”Kovalevyt aalloilla”

Kun sain oheisella otsikolla olevan kutsun maalikuun alkupäivien aikana, herätti tämä mielikuvia entisajan kovalevystä. Nämä kovalevyt olivat käsin kosketeltavaa rakennusmateriaalia, joita naulattiin seiniin. Kyseinen materiaali, jos halusi siitä tiukkamuotoisen, kasteltiin vedellä ennen seinään ”plätkimistä”.  Kuivuttuaan seinällä se oli kuin pinkopahvi – tiukka ja suora. Tosin ei kostuttaminen ollut aina tarpeellista.

Myöhemmin kovalevy nimitystä alettiin käyttämään tietokoneessa, viisaammat kuin minä, tietävät varmasti mistä tällainen käytäntö. Nämä ”lerput”, ”korput” ja  ”kovalevyt” ovat niitä, joihin on saatu ahdettua paljon tietoa talteen. Sitä minäkin varmasti tietämättäni käytän hyväksi, olen siis hyväksikäyttäjä – tietämättäni.

Paineeton kovalevytempaus!

Tässä tapauksessa kysymyksessä on kohonneesta verenpaineesta, joka on niin monen riesana, ja niin moni tämän riesan takia menettää työkykynsä, henkensä. Aivot on meidän ihmisten niin sanottu kovalevy, josta on pidettävä huolta. Yksi huolenpidon seurantakeino on mitata säännöllisin väliajoin verenpaineemme.

Päätimme Salon AVH-kerhon puitteissa osallistua tähän ”paineeton kovalevy” -kampanjaan. Aloitteen tekijänä oli Aivoliitto, johonka kuuluu useampia neurologisia rekisteröityjä yhdistyksiä. Turun yhdistys, jonka siipien suojassa toimimme, kuuluu myös Aivoliittoon.

Lokakuun 28. ja 29. päivänä olimme monien vaiheiden jälkeen valmiita toimimaan salolaisten hyväksi. Varsinaisen mittauksen suorittamiseen tarvittiin ammattilaisia luotettavan tiedon ja taidon takia.  Oli myös kerrottava ja ohjattava asiakas jatkotoimenpiteisiin, jos syytä ilmaantui.

Tässä varsinaisessa työssä suorittajina olivat Ammatti-korkeakoulun sairaanhoito-oppilaat sekä eläkeikään päässet sairaanhoitajat. Heille kiitokset tuhannet!

Mittauspisteitä oli meidän hoidossamme kuusi, ”kilpailimme” koko maata vastaan eli toisia yhdistyksiä ja kerhoja. Aivoliitto oli julistanut leikkimielisen kilpailun vakavasta asiasta.

Kyllä nyt hymyilyttää. Olemme me niin hyviä, niin hyviä, että miltei naurattaa, saimme organisoitua tehtävän mallikkaasti. Oli siinä matkan varrella probleemijakin, ei voinut sanoa nou problem, nou problem. Esimerkiksi liiton lähettämät aineistot olivat mennä takaisin. Ilmoitus postista ei tavoittanut meitä, se vain hukkui ns. sattuneesta syystä. Kesälomat koululla eli Amiksessa, vähän hermostutti – entä jos emme saakaan oppilaita suorittamaan mittauksia! Järjestyi sekin kuitenkin riittävän ajoissa.

Innoissani tätä kirjoittaessani minun piti kertoa, että olimme koko maan paras verenpainemittauksien suorittaja. Olimme voittajia!

Eräs suurkaupungin osallistuja lausui. ”Kyllä nyt hävettää”!  Kolmoseksi ja kakkoseksi tulleet olivat oikein voittaja-ainesta, he olivat Itä-Suomesta, kolmentuhannen asukkaan kunnista.   Toiseksi tulleen vertailuluku oli 203 mittausta – meidän 496 mittausta vastaan. Kyseessähän kuitenkin oli leikkisä kilpailu.

Opintojen Äiti – kovalevyt aalloilla?

Saimme Aivoliiton taholta kutsun osallistua m/s Viking Grace aluksen risteilylle, kertaamaan mitä tiedämme siitä mitkä seikat ovat tärkeitä huomioida, jos saame aivoverenkiertohäiriön. Ennenkaikkea, mitkä ovat niitä havaittavissa olevia merkkejä kun kohtaus  ilmenee.

7.4. saimme aiheeseen liittyen erinomaisen tietopaketin Turun Hotelli Seaportin tiloissa. Luento aloitettiin aiheella ”Ajankohtaista aivoverenkiertohäiriöiden hoidossa”. Luennoitsijana Aivoliiton ylilääkäri, neurologian professori Risto O. Roine. Luennosta pitäisi tulla kirjallinen esitys. Koetan muistella mitä Roine kertoi.

Ensinnä oireiden tunnistaminen, eli jos näitä oireita ja tuntemuksia havaitaan niin heti lääkäriin – asiantuntijoiden luokse. Mikäli Sinä olet tapauksen silminnäkijänä läsnä, seuraa oireita – ja mieluimmin kirjaa ne paperille terveydenhoitohenkilöstölle tiedoksi. Sillä saattaa olla ratkaiseva merkitys hoidon aloittamiselle. Siis

· jos silmästä häipyy näkö, tulee kalvo silmän eteen. Vaikka tämä ilmiö häipyisikin, niin silti kiireesti lääkäriin.

· jos raajat puutuvat, jalat ja/tai kädet puutuvat, voimat häipyvät, esineet tippuvat käsistä.
Heti lääkäriin.

· jos kasvolihakset halvautuvat – suusta tulee toispuolinen. Heti lääkäriin.

· jos potilaan puheesta ei saa mitään selvää ja muutenkin hän on sekava. Aika usein potilas jumittuu tekemää sitä samaa tehtävää esim.
tiskaa yhä uudestaan samaa astiaa.

· jos potilas ei tiedä missä on.

Lääkärin mukaan rytmihäiriö on vaarallinen. Se saattaa mennä hetkessä ohi, mutta on herkkä uusimaan. Samoin hän kehotti hankkimaan sellaisen verenpainemittarin joka tunnistaa rytmihäiriön. Sellainenhan vaikuttaa myös aivojen toimintaan.

En puutu niihin nykyaikaisiin hoitomenetelmiin, luennon mukaan mitä nopeammin potilas pääsee hoitoon, niin sitä pienemmillä vaurioilla päästään. Verenkiertohäiriö ei katso myöskään ikää, mutta kun verenpainelukemat ovat hyvät 120/70 niin voit välttyä 240 000 joukkoon liittymistä.

Varsinainen risteily oli työn kattama, mutta pääsääntöisesti siellä pohdittiin jo sairastuneiden vertaistuesta, elintavoista eli mitenkä AVH- järjestöt voivat toimia. Paljon olisi pohtimista tästä ihmisen osa-alueesta, mitenkä toimit, kuinka tärkeä on tämä niin sanottu kovalevy tuolla päässä. Ja kuinka sitä huollat.

Aivoja kuulemma kannattaa käyttää. Esimerkiksi voi pohtia pihakoivun korkeutta, voiko sen mitata pystyssä. Sen arvioinnin tuloksena olisi kuitenkin korkeus, eli oikea tulos, jota kysyttiin.  Jos  koivun kaataa, niin eikös silloin mitattaessa selviä sen pituus ja korkeus jää epäselväksi, luulisin.

Kommentoikaa, korjatkaa, täydentäkää tätä kertomustani, pyydän. Tekstilläni kun on tapana poukkoilla ja kertoa asian vierestä. Kas kun en ole missään asiassa expertti. Silti monessa mukana.

Niilo

Maaliskuu ja kissaeläin

                                     Viikko kissanhoitoa

Eipä tiennyt uroskissa millaiseen komentoon joutuu kun minut pyydettiin pitämään viikko siitä huolta.

 Olen kyllä toiminut ennenkin ko. kissan hoitajana, joten tavat olisivat pitäneet olla tiedossa.

Aluksi kissa tutustui minuun aivan kuin ensi kertaa tavattaisiin, kuvitteli siitä varmaan olevan jotain etuja, mutta erehtyi minun suhteeni.

Pari päivää meni jotenkuten vaikka tarjottua ruokaa ei syötykään kaikkea, minut on ainakin kasvatettu siten että lautanen pitää syödä tyhjäksi ennen kuin saa uutta ruokaa, sitä kasvatusoppia koetin toteuttaa myös kissaan, melko huonolla tuloksella.

Ihmeesti se viihtyi ulkona eikä meinannut tulla sisälle lainkaan, syykin selvisi, siellä odotti morsian, joka oli jo pari päivää mourunnut sulhoa odotellen, onhan karkausvuosi. Sitä en tiedä tuleeko jälkeläisiä, morsian kyllä oli hävinnyt pihasta. (Se on kuitenkin jo varmaa, että sen enempää setää, tätiä taikka enoa minusta ei tule!)

Kolmannen päivän jälkeen kissa rupesi kokeilemaan rajojaan. Tiesi varmaan, että siitä voi joutua pihalle, mutta otti riskin, joutuikin pihalle kun tuli yöllä herättelemään sekä mankumaan ruokaa.

         

Ulkona ei ollut kuin muutama aste pakkasta, joten pienen ajan sai olla ulkosalla ja miettiä tekosia.

Loppu aika menikin sitten omaa rataa, kissa teki mitä tykkäsi ja tuli ja meni miten huvitti, enkä minä voinut mitään.

Kävin siellä uudelleen vierailulla tässä päivänä muutamana, mitään traumoja ei näkynyt olleen jäänyt, koska kissa tuli ovella vastaan tehden tuttavuutta entiseen malliin - ja palasi unilaatikkoonsa...

   JuPe

Hei Karjalasta minä Hellini sain!

Tämän otsikon alla pyrin kertomaan, niin kuin minä olen tarinani tapahtumat ymmärtänyt ja kokenut.

Alkuaan varsinaisesta tarinan kohteesta en tietenkään tiennyt mitään, olinhan vasta viisivuotias, kun Suomen kohtaloa alettiin asein ratkomaan. 

Muistan kuitenkin hyvin, kun isäni sai kutsun sinne jonnekin. Yleinen liikekannalle pano oli annettu. Poliisit, suojeluskuntalaiset olivat tuon YH-viestin tuojia. Muistan kuinka äitimme lyyhistyi lattialle parkumaan käskyn luettuaan. Isä oli kotona ja lähdössä valamaan ammeita Högforsin tehtaalle. Hän oli iltapäivävuorolainen, eli työt alkoivat klo 13.00.

Jäi mieleen isän lohdutus äidille: ”ei se sota lopu ellen mää sinne lähre”. Muistan myös sen kun hänet kotiutettiin. Silloin hän rehvasteli, ”enks mää sitä silloi sanonu, ettei se sota ilman häntä lopu”. Siltä ajalta passi kertoo hänen sodassa palvelleen konekiväärikomppaniassa ammustenkantaja. Mainittakoon, että varusmiespalvelu oli siihen aikaan kaksi vuotta.

Tuleva vaimoni ja hänen perheensä

Jonkin verran on kiistelty olivatko 1939 rajan pinnassa asuvat karjalaiset sotapakolaisia? Minun mielestäni ainakin pakolaisia, mutta myös evakkoja ja siirtolaisia, kaikki nämä merkit täyttyvät heidän kohtalossaan.

Tämän tulevan vaimoni kotona, ennen sodan syttymistä, oli majoitettu 22 sotilasta. Heidän kertausharjoitustehtävä oli valmistaa Heinjoen pitäjään Kopralan kylän reunamille tankkiesteitä. Sitä en tiedä mistäpäin Suomea sotilaat olivat kotoisin, saattoivat hyvinkin olla vaikkapa ”Turust”.

Neuvotteluja sodanuhan vuoksi käytiin. Neuvotteluosapuolet eivät antaneet periksi tuumaakaan. Varmaankin isompi neuvottelupuoli katsoi, että ellei sovinnolla, niin sitten väkisin, tulokset ovat kaikkien tiedossa. Sanoisin, että molemmin puolin kävi säälittävän surkeasti.

Lähetti Kivennavalle

Tulevassa ”anoppilasta” yksi sotilaista oli saanut komennuksen Kivennavalle lähetiksi. Mainilan laukausten jälkeen hän joutuikin tehtävään, joka ylempää määrättynä ei varmaankaan ollut mieluinen, päinvastoin. Ei ole tullut kartalta katsottua, kuinka pitkän matkan sotilas joutui kulkemaan.  Sen tiedän, että Kopralan kylä rajoittuu Äyräpään järveen, jonka ruovikosta appiukkoni niitti elukoille rehua.

Homma kävi ”kopukalla” seisten kuulemma parhaiten. Olin kyllä siitä kopukka-sanasta ihmeissäni, luulisi hevosella ratsastaen ja vielä seisten,   niittotyön olevan hyvinkin hankalaa. Minun kopukkani on kaakki tai hevonen, karjalan äidinkielessä se on lautta.

Lähetin käsky, määräys!

”Teillä on aikaa yksi tunti lähteä kotoanne, vihollinen, ”ryssä”, on hyökännyt, sota on syttynyt. Mukaan otatte vain mitä kantaen pystytte kuljettamaan”. Tähän tapaan luultavasti käsky sotaa pakoon kävi.

Varmaankin pitäjän, Heinjoen, lähin viranomainen oli nimismies ja hänen adjutantteinaan oli Suojeluskunnan miehistö eli kylien vanhemmat miehet tiesivät mitenkä piti toimia.

Vain tunti aikaa ja sitten piti kotoaan lähteä. Millä tavalla varustettuna tulevaa koitosta ajatellen. Tulevalla anopillani oli huoli seitsemästä lapsesta, tosin vanhin miltei aikuisten kirjoissa 16 v. (seuraavat 12, 10, 8, 5, 3, ja 1 vuotta). Muistaakseni Räisälän asema,  oli kohde, johonka kokoonnuttiin.  Siellä pakolaiset ja heidän karjansa lastattiin junaan. Päivämäärää ei ole tiedossani, koska evakkoretki alkoi. Tässä vaiheessa varmaankin voi jo puhua evakko- termillä. Räisälän asemalle oli Kopralan kylästä noin 10 km.

Tulevan vaimoni ja monen muun heinjokelaisen matkanteko päättyi  Itämeren yhden rannikkokauppalan ja myöskin merenkulun, aika vilkkaankin sellaisen, tuntumaan. Tämän kohdepitäjän lähin kauppalan nimi oli Salo.  Itse kohde oli Perniön silloinen alkoholistiparantola Särkisalossa. Siinä vaiheessa parantola oli tyhjillään. Hoidettavat olivat saaneet kutsun sotatoimiin.

Lehmät, jotka oli lastattu junaan, niiden päämäärä päättyi pohjanmaalle. Myöhemmin lehmät huutokaupattiin ja tuotto tuli vaimoni perheelle.

Toisen asteen mustalaiset, sellainen tunne tuli evakkoon lähteneille. Aina kun kohtelu ei ollut mukavaa.  Varmasti matkan varrella erilaiset avustusjärjestöt tekivät parhaansa auttaessaan sotapakolaisia. Martat, lotat, suojeluskuntalaiset, mielestäni panostivat tähän toimintaan, apua annettiin ja sitä tarvittiin.

Itselläni on selkeä kuva sotatalven ilmoista, lunta ja pakkasta oli yli oman tarpeen. Vilu siinä tuli kodin omaavillekin, vesi jäätyi ämpäriin, omenapuut vei pakkanen. (Meillä säästyttiin siltä vahingolta, metsän reuna ja vähän ylempi maasto). Ikkunat ei saanut olla kaksi lasisia, tuplat oli varastoitava pommituksen pelon takia. Paineaalto olisi rikkonut molemmat lasit, millä korjaaminen olisi onnistunut? Oli pakkasesta hyötyäkin – vihollisen sanottiin kärsivän vielä enemmän.  Tupailloissa naiset kutoivat lämpimiä villavaatteita sotilaille ja omilleen.

Tämän talvisotakahinan evakot, he saivat kuulla monenlaista puhetta. Aivan outoa ei ollut vihapuhe, joka on tämän päivän  määritelmä, kun halutaan loukata kärsineen osapuolen mielenrauhaa. Siihen aikaan olin vielä lapsi, enkä henkilökohtaisesti ymmärtänyt juuri mitään evakkojen kohtelusta. Ilmeisesti varsin yleisiä oli syytökset; mitäs tulitte tänne, olisitte pysyneet siellä mistä tulittekin. Ei ollut mikään ihme, että karjalan väestö halusi takaisin kotiin, Karjalaan. Heitä odotti uudisrakentaminen ja tietenkin siinä oheessa tilapäismajoitus. Kodit oli poltettu, mutta sinne oli halu kuitenkin kova.

Tämän, Helli-tyttö Karjalasta, perheellä kävi tuuri. 1800 luvulla rakennettu talo, johonka mainitsemani puolijoukkue oli majoitettu, oli säästynyt sodan tuholta. Sen sijaan maakuoppaan piilotetut tavarat olivat tuhoutuneet. Hellin siskot kävivät tutustumassa syntymäkotiseudullaan. Yllätys oli suuri, kun koti oli pystyssä. Katto oli paikattu pellillä ja huopakatteella. Siellä tämä seisoa törröttää vieläkin.  Helli ei halunnut palauttaa mieliin ikäviä muistoja, hän halusi muistella niitä lämpimiä, rakkaita muistoja kodistaan, jonka nurkalla oli iso rapakivi. Siinä oli mukava leikkiä serkkunsa Leon kanssa. Serkuksilla ikäero oli pari kuukautta. Ämmä, eli isän äiti, oli hänen turvansa.  Mummosta hän kylläkin puhui, mutta isoisä oli äijä.

Kirjoittelin tämän jutun kuulemani erään naisen kertomuksen kotitanhuviltaan. Samalla tuli aihe nykyisestä sotapakolaiskeskustelusta, siitäkin ollaan montaa mieltä. Rasismi on mielestäni ääneen sanottuna ja varsinkin väkivaltaisilla teoilla erittäin tuomittavaa. Uusi koti, toisten nurkissa, rassasi sotaa pakoon lähteneitä eniten, mutta myöskin turvapaikan antajia.

Vähän nenänvartta pitkin katsottuna näky ei ollut mitenkään mieltä ylentävää. Evakon ”matkalaukut”, eivät takuulla muistuttaneet tämän päivän turistipakaaseja, reput, nyytit, olivat evakon varustuksia.  Muuta ei saanut ottaa matkalle mukaan kuin ihan välttämättömät tarvikkeet. Mihin laitat matkaeväät, lasten ja omat vaateparret, siinä hätääntyneillä ”matkalaisilla” oli tarpeeksi pulmaa. Siihen kun sai silloin tällöin kielteistä kritiikkiä mausteeksi, siinä varmasti oli kestämistä. Onneksi suurimmaksi osaksi oli vastaanottajat ymmärtäväisiä, talkoohenkeä löytyi ja ystäviä tuli puolin ja toisin ajan saatossa.

Syöpäläisetkään eivät olleet evakkojen keskuudessa mitenkään outoja. Pesutilat olivat mitä olivat, vaihtovaatteetkin olemattomat. Lieneekö valtaväestölläkään ihan puhtaat ”jauhot” pussissa siihen aikaan. Myöhemmin, kun sotatila jatkui, oltiin hyvin valppaana täällä ”kotirintamalla”. Ainakin kirppuja ja täitä vastaan ”taisteltiin”. Milloin Täystuho-myrkky tuli markkinoille?

Tietysti sen aikaiset  sotapakolaiset olivat omaa kansaa, evakuoituja sodan jaloista turvaan, mutta silloinkin oli paljon rasistisia piirteitä täällä rintamailla. Varmasti kesti oman aikansa tottua evakuointiin puolin ja toisin. Ensimmäinen evakkoreissu päättyi useassa tapauksessa paluumuuttoon, niin myös tulevan vaimoni perhe lähti kotiin takaisin, rakentamaan uutta tulevaisuutta. Kylään tulijoitakin oli tiedossa, mutta toisin kävi, tulijoilla olikin pahat mielessä, kuten hyvin tiedämme.

Karjalanpiirakan leipojat, hevosmiehet, peränpitäjät, maanviljelijät, pientilalliset, ilonpitäjät, taskuillaan käenkantajat, sahanomistajat, kartanon hallitsijat, myllynomistajat jne.  joutuivat toistamaan pakomatkansa.  Näistä evakoista tuli siirtolaisia. Siihen aikaan Suomen pääasiallinen elinkeino oli maatalous. Näille ihmisille oli järjestettävä uudet työpaikat, uudet tilat, joita viljellä. Siinä oli jälleen kantasuomalaisilla kateuden aihetta. Ilmaiseksi ei anneta, oli sen ajan henki. Eikä todellisuudessa tarvinnut antaakaan, korvaus luovuttajalle maksettiin.

Sovussa on asuttu kartanon omistajien (= pihamaa…) kanssa. Karjalasta käet vähenivät samalla kun he lähtivät sodan jaloista, käet taskussa (= kädet taskussa).  

Kymiyhtiön maatila Vihdissä asutettiin siirtolaisilla. Asutustilallisten piirustusten mukaan rakennettiin uutta ”Heinjokea” Karkkilan liepeille. Minutkin kelpuutettiin myöhemmin heidän joukkoonsa. Monta ”fällypäivää” tein ilolla useaana kesänä. Mikäs oli tehdessä niin tyttöisessä talossa, niitä ”fällypäiviä”, talon vävynä. Tyttäriä oli kuusi ja heillä jokaisella oli kolme veljeä. Karjalan iloista murretta kuulin ja piirakoihin totuin. Anoppi lupasi valmistaa minulle kauravelliä, hapantuote kuulemma.  Tähän päivään asti en ole sitä saanut, onko vellintekotaitoisia enää olemassa? ”Fällypäivä” on isäni mukaan työpäivä, jonka mies joutuu tekemään mennessään naimisiin talon tyttären kanssa. Kesälomilla niitä päiviä tuli tehtyä.  Maalasin muun muassa heidän talonsa.  Muistan vuoden 1962, jolloin sadon suhteen oli katovuosi. Jokapäiväinen sade oli kiusana. Silloin kuivatuskustannukset olivat isommat kuin viljasta saatu hinta. Oli puimurin säkkimiehenä, pomppaan puettuna hanskat kädessä, pipo päässä ja kuitenkin oli kylmä. Siinä se lauantai iltamyöhään meni, sunnuntaina jatkettiin hommia, ”fällypäivää”.  Kuinka monella on tiedossa tällainen päivä. Edes poikani ei tällaisesta päivästä ole tietoinen, luulisin ainakin. Kyllä hän niitä joka kesä on tehnyt ja talvellakin. Pitää sitä anoppia auttaa!

Tällaisen jutun pakolaisasian sekä kuulemani tarinan  innoittamana sain tehtyä. Toivottavasti nykyistä ”pakolais”asiaa tulee tarkasteltua, myös tältä kantilta.  Varmaankin pakoon on lähdetty monesta syystä, mutta suurin syy on sota. Sodat on kamala asia, toivottavasti vältymme siltä. Toisen maailmansodan jälkeen on ollut peräti viisi rauhan päivää maailmassa.  Mieti sitä!

Tapani mukaan poukkoilin asiasta toiseen, mutta koeta pysyä mukana!

Niilo

Maailmanmatkalla Tsekin pääkaupungissa

       Praha 2

   Nyt kun vielä muistan, ja pakkasten jälkeen sulattelin muistojani, niin kävimmehän me matkassa mukana olleiden leidien kanssa syömässä paikallista herkkua ”rullapullaa”, saattaa olla pullataikinasta valmistettu rull,a joka kypsennetään avotulella, päälle tulee vielä sokerikuorrutus, hyvää on. Vasta tämän jälkeen kävimme nauttimassa lämpimät punaviinit yömyssyksi.

Aamiaisen jälkeen kokoonnuimme lähteäksemme porukalla ja kävellen adventtikonserttiin, joka pidettiin Prahan kansallisteatterissa, vanha hieno rakennus, ja kuten Euroopassa yleensä tallaisissa saleissa on monta kerrosta, mekin jouduimme melko korkealle ja ihan etureunaan, hieman aluksi oli korkeanpaikan kammoa ilmassa.

Konsertti alkoi kansallisteatterin orkesterin jäsenten paikoilleen tulolla, he esittivät yhden kappaleen, jonka jälkeen tuli myös nuorisokuoro. Mielestäni he esittivät taidokkaasti kappaleet vaikka sanoista en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, lopuksi nuorisokuoroon liittyi pari aikuisten kuoroa, kaikki yhdessä he esittivät muutaman kappaleen. Aplodit vaativat lisää, joten encorena he (todennäköisesti) esittivät kansallislaulun. Konsertti oli mielestäni nappisuoritus, ja mikä ihmeellisintä kaikki olivat pukeutuneet viimeisen päälle; tytöillä hameet ja pojilla puku, myös minun pukeutumiseni hyväksyttiin. Konsertti kesti kaksi tuntia ja oli koko rahan arvoinen.

Päivä olikin sitten vapaa, joten saimme shoppailla tai levätä, minä tein molempia.

Yhteistä iltaa vietimme jazz-risteilyllä, jonka aikana söimme hyvin ja kuuntelimme musiikkiesitystä. Ryhmämme joutui kahteen eri pöytään, joten kaikkea mitä Pekka opas kertoi en kuullut. Minä pääsin pöytään, jossa olivat ryhmämme leidit, varmaankin hyvä, sillä he pitivät huolen, että käyttäydyin kunnolla. Lupasin takaisintulomatkalla ostaa kuumaa viiniä torilta, mutta tori olikin suljettu siltä päivältä. Minun kannaltani hyvä asia, sillä kun tieto levisi, että olisi ilmaista viiniä saatavana, kavereita riitti…

Matkan viimeisenä päivänä matkasimme ulkomaille – Saksaan! Bussilla kuljetti meitä todellista maisemareittiä, ensimmäinen pysähdys oli Terezinin linnoitus ja Gestapon keskitysleiri. Tämä on se leiri, joka esiteltiin Punaiselle Ristille sodan aikana, kun tuli epäilys, että leireillä on epäinhimilliset olot. Täällä näytettiin kaikki parhaat puolet, ja Punainen Risti uskoi, sodan jälkeenhän kuitenkin sitten todellisuus tuli julki.

Siitä erikoinen paikka, että viereisellä hautausmaalla on kristittyjen risti ja juutalaisten tähti (kyllä ne molemmat kuvassa ovat):

  

Tästä eteenpäin matkasimme Elbe-joenvartta pohjoiseen, vuoristoaluetta kutsutaan Tsekin ja Saksan Sveitsiksi, eikä syyttä. Maisemat ovat todella upeat.

Dresdenissä ruokailimme paikallisessa pubissa, jonka oppaamme Pekka oli todennut hyväksi. Paikan nimi jäi minulta huomaamatta, mutta hyvä se oli.

Vaikka olenkin joskus sanonut, että kirkot kierretään ulkoa, niin nyt tein poikkeuksen. Dresden pommitettiin sodan loppuvaiheessa täysin, vanha keskusta on rakennettu uudelleen entiseen malliin, Frauenkirche, johon tutustuin oli vieläkin kesken. Joulutorilta ostin kuumaa viiniä mukissa, sen tuotoilla kirkkoa restauroidaan.

Sitten takaisin Prahan lentokentälle, josta kotimatka alkaa. Ainakaan minusta ei ole mukavaa, kun läpivalaisun jälkeen pankkikortti ei toiminut enää, eikä toimi edelleenkään. Sain kyllä uuden kortin, siinäkin tuntuu olevan jotain häikkää.

Saavuttuamme Helsinki-Vantaan-kentälle kommellukseni alkaa. Koneen tyhjennettyä kävin mielestäni pikaisesti WC:ssä, eikös sillä aikaa kaikki olivat hävinneet jonnekin, minä nokkelana menin vanhasta tottumuksesta saapuvien lentojen 2 matkatavara nauhalle, eikä minulle tullut edes mieleeni, että siellä voisi olla toinenkin paikka, johon tietysti meidän matkalaukut olivat tulleet. Noin 45 min. odoteltuani kävin kysymässä missähän laukkuni voisi olla, neuvoksi sain, että toisessa paikassa, ja siellähän se oli.

Velimies ihmetteli toilailujani, kun oli nähnyt minun pippaloivan pitkin lentoaseman käytäviä edes takaisin.

Meidän matkalaisten piti kokoontua vielä heittämään jäähyväiset, mutta koska minä olin kuulemma häipynyt kaikki muutkin menivät menojaan.

Kotiin pääsin vasta pitkällä seuraavaa päivää, olin väsynyt mutta tyytyväinen matkaan, taas tuli yksi kohde, johon pitää palata.

JUPE 

Maailmanmatkalla Tsekin pääkaupungissa Prahassa.

Kun keväällä varasin matkan, lähinnä nähdäkseni eurooppalaista joulua, en tiennyt siinä vaiheessa kuinka raskas kesästä ja syksystä tulee.

                                Praha 1

Meitä saapui Helsinki-Vantaan lentokentälle 14 hengen porukka lehden lukijamatkalaisia, kaikki jonkin verran matkustelleita, mutta Prahan jouluvalmistelut näkemättä.

Tällä kertaa menin kentälle linja-autolla. Paras valinta kun ei tarvitse jättää autoa vieraaseen paikkaan ja lisäksi linja-auto menee aivan kentälle saakka.

Ihan kohtuullisen aamiaisen jälkeen pääsimme lentokoneeseen, lento kesti 2,5 tuntia, kone oli aivan täysi. Olin varmaankin ihan rento koska nukuin lähes koko matkan, mitä nyt tarjotut kahvit join.

Prahaan saavuimme puolenpäivän aikaan, siellä meitä oli vastassa paikallisopas Pekka. Koska vatsakin jo alkoi ilmoitella olemassaolostaan hän ohjaili meidät syömään ennen hotelliin asettumistamme. Tietysti pääsimme maistamaan tsekkiläistä olutta, joka on Tsekeille pyhä asia.

Lounastimme Strahovin panimoravintolassa, jonka jälkeen teimme lyhyen kävelyn linna-alueella, sitten olikin majoittuminen hotelliin. Pääsimme keskelle Prahan keskustaa Ramada hotelliin ja tietysti sain oman huoneen.

Päikkäreiden jälkeen oli omaa aikaa, joten lähdin tutustumaan menoon, toisista matkalaisista en nähnyt vilaustakaan, mutta paikalliset laitapuolen kulkijat koettivat tehdä tuttavuutta.

Eräälle koetin selittää etten ole liikkuva sosiaalitoimisto, epäselväksi jäi ymmärsikö hän, mutta ainakin ymmärsi poistua tieltäni. Kävin myös nauttimassa kuumaa punaviiniä (on kuulemma paikallinen tapa) ja tämän jälkeen olikin mukava palata hotellille ja aloittaa yöpuulle siirtyminen. 

Aikaero ei ollut kuin tunti, joten se meni yhdessä yössä ohi. Aamiaisella olin kuitenkin joka aamu ensimmäinen (mitä sitä nyt ahneista sanotaan), vietin aikaa aamupalalla runsaasti, koska lounas tarjoiltiin vasta iltapäivällä.

Pekka-opas tuli siinä 10 aikoihin, pienoisbussikierros kaupungin eri osissa alkoi, kuski sai ohjeet Pekalta ja niin mentiin ristiin rastiin vanhaa ja uutta Prahaa, välillä toki jaloittelimme hieman.

Käyttäytymisohjeitakin kyselimme, ryhmäläiset taisivat luulla että olen pohjaton oluen ystävä kun tiedustelin saako olutta ilman ruokailupakkoa, se hieman huvitti opastamme Pekkaa, mutta kertoi Tsekieissä olevan eri käytäntö kuin Suomessa, eli olutta saa ilman ruokailupakkoa.

Vaikka prahalaiset eivät olekaan mitenkään uskonnollisia, kirkossa käydään häissä, hautajaisissa ja jouluna. Erään kirkon (Betlem) alakerrassa oli seiminäyttely jossa tutustuimme eri tavalla toteutettuihin jouluseimiin, minulle jäivät mieleen koneellistetut seimet, lähinnä taidokkaiden tekotapojen takia.

Lounaan nautimme panimoravintola Novometsky Pivovar -Uudenkaupungin Panimo. Tsekkiläiseen tapaan lounas oli runsan ja kyytipojaksi saimme tumman ja vaalean oluen, jotka oli valmistettu paikan omassa panimossa.

Päiväretken jälkeen palasimme hotellille, minä ja matkanjohtaja Merja halusimme lähteä tutustumaan ns. ”mustaan teatteriin”. Tämä on teatterimuoto jota esitetään pimeässä tilassa ja vain näyttelijöihin kohdistetaan valo, esitykset tapahtuvat pantomiimin  keinoin (ei sanoja), mennessä minä toimin oppaana ja Merja meinasi jo hermostua kun aika meni tiukalle. Hänen epäiltyään missä teatteri on vastasin, että kulman takana ja siinähän se oli. Parin tunnin esityksen jälkeen etsimme vielä reitin valmiiksi seuraavan aamun konserttitaloon. Esitys oli mielestäni tutustumisen arvoinen.

Paluumatkalla hotelliin kävimme nauttimassa lämpimät punaviinit yömyssyksi.

  JUPE

Lisää on tulossa, matkamme kesti vielä pari päivää, mutta se odottamanne kommellus tapahtui vasta Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja kellepäs muulle kuin minulle. Palaillaan siis...

Joulupuita rakenneltu

Perimätieto kertoo, että Suomeen on rantautunut joulupuun eli joulukuusen käyttö 1860-luvulla Saksasta, ensin aateliskartanoihin ja sitten maatalojen keskuuteen. Porvaristo, eli kaupunkiväestö omaksui joulukuusen 1900-luvun alkupuolella. Pikkuhiljaa siitä tuli perinne koko maahan.

                    

Koristeet tehtiin itse kynttilöitä myöten. Kaunis ja aidon näköinen kuusesta tuli steariinikynttilöiden myötä. Sisälle tuotu kuusi jouluaaton puolenpäivän maissa, toi tuoksullaan sen hartaan tunnelman tupaan, josta alkoi jo joulupukin odottelu toden teolla.

Joulupukkia ennen kuitenkin oli puhdistauduttava. Puhtaan ihon sai parhaiten joulusaunassa, oikein vihdan kera. Ähinä ja puhina vain kävi, kun vihta, eli vasta, ajoi viikon rasitukset jäsenistä pois. Pienemmät eivät tietenkään sitä kovinta löylyä kestäneen, mutta heidät pikkuhiljaa totutettiin ”hossoamalla” saunan ihanuuteen. Vihta kastettiin usein pesuvadissa veteen. Vannassa, pesusoikossa, oli pienokaisen mukava pärskytellä vettä ympäriinsä.

                   

Tavat ja perinteet muuttuvat. Markkinoille tuli sähkökynttilät. Monen oli vaikea luopua niistä aidon valon tuovista kuusen kynttilöistä. Pikkuhiljaa vanha perinteinen sydänkynttilä, lepattavaliekkinen, väistyi muistojen joukkoon. ”Teollisuusvallankumous” vei voiton ja syrjäytti aidot kuusten kynttilät. Kynttiläteollisuus porskuttaa monenlaisine tuotteineen nykypäivänä. Nyt nautitaan lepattavista liekeistä mitä ihmeellisimmillä kynttilämuodostelmilla, pöydän päällä, takan reunustoilla palaa kynttilä tyttärineen.  Ei kuitenkaan sovi jättää niitä valvomatta palamaan. Siitä voi muodostua ankea joulu.

Ennen vanhaan joulusaunan jälkeen alkoi varsinainen mässäily. Joulupöytään oli katettu kinkku, lipeäkala (itse liotettu), puuro väskynäsoppineen, (sekahedelmäsoppa), juustot, laatikot jne.  Oli ne työtkin fyysisesti raskaampia, joten kulutus oli myös eri luokkaa. Ruokien valmistustapa oli suunnilleen samantapaista kuin nykyäänkin. Silloin oli isot leivinuunit ja puuhellat käytössä. Jääkaapit ja sähköhellat mikroineen puuttuivat.

Kinkku paistettiin ruistaikinakuoressa jälkilöylyssä, kypsyys oli aina kohdallaan, ilman mittareita. Kinkun rasvapitoisuus oli eri luokkaa. Nykyään syömme possunlihaa ja silloin joskus  sianlihaa. Joulun ”tuoksuun” kuului lipeäkalan valmistuksesta tuleva ”lemu”, joka ei niin herkullinen ollut, mutta tilanne korjaantui loppuliotuksen aikana. Nykyään lipeäkala on tuoksultaan miedonlaista, jopa makukin on tasaisempaa kuin silloin joskus.  Lipeäkala on itse asiassa mautonta, mutta ne muut tykötarpeet maun tuovat.  Kala on helposti sulavaa, joten suosittelen!

Joulupuu on varastettu…..

…tai mitenkä se vanha joululaulu menikään?  Kuitenkin silloin joskus oli maan tapa, ainakin maaseudulla, että joulukuusi haettiin ”omasta takametsästä”, luvalla tai luvatta.  Sen verran tuttujakin oltiin kylillä keskenämme, oli sitten talollinen tai mökkiläinen, niin tuota ”takametsää” oli kummallakin.  Jos nyt yhdestä kuusesta olisi riitaa tullut, niin se olisi närää aiheuttanut maaseudun ilmapiiriin.  No niistä ajoista on tavat muuttuneet, jokamiehen oikeuksia on, mutta se ei edellytä ”kuusivarkautta”, siitä on seurauksia huonossa lykyssä. Tarinoita kyllä riittää aika monella kuusenhakijalla. Kalliiksikin on tullut luvatta haetut kuuset. Isäntä kun siinä vaiheessa on niskan päällä – hinnoitus on sen mukainen.

                    

Itse olen ollut sellaisissa hommissa, että olen saanut kuusen kotiin tuotuna tai sitten minulla on ollut lupa hakea itse ”takametsästä”, aina ei rajat niin tarkkoja olleet kuusen haulle, saattoi ”rajaloukkauksiakin” tapahtuneen, tuskin siitä mitään hälyä olisi tullut.

Elettiin kuuttakymmentä lukua, puolenvälin vaiheita. Olin Järvenpäässä, lähellä Ainolaa, myymälänhoitajana osuuskaupassa. Myymäläkiinteistön omisti kenraali Talvela. Hänen metsänsä oli asutusalueen laidalla. Olin myöskin kenraalin kiinteistön hoitaja, työni ohessa. Kenraalin osoitetta en tiennyt, mutta ihan itse katsoin oikeudekseni hakea kuusen talonomistajan metsästä. Eli kysymyksessä varmaankin oli omankäden oikeus tässä tapauksessa.

Myymäläapulaisen miehen kanssa lähdimme kuusen hakuun. Luultavasti hän oli aikanaan kenraalin alaisuuteen kuulunut, jo siellä jossakin. Vapaaehtoisesti sotaan mennyt, mutta ohiammuttuna siviiliin tullut.  Ohiammutuiksi nuo haavoittuneet itseään kutsuvat.

Eka kuusi löytyi nopeasti. Sen laitoimme tiettyyn paikkaan, varmojen merkkien viereen.  Toinenkin kuusi löytyi suhteellisen nopeasti. Kuusia riitti, mutta ei sellaisista paikoista, josta olisimme voineet puun katkaista. Haimme tiheikköä, josta metsänhoidollisesti kuusen voi ottaa hyvällä omallatunnolla. Sinä sunnuntaina oli satanut hivenen lunta, jäljet näkyivät hyvin. Tultuamme minulle jo varatun kuusen paikan luo, siinä oli käynyt kato.  Lumeen oli ilmestynyt lisää jälkiä, jotka osoittivat kuusen häviämisen syyn. Tämä päähän haavoittunut Eki suuttui tulisesti, hän lähti juosten seuraamaan jälkiä. Uhkaukset oli aika kovaa kuultavaa, hänen vaimonsa oli kertonut Ekistä tulleen kiivasluontoisen haavoittumisen jälkeen.  ”Minä tapan sen, kun kiinni saan”! Siinä vaiheessa minullekin tuli hätä, niinpä lähdin myös juoksemaan Ekin  perään, ”Kuule Eki, ei se niin paha teko ole, jos kuusivarkailta kuusi viedään”, huutelin Ekin perään. Tämä rauhoitti hänet, me aloimme etsiä kolmatta kuusta, jonka löytämisessä oli tosi kova työ.

Taas kerran sain kotoakin käsin ”kehumiset”, olin ollut liian kauan kuusen hakureissulla, muutakin työtä olisi ollut – niin minunkin mielestäni, mutta minkäs teit.  Tämä ei jäänyt viimeiseksi kehumiseksi kuusenhaun tienoilta.  Myöhemmin minua huvitti kun kaksistaan lähdimme kuusta hakemaan. Nälkä siinä ehti tulemaan, mutta en senjälkeen saanut myöskään ylimääräisiä ”kehuja”. Paljon nopeammin ja helpommalla kuusen saa kuusimyyjiltä.  Jos kuusen hankkii, niin se pitää olla aito sellainen. Tietysti muovikuusetkin on aitoja joulukoristeita valot valmiina. Olen sen verran vanhanaikainen, että lamput eivät saa olla ”tivolin” värimainosten mukaisia. Kynttilän aito liekki olisi paras, mutta niin vaarallinen.

Olen esiintynyt joulupukin hahmossa useammankin kerran. Jo silloin joskus, kun nuttu oli nurin, joillakin pukeilla oli naamari parran tilalla. Siihen en ole syyllistynyt. Teimme parrat pellavasta hiuksineen, se oli kuitenkin elävän näköinen, huulet ja hampaat näkyvissä. Kerran istahdin talonväen jouluillalliselle, hyvin se kävi, parta vähän piimässä.  Mastik-liima piti viikset ja parran paikoillaan. Pyöräilevä, raitis pukki, jatkoi tienaamaan kolmea markkaa nuorisoseuran hyväksi. Siihen aikaan liikkui joulupukkeja ’liikuttuneessakin’ tilassa. En yhtään ihmettele sitä, niin olisi minulle käynyt, jos haluja olisi ollut. Meidänkin joukossa oli yksi ”langennut” pukki, jolta jäi keikka keskeneräiseksi. Harmittaa vieläkin.

Nuttu väärin päin, siihen oli ihan oma syynsä. Niin oli esimerkitkin pidemmältä ajalta. Punaisen kankaan saanti oli mahdottomuus, muunvärisistäkin oli vielä puutetta. Joku psykologi antoi telkussa neuvon. Lapsille ei tule suurta pettymystä kun kertoo, että tänä jouluna pukki tuo vain pehmeitä paketteja. Se on sitten yllätys jos kovempikin paketti sattumalta tulisi joukkoon. Silloin joskus paras ja mieluisa lahja oli sukset ja monot. Kaikki otettiin hyvillä mielin vastaan. Oli se niin mukavaa mennä kouluun uudessa villapuserossa, uusilla suksilla, jossa oli siteet. Lenkkisukset olivat mennyttä aikaa – niin kuin sukset tänä päivänä tahtoo olevan. Hyvä liikuntamuoto koulunkin puitteissa tahtoo olla mennyttä aikaa. Vaikka olisi luntakin, niin hiihtäjät etelässä harvenevat. Tällainen käsitys minulla asiasta on.

Toivotan Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

Niilo

Mitä? Häh?

Moni kanssakulkija törmää tämäntyyppisten kysymysten äärelle. Ei ole ihan kohteliasta vastata; ei mitään. Kysyjä itse tuntee olevansa hukassa, kun ei ole ymmärtänyt keskustelukumppanin puhetta.

Useimmiten ymmärtämättömyys johtuu heikentyneestä kuulosta.

Joskus 70-luvulla olin kyytimiehenä vaimoni mennessä korva- lääkärille. Asuimme silloin Honkilahdessa ja lähin erikoislääkäri otti vastaan Turussa.

Vaimoni sairastui korvatulehdukseen asuessamme lähellä Lahtea. Tulehdus oli kivulias. Paikallinen kunnanlääkäri ei saanut särkyä loppumaan.  Nyt oli syytä mennä erikoislääkärille apua saamaan. Ei auttanut monen monet lääkekuurit. Särky lievittyi, mutta ei kokonaan hellittänyt.  Joka on potenut korvasäryn, tietää mistä on kysymys.

Kun kipu ei hellittänyt kuukausien hoidon jälkeen hän viimein pyysi lähetettä HYKS:iin. Lääkäri hermostui tähän pyyntöön, mutta kirjoitti kuitenkin lähetteen saatesanoin.  ”Kyllä minä sen lähetteen kirjoitan, mutta olen aivan varma ettei siitä ole hyötyä”.  Yllättävän nopeasti kutsu kävi tarkastukseen ja vielä nopeammin hänet otettiin sisään operoitavaksi.

Korva operoitiin kuuloluun märkimisen vuoksi. Taltta auttoi säryn pois saamiseksi, mutta operaatio vei myös kuulon tästä korvasta, siinä meni myös korvakalvo. Yllättävän hyvin hän pärjäsi toispuolisella kuulolla loppu elämänsä. Ei monikaan huomannut tätä vajavaisuutta.

Nämä korvalääkärissä käynnit leikkauksen jälkeen oli paremminkin varatoimenpide. Kuurona oleminen ei ole mitään kovin viehättävää.

Vaimoni oli huomannut, että minullakin oli vaikeuksia kuulemisen suhteen. Niinpä hänen ansiostaan lääkäri otti minutlin tutkimuksen kohteeksi. Käteeni annettiin ”piippipainike”, jota oli paineltava aina äänen kuullessani. Alettiin tietenkin ns. matalista äänistä kohti ”alttoa”, eikös naiset hyvin usein käyttävät tätä äänialuetta.

Tutkimuksen jälkeen lääkäri kyseli koska olin viimeksi kuullut heinäsirkan äänen. Elettiin syyspuolta kesästä.  ”Kyllä minä menneenä kesänä heinäsirkan äänen kuulin”.   ”Se heinäsirkka on ollut epävireessä”, vastasi lääkäri. Korvakäytäviä tähystäessään kysyi, olenko uimari. Sinulla on rustottuneet, ahtaat korvakäytävät, niin kuin hyvin usein uimareillakin on. Uinut olen pienestä kakarasta asti, tai paremminkin sukeltanut pitkiä matkoja.

Lääkärin kertomana ja myöhemmin itse todenneena noiden korkeiden äänien kuuleminen on heikentynyt. Matkan varrella muotiin tuli rannekellot, jonka varustukseen kuuluu herätys. Minun puolestani se sai soida vaikka vuorokauden ympäri, minä poika en siihen herää. Vitsailin vaimolle, että nyt minulla on todistus lääkäriltä, sinun on turha nostaa ääntäsi, en kuitenkaan kuule sitä. Aikarasismi on tehnyt ”tepposet”.  Pahemmin kuuloni on heikentynyt korkeiden äänien kohdalla. Puheesta on vaikeampi saada selvää, varsinkin jos puhujalla on ns. korkeahko ääniala. Parhaiten kuulen matalat möreänpuoleiset puheäänet.

On tavattoman harmillista esimerkiksi teatterinäytöksissä, joissa vuorosanat ovat nopeasti puhuttuja ja lisäksi äänialan ollessa ”korkea”. Esim. tässä taannoin kesäteatterissa talon topakka emäntä vei osansa muuten hyvin, mutta äänen sävy oli kiihkeä, jolloin minun kohdaltani jäi ihmetykseksi, mille yleisö nauroi,  silloin koin oloni vähän syrjäytyneeksi. Isommassa porukassa tätä syrjäytymistä tapahtuu hyvin usein, kuulovammaiselle se on tosi vitsaus.

Hyvä kokemus oli tuonnoin H:gin Kansallisteatterissa, kun seurasimme ”Patriarkka”-esitystä. Tunnetut näyttelijät olivat muutenkin selväsanaisia, mutta nautintoa lisäsi tekstitys näyttämön alareunassa. Yleisö voi siitä seurata, niin kuin televisiota. Nykyisin vanhat suomalaiset elokuvat ovat myös tekstitetyt.

Kunpa tämä palvelu pelaisi useimmissa nykyesityksissä. Se olisi myös tarpeen kuulevien kannalta, sillä olen monen kuullut sanovan ettei puheesta tahdo saada selvää. Ehkä näyttelijät tavoittelevat luonnollisuutta tavallisella puhetyylillä, mutta hyvä esitys kärsii siitä. Näin olen kokenut monessa muussakin yleisötilaisuudessa. Jospa tämä kirjoituksen pätkä tavoittaisi teatterin/elokuvan tekijät, että kuulovammaisetkin, joita on paljon, voisivat nauttia esityksistä.

Minulla on kuulolaite, mutta kun väkeä on enempi, niin häiriötekijät ovat haitallisia. Laitteen hankintavaiheessa minulle kerrottiin, että minulla on sen laatuinen kuulovamma, että kuulokoje voi olla hankala. Siitä on apua jossakin tilanteessa, mutta useimmiten se ei saata auttaa.

Induktiosilmukka, vahvistimien kautta toimiva, T-merkillä ilmoitettava aputoiminto, on hyvä parannus kuurojen mukana pysymiselle. Tästä asiasta haluaisin, että tarjolla olisi runsaammin parempaa infoa, asiantuntemusta.

Mielestäni emme me huonokuuloiset kovinkaan suurena riesana kanssakulkijoillemme ole. Paljon meiltä jää ymmärtämättä asioita, kun aina ei viitsi sanoa, HÄH, MITÄ. Huutaa meille ei tarvitse. Monesti auttaa kun harventaa puhetapaa ja puhuu vähän painokkaammin. Usein näet äänen voimakkuuden lisääminen nostaa myös sen korkeutta ja korkeat äänet häipyvät monelta taivaan tuuliin. Riittää kun madaltaa ääntään. On se niin hauska katsella ja kuunnella, kun kuuleva ja huonokuuloinen puhuvat keskenään. Huonokuuloinenkin korottaa mahdollisimman lujaksi äänensä, meteliä riittää silloin vähintäänkin ihan omiksi tarpeiksi.

Huonokuuloinen: Kyllä minä kuulen, vaikken yhtä hyvin kuin kuuleva, mutta kyllä minä kuulen. Ai mitä sanoit? Vastapuoli huutaa äänensä käheäksi ja lopulta: ”EN MITÄÄN”!

Kun korvanne särkee – heti lääkäriin. Hyvät ihmiset, suojautukaa melulta, etenkin vauvojen korvat pitää suojella hyvin. Kova musiikkikin on vauvoille jo liikaa…

Niilo

AVH, kirjainyhdiste?

Nykymaailma, kirjainlyhenteiden aikakausi!

Päivittäin tiedotusvälineitä seurannassa tulee väkisinkin ihmetelleeksi mitähän tuokin lyhenne mahtaa tarkoittaa. Kyllä ne vanhat lyhenteet mielessä pysyy, mutta kun niitä tulee päivittäin lisää joka tuutista - sekaisin siinä menee. Poliitikot rakentelevat komiteoitaan ja komiteoissaan uutta tuhka tiheään. Siinä putoaa kärryiltä heti kun ei ole kuullut selitystä siihen. Jossakin elämäntapakoulutuskirjassa oli ensin ohje ja sitten varmuuden vuoksi selitys kirjoitetulle tekstille. Mitä se on? Käskyjä ja ohjeita nykypäivänä annetaan, jopa kirjainyhdisteillä, mutta ei anneta minkäänlaista selitystä mitä tuo tarkoittaa. Tietysti löytyy kirjainyhdisteistä monenlaisiakin sovellutuksia, jopa eri merkityksiäkin. Tietysti lyhenteet helpottavat ja nopeuttavat asian ytimen selvitystä, mutta menee oma aikansa ennenkuin lyhenteet tulevat ymmärretyksi. Toiset oppivat sen heti ja joillakin siitä tulee pohdinnan kohde. Pääasia olisi, että ei jäisi ulkopuoliseksi asian ytimestä. 

AVH, kansantauti?

AVH, siinä yksi kansamme vitsaus. Tähän lyhenteeseen olisi jokaisen suomalaisen syytä tutustua. Tähän lyhenteeseen on tutustunut  Suomessa noin 82 000 elossa olevaa ihmistä konkreettisesti. (Joka vuosi aivoverenkiertohäiriöön sairastuu noin 25 000 ihmistä eli joka päivä sairastuu siis 68 ihmistä.) Kun siihen lisätään heidän läheisensä, ystävät, niin joukko on moninkertainen. Liian moni tutustuu siihen tahtomattaan, tietämättään. Sen sanon, että se on shokki niille jotka sen kokevat. Perheeseen se tulee useimmiten ns. puun takaa, yllättäen.

AVH on aivoverenkiertohäiriö. Kansanomaisemmin tauti tunnetaan aivohalvauksena. Aivot eivät voi halvaantua, raajamme halvaantuvat aivojen hapenpuutteen takia, käskyt eivät mene perille.

Aivothan ovat ne meidän kovalevymme, jotka ohjailevat kaikissa toiminnoissamme. Aivoja onkin verrattu tietokoneen kovalevyyn, joka tietyn komennon saatuaan paljastaa meille sen tiedon, jota etsimme ja jonka olemme sinne tallentaneet.

Aivoliitto jakelee AVH-yhdistysten ja tiedotusvälineiden kautta tietoa verenkiertohäiriöistä keskuuteemme. Täältä netistä löytyy melko kattava tieto- ja ohjepaketti osoitteella

http://www.aivoliitto.fi/files/1613/selkoesite_avh_2013_web_22.11.2013.pdf

Terveydestä huolehtiminen on tietysti kaikessa tärkeää. Tuutin täydeltä tulee tekstiä mitenkä pitäisi elää. Sillä voit sivuuttaa esim. verenkierto häiriöt. Älä anna ruuan maistua liian hyvältä. Ota lautaselle heti vähemmin, älä santsaa. Syö valkoista lihaa, kalaa,. Punaista ja vihreää salaattia käytä runsaammin.  Saavuta ja pidä ihannepaino. Vaikka sinulla olisi minkälaiset perimä- ja geenitekijät - älä lihota itseäsi. Rasva on myrkkyä, mutta useamman mielestä niin hyvää.  Tästä meille puhutaan - tottahan se on mutta kun…

Aivot eivät tykkää jos verisuonemme ovat ahtaat, myös sydän protestoi sitä vastaan. Sydän pääsee helpommalla kun veri kiertää pienellä vaivalla ja mitkään  "löntit" eivät tuki putkistoa. Aivot ovat ikionnellisia happirikkaasta verestä, joka esteittä kulkeutuu aivosolukoissamme.  Varjele luoja kun tukos estää tuon happilähetyksen saannin, silloin on kovalevymme tiukoilla. Aivojen toiminta lakkaa, se osa aivoista vaurioituu, joka ohjaa kykyämme liikkua ja/tai puhua. Jos näin käy, niin silloin on kiire päästä "putkimiehelle", joka avaa röörit toimintakuntoon - Hanakat (= putkifirma) ei tässä auta, mutta apua antaa näillä seuduilla TYKS. Siellä osataan "aukaista" tukos.  Ehkä pääset pienillä vaurioilla, jopa takaisin työelämään.

Verenpaine, paha vihollinen.

Kysymyksessä on tietenkin liian korkeat lukemat, hoitamaton verenpainetauti, siillä voi olla vakavat seuraukset, juuri tämä puheena oleva aivoverenkiertohäiriö. Hyvät verenpainearvot ovat 135/85, mieluimmin kuitenkin 120/70-80. Tietysti liian alhainen verenpaine on kiusallinen, se kuulemma paranee juoksemalla. Liikunta ja vähärasvainen ruokavalio on kaikessa hyväksi

AVH-salon kerho on järjestämässä Aivoliiton tukemana verenpainemittauksia Salon kaupungissa. Mittauspisteitä on apteekeissa Salossa, sekä Mehiläinen Salo ja Kuiron leipomokahvila Halikko, ajankohtana  28.-30.10. Myös SYTYn Hyvinvointipysäkillä Helsingintie 6:ssa suoritetaan maksuton paineen mittaus torstaina  29.10. klo 13 - 17. Mittauta verenpaineesi, siitä voi olla hyötyä!

Apua tarvitaan, jos tunnet tai huomaat, että...

- puhe on sekavaa

- poskilihakset ja suun pieli on vino

- raajasi eivät toimi, esineet eivät pysy kädessä,
  kahvikuppi esim. putoaa

- ihmettelet lehtesi tekstiä,
  venäjäksikö on alettu kirjoittamaan

- silmiesi eteen tulee harso, siinäkin saattaa olla kysymys verenkierrosta, myös silmäsairaus voi tietenkin tulla kysymykseen.

Taas laitoin puukstaaveja asiasta ja varsinkin sen vierestä. Olen kaksikymmentäviisi vuotta joutunut kokemaan niitä vaikeuksia jota yhteys "kovalevyyn" aiheuttaa. Aivoverenkiertohäiriö tulee tosiaankin puun takaa, se "halvaannuttaa" koko perheen.  Mitä teen? Mistä saa apua? Kysymyksiä tulee, mutta vastaukset ovat harvassa.  AVH-kerhomme antaa vertaistukea, ja neuvoja pyritään antamaan kykymme mukaan.

Niilo