakka elelevä kontio, jonka tuuheasta turkista sai runsaasti suolaa merentakaisilta kauppamiehiltä. Monilla lumilla oli Kaukomieli veljineen sellaisen päässyt talvipesästään saaliikseen yllättämään. Ajatus etsi mukaan myös hukan, tuon hallavan harmaaturkin, jonka moni karjanpaimentaja tiesi pelottavaksi pedoksi. Senkin turkista sai vaihtokaupassa kasapäin koruja. Enemmän kuin kokonaisella kiihtelyksellä pienten kiipijöiden nahkoja. Tärkeitä olivat silti nämäkin saalistettavat. Ja paljonhan oli metsässä väkeä, jota kelpasi käydä pyytämässä. Eivätkä niitä kaikki saaneet; pyyntimiehet olivat oma sukunsa, monet taiat taitavia. Useasti oli Kaukomieli saanut matkata mukana, kun Äijön aikalaiset metsällä kulkivat.  Saloja samotessaan oli oppimaansa muistellen ja kokemansa kautta saanut tiedot ja taidot haltuunsa niin, että pystyi pitämään perheen ruuassa lihan ja kalan suhteen vuodenkierron kaikkina aikoina. 

Ja aina olivat mukana uskolliset kumppaninsa, toinen takkukarvainen – se vanhempi – ja toinen sileäkarvaisempi, herasilmä. Samasta emästä. Koirat, jotka taidoillaan saivat monet saaliit vasamankantamalle ja saantietäisyydelle asettumaan. Aina valmiina auttamaan isäntäänsä.

Pihamaalla, pälvialueilla taapertelevien kanojen kaakattelu palautti ajatuksen olevaan. Kylli oli päästänyt ne vapaasti kuoputtelemaan. Kohtapuolin ulos ilmaantuisivat myös lampaat ja vuohetkin. Ja heti kun nurmi viheriöisi, saattaisi muutkin kotieläimet laskea jo laiduntamaan. Pitkäksi niidenkin aika lienee sisätiloissa pakkaskaudella käynyt. Mutta ne olivat emännän vallan alla, ne asiat. Kaukomieli kulki jo miltei mäellä, jossa uhrikivi sijaitsi.

     Kivi on keskellä mäkeä,

     Tuossa on reikeä yheksän,

    Joka reikä keskinäinen…

Niin aloitti Kaukomieli, samoilla tutuilla sanoilla, jotka Äijön opetuksessa olivat syöpyneet syvälle. Harras kunnioitus tätä paikkaa kohtaan, peloton, mutta mieltä liikuttava, värisytti miehen ääntä hänen lukiessaan loitsua saalista saadakseen.  Ensin oli kutsuttu kaikki edesmenneet tuonpuoleisesta mukaan metsälle. Harmaaseen kiveen hakatuista kuopista auringonnousun puoleiseen asetetun sulan varjon osoittamaan kuoppaan piti laittaa antinsa ensin. Siihen kuuluisi kappale kuuta, jonka mies oli tuonut mukanaan. Sen yläpuolelle, yliseen maailmaan, annettiin palanen hirvennahkaa, parhaasta paikasta leikattua. Ja alapuolelle, aliselle maailmalle, samoin. Kuppi kupilta täyttyivät nuo kaikki yhdeksän ja jokaisen kohdalla luettiin oma loitsunsa. Nyt oli vain odotettava merkkiä…

Lehahtaisiko harakka lähipuuhun, kuuluisiko jostain närhen rääkäisy, vai havisuttaisiko tuuli pyhän puun oksistoa? Jo ammoin rakennetun, rauta-aikaisen kuppikiven äärellä saattaa mielessään kokea kosketuksen menneestä. Uhrikallioon hakattuja yhdeksää kuoppaa ovat esi-isämme käyttäneet ennen uskontojen tuloa rakentaessaan yhteyksiä niihin, joiden voimaan ja valtaan he uskoivat. Niihin on annettu uhri tuonpuoleisille. On tuotu osa saaliista, osa sadosta – kaikesta annista, jonka luonto heille lahjoitti. Lieneekö sieltä sanonta, jonka mukaan ”ihminen elää luonnon armoilla”…

Aika kului askareissa, pyyntiretken saalis oli ollut runsas ja siitä oli kiitollisena jälleen uhrattu osansa tuonpuoleisille. Nyt oltiin jo lehtikuussa. Puiden oksissa silmut olivat pörhistyneet ja vihreät lehtiaihiot kasvattivat kokoaan miltei silmissä.

Kaukomieli kuljeskeli levottomana pihapiirissään. Jokohan kalan kutu alkaisi? Joko kannattaisi käydä rakentamassa pyydys rantaveteen. Valkolinnut olivat jo aikaa lentäneet kohti pesimämaitaan. Ne toisetkin pitkäkaulaiset, kui-kaitaan taivaalta huutelevat, olivat laskeutuneet läheisille hetteille muuttomatkallaan. Jään kuori oli väistynyt rantavesistä. Vieläkö pitäisi malttaa?

Tarveaittansa oviaukosta mies silmäili pyytöjään. Hyvässä järjestyksessä olivat verkot, lumen ajan hämärässä huolella korjattuina ja pauloihin punottuina. Sieltä täältä osui silmiin uudenvaalea koivuntuohinen koho, joilla yläpaulaa pideltiin pinnalla. Alapaulan tuohisissa oli puolestaan kivi painamassa sitä kohti pohjaa. Tällaiseen verkkoseinään uivan kalan sai jäämään kiinni silmukkaan, joiden sopivankokoinen solminta oli vienyt päiväkausia. Vielä ei kuitenkaan ollut niiden aika. Alkusulien pyydystys tapahtuisi pohjaan työnnettävistä pajunoksista muodostetun pesän avulla. Kaukomielellä oli omat paikkansa pyydyksille. Paikat, joihin hän tiesi kevätkalojen keräytyvän kutuaan viettämään.

Päätöksensä tehtyään hän ottaa olalleen melkomoisen kantamuksen pajuja, jotka jo aiemmin kerättyinä olivat odotelleen pyyntikauden alkua. Rantaan astellessaan mies muisteli, että oli tullut kalaonnikin oikein aneltua. Sillä vaikka tuoretta lihaa olikin taas riittämiin, toisi tuore kala miellyttävää vaihtelua aterioihin. Ja olihan se mielekkäämpää kuljettaa saalista kotiin, kuin selitellä sen vähäisyyttä tai peräti puuttumista. Kalamiehen mainehan siinä menisi.

Omaa rauhaisaa tahtiaan Kaukomieli asetteli pajuaitaa johdattamaan juohteena kalojen kulkua ruohikon reunasta pyydykseen. Huolella oli jokainen oksa painettava pohjaan. Riittävän lähelle toisiaan, niin etteivät kalat matkalla kääntyisi omille teilleen. Erityisen huolellisesti oli arvioitava nielun kohta, paikka, josta sisälle uituaan kalat eivät osaisi enää pyörtää vapaille vesille. Reilusti miehen sylen mittaa laajemman pesän muoto oli myös Äijön oppien mukaisesti mielessä. Samanlaisen pyydyksen perustaminen oli jo monien suvikuiden takaisia taitoja. Ja aina siitä oli saalista saatu, kuivattuna säilyttämiselle saakka.

Ajatuksen ailahdus kuljetti Kaukomielen jälleen käräjäkiville. Kerran siellä oli tullut oltua myös itse vannomassa. Ainahan kyläkokouksia oli Käräjämäellä pidetty, mutta harvoin sinne oli jouduttu riitoja selvittämään. Tästä yhdestäkin oli jo aikaa.

Laajan lähiseudun väki, oikeammin kyläyhteisön perheiden päämiehet, olivat kokoontuneena Käräjäkiville. Kehän kullakin kivellä istui heistä yksi.  

Muu väki seisoskeli kauempana ja heidän vaisu keskustelunsa täytti koko mäen. Karttu oli kiertänyt kutsumassa kylän jakamaan oikeutta. Ja syyllisenä olivat Kaukomielen veljistä nuorimmat. Nummella asuvan talon isäntä, lappalaissuvusta seutua viljelemään jäänyt Kotarikko – jolla usein oli halu haastaa joku kiville – väitti veljesten hänen pyytöjänsä kokeneen. Veljet olivat syyttömyytensä puolesta jo puhdistusvalansa vannoneet, nyt oli veljeksistä vanhimman otettava tämä vala vahvistettavakseen. Kaukomieleen luotettiin. Ja hän luotti veljiinsä. Hiljaisuus tiivistyi ympärillä, kun mies kohosi seisomaan omalta kiveltään astuakseen kehän keskelle. Vieläkin Kaukomieli muisti sen tunteen, jonka voimalla hän valansa aloitti. Käräjämäki, vaikkakin se oli monien yhteisten kokoontumisien ja jopa leikkien ja kisailujenkin kenttänä tuttu, oli tällaisten valojen edessä vakavasti otettava paikka. Siellä ei sopinut puhua totuutta vastaan. Ja tätäkin varten oli käyty myös tuonpuoleisilta neuvoa kysymässä. Saatukin ohje ja totuus. Pyhän puun latvaan oli laskeutunut lintu, ilmojen alta alamaille, ja vakuuttanut Kaukomielen sen mukaan, mitä hän itsekin uskoi. Ei ollut veljistä vikapäiksi. Syyttä oli naapuri sopua koetellut. Arvailujensa aiheilla, luulojansa liioitellen. Samaan päätyivät muutkin kylän miehet ja valojen vakuuttamana tämä asia siirrettiin unhoon…

Kun kuitenkin oltiin lähes kaikin yhteen kokoonnuttu, päätettiin hiukan leikkiä voittosilla. Kuka kantaisi suurta kiveä kauemmaksi, kuka nostaisi korkeammalle. Ja tytöt keräytyivät omaksi ryhmäkseen, poikain ja miesten kilvoittelua seuraamaan. Tarkoin sieltä moni silmäili juuri jotakin tiettyä. Olihan tässä yksi niitä harvoja tilaisuuksia nähdä muitakin kuin oman kotipiirin eläjiä…

Noita kaikkia menneitä mielessään muistellen Kaihomieli jäi tuijottamaan Halikonlahden kirkasvetistä maisemaa, jonne jälleen oltiin kauppasaksojen laivoja odottelemassa tuomaan terveisiään muista maista ja maailmalta. Mitä kaikkea nämäkin rannat ennättävät vuosisataisessa tulevaisuudessaan nähdä, sellaisiin ei tuon ajan ajatusmaailma osannut ennakoida – elettiin tässä ja nyt, päivästä päivään, auringon noususta sen laskuun, osaamatta odottaa enempää tulevilta huomisilta, onnellisina!

IsoTimppa

                                                                                

Elettiinpä ennenkin…

näin jo tuhannen vuotta sitten

Keräämääni tausta-aineistoa:

Muinaisaikaista nimistöä:

Aikamieli, Auvo, Hyväneuvo, Ikopäivä, Ilakka, Kauko, Kaukomieli, Kaukovalta, Kekko, Kokko, Kontio, Kotarikko, Kukurtaja, Kylli, Leinikka, Mielikkä, Otava, Päiviä, Talvi, Toivakka, Untamo, Utujoutsi, Valtari, Vihavaino, Äijö…

Elinympäristö

muodostui usein asuinpaikaksi vakiintuneen lahden pohjukan tai jokivarren maisemasta. Savinen merenranta oli hyvä rehuvarasto, josta laiduntamisen lisäksi ruokoa ja heinää kerättiin myös karjan talvivarastoiksi.

Metsä oli väistynyt asumuksen lähistöltä kaskeamisen ja pelloiksi raivaamisen tuloksena. Jossakin näköetäisyydellä oli, usein hankalaksi viljelypaikaksi osoittautuneella mäenkumpareella ja puustonsa säilyttäneenä, kalmisto elikkä hiisi. Sinne oli jopa saatettu istuttaa ns. karsikkopuita, joista näyttävimpinä komea kuusi taikka pihlaja.

Metsät olivat jääneet kauemmaksi läheltä kaadettujen rakennuspuidenkin käyttötarpeen kasvaessa. Olihan myös rakennusten osalta siirrytty kiinteistäkin kotarakennuksista hirsirakennuksiin, jollaisia asuinrakennuksen lisäksi olivat siihen läheisesti liittyen ulkorakennukset karjan sijoina ja varastoina. Oli opittu käyttämään kirvestä hirsisalvoksen aikaansaamiseen ja saven lisäksi tiivistysaineena myös sammalta ja olkea. Kaikki tärkeimmät rakennukset tehtiin lähelle toisiaan. Vakiinnutettiin perheen asutukselle oma suojaisa pihapiiri.

Ikkunoita ei ollut edes ihmisasunnoissa, ainoastaan valoa antamaan ja savua poistamaan tarkoitettu räppänäaukko seinässä taikka lakeisessa. Usein ovesta lankeavan valon piiriin oli sijoitettu kiuasuuni, joka siis myös varastoi lämpöä. 

Kylä, perhe ja suku

oli valinnut aikanaan asuinpaikakseen kohteen, jossa ravintoa oli saatavilla ja joka suojasi luonnonoloilta ja mahdollisilta vihollisilta. Elettiin sopusoinnussa ympäristön kanssa ja kylä, perhe ja suku liittyivät toisiinsa hyvin kiinteästi. Oltiin sukulaisuussuhteessa sekä isän että äidin mukaan, vaikkakin isään liittyvä sukulaisuus olikin merkittävintä sukulaisuutta. Alun perin sanalla kylä tarkoitettiinkin vain yksittäistä taloa, jossa asuttiin.

Perhe-sana lienee johdos sanasta perä ja tarkoittaa perästä tulevaa joukkoa. Ydinperheen (isä, äiti, lapset ja isovanhemmat) lisäksi kuului yhdessä elävään lähipiiriin myös muita henkilöitä, jopa perheettömiä, sairaita ja vanhuksia, koska yksilön oli vaikeaa tulla toimeen erillään yhteisöstä. Avioituminen ja lasten hankkiminen oli paras tae vanhuuden varalle.

Viljely ja karjanhoito

vakiinnuttivat paikkansa aloilleen sijoittuneen asujaimiston arkiaskareissa. Nyt osattiin jo varmistaa elintarpeiden pysyvä saatavuus raivatuilta pelloilta ja kotieläimien tuotosta. Pääasiallisin viljelykasvi oli ohra, Siitä saatiin ravinnon perustarpeet puuroon ja leipään, mutta suurta osaa se näytteli myös raaka-aineena oluelle, jonka valmistus oli melko lailla runsasta. Toki vehnääkin viljeltiin. Samoin kaskiviljelyn kohteena ruista ja naurista. Osattiinpa jopa hernettä hyödyntää vuoroviljelynä viljan kanssa. 

Viljakasvien lisäksi käytettiin myös luonnonkasveja ruoka- ja maustekasveina. Tällaisia olivat esim. sipulin makuinen nurmilaukka ja savikka. Makua – varsinkin olueeseen – saatiin humalasta. 

Viljelyalat oli jo silloin suojattava niin koti- kuin luonnoneläimiltäkin, jotka pyrkivät verottamaan osaansa sadosta. Myös karjan paimentaminen oli perheen nuoremman polven työtä, ettei se joutunut petojen saaliiksi taikka ”metsän peittoon”. Viimemainitun vahingon estämiseksi, kuin myös paremman karjaonnen saavuttamiseksi suoritettiin loitsuja ja uhreja. 

Kalastus

takasi perheelle suuren osan ravinnosta. Pyydystämiseen käytettiin verkkoja, atraimia ja kiinteiksi rakennetuilla katiskoita – viimemainitut varsinkin pääasiallisesti kutuaikojen runsaiden saaliiden talteenottamiseksi. 

Kalat oli opittu säilömään kuivattamalla, suolaamalla tai hapattamalla ja ne varastoitiin erillisiin pihapiirin ruoka-aittoihin.

Kulttipaikat – uhrit ja uskomukset

olivat vahva osa ihmisten jokapäiväistä elämää. Lähes kaikkiin arkipäivän asioihin käytiin kysymässä neuvoa tai apua vainajilta taikka haltioilta. Hiisi, tuo perheen pyhä kalmisto, oli se paikka, jossa nämä tärkeät riitit toimitettiin. Uskottiin vainajien elävän näkymättöminä yhä mukana perheessä ja osaavan antaa neuvoja pulmatilanteisiin. 

Usein kalmistoon oli pyhitetty uhripaikaksi erikoinen uhrikivi, johon oli hakattu tai hierretty useita sileitä kuoppia, joihin sitten tuotiin lahjoja vainajille ja haltioille. Myös muita näkymättömiä ja tuntemattomia elämää ylläpitäviä voimia kutsuttiin näin avuksi.

Uhrilahjoiksi kivikuppeihin asetettiin aina ajankohdan mukaan osuus talon kaikista antimista: viljasadon ensijyvät, ternimaitoa, riistalihaa, kalaa tai marjoja. Kivet liittyivät talon vuodenkiertoon ja koko elämän kiertoon luonnossa. Ja jos nähtiin eläinten nauttivan uhrien antia, oletettiin, että haltia on muuntautunut eläinhahmoon ”maanpäälisiin” tullessaan.

Aivan samoin kuin kuppeihin annettiin, niistä myös saatiin ottaa. Esimerkiksi niihin kertyneellä sadevedellä hoidettiin iho- ja silmäsairauksia. Tämä oli kanava henkivoimiin, joiden merkitys oli suuri parantamistapahtumissa. Myös luonnonilmiöihin ja metsästykseen sekä kalastukseen liittyvät uskomukset ja riitit suoritettiin hiiden henkivoimien yhteyttä käyttäen. Ei ollut syytä lähteä riistanpyyntiin taikka kalaan ilman, että olisi sille käynyt asianomaiselta haltialta onnen anelemassa. Puhumattakaan avioon astumisesta. Kaikkea muutakin, missä tiedettiin omien tietojen ja taitojen puutteellisuus, täytyi käydä kysymässä ja kertomassa ennen eläneille. Epäonnen kohdatessa uskottiin jotenkin loukatun näitä kulttikohteita, joiden kunnioitus oli imetty jo äidinmaidosta.

Eläminen

entisaikoina muodostui suuresti jokapäiväisen leivän hankkimisesta ja varautumisesta tuleviin vuodenaikojen vaihtelun mukanaan tuomiin muutoksiin. Kesäaikana asuttiin väljemmin, koska kaikkia rakennuksia pystyttiin hyödyntämään. Myös tulta vaativa ruuanvalmistus voitiin tehdä ulkosalla. Pienkarja eleli samassa pihapiirissä. Kylminä vuodenaikoina asuinkäytössä olivat vain tulisijalla varustetut tilat. Usein niiden yhteydessä oli tilaa myös kotieläimille, jotka olisivat muuten jääneet alttiiksi kylmyydelle.

Ihmiset olivat monitaitureita, sillä kaikkien oli pienestä pitäen totuttava tekemään kaiken itse. Naisten puuhiin kuuluivat kotitalous- ja käsityöt, miesten hoitaessa metsä- ja peltotyöt. Moniin töihin osallistuttiin yhdessä, kukin kykyjensä mukaan. Vanhuksilla oli tärkeä merkitys kasvattajina ja perimätiedon siirtäjinä. Heiltä suvun ja perheen lapset kuulivat menneisyydestä ja oppivat tekemään töitä. 

Kesäisin tehtiin myös kauppamatkoja. Kylän kauppamiehet kuljettivat pursissaan talven saalisnahkoja ja käsitöitä etelän suuntaan, vieraille seuduille, joissa niillä sitten vaihdettiin erilaisia metalleja, koruja ja elintärkeää suolaa. Myös kaukaisienkin metsien taakse asettuneiden perheen lähisuvun asentopaikoille tehtiin vierailuja.

Pääasiassa kesäaikaista lienee ollut myös raudan taonta elikkä sepän työt. Hyvien malmivarojen puuttuminen lähiseuduilta johdatteli tekemään hankintaretkiä kauaskin metsien taa, sillä raudasta oli muodostunut tärkeä raaka-aine tarvekaluille. Juuri ne mahdollistivat tehokkaamman maanraivauksen viljelykäyttöön.

Syksyn viiletessä siirryttiin sisätiloihin ja katoksiin. Kesän lämmön ja valoisuuden loppuminen muutti myös työkohteiden painopisteen viljely- ja varastointitöistä tarve-esineiden ja käsitöiden valmistukseen. Luonnollisesti maan ja vesien jäätyminen edesauttoi raskaampien kuljetuksien suorittamista. 

Monenmoiset välttämättömät työkalut ja koriste-esineetkin syntyivät pitkän talven kuukausina. Samoin jalkineet ja vaatetus, jonka perinteet ja koreus viehättää vielä nykyihmisenkin silmää. Naisten tehdessä töitä kangaspuittensa ja kudelmiensa kanssa, rakensivat miehet kalaverkkonsa, aseensa ja ansansa – ja kaikki osallistuivat pihapiirin jokapäiväisiin arkiaskareisiin, joita riittikin koko lyhyeksi valoisuuden ajaksi. 

Talvijaksolle keskittyivät myös liha- ja suurriistan metsästykset, joista osa voitiin tehdä aivan lähituntumassa, osan vaatiessa lähtemisen suuremmalla joukolla yhteiseen saaliin hakuun. Pohjoisen elinalueen turkiseläimet muodostivat tärkeän osan pyynnistä.

Vuoden kierto

jaksotettiin luonnon mukaan nimettyihin jaksoihin, kuten suojakuu, lehtikuu ja routakuu. Kuun kierrolla ja vuodenaikojen ilmiöiden mukaisella tietämyksellä voitiin ennakkoon sopia yhteisiä määräaikaisia tapaamisia ja tapahtumia.

Tällaiseen maailmaan 

tarjosimme mahdollisuuden kurkistaa. Tuhannen vuoden taa! Sellaiseksi kuin kirjoittaja sen kuvitteli. - Kiitokset matkaseurasta!