Maailman parhaat kokit ovat miehiä!?

Siinä sitä on otsikko, jota en edes pyri perustelemaan, voihan se näinkin olla, mutta vähän yliampuvalta tuo sanonta kuulostaa. Ja tuntuukin, että juuri tässä väittämässä sitä on paljolti. Itse olen kuullut tämän todistelua pääasiassa naisten huulilta. Ehkä siinä on perää tuolla sotaisessa maailmassa. Ainakin silloin joskus ne kokit olivat miehiä, jotka niitä soppatykkejä latasivat siellä jossain.

Niin sanottuja tumpeloita, osaamattomiahan kaiketi me vähän varttuneempi miesväki tuppaamme yleensä olemaan noissa keittiöhommissa.

Nykyinen elämänmeno on paljolti muuttunut. Niin sanottuja miesten ja naisten töitä on pyritty sekoittamaan jo tuolla koulumaailmassakin. Silloin joskus oli tämäkin jakautuma totista totta. Lukuunottamatta alaluokkien I–II lukuvuotta virkkuu-, sukanparsimis-, mustekynänterän kuivainta ja korttikoteloa käsityötunneilla. Niillä pojatkin oppivat neulaa ja lankaa käsittelemään. Tytöt tietenkin jatkoivat harjoituksiaan, mutta pojat siirtyivät miehisimmille aloille – puutöihin eli niihin miesten töihin. Nykyisin taidetaan puhua ”köksän” tunneista, kun niihin ”naisten” töihin perehdytään.

Ajat ovat muuttuneet tasapuolisempaan suuntaan. Suomen naiset olivat ensimmäisiä, jotka pääsivät äänestämään. Tästä tasa-arvon symbolista on sanottava, että siinä tarjottiin naisille mahdollisuutta hankkia se ”vankempi” tasa-arvo miehiin nähden. Vielä tänä päivänä on eduskunnan vahvuus miesvaltainen. Toisinsanoen nautimme naistemme luottamusta edelleenkin. No joutavatpa miehet tekemään noita vähempiarvoisia duuneja. Hyvä kuitenkin, kun muutama nainen on niitäkin touhuja valvomassa.

On se nyt kumma, kun en pääse varsinaiseen kokkiasiaan, kun tulee muut asiaankuulumattomammat jutut mieleen. En tiedä mistä olen tällaisen taipumuksen saanut. Äidinmaidosta varmaankin, en ainakaan isän…. puolelta. Hän ei ainakaan ollut mikään imettäväinen, vaan teki niitä miesten töitä ja tosissaan. Syrjäsilmällä hän kuitenkin oli pienoisessa kokkikoulussa. Voin vakuuttaa, että tämä havainnoimalla opittu kokkikoulu ei mennyt hukkaan. Leskeksi jäätyään hän hämmästytti kylän leskinaiset pätevyydellään lieden äärellä. Jopa niin paljon, että neuvoi näitä naispuolisia ”liesipoliiseja”, jotka olivat ikänsä olleet hellan äärellä. Olivat he myös kokeneita ulkotöistä. Sillä silloin joskus työt painottuvat pääosin naisten, kakaroiden ja niin sanottujen nostomiesten harteille. Perheestä ja kodista huolenpitämisen ohessa.

KOKKAUSKURSSI

Sytyläiset Eija-Riitasta lähtien olivat oivaltaneet selvittää josko uroot olisivat halukkaita (ja riittävän rohkeita) kokeilemaan minkälaista on tehdä ruokaa ihan ite – äijäporukassa. Itseäni huvitti tämä sinänsä oiva oivallus. Ei siinä muuta niin hauskaa ollut, kuin ne jälkikorjaushommat. Mistä löytyy se armeija, joka minunkin jälkeni siivoilee. Kas kun jostakin syystä olen hyvä sottaamaan, mutta laiska korjaamaan jälkeni. Kokemusta on.

Kyllä sitä jotenkuten teeveden saa kiehumaan, noin niinkuin siistillä tavalla, mutta älkää antako suurempia tehtäviä minulle. Olen minä hyvä joissakin asioissa. Jos on tarkoitus polttaa pohjaan paistokset tai keitokset, niin antakaa homma nimenomaan minun haltuuni. Tulos on takuuvarma. Pannuja ja kattiloita en halua puhdistaa. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei Sytyn keittiössä ole työkaluja siihen työhön. Pohjaanpolttamatonta porukkaa näet.

Kaikesta huolimatta jouduin menemään jopa essukauppaan. Pitää sitä ”kokilla” jonkinlainen tunnusmerkki olla. Siihen sijoitin 5 €. Satuin vielä saamaan sen alennettuun hintaan. Posket innosta punaisina menin näytille essuineni. ”Ai sull on oikein essukin”, oli kommentit. Olihan se muillakin äijillä, mutta he laittoivat sen ylleen vasta myöhemmin ja keittiön puolelle siirryttyämme.

 ALKUPALAT

Kaikissa hienoissa lounastapahtumissa täytyy makunystyröiden avaamiseksi on oltava alkupalat, kuulemma. Ilman alkupaloja ei vatsa saa kiihoketta ravinnon nauttimiseen. Siinä suhteessa minä en kuulu tähän joukkoon – ruoka maistuu aina hyvältä, jopa itse tekemäni ja pohjaan polttamani tekeleet. Kas kun siinä ei voi epäonnistua – pohjaan polttamisessa, nimittäin. Eikä hankittuja raaka-aineita raaski hukkaankaan heittää.

Sain tehtäväkseni valmistaa Mummon kurkkuherkkua ja ihan alkutekijöistä lähtien. Olin tästä mielissäni. Istuin keittiön pöydän äärellä jalat pöydän alla tukevasti. Siinä oli helppo valmistella ja pilkkoa kasvihuonekurkku. Minun ei tarvinnut takapuoltani nostaa tuolilta. Edestäni, pöydän päältä löytyivät välineet ja raaka-aineet. Oli kippoa, leikkuulautaa, keittiöveistä, mutta yksi väline puuttui – tähän tarkoitukseen oleellisen näppärä apuväline – juustohöylä. Nykyinen taloustilaanteemmekin tarvitsee ehdottomasti juustohöylän, se on säästämisen A ja O. Kuulemma!

Kuinka kätevä se juustohöylä on millimetrin tarkassa työskentelyssä. Ajattelin, että nyt minä sen näytän – tarkan työskentelyn. Kurkku tukevasti leikkuulaudalle ja siitä sen kuoriminen alkoi. Biojätteisiin tuli ohutta, tasapaksua, vihreää kuorta. Kurkusta siunaantui kuultava kirkas pötkylä leikkuulaudalle siivutettavaksi.

Nyt minulla oli jo tuo juustohöylä, sellainen tukeva invamalli. Paksun, mutkalle taivutetun työkalun käyttö oli joustavaa. Höylä oli vuorostaan leikkuupöydän päällä ja viipalointi tapahtui viemällä kurkkua sen terään. Tätä ennen olin tehnyt makuliemen kurkkua varten. Kolme desiä sokeria, 1,5 etikkaa ja viisi raikasta vettä. Sokerin sulatus sekoittamalla ja valmista on. Kurkkuviipaleet muhimaan seokseen ja sitten jääkaappiin odottelemaan. Kun kokeilet, niin muista maistaa etikkaliemi. Tuore tilli lisää oikean maun.

JÄLKIRUOKA

No nyt kysyttiin jauhopeukaloita. Löytyi niitäkin joukostamme. Markku ainakin oli yksi heistä kolmesta, jotka saivat tehtäväkseen valmistaa Mustikkapiirakan murotaikinalla. Raskaampi puoli oli rikkoa ja eritellä kananmunan keltuaiset pois valkuaisten joukosta. Hyvin tuo näytti äijiltä sujuvan.

Yksi vispilän vilske vain kuului kun piirakka oli jo uunissa.

Olin jostakin kuullut, että munat voidaan rikkoa samaan kulhoon ja sitten imeä keltuaiset 1/3 litran limupullolla, taikka jollakin pienellä muovipullolla. Hyvin se minulta onnistui, tämä uusi munanerottelu systeemi.

Ryhmätyötä porukka teki. Otteet olivat miesmäiset. Yhdessä reseptejä opiskeltiin. Mikä oli opiskellessa kun ohjaamassa oli oikein kokkikoulun käynyt nuorehko mies. Hän siinä kertoili muita harrastuksia, joita heidän perheellään oli. He kuulemma kasvattavat itse juurekset, salaatit ja yrttikasvit. Omalla työllään, omavaraisesti, niin kuin silloin joskus, ennenvanhaan. Tosin heillä tuntui valikoima olevan paljon laajempi.

Ei silloin ennen salaatteja, kaninruokaa, kasvatettu. Kaneja kylläkin. Eikä läheskään kaikilla ollut seinänvierustalla ”rekolii”, en ainakaan minä tehnyt sellaisista havaintoa. Meillä oli! Ylpeä voin olla siitä, että äitini oli niin edistyksellinen. Aika varhain keväällä vietiin tomaatintaimet seinänvierustaan kasvamaan. Vanhat ikkunapokat laseineen asetettiin säilömään kevätkesän lämpöä ja valoa kasvuston päälle. Siinä tomaatit kasvoivat hyvin, mutta kypsyminen oli ihan eri juttu. Tuli niitä punaposkia pikkuhiljaa, mutta varsinainen syksyn sato kypsytettiin pahvilaatikoissa.

Siinä kokkimme kertoili ulkoiluharrastuksestaankin. Keväällä varhain alkaa melonta kajakin kera. Siinä kun hän jutteli hakevansa raakamaitoa jostakin Angelniemen lypsytilalta pakastustarkoitukseen, minulla välähti.

Jutussa oli jotakin tuttua, varmasti olen jutellut hänen kanssaan aikaisemminkin. Hänen piirteitään en kuitenkaan muistanut, en niin vähääkään, mutta tuttu kaverin täytyy olla. Tuttu hän olikin – Salkkarin sivuston kautta. Olin vuosia sitten lukenut artikkelin hänestä.

Kokkaushommat jatkuivat. Veden lorina, kattilan kuplinta, paistinpannun kuulumaton sihinä ja muunlainen pulputus puheen muodossa lisäsi kokkiäijien tunnelmaa. Kilo perunoita joutui luovuttamaan nahkansa. Minä sain suorittaa kirurgin hommia pöydän vieressä. Revittävänäni oli jäävuorisalaattia. Silputtavana oli suppilovahveroita, tomaattia, kurkkua, pari omenaa. Pidot vaativat sen ”kaninruoka”annoksen pääruuan lisukkeeksi.

Hellan takalevyllä kypsyivät kuoritut perunat ja etulevytkin olivat käytössä. Toisessa paahtui saaristoleipäkuutiot ja toisessa paistui sipulisilppu.

Yksi meistä oli sipulille ”allerginen”. Hän sanoi välttävänsä esim. kastiketta missä on sipulia. Kammo sipulia kohtaan perustui sen näkemiseen, ei niinkään sipulin makuun. Ilmanmuuta hänen tehtäväkseen tuli sipulin esivalmistelu kuullotettavaksi.

Kokkimestarimme neuvoi kädestä pitäen tuon makeahkon herkun pilkkomisen. Sipuli halki napojen kautta, leikkaat kannat puoliskoista pois. Nyt sipulit voi kuoria. Tämän kuorimisen jälkeen sipuli leikkuulaudalle, tukeva ote tuotteesta ja veitsellä viillät napojen suuntaisesti leikkaukset. Näitä viiltoja teet rinta rinnan, mutta ei kuitenkaan ihan kantaan saakka, sipulin on pysyttävä koossa. Sitten annat veitsen kulkea vaakatasossa, ei ihan loppuun asti nytkään. Tämän jälkeen puolisko silputaan poikittaisin vedoin. Näin tehtynä silppu on tasalaatuista kuullotettavaksi, ja odottamaan sen käyttöönottoa. Kattilassa valmistui sienikastike, kermainen, sipulilla höystetty, maukas sellainen. Kuivattu timjami, valkopippuri, suola mausteena.

UPPOMUNAT

Eturuokamme vaati kananmunan per nenä. Kuopuksemme Jupe sai tehtäväkseen uppomunien valmistamisen. Keitinvesi, runsas sellainen, ja ohje. Kaksi osaa väkiviinaetikkaa ja kuusi osaa vettä. Kattilana korkeahkolaitainen keittoastia. Kun vesi alkaa hymyillen kiehumaan laitat vaikkapa lusikan liikkeellä veden pyörimään. Tähän pyörteeseen rikot kananmunan. Siinä muna pyörii virran mukana ja kypsyy nautittavaan muotoon kolmessa minuutissa. Reikäkauhalla nostat varovasti munan pois ja annat sen kuivua talouspapein päällä.

Nyt olivat alkuruuan ainekset valmistettu kokoamisvaiheeseen asti. Valitset niin sanotun leipälautasen, josta alkuruoka tarjoillaan. Lautasen keskelle asetat jääkaappikylmää Mummon kurkkuhyvää reilun määrän. Tämän päälle tulee yksi uppomuna. Teoksen ympärille asettelet paahdetut saaristolaisleivän kuutiot. Annos oli ihan nautittavan näköinen ja eritoten nautittavan makuinen.

Itse ihastuin siihen saaristolaisleivän makuun paahdettuna. Minusta leivän maku, ilman rasvaa, pääsi oikeuksiinsa. Huomaa, että paahtamisessa ei käytetty rasvaa lainkaan.

”Kaupan” salaateissa on paahdettuja hiivaleipäkuutioita. Itse kukin voi käyttää tätä ideaa hyväkseen. ”Eräs paksusankainen taiteilijamme” käyttää sanontaa; ei hullumpi, ei hullumpi suoritus!

Kello ylitti puolenpäivän ja vesi kielellä odotimme päätapahtumaa. Pöytä oli katettu Kamariin. Kattaus minun mielestäni oli jopa nautittavan hieno.

Kokkimestarimme oli valinnut monipuolisen menün.

Söimme maittavan ateriakokonaisuuden. Lähtiessäni tähän mukaan en osannut kuvitella tekevämme tällaista kokonaisuutta, alkupaloista jälkiruokaan. Ja aivan kaikki äijäporukalla!

Pääruokamme, perunamuusi sienikastikkeella ja lisukkeena jäävuorisalaattia, siinä makujen elämystä. Kruununa ihan itse valmistettu mustikkatorttu.

Minulla on nyt ja tässä tilaisuus kiittää SYTY:n naisia. Ilmeisesti juuri heidän ansiotaan oli, että teemapäivä näissä merkeissä toteutui. Me osallistujat olemme päivään erittäin tyytyväisiä. Saimme kokemusta ja ennen kaikkea rohkeutta osallistua tällaiseenkin toimintaan. Hyvä Äijät, tätä me vaadimme lisää.

Ei nykyisin ole erikseen naisten ja miesten töitä. Minusta tuntuu, että on vain naisten töitä, joihin miehetkin on tervetulleita. Ainakin joskus!

Niilo

JK. Valitettavasti olin hukannut tai piilottanut päivästä taltioimani lähdeaineisto. Ehkä tämäkin juttu olisi ollut toisenlainen. Nyt tuli kirjoiteltua ihan oman muistikuvani mukaan.

Sitä edelleen ihmettelen, kuka meillä noita papereita siirtelee, kun aina kaikkea saa etsiä ja olla harmissaan. Kyllä minä sen vielä tavoitan, olen kuitenkin sen verran juoni heppu, että varmasti paljastut…

Tuttu osoite

...yhden klikkauksen

päässä tästä logosta

Jos olet tullut tähän sivustoon jostain linkistä
ja nyt näyttää, ettei kommenttien jälkeen ole
enää mitään luettavaa niin ei syytä huoleen:
SKROLLAA VAIN ALASPÄIN
sieltä tulee vastaan rivi, jossa
Etusivu ja Vanhempi viesti

ovat linkkejä jatkoon!