Kaveruutta kakarast alkai, seihtemäs

Silviisii ja niinikkänää. Miul jäi viel mielepääl nuit ruoka-asijoit, jott sallittakoo niist viel yhä pittää puhetta. Mie taisi olla jo kolmanneil luokal, ko meijä uutee parakkikouluu saatii koulukeittola ja meijä äit piäs sitä hoitammaa keittäjän ja koulun vahtmestarinakii. Ja myö saatii uus asunto Upseerkyläst sen alakouluparaki toisest piäst, kyökki ja kammaar. Kivjalassa ol sitte kellaar, mist ol yhteys sinne keittola kyökkiikii, jot pihal ei tarvint männä ko sinne kuleksi.

Olhaa sitä kuulemma olna kouluis ruokaa jo jokusii aikoi, mut alkujjaa vaa niinko avustuksen vähävarasil. Kaikille ilmaseks se tulj sottii jälest, 1948, vaik leipäpalaset ja maitopullo piti viel sillokii tuuva kotuva. Puuroloi, vellilöi ja rokkaa ol sitt pääasias lämpimän ruokan. Ja oppilaihekii piti tuuva puolukoit ja potattiloitkii keittolaa. Syksyl ussei viel ol koko koulu yhes tekemäs marjareissuu, mill kerättii talv’varastoo puolukkatiinuloihe. Jollokii sit saatii jo maituuki ”talon puolest” ja lie olna ainaski näkkileipää sopparuokii kanssa.

Monemoisii muistoloitha niistkii ruuist oj jiän, mutt semmone perunaryynivelli, mitä myö sanottii sammakokuvuks, se on säilynt erikoisesti mieles. Semmosii Helmi-perunasuurimoit ol jo kaupoiskii ja siint tehtii maitovellii tahi joskus puurookii, minkä kans ol sitte marjakeittoo. Eikä ne mahottoma makusii oltkaa ja mukavaast ne pyöriät potatjauholois tehyt ryynit liukastelliit kielepääl.

Mie jouvuin joskus avittamaa äitmuorija ”perunateatteris”, mutt yläkoulu tytöil ol tiskivuoroloi ain ruuva pääl, se ko ol ruokavälitunt muita pitemp, jotta ennättiit. Yhe kerra mie olin joutunt äiji avuks jotekii ruokailuaja jälest – lie olt potattiloihe kuorimist sillokii, vaik ylleesä ne kuorittiiki äiji kans kouluaja jälkee. No, mie myöhästyin silt seuraavalt tunnilt ja ko sit seliti, jot miks, nii johtajaopettaja; mie ku oli sillo jo yläluokil; hää nostatti kaikk luokkii tytöt viijennelt, kuuvennelt ja seihtemännel yllää ja piti melkose saarna heil. Ja sen perrää tytöt kyssyit äijilt, jot tarvitaako keittolas jotakii apuva.

Vahtmestari viras äitil ol sitte talvel tietekii luokkii lämmittämissii ja lumitöit kouluparakkiloihe välisii teihe kohal. Puukäsitöis olliit tehnt semmose kärkiaura, jota jakso vettää ja sill sai pääosilt tie auk, eikä jiänt nii paljo metlal lakasemist. Toine jalkapolku män sitt koulu halkoliiteril, minkä toises piäs olliit huussit oppilail. (Vielkii tuntuu, jot nokast niinko haisis se Lysoli, mil niit kuurattii, ol se nii voimallii tuoksu.) Puihe kelkal vetämine ja sisäl kanto ol yhteisvastuullisest meil yläluokkii pojil.

Siel liiteril mie satu jollonkii kesälommii al kevväel opettajii piia (lie olt kotiapulaine) kans yhel ajal ja ko jo sillo oun olt tämmöne Luoja mielharm, nii jotenkii oli sitt häne mielens pahottannu niij jot hää uhkais siint kielii johtajaopettajal. Ja ko mie en monastkaa ou osant herroloit kunnioittoo, ainskaa tarpeeks, nii olin sanont, jot ’Ottohaa ei minnuu miäräile’! No, mie olin jo usijampan kesän olt opettajal kasakkana ja käskassarana, ko siin vierekkäisis parakkilois asuttiikii. Niis hommis sain kyll hyvvii oppiloi tält uuvistusmieliselt ’pomoltain’. Hää ol raivant piene kasvmuan ja miuha se piti kuokkii pehmosel mullal ain satoloihe korjuu jälest taik enne uusii kylvämist. Marjapensait ja omenapuitkii hänel ol ja semmosenkii konti sain oppii, jot mite viisii yhes omenapuus kasvaa usiammanlaisii omenoi. Olliik se nyt jalostamist vaiko ymppäämist taik varttamist, monel viisii sitä oon kuult nimitettävä, mut sama asija, jot toise laji puust pistetää oksapätkä siihe emäpuu oksaa. Ne jalostusoksat pit katkast kevättalve alus ja niit piettii lumesisäskii talvettumas, mut ne ei suant jiätyy eikä kuivaa. Vast sit ko emäpuu oksis silmut alkaat turpoomaa, sitä hommaa jatkettii. 

Katottii molemmist suunnillee samanpaksuisii oksii, niinkö lyijykynä, suunnillee, ja sit vuolastii kumpasenki oksa pää viistoo ja pistettii vastatuste. Ja ku sillo ei olt mittää maalar- eikä  jeesusteippilöit, nii niihe ympäril kievottii tiukaast niinipuust otetul kuitulangal, niinel, ne oksat pysymää yhes. Ja vällii ol laitettu niil vuolemispinnoil jotakii ’puu haavahoitoainet’ ja ulkopuolel niine ala mehiläisvahhaa suojaamaa. Tarkkaa ja vaikijaa hommaa, jos aina piti olla kahestee, jott kässii ol tarpeeks ast.

Tää opettaja ol ristint miut ’renki Aarre Ahvenukseks’, lie koulus luvettu semmostkii kirjaa. Ja puutarhatöihii lisäks mie olin hänel vakituisen airokkaan, hää ku ol innokas kalamies ja pyyti verkkoloihe kans siint meijä äärellää olevast ja sitt Aliupseerkylän rannast alkavast järvest. Hänel ol venneetkii molemmis. Monast meil ol alaluokkii opettaja, häne vaimosa, mukana ja varsikii sil kauemmal männes. Opettajal on kyytineuvon armeija malline Züntapp-moottorpyörä, oikee kartaanvetone ja reilukokkoin. Sen takasatulas istu vaimosa ja mie olin siin tanki piäl. Mutt siitä piija kans välrikosthaa miu piti haastaa.

No, hää ol sitt toteuttant uhkailusi ja kielint opettajal, jotta mite mie olin hänt kohelt ja sanont, jott ’ei Otto minnuu miäräile’! Ja sit seuraavan päivän, aamuhartauve piäl tää opettaja komens miut luokast etteise puolel ja tul peräst ja komens seisomaa siin koko seuraava tunni. Syyks riitti se, jot hää ei ou miul mikkää Otto, vaa opettaja! Ja siinhä mie sit seiso. Eikä siint enempää haastii pijetty, mutt alkuillast ko mie istuskeli mei koin rappusil, hää tul hakemaa verkosoutuu. Ko ovi ol auk sisäl ja äit just siin ove kohal, nii mie – tietekiin hyväst opetettun lapsen – huusi hänel, jot ’saanks mie lähtee järvel, ku Otto tul hakemaa airokkaaksee’. Ja sit ko ol lupa, nii lähettii – eikä millokaa siint sen enämpää kuulunt piijakaa puolelt.

Monemmoisii muitakii taitoi ja tekemissii tää opetteja meijä koulu pojilt opetti. Tehtii joku syksy luistimetkii! Sahanterän pätkät halkaistu koivuhalo pyöreel puolel ja sit reunolois remmilöit, mil se sai pysymää kengä all ja jalois kiinni. Ei ollu sillo viel Nurmeksii meijä kyläl, vaikk niitä olliit tehnt jo enne itsenäistymist Nurmen asemal lähel Viipurii. Vast 50-luvul niit alko näkkyy enämmält, jote omatekosil kiijettii syyskieräl jiäl enne lume tulloo. Ja vauhil mäntiikii – turvalleenkii monast, ko ne terät lähtiit irt sielt alt.

Toine tekemine, mist o omalaisii muistoloi, ol ko opettaja perust kyläl lennokkikerho, jos myös sitt häne ohjauksessaan koottii rakennussarjoist erikokoisii liidokkiloi. Tarkkaa ja keskittymist vaativaa se ol, mutt sit ku viime sai sen valmiiks ja pääs heittämää taik siimanaru kans vetämää yllää, niij jo tuntu juhlavalta katella ko se liitel jollokii melko kauvaskii. Järve jääl kevättalvel käytii porukal koelennättämäs, ko melkee koko talv oltii niit värkätty kassaa. Siel ku ei olna puita taik rakennuksii haittoin ja särkemäs, jos kohti mihi män. Niis ku siipilöiskii ol se paper nii mahottoman ohkoist. No, ko kaikk pojat ei kerhos olleet, assuit nii kaukan, jot eivät ennää iltasel voineet olla mei kans, nii jollonkii, ko olin kehunt mite mahottoma hyvi se miu tekemäin lens, nii halusiit nekkii nähä. Välitunnil ei ois rantaa ast ennätetty lennättämmää, jote mie keksin, jot koulun katolt ja kentäl päi. Ja ku olin just kiivent tikapuit yllää, nii tää johtajaopettaja tul koistaa siihe. Tokko tarvinnoo tarkemmi selitel, jot miksvarte mie en pääst sillokaa sammaa aikaa lähtemää kottii ku toiset…

Monemmoist muutakii meininkii siel meijä koulul ol. Sehä ol siihe aikaa kyläs ain se keskipiste ja kaikkii tapahtummii pitämispaikka. Ja sova jälest touhuttii kaikelviisii aktiivisest yhes, mutt niist mie haastankii lissää sit seuraavas pätkäs. Jot sinne ast näin männää…

IsoTimppa