Kokemuskouluttaja – mikä se on?

Eri kattojärjestöt kouluttavat sekä yksin että yhdessä muiden liittojen kanssa kokemuskouluttajia. Itse olen koulutuksen käynyt tammi- helmikuussa ja toivoisin, että Salon seudulle saataisiin lisää kokemuskouluttajia.

Kokemuskouluttajat ovat mahtava lisä esimerkiksi oppilaitosten antamaan opetukseen. He voivat kertoa oman tarinansa sairastumisestaan, vammautumisestaan tai sairaan/vammaisen henkilön omaisena olemisesta. Kokemuskouluttaja antaa lihan luiden päälle eli täydentää teoriaa omilla kokemuksillaan.

Kokemuskouluttaja on käynyt 40 tunnin mittaisen koulutuksen. Koulutuksen aikana käydään läpi oma tarina. Se kerrotaan muille kurssilaisille ja esitys videoidaan. Lopuksi tallennettu esitys katsotaan ja kuunnellaan uudelleen sekä arvioidaan. Jännittävää!

Kokemuskouluttajat on kerätty yhteiseen pankkiin, josta eri tahot voivat kokemuskouluttajia tilata tarvitsemiinsa tilaisuuksiin. Kokemuskouluttaja löytyy helposti myös oman piirin tai kattojärjestön kautta.

Kokemuskouluttajat tulevat paikalle yleensä matkakustannusten hinnalla. Tilaaja voi myös maksaa kokemuskouluttajalle enemmänkin. Kouluttajalle ei saa tulla omia kuluja, niistä tilaajan tulee huolehtia. On siis edullista ja hyödyllistä lisätietoa esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille.

Kokemuskouluttaja, joka on käynyt kurssin, osaa puhua asiallisesti. Hän myös tietää korvauskäytännöt ja on valmis puhumaan tilaajan haluaman ajan (5 minuutista vaikka 6 tuntiin).

Rohkaisen kaikkia sairaita, vammaisia tai heidän omaisiaan ja läheisiään hakeutumaan oman kattojärjestön kautta kokemuskouluttajan koulutukseen. Homma on hienoa ja antaa kouluttajalle paljon.

Lisätietoja asiasta saat omasta liitostasi tai minulta vaikkapa henkilökohtaisella viestillä.

Nappaa kiinni tästä ja hanki koulutus! Nostetaan Salo kokemuskouluttajien parhaimmistoon! 

                                                                        Päivi

KAIKENLAISTA KUNTOUTUSTA

Olipa kerran sokea, joka kävi terveyskeskuksessa tekemässä kuntoutussuunnitelmaa hakeakseen KELAn vaikea-vammaisten lääkinnällistä kuntoutusta. Tulipa siinä samalla monta muutakin asiaa hoidettua ja muutamaa viikkoa myöhemmin soi puhelin. Mukava terveyskeskuslääkäri oli hakenut asiakkaan puolesta kuntoutustakin kurssimuodossa KELAsta. 

KELAn ihminen soitti ja kertoi, että näkövammaisten monitoimi- ja palvelukeskus Iiriksessä olisi minulle kuntoutuskurssi varattuna syyskuun viimeiseksi viikoksi. Se on perhekurssi ja tervetuloa, jos aika sopii. Päätös oli tehtävä siinä paikassa ja lupasin lähteä. Olin onnistuneesti vältellyt 17 vuoden ajan kuntoutusta vedoten milloin pieniin lapsiin, milloin kuntoutuksen tarpeettomuuteen. 

Tuli sitten kirje, jossa luki: sinulle on myönnetty viiden vuorokauden sopeutumiskurssi Iiriksessä, jotta oppisit hyväksymään vammasi ja selviytymään arjessa.

Herättihän se vähän hilpeyttä itsessä, kun sokeutumisesta on kulunut kuitenkin jo 19 vuotta. Aikanani kävin kaksikin sopeutumisvalmennusta Näkövammaisten Keskusliiton toimitiloissa Mäkelänkadulla Helsingissä. Silloin olin ensimmäisellä kuntoutusjaksollani kolme viikkoa ja toisella jaksolla kahta kuukautta myöhemmin kaksi viikkoa. Nyt sama luvattiin hoitaa viiden vuorokauden aikana! 

Löytyihän sieltä kirjeestä myös tieto siitä, että kyseinen kuntoutuskurssi on ryhmäkuntoutusta ja samalla perhekurssi. Ajattelin, että onpa hienoa, kun saa koko perheen mukaan. 

Soitto KELAan kuitenkin paljasti totuuden: perhekurssilla tarkoitetaan sitä, että yksi omainen (ei siis naapuri tai hyvä ystävä) saa tulla yhdeksi vuorokaudeksi mukaan. No, kun perheessä sattuu olemaan isännän lisäksi myös kaksi alaikäistä lasta, ilmoitin, että jätän koko miesväen kotiin ja tulen sitten perhekurssille yksin. Minun mielestäni tuo käsite ”perhekurssi” on kyllä todella harhaanjohtava. 

Kaikkien kommervenkkien jälkeen pääsin lopulta kuntoutusjaksolle. Kyllä vähän mietitytti, kun ensimmäisenä päivänä tapasin kuusi muuta kuntoutujaa. Kuulunko minä joukkoon, kun muiden diagnooseista tai näön heikkenemisestä on kulunut vain tovin aikaa verrattuna meikäläisen lähes 20 vuoden takaiseen tilanteeseen. Onneksi ihmiset tekevät kuntoutusjaksonkin! 

Mahtava porukka, viisi kertaa päivässä tuleva ruoka suoraan eteen ja tiivis ohjelma tekivät viikosta ikimuistoisen.

Sai vanha konkarikin päivitettyä tietonsa tähän päivään ja pääsi kokeilemaan sokkopingistä. Se se vasta oli hauskaa, mutta älyttömän vaikeaa! Pelissä kun pitää olla aivan hiljaa koko ajan. Se oli todella hankalaa näin puheliaalle ihmiselle! Uusia apuvälineitäkin löytyi ja varmuutta valkoisen kepin käyttöön tuli viikon aikana lisää rutkasti. Ei mennyt hukkaan tuokaan viikko.

Parasta olivat kuitenkin ihmiset, jotka osallistuivat kanssani samaan ryhmäkuntoutukseen. Heidän kanssaan aika kului kuin siivillä. Miten samanlainen voikaan eri tavalla olevien näkövammaisten huumorintaju olla, sitä ei voi kuin ihmetellä. Sitkeitä sissejä koko sakki! Parasta antia on vaihtaa kokemuksia näkövammaisuuden tuomista haasteista ja tavoista, joilla selvitä arjen pyörityksessä. Viikon aikana tuntui, että on ihan tavallinen ihminen. Kotiin tullessa sitä huomaakin taas olevansa kylän kummajainen…

Eikö kuntoutusjakso silloin ole tehnyt tehtävänsä, kun huomaa olevansa lisäkuntoutuksen tarpeessa? Vaihtoehtoja on monia. Voi hakea yksilöllistä kuntoutusta, jota voi saada 5-22 vuorokautta tai sitten voi hakea 1-3 päivää esimerkiksi tietoteknistä kuntoutusta. Itse huomasin viikon aikana, että keppitekniikkani kaipaa päivittämistä, samoin älylaitteiden ja tietokoneen käyttöopastus olisi paikallaan. Ehkäpä piankin tipahtaa uusi hakemus KELAn postilaatikkoon… 

Päivi

Tuttu osoite

...yhden klikkauksen

päässä tästä logosta

Jos olet tullut tähän sivustoon jostain linkistä
ja nyt näyttää, ettei kommenttien jälkeen ole
enää mitään luettavaa niin ei syytä huoleen:
SKROLLAA VAIN ALASPÄIN
sieltä tulee vastaan rivi, jossa
Etusivu ja Vanhempi viesti

ovat linkkejä jatkoon!

Maailman parhaat kokit ovat miehiä!?

Siinä sitä on otsikko, jota en edes pyri perustelemaan, voihan se näinkin olla, mutta vähän yliampuvalta tuo sanonta kuulostaa. Ja tuntuukin, että juuri tässä väittämässä sitä on paljolti. Itse olen kuullut tämän todistelua pääasiassa naisten huulilta. Ehkä siinä on perää tuolla sotaisessa maailmassa. Ainakin silloin joskus ne kokit olivat miehiä, jotka niitä soppatykkejä latasivat siellä jossain.

Niin sanottuja tumpeloita, osaamattomiahan kaiketi me vähän varttuneempi miesväki tuppaamme yleensä olemaan noissa keittiöhommissa.

Nykyinen elämänmeno on paljolti muuttunut. Niin sanottuja miesten ja naisten töitä on pyritty sekoittamaan jo tuolla koulumaailmassakin. Silloin joskus oli tämäkin jakautuma totista totta. Lukuunottamatta alaluokkien I–II lukuvuotta virkkuu-, sukanparsimis-, mustekynänterän kuivainta ja korttikoteloa käsityötunneilla. Niillä pojatkin oppivat neulaa ja lankaa käsittelemään. Tytöt tietenkin jatkoivat harjoituksiaan, mutta pojat siirtyivät miehisimmille aloille – puutöihin eli niihin miesten töihin. Nykyisin taidetaan puhua ”köksän” tunneista, kun niihin ”naisten” töihin perehdytään.

Ajat ovat muuttuneet tasapuolisempaan suuntaan. Suomen naiset olivat ensimmäisiä, jotka pääsivät äänestämään. Tästä tasa-arvon symbolista on sanottava, että siinä tarjottiin naisille mahdollisuutta hankkia se ”vankempi” tasa-arvo miehiin nähden. Vielä tänä päivänä on eduskunnan vahvuus miesvaltainen. Toisinsanoen nautimme naistemme luottamusta edelleenkin. No joutavatpa miehet tekemään noita vähempiarvoisia duuneja. Hyvä kuitenkin, kun muutama nainen on niitäkin touhuja valvomassa.

On se nyt kumma, kun en pääse varsinaiseen kokkiasiaan, kun tulee muut asiaankuulumattomammat jutut mieleen. En tiedä mistä olen tällaisen taipumuksen saanut. Äidinmaidosta varmaankin, en ainakaan isän…. puolelta. Hän ei ainakaan ollut mikään imettäväinen, vaan teki niitä miesten töitä ja tosissaan. Syrjäsilmällä hän kuitenkin oli pienoisessa kokkikoulussa. Voin vakuuttaa, että tämä havainnoimalla opittu kokkikoulu ei mennyt hukkaan. Leskeksi jäätyään hän hämmästytti kylän leskinaiset pätevyydellään lieden äärellä. Jopa niin paljon, että neuvoi näitä naispuolisia ”liesipoliiseja”, jotka olivat ikänsä olleet hellan äärellä. Olivat he myös kokeneita ulkotöistä. Sillä silloin joskus työt painottuvat pääosin naisten, kakaroiden ja niin sanottujen nostomiesten harteille. Perheestä ja kodista huolenpitämisen ohessa.

KOKKAUSKURSSI

Sytyläiset Eija-Riitasta lähtien olivat oivaltaneet selvittää josko uroot olisivat halukkaita (ja riittävän rohkeita) kokeilemaan minkälaista on tehdä ruokaa ihan ite – äijäporukassa. Itseäni huvitti tämä sinänsä oiva oivallus. Ei siinä muuta niin hauskaa ollut, kuin ne jälkikorjaushommat. Mistä löytyy se armeija, joka minunkin jälkeni siivoilee. Kas kun jostakin syystä olen hyvä sottaamaan, mutta laiska korjaamaan jälkeni. Kokemusta on.

Kyllä sitä jotenkuten teeveden saa kiehumaan, noin niinkuin siistillä tavalla, mutta älkää antako suurempia tehtäviä minulle. Olen minä hyvä joissakin asioissa. Jos on tarkoitus polttaa pohjaan paistokset tai keitokset, niin antakaa homma nimenomaan minun haltuuni. Tulos on takuuvarma. Pannuja ja kattiloita en halua puhdistaa. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei Sytyn keittiössä ole työkaluja siihen työhön. Pohjaanpolttamatonta porukkaa näet.

Kaikesta huolimatta jouduin menemään jopa essukauppaan. Pitää sitä ”kokilla” jonkinlainen tunnusmerkki olla. Siihen sijoitin 5 €. Satuin vielä saamaan sen alennettuun hintaan. Posket innosta punaisina menin näytille essuineni. ”Ai sull on oikein essukin”, oli kommentit. Olihan se muillakin äijillä, mutta he laittoivat sen ylleen vasta myöhemmin ja keittiön puolelle siirryttyämme.

 ALKUPALAT

Kaikissa hienoissa lounastapahtumissa täytyy makunystyröiden avaamiseksi on oltava alkupalat, kuulemma. Ilman alkupaloja ei vatsa saa kiihoketta ravinnon nauttimiseen. Siinä suhteessa minä en kuulu tähän joukkoon – ruoka maistuu aina hyvältä, jopa itse tekemäni ja pohjaan polttamani tekeleet. Kas kun siinä ei voi epäonnistua – pohjaan polttamisessa, nimittäin. Eikä hankittuja raaka-aineita raaski hukkaankaan heittää.

Sain tehtäväkseni valmistaa Mummon kurkkuherkkua ja ihan alkutekijöistä lähtien. Olin tästä mielissäni. Istuin keittiön pöydän äärellä jalat pöydän alla tukevasti. Siinä oli helppo valmistella ja pilkkoa kasvihuonekurkku. Minun ei tarvinnut takapuoltani nostaa tuolilta. Edestäni, pöydän päältä löytyivät välineet ja raaka-aineet. Oli kippoa, leikkuulautaa, keittiöveistä, mutta yksi väline puuttui – tähän tarkoitukseen oleellisen näppärä apuväline – juustohöylä. Nykyinen taloustilaanteemmekin tarvitsee ehdottomasti juustohöylän, se on säästämisen A ja O. Kuulemma!

Kuinka kätevä se juustohöylä on millimetrin tarkassa työskentelyssä. Ajattelin, että nyt minä sen näytän – tarkan työskentelyn. Kurkku tukevasti leikkuulaudalle ja siitä sen kuoriminen alkoi. Biojätteisiin tuli ohutta, tasapaksua, vihreää kuorta. Kurkusta siunaantui kuultava kirkas pötkylä leikkuulaudalle siivutettavaksi.

Nyt minulla oli jo tuo juustohöylä, sellainen tukeva invamalli. Paksun, mutkalle taivutetun työkalun käyttö oli joustavaa. Höylä oli vuorostaan leikkuupöydän päällä ja viipalointi tapahtui viemällä kurkkua sen terään. Tätä ennen olin tehnyt makuliemen kurkkua varten. Kolme desiä sokeria, 1,5 etikkaa ja viisi raikasta vettä. Sokerin sulatus sekoittamalla ja valmista on. Kurkkuviipaleet muhimaan seokseen ja sitten jääkaappiin odottelemaan. Kun kokeilet, niin muista maistaa etikkaliemi. Tuore tilli lisää oikean maun.

JÄLKIRUOKA

No nyt kysyttiin jauhopeukaloita. Löytyi niitäkin joukostamme. Markku ainakin oli yksi heistä kolmesta, jotka saivat tehtäväkseen valmistaa Mustikkapiirakan murotaikinalla. Raskaampi puoli oli rikkoa ja eritellä kananmunan keltuaiset pois valkuaisten joukosta. Hyvin tuo näytti äijiltä sujuvan.

Yksi vispilän vilske vain kuului kun piirakka oli jo uunissa.

Olin jostakin kuullut, että munat voidaan rikkoa samaan kulhoon ja sitten imeä keltuaiset 1/3 litran limupullolla, taikka jollakin pienellä muovipullolla. Hyvin se minulta onnistui, tämä uusi munanerottelu systeemi.

Ryhmätyötä porukka teki. Otteet olivat miesmäiset. Yhdessä reseptejä opiskeltiin. Mikä oli opiskellessa kun ohjaamassa oli oikein kokkikoulun käynyt nuorehko mies. Hän siinä kertoili muita harrastuksia, joita heidän perheellään oli. He kuulemma kasvattavat itse juurekset, salaatit ja yrttikasvit. Omalla työllään, omavaraisesti, niin kuin silloin joskus, ennenvanhaan. Tosin heillä tuntui valikoima olevan paljon laajempi.

Ei silloin ennen salaatteja, kaninruokaa, kasvatettu. Kaneja kylläkin. Eikä läheskään kaikilla ollut seinänvierustalla ”rekolii”, en ainakaan minä tehnyt sellaisista havaintoa. Meillä oli! Ylpeä voin olla siitä, että äitini oli niin edistyksellinen. Aika varhain keväällä vietiin tomaatintaimet seinänvierustaan kasvamaan. Vanhat ikkunapokat laseineen asetettiin säilömään kevätkesän lämpöä ja valoa kasvuston päälle. Siinä tomaatit kasvoivat hyvin, mutta kypsyminen oli ihan eri juttu. Tuli niitä punaposkia pikkuhiljaa, mutta varsinainen syksyn sato kypsytettiin pahvilaatikoissa.

Siinä kokkimme kertoili ulkoiluharrastuksestaankin. Keväällä varhain alkaa melonta kajakin kera. Siinä kun hän jutteli hakevansa raakamaitoa jostakin Angelniemen lypsytilalta pakastustarkoitukseen, minulla välähti.

Jutussa oli jotakin tuttua, varmasti olen jutellut hänen kanssaan aikaisemminkin. Hänen piirteitään en kuitenkaan muistanut, en niin vähääkään, mutta tuttu kaverin täytyy olla. Tuttu hän olikin – Salkkarin sivuston kautta. Olin vuosia sitten lukenut artikkelin hänestä.

Kokkaushommat jatkuivat. Veden lorina, kattilan kuplinta, paistinpannun kuulumaton sihinä ja muunlainen pulputus puheen muodossa lisäsi kokkiäijien tunnelmaa. Kilo perunoita joutui luovuttamaan nahkansa. Minä sain suorittaa kirurgin hommia pöydän vieressä. Revittävänäni oli jäävuorisalaattia. Silputtavana oli suppilovahveroita, tomaattia, kurkkua, pari omenaa. Pidot vaativat sen ”kaninruoka”annoksen pääruuan lisukkeeksi.

Hellan takalevyllä kypsyivät kuoritut perunat ja etulevytkin olivat käytössä. Toisessa paahtui saaristoleipäkuutiot ja toisessa paistui sipulisilppu.

Yksi meistä oli sipulille ”allerginen”. Hän sanoi välttävänsä esim. kastiketta missä on sipulia. Kammo sipulia kohtaan perustui sen näkemiseen, ei niinkään sipulin makuun. Ilmanmuuta hänen tehtäväkseen tuli sipulin esivalmistelu kuullotettavaksi.

Kokkimestarimme neuvoi kädestä pitäen tuon makeahkon herkun pilkkomisen. Sipuli halki napojen kautta, leikkaat kannat puoliskoista pois. Nyt sipulit voi kuoria. Tämän kuorimisen jälkeen sipuli leikkuulaudalle, tukeva ote tuotteesta ja veitsellä viillät napojen suuntaisesti leikkaukset. Näitä viiltoja teet rinta rinnan, mutta ei kuitenkaan ihan kantaan saakka, sipulin on pysyttävä koossa. Sitten annat veitsen kulkea vaakatasossa, ei ihan loppuun asti nytkään. Tämän jälkeen puolisko silputaan poikittaisin vedoin. Näin tehtynä silppu on tasalaatuista kuullotettavaksi, ja odottamaan sen käyttöönottoa. Kattilassa valmistui sienikastike, kermainen, sipulilla höystetty, maukas sellainen. Kuivattu timjami, valkopippuri, suola mausteena.

UPPOMUNAT

Eturuokamme vaati kananmunan per nenä. Kuopuksemme Jupe sai tehtäväkseen uppomunien valmistamisen. Keitinvesi, runsas sellainen, ja ohje. Kaksi osaa väkiviinaetikkaa ja kuusi osaa vettä. Kattilana korkeahkolaitainen keittoastia. Kun vesi alkaa hymyillen kiehumaan laitat vaikkapa lusikan liikkeellä veden pyörimään. Tähän pyörteeseen rikot kananmunan. Siinä muna pyörii virran mukana ja kypsyy nautittavaan muotoon kolmessa minuutissa. Reikäkauhalla nostat varovasti munan pois ja annat sen kuivua talouspapein päällä.

Nyt olivat alkuruuan ainekset valmistettu kokoamisvaiheeseen asti. Valitset niin sanotun leipälautasen, josta alkuruoka tarjoillaan. Lautasen keskelle asetat jääkaappikylmää Mummon kurkkuhyvää reilun määrän. Tämän päälle tulee yksi uppomuna. Teoksen ympärille asettelet paahdetut saaristolaisleivän kuutiot. Annos oli ihan nautittavan näköinen ja eritoten nautittavan makuinen.

Itse ihastuin siihen saaristolaisleivän makuun paahdettuna. Minusta leivän maku, ilman rasvaa, pääsi oikeuksiinsa. Huomaa, että paahtamisessa ei käytetty rasvaa lainkaan.

”Kaupan” salaateissa on paahdettuja hiivaleipäkuutioita. Itse kukin voi käyttää tätä ideaa hyväkseen. ”Eräs paksusankainen taiteilijamme” käyttää sanontaa; ei hullumpi, ei hullumpi suoritus!

Kello ylitti puolenpäivän ja vesi kielellä odotimme päätapahtumaa. Pöytä oli katettu Kamariin. Kattaus minun mielestäni oli jopa nautittavan hieno.

Kokkimestarimme oli valinnut monipuolisen menün.

Söimme maittavan ateriakokonaisuuden. Lähtiessäni tähän mukaan en osannut kuvitella tekevämme tällaista kokonaisuutta, alkupaloista jälkiruokaan. Ja aivan kaikki äijäporukalla!

Pääruokamme, perunamuusi sienikastikkeella ja lisukkeena jäävuorisalaattia, siinä makujen elämystä. Kruununa ihan itse valmistettu mustikkatorttu.

Minulla on nyt ja tässä tilaisuus kiittää SYTY:n naisia. Ilmeisesti juuri heidän ansiotaan oli, että teemapäivä näissä merkeissä toteutui. Me osallistujat olemme päivään erittäin tyytyväisiä. Saimme kokemusta ja ennen kaikkea rohkeutta osallistua tällaiseenkin toimintaan. Hyvä Äijät, tätä me vaadimme lisää.

Ei nykyisin ole erikseen naisten ja miesten töitä. Minusta tuntuu, että on vain naisten töitä, joihin miehetkin on tervetulleita. Ainakin joskus!

Niilo

JK. Valitettavasti olin hukannut tai piilottanut päivästä taltioimani lähdeaineisto. Ehkä tämäkin juttu olisi ollut toisenlainen. Nyt tuli kirjoiteltua ihan oman muistikuvani mukaan.

Sitä edelleen ihmettelen, kuka meillä noita papereita siirtelee, kun aina kaikkea saa etsiä ja olla harmissaan. Kyllä minä sen vielä tavoitan, olen kuitenkin sen verran juoni heppu, että varmasti paljastut…

Tuttu osoite

...yhden klikkauksen

päässä tästä logosta

Jos olet tullut tähän sivustoon jostain linkistä
ja nyt näyttää, ettei kommenttien jälkeen ole
enää mitään luettavaa niin ei syytä huoleen:
SKROLLAA VAIN ALASPÄIN
sieltä tulee vastaan rivi, jossa
Etusivu ja Vanhempi viesti

ovat linkkejä jatkoon!

Koska meillä on joulu….

Vuosien varrella sitä on oppinut aina viisaammaksi ja viisaammaksi. Ainakin omasta mielestään… Perhe ei ihan samaa mieltä ole, aina.

Syyskuussa aletaan puuhailla joulukorttien parissa. Ehtisihän ne askarrellakin, kun niin aikaisin aloittaa. Silti on helpompaa tilata ne lähes 100 joulukorttia jostain. Silloin niihin saa valmiiksi myös jouluisen tervehdyksen ja nimetkin. Ei tarvitse muuta kuin osoitetarrat liimata itse kortteihin tai kirjekuoriin, joissa kortit ovat. Onneksi valikoimaa joulukorteista löytyy nykyään mihin tahansa vuodenaikaan. Moni ostaa joulukorttinsa Salon markkinoilta. Kyllä niiden askartelijoidenkin jo kannattaisi aloittaa joulukorttipajansa tuotantolinja, ettei tule kiire.

Joululahjoja on ostettu edellisen joulun jälkeisistä alennusmyynneistä alkaen. Kotona on niin sanottu lahjalaatikko, johon pitkin vuotta ilmestyy lahjaksi sopivia tavaroita ja asioita. Pitkin vuotta niitä myös häviää laatikosta, kun on mietittävä viemisiä kylään mennessä tai sisarusten lapsilla on merkkipäiviä. Lahjalaatikko on hyvä olemassa! Siellä on aina jotain pientä lahjaksi sopivaa. Joulun lähestyessä laatikko täyttyy ja usein pitää ottaa myös toinen laatikko käyttöön.

Joulupaperia ei viime vuodesta jäänyt, enkä ole sitä vielä kaupasta löytänyt. Nyt nimittäin pitäisi jo saada lahjoja pakettiin, että tulisi tilaa lahjalaatikkoon ja näkisi, onko joku jäänyt ilman pakettia. Lasten kummeille ei mitään ihmeellistä ole tiedossa, heille aina leivotaan, tehdään sinappia tai mitä nyt milloinkin keksitään. Tänä vuonna tulevat saamaan omenachutneyta.

Minusta on ihanaa, kun joulua voi ajatella ympäri vuoden. Ei tule joulustressiä, kun asiat on hoidossa jo hyvissä ajoin. Ei myöskään tule hirveää rahareikää marras-joulukuussa, kun joululahjoja on hankittu jo koko vuosi. Koko syksy kuluu joulusiivousta tehdessä, ei tule viimeisinä hetkinä kiire.

Kunhan syksy tästä etenee, tulee aika laittaa jouluvalot ikkunoihin. Niiden suhteen olen kyllä tosi tarkka, ne laitetaan vasta ensimmäiseksi adventiksi. Muitakin omia jouluperinteitä on ja niitä kunnioitetaan. Osa tulee jo isovanhemmilta, oma omilta vanhemmilta. Osan olemme luoneet omassa perheessämme.

Syksy maisemaan hiipii,
tuuli lehtiä riipii.

Mielessäni on joulun aika,
sen kiireettömyys, herkut ja taika.

Kohta laulaa joululauluja kieli,
lapsella koko vuoden on joulumieli. 

Ihanaa joulun odotusta, 

se on syksyssä parasta musta! 

                                        Päivi

Kaveruutta kakarast alkai, kymmenees ja luppauksein mukkaa viimone sielt miu lapsuuvestain

Silviisii ja näi’ikkänää saatii tääki muistelemise keral kuleksimine kohe loppumistaa ja täst tulloo se viimone, jotta piästää aikuisuuve puolel. Nehä jotkut sannoot, jot meijä ikäluokal ei oikijaa lapsuutta olnakaa ja nuoruuvestkii piti ruveta aikuiseks enne aikojaa. Mite lie, mutt kyll miust jo enne viijettätoist ikävuottain tuntu, jotta miesshä miekii jo oon. Tupakkiikii tul pössyteltyy, ko äitmuor ol kuulna, jott naapuripoja kans olin muka heijä pihamaal olna sätkä hampais. No äitkii ku poltti, nii hää sano, jot tuos o hänen Lupiaskiisa pöyväl, ota siint. Mutt polta koton, etkä ulkon kulkiissais, se ku ei ou mitenkää nätinnäkköist. Ja kyl sekkii lisäs aikuusuve antia. Sit viel ko yks yl kaksvitone naiselävä minnuu alko siihe opettamaa. Ja Hää se vast aikuine olkii… Ja miul hankittii viinipunane puku ja samas väris oikee rotatappokengät sekä kananpojakeltane, korkeekauluksine poolopusero – ja sit mäntii pienel porukal lähiseutui tanssipaikoil näyttämmää maalaisil mite kaupunkimais tanssitaa!

Mut sitä enne olij jo selvint sielt jatkokoulust ja olinkii jo ensimmäises työpaikassainkii. Sekatavaraliikkees puoti- puksuopis ja sananmukasest kivjalkakaupas, ja melko pienes semmoses.

Sinne mie jouvuin taik pääsi sil opil, jot ko meil ostettii ratio, joit kiers kauppaamas tään kaupa omistaja, polkupyöräl lähikylil. Häne kanssaa haastii piettäis selvis, jot heil olis harjottelijal paikka, semmone yhistetty juoksupoika-kauppa-apulaine. Jott ei ku sinne!

Vuoje alus alotin, ja jo lummii sullais miult ol mänt sukset ristii tään kauppijaan vaimopuolen kans. Hää ko ol niinko myymälähoitaja viras ja piällepäsmärinä niihe miunkii tekemissiin. Nöyrästhä mie yriti opetel mite maituu ja kermaaki mitattii asiakkaitte kannuloihe niij, jottei siint mänis mittää lattijal. Ja osasinhaa paketinkii käärijä makkarapätkä piäl silviisii, jotta se ei reuhahtant heti auk. Ko ei olna viel keksittyn teippijäkkää, eikä pienii pakettiloihe narruukaa tuhlattun. Sillitynnyrin aukasukkii kuulu miun uamuaskareisii ja sennii opin. Mutt sit ko kerra ol jiänt pyhä yl, lauvantakisii myymättömmii potatpiirakoi (usotsie, jot sillo pyhin ei olt kauppoloist mitkää auk), nii maanantak’aamun hää, tää ite rouva, komens jotta valkija takahuonee hellaa ja siihe hellaliitil piiraat vähäks aikaa lämpiimää, jot ne niinko nuortusiit. Miul ei kyll millokaa tuot aamuu enne, eikä kait jälkiipäikää, oo olt kovi kirkasotsaist asennet iha kaikkee viäryyttä vastaa, mist se sit just sille uamul mahto ilmestyy, ko mie sanoin, jot lämmäytä ite piiraas. Siint se sitt alko. Irtisanomisaika.

Ite kauppias asjast kuultuvaa otti puhuttelluusa ja myöns, jotta ei häänkää iha ain rouvallee pärjää, mutt et hänel olis suhteit tuoho kirjapaino johtajaa ja siel olis juoksupojal työmaa auk. Lupas viel et hää soittaa ja suosittelleekii. No eiku sit sinne. Hakijoi ol usijamp, mutt lienen olt isokokkoisemp ja ehken vihmerämpkii muka ja miehä sen vira sit sain hoitaaksein.

Joka toine viikko aamuviijelt lehejakeluu ja aamupäivä ajal talo kolmpyöräsel kulettamaa painotöit sitomoo ja hakemaa valmiit takasii ja kokonaa tehyt asiakkail astikkii. Iltavuoroviikol töihe tultii kahekstoist ja muuto ol urakat samammoisii, lehejjakelemise vastineen ol viimeseks vähä vail kaheksa tulevalt Mikkeli linjakkaalt hakkee STT:n uutissii kirjekuor, ko näit sähkössii yhteyksiikää ei olna viel sillo, paperil kirjutettunhaa ne kaik kulkiit. Joskus tietekii sai (taik joutu) juoksuttammaa yksityisiikii asjoi kaupungilt. Makkaroi eväsleipii piäl taik Puolukkapore-limunaatii. Mut niist lie erikoisint olna yhel naistoimittajal äitiysliivilöihe hakeminen sovitettavaks, jot sen kaupa ovel piti miettii, jotta rohkijaako männä sisäl. Onnistuha sekkii, niinko lapsentekokii, vaik tää toimittaja olkii vanhapiika!

En ennättänt olla tsupparina ko kolm-neljä kuukautta, nii ilmotettii, jot latomo puolel otetaa yks uus oppilas ja perinteiseest sinne pääs sit jompikump juoksupojiist. Miehä pääsi, ko olij jo joutoaikoin pikkase enämp kiinnostunt, jotta milviisii niist vääriäppäin olevist kirjaimist saahaa oikeenlaine teksti paperil ja viel oikeippäi.

Siint alko se neljä ja puol vuotta kestänt toine kouluaika miu elämässäin. Nykyjää sanosiit jot työssäoppimise kautta taik et mestaar-kisälli vuorovaikutuksel. No ei kirjapainois mestarloit olna, mutt kylläkii joka osastol ol faktoor, jonka peukalo al sitt kaik olliit. Ja tarkast viel, niinko kaik se mitä muutokii siel tehtii, enneko siust sitt tul täysioppint kirjaltaja! Tarkkuuvest vois saaha kuva, ko aattelee jot tavaihmisil piisaa senttilöihe jakamine millilöiks, mutt kirjapainomitoist pienin kaikes käytettävä mitta on piste (1/72 tuumaa eli noin 0,3528 mm!), jot milliikii niit mahtus melkei kolm. Ja viel hankalammalt aluks tuntukii just se, jot missää kohas ne ei sattunt näihe meijä senttilöihe kans sammoihi – yhtäviisii normaal ihmisel käsittämätönt ko meri-peninkulmakii tahi siel merel se solmu, mil ei mittää sijotakkaa mihekää kii! Mutt kyl työ tekijääsä neuvo ja ko määräajan jälest olin pääst käsinlatomost konelatojaoppii, sit ko neljä ja puol vuotta tul täytee, nii ol kokkeet, jot montako virheetönt kirjaint määräajast saap aikaseks. Sitä sannoit minimi latomiseks! Niinko ennen ol konekirjottajilkii. Ennää muista, jot paljoko siin piti saaha, mutt ko se onnistu, nii ammattimiehe palka joutuit maksamaa. Ja vaik noin vuosin olkii tietyl taval olna jo yks osa työporukkaa, nii vast siitte tuns olevasa täysvaltasest hyväksyttyn! Ja passais joskus pistää pikkase leikipäälkii… työkaverloihe suuntaakii!

Monenlaisii asiallisii ja asiattomiikii konstiloit oppi ja opetettii. Ja varsinkii ns. latomissäännöt olliit niin tarkat, jot jos vaik olit tehnt (käsin irtokirjaimist latomal) jonku hienon kutsun taik lomakkee ja veit sen semmosel metallisel alustal, laival, faktoril tarkastettavaks, jotta passaaks tää jo viijä painon puolel, nii mikäl hää huomais siel vääri täytettyi rivvii taik tyhjii välilöit, vaikk’ei kirjotusvirheit ols olnakaa, nii – varsinkii parin ensimmäisen vuoten – se laiva lipsaht häne käsistää iha vahinkos lattijal… Muukos siin sit autto ko kerätä ne kaikk sekasi männeet välikkeet ja kirjasimet ja alottaa kaik alust uuvellee. Kyll harmitti, mutt kyl oppikii!

Enne latomakonepuolel pääsyvä piti olla yl kolm vuotta käsinlatomos, mis muihe painotöihe lisäks tehtii sanomaleht’kii. Aluks, sillo ko mie pääsi asijapojaks, se leht ilmesty kolmest viikos ja vaa nelisivusen, ko ei olna isompaa varte painokonettakkaa ja siin olevaskii piti painaa ensteks toine puol ja sit kääntää paperpinkka nuri ja painaa se toinekii puol. Sit tul jo rotatio-painokone, semmone joho toisest pääst män isost rullast paperii ja se paino sitte eri kohis molemmil puolilkii ja katkais ja taittel niij jot lopult sielt toisest pääst tulliit lehet valmiin. Sillo tais olla kaheksa sivvuu se suurin koko, ja siihekii ol iso työ saaha uutisii ja asjoi ja ennättää viel latomaa ne kuumalatomakonneil, jot saatii puolee yöhö sivut täytee. Otsikot elikkä rubriikit ja tärkeimmis viel se jutu alu ensimmäinen johatteleva osa – ingressi – laottii käspelis. Ja sitt ne kaik latomiset piti saaha palstoloihe mukasee järjestyksee sivuloiks.

Sitä sanotaa siel taittamiseks, ja se ol sitte vanhempii ossaajii virkan, miekii vast kolmannel vuojel pääsi sitä opettelemaa – ja muninkii muutama kerra. Varsikii ne metallisist rivilöist olevat jutut tahtoit herkäst tipahtaa ja ko ol kiire ja pient ränttii kiiltäväs metallis, nii oikiisee järjestyksee laittamise kans alko olla joskus vaikijaa.

Niinko kerrankii lehes luki jotta

”…esitettiin

Lumpeen tervehdys, Herra

Mikkelin läänin maaherra Alpo

maata varjelkoon.”

Ja tuommosii sitä sit jälkikäsiteltii oikee toimitusjohtaja huonees – kaverit ilmoittiit, jot TJ on kutsunt siut luoksee kahvil. Tulha siel käytyy, sielkii. Ja kerrankii muistan, jot olij jo nuhtelemissii jälest ovel poislähös ko muistij jot samalha sitä vois kyssyy nimmee förskottilapu hyväksyntää. Tili ko ol kahe viiko vällei, nii välviikol sai ennakkoo, mutt oppilaihe piti käyvä hyväksyttämäs se lappu TJ:lla. Enkä jiänt ilma sillokaa!

Olishaa noit muisteltavvii viel vaik miteviisii, mutt lienöö teijät viime jätettävä ommaa rauhaanna. Saattaapha olla, jot viel jälespäinkii näihekii aikoloihe tullee palattuu, mutt se onkii sit jo oma lukusa, se.

Kiitoksii ku outta olleet innostamas muistelemmaa, miul ainakii on olna mukavaa ja miellyttävvää elel näit entisii. Ja vaik joskus pistää eppäilemmää, jot alkaak tää miunkii muistin jo mite pätkimmää, niin miun siskoin hää kannust ja lohutti, jott ei ainakaa kovast paljo, ko häne mielestää mie muistan semmosiikii asjoit, joita eijoo millokaa sattuntkaa! Mitäpää siihen sit mänisit sanomaa… 

Ja jos teil kelle jäi mitä kysyttää, nii kannustakkaa työkii – nuihe kommenttiloihe kans tai vaik sähköpostil.

Jot teil kaikil terve vaa ja näkemissii!

                                                            

Jos ja kun tulet tän jonku linki kautt, nii skrollaile vaa eelleen alaskäsi, niij jot sielt tullee vastaa rivi Etusivu nii siint pääset tää Yhistävä alkukappaleesee astikka...

Vanha ja tuttu sivusto - tässä linkki

Yksi  klikkaus  logosta

ja olet yhdistyksemme

facebook-sivulla!

Kaveruutta kakarast alkai, yheeksäis

Silviisii ja iha just nii, taik melko lähel sitä kuitenkii. Meinaan niitkii viimekertasii tanhuloit ja tanssireissui. Usjast niist on piisant muisteltavvaa, jot jatketaa nyt viel tässäkii.

Mutt täs kohas pittää sit korostaa, jot tätä vanhemmis juttulois ei oo ennää kuvat mukan. Mis kuvat sit lienööt ja miks niist ei näy jälkiikää, jiäp (ainaki miul) arvotukseks, mutt onneks tekstipuol on talles, jos kuka ei oo viel lukent. Jotta täst vaa jatkamaa...

Se serkkutyttöin, joka miuta tanssimaaki opetti, hää ol – niinku maal muka pitikii – silviisi vähäsest niinko ujo, jot piti olla saattimies tanssiloihe. Ja kuuluha se semmone niihe piirilöihi niinku luontasestkii, mut ko hänel se ol oltava jo mänömatkal! Miu vuitilleinhaa sekkii vakanssi lankees. ”Jotta määttä ja tuutta yhessä, etkä Timukka lähe mihinkää er matkoloilles”, komens äitiisäkkii viel lähtiis. Se tää miun kummitättiin ol kyllä mukavasorttine, mut jollonkii enemp ku jyrkkä. Enkä mie taint olla lähtijist se luotetump puolikas. Ja myöhä luvattii! Polkupyöril mäntii, ko matkaa ol semmone reilu puol peninkulmaa – eihä semmone sillo tuntunt missää, ei kävelle kulkiiskaa, saatikka poleksimal. Siel Ponsil, urheiluseura laval, ei kylläkää miun tarvint hänt tanssitel, ko ol hakijoi enempi mitä hää ennätti pyörimääkää. Ja minnuu kiinnostiit enemp ne vieraammat. Jo sillokii!

No yhel kerral miust alko näyttämää, jot naapurkylä ökytalo pojal olliit mieles yhes kulkemiset kottiipäi. Ja mie serkult kysyinkii, jot jouvanks mie jo omil teillein, mutt kuulemma en. Siint sit lähettii niihe pyörilöihe kans maantiel ja tää mukkaa pyrkint saattimies pärähytti siihe takalokasuoja tuntumaa moottorpyörällää. Ja silvii matka jatku, eikä hää yrittäntkää männä meist sivute. Siel mummola lähel, sit ko kylätiel jo oltii väistyttyn, nii siel ol parikii veräjää, jottei elikot pääst laitumeltaa viljahalmeesee lahmaamaa tahi kasvimaal. Se ensimäine ol jonkii verra viel ettäämpän mummolast ja siihe myö sit pysähyttii. Hyö, nää saattilaiset, paistoit särkee silmillää ja mie yriti malttaa olla sekkoomata heijä juttuloihee, mutt pitkäkshää miul aika käi.

Se saattimies huomaas sen ja hää ykskaks sanokii, jot jos halluut kokkeil mite satapiikkine Jawa Cezeta kulkoo, nii… Ei taint poika pääst lausettaa loppuu ko mie koppasi häne käistää sellaset rillit, jot ei mäne roskii silmilöihe ja olij jo poleksimas moottorii käyntii! Taisiit ne viel läksijäisiks sannoo, jot pensa piisaa, eikä oo mittää kiirettäkkää. Ja siin ol se miu ensimmäine yksinäinajeluin moottorpyöräl. Opettajan pyörä kans jollokiiha olij jo suan opetel, mutta jotta iha iteksee. Ei taint sattuu ain oikijat vaihteet kohillee, mut melko kaukan tul käytyy, vaikk ei nää verrääl’oottelijat näyttäneet mitekää pitkästynneilt. – Siint myö sit kulettii se loppu kahestaa ja moottorpyörämies läks kottiisa. Semmone siint vielä oj jiän muistii, jot ko mummola pihaveräjäst päästii aita ove kohal, nii tää miun tätin huutel vinttikammarin lasist, jot ”kuka siel tantereel jyhmää”? Jot kyl hää tarkast piti tisurii… Eikä siintkää saattimiehest tult hänel vävvyy!

Mutt ei ne tanssilois kuleksimiset ainoit olleet mis nuoriso treffais toisijaa. Maitolavoil oltii taiks koulun kentäl pesäpallopeli-iltoin, mutt sit ol viel yks varma paikka, mihe tytöt tulliit. Mei kyläl ol sova jälest, niinko varmaast monel muulkii, muutamii erityise vahvast uskovaisii tekemäs lähetystyötää omakyläläisii sielui pelastamiseks. Seuroloihe ja muihe kinkerlöihe lisäks hyö olliit perustant koulul piettävä raamattupiiri – ja Kaartila kyläl ku oltii, nii sillä ol nimenäkkii Ristinkaarti! Sillo ainaskii kuulosti, jot varsikii tytöist usiammil ol tarvis varmistel taivasossuuttaa julkisest ja heit kulki täälkii koulul joka toine viikko usijoita iha säännöllisest. Eihä se muuta tarvint, kyll poikiiki piisais niin iltoin sannaa kuulemas. Ja sit kottiilähös nuoril ei tuntunt ollee ensikää kiirettä kulkemaa äiji ja isä taik nuorempii sisaruksii kans yhes matkas. Jotku enempvähemp vakavahenkiset ristiitkii sen koko touhuumise Kutukaartiks. Olpaan tuo sit mite viisii tahojaa, nii melko pitkää piisais ne kaverit lähikyllii kans samoist, tutuist tytöiskii. Ko ei olt montaakaa moottorpyörää, autoloist puhumattakaa, ja Rupose linjakas män kaupuntii vaa aamusel ja palais jo iltapäivä alus ja vaa arkpäivin, nii eihä siel juur maalimamenost mittää tiijetty. Eikä suurest olt tarviskaa. Mutt ko aika män etteekäsi, nii sielthää sitä myökii lähettii muka paremma elämä jälest kaupunkii. Äit ol saant samallaisest ammatist työpaikan, jollasis hää ol olt enne sottii usjammaskii kaupunkis, viimeks siel Viipuris, mis miutkii tekkiit. Äit, hää ol olna ravintola-alal, tarjoilijana ja kylmäkö hommii lisäks kokkinakkii, ko hyö kahe sisareesa kans pittiit kesäsi kahes höyrylaivas tarjottavast puolest huolt. Savonlinna ja Kuopijo välisel reitil, toine kulki Leppävirra ja toine Heinävee kautt.

Talvel sit olliit er ravintolois toisil töis. Nyt ko hää olj melkohyväst tervehtynt, nii miel tek entisii töihi sen koulul touhuumise tilal. Häne työmaasa ol iha kaupunnin keskes, mutt myö saatii hyyrättyy pien mökki siltoloihe toiselt puole, laitakaupunnilt. Eihä siin olna ko yks huone – nykysii sanonoot semmost tupakeittijöks – mut hyvi siin myös kolmestaa pärjättii. Äit käi töis, sisko kesk’kouluu ja miul ol viel jatkokoulu käymäti. (Sem mie sain käyvä kuitekii viel Säämigi puolel – semmose kolme kuukauve sisäoppi-laitosmeiningi kans, ko kaikist pittään kouluist koottii jatkoluokkalaiset oppimaa yhes paikas. Ja ko samois majotuttii, tytöt ja pojat kuitekii er parakkilois, nii asuntola valvojal lie olt melkone urakka miunkii vahtimises, jott löysin oikiisee sänkyy uniaja alkais…)

Milviisii sit se kaupuntilaisuus ja ammativvalinta ossuit kohillee, sil mie sit seuraaval kerral lopettelenkii jo nää lapsuuvestain jorisemiset, jot muutkii saap tillaa kertoo, jotta mite viisii enne ol enne ja nyt on nyt! Mut siihe ast näilhää myö männää…
                   
IsoTimppa

Yhdessä tehden

• Täs kohas pittää sit viel kerra korostaa, jot tätä vanhemmis juttulois ei oo ennää kuvat mukan. Mis kuvat sit lienööt ja miks niist ei näy jälkiikää, jiäp (ainaki miul) arvotukseks, mutt onneks tekstipuol on talles, jos kuka ei oo viel lukent. Jotta täst vaa jatkamaa...

Yksin ei monastikaan pysty paljoa vaikuttamaan, mutta kun meistä jokainen osallistuu, niin... Siitä todella oivallinen esimerkki on eiliseltä päivältä, kun Yhdistävän tekijän linkkiä jaettiin useiden lukijoiden omilla seinillä. Kiitos! 

Eikä tuo jakaminen ole ison työn takana. Kun luet itseäsi kiinnostavan postauksen tai haluat muutoin tukea blogiamme, klikkaa jutun lopusta löytyvästä valikosta tuosta f-kohdasta - ja linkkivinkki julkaistaan Sinun facebook-seinälläsi.

Kaikkia lukijoita ja tukijoita kiitollisena ajatellen, koko ryhmämme puolesta

Ja kun haluat jatkaa blogin katselua tällaisen linkin kautta tänne tulleena, niin jatka skrollaamista sivun alareunaa kohti, niin sieltä löytyy rivi, jossa kommentoimisen jälkeen vastaan tulee linkki  Etusivu, josta pääset koko varsinaista sivustoamme selaamaan...

IsoTimppa

Kaveruutta kakarast alkai, kaheksaas

Silviisii ja melkei nii ainaskii. Mie sillo yhel kerral kirjutij, jott siitten ku ne isot pojat, ne joil ol jo henkselitkii, alkoit kääntämää päätää tyttölöihe perrää, nii jollonkii haastan niiskii ajoist tarkempaa. Ja se kerta tulkii just nyt.

Usiampiiki kertoi on tult mainittuu, jot meijä kylält siin se seuraava ol tää Tanhuvaara. Viime vuostuhanne iha alus olliit Viipurin Suomalaiset Naisvoimistelijat päättänneet, jot heil pitäis saaha oma voimistelu ja kesäpaikka ja panniitkii sellase pystyy sin Viipurilahe rannal. Nimeksee ristiit siint Tanhuvaara ja siel annettii neuvoi ja ohjeit iha kaikemmoisii tähä allaa kuuluvii lajiloihe, lapsii leikkikenttätoimimisist kansantanssiloihe ja kaikkee niihe välilt. Mut sit jostai syyst syyskesäl 1939 ne ol pitänt lopettaa. Lie sekkii johtunt sovast. Uuvellee heijä toimintasa alko 1950-luvul, ko hyö olliit saant pystyy uuve Tanhuvaara Säämingi pittääsee, Suurjärve rantatontil. (Ja sielhä se on olt vaik minkälaisii harrastuksii keskpisteen, liikunna ja sen koulutuksii palveluksinee – Ruuskase Antin keihäskouluu astikka. Hää ko o olt siel kenttämestarin, ko mestarismies kerra onkii!)

Meil lähikyllii pojil sielt tarjosiit silmäruuvan lisäks avupyyntön semmostkii, jot jos tultas ”harjotusvastuksiks” niije tanhukurssiloil, ko kuulemma kakslahkeisist ol kova puute. Ei kulkent naiselävät sillo monastkaa pitkis housulois, kellohammeit heiluttelliit meijä kasvuikäsii musikkoloihe silmis nii sulosest, jottahaa! Lie säästänneet kansallispukusa juhlavampii mänölöihisä. Meijä onneks!

No, mikseik. Myöhä mäntii! Vielkii saattas onnistuu – ainaskii hiuka hitasammast, jot ”heitto ja heitto ja ympäri, heitto ja heitto ja ympäri ja vaihtoaskel, vaihtoaskel, takaisin, takaisin ja ympäri, ympäri, ympäri”! Ja jos joku teist ei tuost tavottant ”Kehrääjävalssii”, nii ette ou niit perinteisempii suomalaisii kansantanhuloi harrastanneetkaa. Usijampii kurssiloihe tanhuillois siel pyörittii. Miekii, vaik vast olin piäst toise kymmene alkuhee. Isokokkoinkii ko oli – ja niinku äit sano, jot ”pula-aikaa vanhoihi nahkoloihi tehtyn”. Täyvest kelpasi sin liikunnallisii kaupuntilaisneitosiihe pyörittäjäks ja pyöritettäväkskii. Ko siihe aikaa ei viel osattu näitäkää sukupuolkiintijöitä asetel, nii siel ol tyttölöi mukan omalt kylältkii. Niitähää varsinaisii kurssilaisii pijettii jo niinko vanhempin naisin – niinko ne kaik yl kakskymppiset tuonikkäisist lienööt vieläkii. Kolmkymppisii hengisolemist melkeis iänee ihmeteltii, ne ku siin ijäs nuo ikäerotkii olliit iha mahottommii, varsikii mite viisii niist nykyjää ite aatteloo. Mut näis omakylä tyttäris ol samaikäsiikii taik vua vähäse varttuneempii. Ja ku ihmine oppii kaik matkimal, nii isompii mallil eiku saatil pyrkimää. Saatto päästäkii joskus! Piti vaa olla tiijos, jot mis astikkaa kukakii asu, jottei aamupuolel tult turhan pitkält poleksimist pyöräl kottiipäi. Ne ku olliit mäkisiiki, ne siel kuleksittavat hiekkatiet.

Nuista tanhukurssiloist lissää rohkeuksii saaneen ja sen luontosa lissääntyes, mil tikanpoikaakii puuhu innostettaa kiipeemää, pitihää meijäkii alkaa kuleksii latotanssilois. Ko ei olt Maamies- eikä Nuorisoseuran talloi, nii tuommosii nurkkatanssiloit pittiit millo kenenkii saraimes tahi navetaylisil, sillo ko sinne ei olna viel heinii ajettun. Piettii joskus kylä myllylkii, vaikk’ei siel kovast olna tyhjää tillaakaa, mutt toiset outtiit vuorovaa piha puolel. Nuist paikois vaa laastii roskat ja jyvät lattijalt sivvuu ja avattii kaik ovet ja luukut, jot ilma kulki ja ei ku rammaar pyörimmää! Eikä noist tarvint missää lehis ilmotella; ämmättäres sekkii tieto kulki, suust suuhu, niinko mon muuki assii – hyväs ja pahas – nopijast ja kaikil! Mei kyläl ol niiv vähä pelimanniloi, jot kylä molemat rammarit olliit ne musiiki antajat vuoroperrää; taik nii kauva, ko siint toisest veivasiit vieteri poikki. Lienöö olna varaosiskii puutost, ko yhel piti pärjätä siint etteekäsi. Mut myöhä pärjättii!

Miekii, kum muka rytmtajjuuki olin suant, aloin koht ryntäilemmää etukeulas sin tyttölöihe seinustal ja ei ku kättä vyötäröl… Monemmoisii tanssilajiloihe kans piti tehä tuttavuuksii. Tanhuvaaraj jälilt män kyllä jo valssi ja jenkkakii, polkkaa mie en meinant oppii millää, tangos ja fokstrotis piti saaha jo 5 vuotta vanhemmalt serkultain oppii. Häne isäns, miu ennoin, soittel hiukaverra maniskaa ja hää meil anto tahtii, ko mummolast millo saunapääl veittii lattijalt matot syrjää ja… Onneksein ei sillo olna viel rokkija eikä rollija, tahikka näit tään päivä verkkauksii! Eikä sillo olna enää mummookaa eikä Ukko-Pekkaa, hyö ku tuski olsiit meil antaneet luppaa moisee syntii. Mutt tää synnilline sukupolv se tanssi vaa, mummolas ja maailmal. Vaa niist ensmäisimmist kylätanssiloist ne kaikist lämpösemmät muistkuvat jäi ja mukavii ovat vielkii ”katel” – se ku on semmonenkii tää ihmise piä, jot asjoi iha näkkee ko niit alkaa muistelemmaa. Ja jollokii viel muka tuntuu semmone selväst kielolt tuoksuva lehhaus nokas, vaik muuto hajuaistist hävijää kaikk hiukakii herkemmäst lemuavat.

Ja saataha mie kertoo teil vaik jonku saattireissuinkii. Ennevanhaa ko kylil ol niit issoi talloi, joit sielpäin hoviloiks sanottii ja yhest semmosest lähel olevast ol samaikkäin poika olna miul koulukaverinnain. Kerra myö sit satuttii samal kesälaval tanssiloihe ja piettii haastii niinko vanhat tutut kuunaa. Hää kerto, jot heilt on usijamp henki mukan ja jot veljmiehesä toi heijät kaik raktorin peräkärris. No, siin ko ilta kulu ja tijariinil hangattu lattija luist juttuloihe kans yhtäviisii, nii viimese valssi lopus mie huomasi pitelevän yht lettipiät käist. Ennättänt oikee virkkaa mittää, ko hää sano, jot meilt ollaa raktorpelil ja kyl siekii siihe kyytii mahut. Arvaa vaa, jot mietinkö ies kieltäytymistäin! Ja ei ku sin peräkärrii muihe joukkoo. Meitä lie olna kymmenkunta ja kaik tasapariloi. Se hovi ei olna kovi kaukan, jot ei käynt persuuksiikaa koval laval istumine. Ja peril mäntii kaik, nii palkolliset ku talo molemmat pojatkii kaverloinee väintuva puolel, iso pöyvä ympäril. Äkist joku ol hakent siihe yöpallaa ja siin sit syötii ja juteltii varmastkii tunti taikka par, mutt sit pikkuhiljaa siint alko väki vähenemmää, kuka mihenkii kammarii ja näytti, jot kaksistee saattajinnee. Mie sit katselin tätä miut mukkaasa huolinut silmii, jott mites myö. Hää nous yllää ja korjais viimeset ruoka-asteet pöyvält, otti minnuu kaulalt ja sano, jot ”siust mie en tiijjä, mut mie lähen lypsyl, ko mie oun tääl hovis karjakkon”!

Melko hitaseest män kulkuin takas tanssilaval astikka, ko olin jättänt pyöräin sinne – eikä ne loppukilometritkää kovi olt lyhkäsii! Kyl monenlaisii saattimatkoi oun tehnt, mutt sej jälest kyllä selvittänt ennakkoo, jot minkä ala ihmise kans mie oon alkamas pellaamaa. Toinperrää kuitenkii, ei tuo karjakko olt ainoo vikkaammänt valintain… Niistäkää juur ei kehtaa kaikist äänee haastaakkaa. Jotkut niist, jotka o olleet enemp samois porukois, tietää jotakii, tuski kukkaa kaikkii, paitsi mie! Usjammat kuitekii tään viimesimmä, minkä peräst mie tänne SYTYnkii vaikutuspiirii oon ilmaantunt. Mut niinko Eija-Riitta jollokii kommentoi, jot ”ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin”. Tää SYTYläisyys, se on se hyvä! Ja juur sikskii näil männää…

                            

IsoTimppa

Kaveruutta kakarast alkai, seihtemäs

Silviisii ja niinikkänää. Miul jäi viel mielepääl nuit ruoka-asijoit, jott sallittakoo niist viel yhä pittää puhetta. Mie taisi olla jo kolmanneil luokal, ko meijä uutee parakkikouluu saatii koulukeittola ja meijä äit piäs sitä hoitammaa keittäjän ja koulun vahtmestarinakii. Ja myö saatii uus asunto Upseerkyläst sen alakouluparaki toisest piäst, kyökki ja kammaar. Kivjalassa ol sitte kellaar, mist ol yhteys sinne keittola kyökkiikii, jot pihal ei tarvint männä ko sinne kuleksi.

Olhaa sitä kuulemma olna kouluis ruokaa jo jokusii aikoi, mut alkujjaa vaa niinko avustuksen vähävarasil. Kaikille ilmaseks se tulj sottii jälest, 1948, vaik leipäpalaset ja maitopullo piti viel sillokii tuuva kotuva. Puuroloi, vellilöi ja rokkaa ol sitt pääasias lämpimän ruokan. Ja oppilaihekii piti tuuva puolukoit ja potattiloitkii keittolaa. Syksyl ussei viel ol koko koulu yhes tekemäs marjareissuu, mill kerättii talv’varastoo puolukkatiinuloihe. Jollokii sit saatii jo maituuki ”talon puolest” ja lie olna ainaski näkkileipää sopparuokii kanssa.

Monemoisii muistoloitha niistkii ruuist oj jiän, mutt semmone perunaryynivelli, mitä myö sanottii sammakokuvuks, se on säilynt erikoisesti mieles. Semmosii Helmi-perunasuurimoit ol jo kaupoiskii ja siint tehtii maitovellii tahi joskus puurookii, minkä kans ol sitte marjakeittoo. Eikä ne mahottoma makusii oltkaa ja mukavaast ne pyöriät potatjauholois tehyt ryynit liukastelliit kielepääl.

Mie jouvuin joskus avittamaa äitmuorija ”perunateatteris”, mutt yläkoulu tytöil ol tiskivuoroloi ain ruuva pääl, se ko ol ruokavälitunt muita pitemp, jotta ennättiit. Yhe kerra mie olin joutunt äiji avuks jotekii ruokailuaja jälest – lie olt potattiloihe kuorimist sillokii, vaik ylleesä ne kuorittiiki äiji kans kouluaja jälkee. No, mie myöhästyin silt seuraavalt tunnilt ja ko sit seliti, jot miks, nii johtajaopettaja; mie ku oli sillo jo yläluokil; hää nostatti kaikk luokkii tytöt viijennelt, kuuvennelt ja seihtemännel yllää ja piti melkose saarna heil. Ja sen perrää tytöt kyssyit äijilt, jot tarvitaako keittolas jotakii apuva.

Vahtmestari viras äitil ol sitte talvel tietekii luokkii lämmittämissii ja lumitöit kouluparakkiloihe välisii teihe kohal. Puukäsitöis olliit tehnt semmose kärkiaura, jota jakso vettää ja sill sai pääosilt tie auk, eikä jiänt nii paljo metlal lakasemist. Toine jalkapolku män sitt koulu halkoliiteril, minkä toises piäs olliit huussit oppilail. (Vielkii tuntuu, jot nokast niinko haisis se Lysoli, mil niit kuurattii, ol se nii voimallii tuoksu.) Puihe kelkal vetämine ja sisäl kanto ol yhteisvastuullisest meil yläluokkii pojil.

Siel liiteril mie satu jollonkii kesälommii al kevväel opettajii piia (lie olt kotiapulaine) kans yhel ajal ja ko jo sillo oun olt tämmöne Luoja mielharm, nii jotenkii oli sitt häne mielens pahottannu niij jot hää uhkais siint kielii johtajaopettajal. Ja ko mie en monastkaa ou osant herroloit kunnioittoo, ainskaa tarpeeks, nii olin sanont, jot ’Ottohaa ei minnuu miäräile’! No, mie olin jo usijampan kesän olt opettajal kasakkana ja käskassarana, ko siin vierekkäisis parakkilois asuttiikii. Niis hommis sain kyll hyvvii oppiloi tält uuvistusmieliselt ’pomoltain’. Hää ol raivant piene kasvmuan ja miuha se piti kuokkii pehmosel mullal ain satoloihe korjuu jälest taik enne uusii kylvämist. Marjapensait ja omenapuitkii hänel ol ja semmosenkii konti sain oppii, jot mite viisii yhes omenapuus kasvaa usiammanlaisii omenoi. Olliik se nyt jalostamist vaiko ymppäämist taik varttamist, monel viisii sitä oon kuult nimitettävä, mut sama asija, jot toise laji puust pistetää oksapätkä siihe emäpuu oksaa. Ne jalostusoksat pit katkast kevättalve alus ja niit piettii lumesisäskii talvettumas, mut ne ei suant jiätyy eikä kuivaa. Vast sit ko emäpuu oksis silmut alkaat turpoomaa, sitä hommaa jatkettii. 

Katottii molemmist suunnillee samanpaksuisii oksii, niinkö lyijykynä, suunnillee, ja sit vuolastii kumpasenki oksa pää viistoo ja pistettii vastatuste. Ja ku sillo ei olt mittää maalar- eikä  jeesusteippilöit, nii niihe ympäril kievottii tiukaast niinipuust otetul kuitulangal, niinel, ne oksat pysymää yhes. Ja vällii ol laitettu niil vuolemispinnoil jotakii ’puu haavahoitoainet’ ja ulkopuolel niine ala mehiläisvahhaa suojaamaa. Tarkkaa ja vaikijaa hommaa, jos aina piti olla kahestee, jott kässii ol tarpeeks ast.

Tää opettaja ol ristint miut ’renki Aarre Ahvenukseks’, lie koulus luvettu semmostkii kirjaa. Ja puutarhatöihii lisäks mie olin hänel vakituisen airokkaan, hää ku ol innokas kalamies ja pyyti verkkoloihe kans siint meijä äärellää olevast ja sitt Aliupseerkylän rannast alkavast järvest. Hänel ol venneetkii molemmis. Monast meil ol alaluokkii opettaja, häne vaimosa, mukana ja varsikii sil kauemmal männes. Opettajal on kyytineuvon armeija malline Züntapp-moottorpyörä, oikee kartaanvetone ja reilukokkoin. Sen takasatulas istu vaimosa ja mie olin siin tanki piäl. Mutt siitä piija kans välrikosthaa miu piti haastaa.

No, hää ol sitt toteuttant uhkailusi ja kielint opettajal, jotta mite mie olin hänt kohelt ja sanont, jott ’ei Otto minnuu miäräile’! Ja sit seuraavan päivän, aamuhartauve piäl tää opettaja komens miut luokast etteise puolel ja tul peräst ja komens seisomaa siin koko seuraava tunni. Syyks riitti se, jot hää ei ou miul mikkää Otto, vaa opettaja! Ja siinhä mie sit seiso. Eikä siint enempää haastii pijetty, mutt alkuillast ko mie istuskeli mei koin rappusil, hää tul hakemaa verkosoutuu. Ko ovi ol auk sisäl ja äit just siin ove kohal, nii mie – tietekiin hyväst opetettun lapsen – huusi hänel, jot ’saanks mie lähtee järvel, ku Otto tul hakemaa airokkaaksee’. Ja sit ko ol lupa, nii lähettii – eikä millokaa siint sen enämpää kuulunt piijakaa puolelt.

Monemmoisii muitakii taitoi ja tekemissii tää opetteja meijä koulu pojilt opetti. Tehtii joku syksy luistimetkii! Sahanterän pätkät halkaistu koivuhalo pyöreel puolel ja sit reunolois remmilöit, mil se sai pysymää kengä all ja jalois kiinni. Ei ollu sillo viel Nurmeksii meijä kyläl, vaikk niitä olliit tehnt jo enne itsenäistymist Nurmen asemal lähel Viipurii. Vast 50-luvul niit alko näkkyy enämmält, jote omatekosil kiijettii syyskieräl jiäl enne lume tulloo. Ja vauhil mäntiikii – turvalleenkii monast, ko ne terät lähtiit irt sielt alt.

Toine tekemine, mist o omalaisii muistoloi, ol ko opettaja perust kyläl lennokkikerho, jos myös sitt häne ohjauksessaan koottii rakennussarjoist erikokoisii liidokkiloi. Tarkkaa ja keskittymist vaativaa se ol, mutt sit ku viime sai sen valmiiks ja pääs heittämää taik siimanaru kans vetämää yllää, niij jo tuntu juhlavalta katella ko se liitel jollokii melko kauvaskii. Järve jääl kevättalvel käytii porukal koelennättämäs, ko melkee koko talv oltii niit värkätty kassaa. Siel ku ei olna puita taik rakennuksii haittoin ja särkemäs, jos kohti mihi män. Niis ku siipilöiskii ol se paper nii mahottoman ohkoist. No, ko kaikk pojat ei kerhos olleet, assuit nii kaukan, jot eivät ennää iltasel voineet olla mei kans, nii jollonkii, ko olin kehunt mite mahottoma hyvi se miu tekemäin lens, nii halusiit nekkii nähä. Välitunnil ei ois rantaa ast ennätetty lennättämmää, jote mie keksin, jot koulun katolt ja kentäl päi. Ja ku olin just kiivent tikapuit yllää, nii tää johtajaopettaja tul koistaa siihe. Tokko tarvinnoo tarkemmi selitel, jot miksvarte mie en pääst sillokaa sammaa aikaa lähtemää kottii ku toiset…

Monemmoist muutakii meininkii siel meijä koulul ol. Sehä ol siihe aikaa kyläs ain se keskipiste ja kaikkii tapahtummii pitämispaikka. Ja sova jälest touhuttii kaikelviisii aktiivisest yhes, mutt niist mie haastankii lissää sit seuraavas pätkäs. Jot sinne ast näin männää…

IsoTimppa