Kaveruutta kakarast alkai, kymmenees ja luppauksein mukkaa viimone sielt miu lapsuuvestain

Silviisii ja näi’ikkänää saatii tääki muistelemise keral kuleksimine kohe loppumistaa ja täst tulloo se viimone, jotta piästää aikuisuuve puolel. Nehä jotkut sannoot, jot meijä ikäluokal ei oikijaa lapsuutta olnakaa ja nuoruuvestkii piti ruveta aikuiseks enne aikojaa. Mite lie, mutt kyll miust jo enne viijettätoist ikävuottain tuntu, jotta miesshä miekii jo oon. Tupakkiikii tul pössyteltyy, ko äitmuor ol kuulna, jott naapuripoja kans olin muka heijä pihamaal olna sätkä hampais. No äitkii ku poltti, nii hää sano, jot tuos o hänen Lupiaskiisa pöyväl, ota siint. Mutt polta koton, etkä ulkon kulkiissais, se ku ei ou mitenkää nätinnäkköist. Ja kyl sekkii lisäs aikuusuve antia. Sit viel ko yks yl kaksvitone naiselävä minnuu alko siihe opettamaa. Ja Hää se vast aikuine olkii… Ja miul hankittii viinipunane puku ja samas väris oikee rotatappokengät sekä kananpojakeltane, korkeekauluksine poolopusero – ja sit mäntii pienel porukal lähiseutui tanssipaikoil näyttämmää maalaisil mite kaupunkimais tanssitaa!

Mut sitä enne olij jo selvint sielt jatkokoulust ja olinkii jo ensimmäises työpaikassainkii. Sekatavaraliikkees puoti- puksuopis ja sananmukasest kivjalkakaupas, ja melko pienes semmoses.

Sinne mie jouvuin taik pääsi sil opil, jot ko meil ostettii ratio, joit kiers kauppaamas tään kaupa omistaja, polkupyöräl lähikylil. Häne kanssaa haastii piettäis selvis, jot heil olis harjottelijal paikka, semmone yhistetty juoksupoika-kauppa-apulaine. Jott ei ku sinne!

Vuoje alus alotin, ja jo lummii sullais miult ol mänt sukset ristii tään kauppijaan vaimopuolen kans. Hää ko ol niinko myymälähoitaja viras ja piällepäsmärinä niihe miunkii tekemissiin. Nöyrästhä mie yriti opetel mite maituu ja kermaaki mitattii asiakkaitte kannuloihe niij, jottei siint mänis mittää lattijal. Ja osasinhaa paketinkii käärijä makkarapätkä piäl silviisii, jotta se ei reuhahtant heti auk. Ko ei olna viel keksittyn teippijäkkää, eikä pienii pakettiloihe narruukaa tuhlattun. Sillitynnyrin aukasukkii kuulu miun uamuaskareisii ja sennii opin. Mutt sit ko kerra ol jiänt pyhä yl, lauvantakisii myymättömmii potatpiirakoi (usotsie, jot sillo pyhin ei olt kauppoloist mitkää auk), nii maanantak’aamun hää, tää ite rouva, komens jotta valkija takahuonee hellaa ja siihe hellaliitil piiraat vähäks aikaa lämpiimää, jot ne niinko nuortusiit. Miul ei kyll millokaa tuot aamuu enne, eikä kait jälkiipäikää, oo olt kovi kirkasotsaist asennet iha kaikkee viäryyttä vastaa, mist se sit just sille uamul mahto ilmestyy, ko mie sanoin, jot lämmäytä ite piiraas. Siint se sitt alko. Irtisanomisaika.

Ite kauppias asjast kuultuvaa otti puhuttelluusa ja myöns, jotta ei häänkää iha ain rouvallee pärjää, mutt et hänel olis suhteit tuoho kirjapaino johtajaa ja siel olis juoksupojal työmaa auk. Lupas viel et hää soittaa ja suosittelleekii. No eiku sit sinne. Hakijoi ol usijamp, mutt lienen olt isokokkoisemp ja ehken vihmerämpkii muka ja miehä sen vira sit sain hoitaaksein.

Joka toine viikko aamuviijelt lehejakeluu ja aamupäivä ajal talo kolmpyöräsel kulettamaa painotöit sitomoo ja hakemaa valmiit takasii ja kokonaa tehyt asiakkail astikkii. Iltavuoroviikol töihe tultii kahekstoist ja muuto ol urakat samammoisii, lehejjakelemise vastineen ol viimeseks vähä vail kaheksa tulevalt Mikkeli linjakkaalt hakkee STT:n uutissii kirjekuor, ko näit sähkössii yhteyksiikää ei olna viel sillo, paperil kirjutettunhaa ne kaik kulkiit. Joskus tietekii sai (taik joutu) juoksuttammaa yksityisiikii asjoi kaupungilt. Makkaroi eväsleipii piäl taik Puolukkapore-limunaatii. Mut niist lie erikoisint olna yhel naistoimittajal äitiysliivilöihe hakeminen sovitettavaks, jot sen kaupa ovel piti miettii, jotta rohkijaako männä sisäl. Onnistuha sekkii, niinko lapsentekokii, vaik tää toimittaja olkii vanhapiika!

En ennättänt olla tsupparina ko kolm-neljä kuukautta, nii ilmotettii, jot latomo puolel otetaa yks uus oppilas ja perinteiseest sinne pääs sit jompikump juoksupojiist. Miehä pääsi, ko olij jo joutoaikoin pikkase enämp kiinnostunt, jotta milviisii niist vääriäppäin olevist kirjaimist saahaa oikeenlaine teksti paperil ja viel oikeippäi.

Siint alko se neljä ja puol vuotta kestänt toine kouluaika miu elämässäin. Nykyjää sanosiit jot työssäoppimise kautta taik et mestaar-kisälli vuorovaikutuksel. No ei kirjapainois mestarloit olna, mutt kylläkii joka osastol ol faktoor, jonka peukalo al sitt kaik olliit. Ja tarkast viel, niinko kaik se mitä muutokii siel tehtii, enneko siust sitt tul täysioppint kirjaltaja! Tarkkuuvest vois saaha kuva, ko aattelee jot tavaihmisil piisaa senttilöihe jakamine millilöiks, mutt kirjapainomitoist pienin kaikes käytettävä mitta on piste (1/72 tuumaa eli noin 0,3528 mm!), jot milliikii niit mahtus melkei kolm. Ja viel hankalammalt aluks tuntukii just se, jot missää kohas ne ei sattunt näihe meijä senttilöihe kans sammoihi – yhtäviisii normaal ihmisel käsittämätönt ko meri-peninkulmakii tahi siel merel se solmu, mil ei mittää sijotakkaa mihekää kii! Mutt kyl työ tekijääsä neuvo ja ko määräajan jälest olin pääst käsinlatomost konelatojaoppii, sit ko neljä ja puol vuotta tul täytee, nii ol kokkeet, jot montako virheetönt kirjaint määräajast saap aikaseks. Sitä sannoit minimi latomiseks! Niinko ennen ol konekirjottajilkii. Ennää muista, jot paljoko siin piti saaha, mutt ko se onnistu, nii ammattimiehe palka joutuit maksamaa. Ja vaik noin vuosin olkii tietyl taval olna jo yks osa työporukkaa, nii vast siitte tuns olevasa täysvaltasest hyväksyttyn! Ja passais joskus pistää pikkase leikipäälkii… työkaverloihe suuntaakii!

Monenlaisii asiallisii ja asiattomiikii konstiloit oppi ja opetettii. Ja varsinkii ns. latomissäännöt olliit niin tarkat, jot jos vaik olit tehnt (käsin irtokirjaimist latomal) jonku hienon kutsun taik lomakkee ja veit sen semmosel metallisel alustal, laival, faktoril tarkastettavaks, jotta passaaks tää jo viijä painon puolel, nii mikäl hää huomais siel vääri täytettyi rivvii taik tyhjii välilöit, vaikk’ei kirjotusvirheit ols olnakaa, nii – varsinkii parin ensimmäisen vuoten – se laiva lipsaht häne käsistää iha vahinkos lattijal… Muukos siin sit autto ko kerätä ne kaikk sekasi männeet välikkeet ja kirjasimet ja alottaa kaik alust uuvellee. Kyll harmitti, mutt kyl oppikii!

Enne latomakonepuolel pääsyvä piti olla yl kolm vuotta käsinlatomos, mis muihe painotöihe lisäks tehtii sanomaleht’kii. Aluks, sillo ko mie pääsi asijapojaks, se leht ilmesty kolmest viikos ja vaa nelisivusen, ko ei olna isompaa varte painokonettakkaa ja siin olevaskii piti painaa ensteks toine puol ja sit kääntää paperpinkka nuri ja painaa se toinekii puol. Sit tul jo rotatio-painokone, semmone joho toisest pääst män isost rullast paperii ja se paino sitte eri kohis molemmil puolilkii ja katkais ja taittel niij jot lopult sielt toisest pääst tulliit lehet valmiin. Sillo tais olla kaheksa sivvuu se suurin koko, ja siihekii ol iso työ saaha uutisii ja asjoi ja ennättää viel latomaa ne kuumalatomakonneil, jot saatii puolee yöhö sivut täytee. Otsikot elikkä rubriikit ja tärkeimmis viel se jutu alu ensimmäinen johatteleva osa – ingressi – laottii käspelis. Ja sitt ne kaik latomiset piti saaha palstoloihe mukasee järjestyksee sivuloiks.

Sitä sanotaa siel taittamiseks, ja se ol sitte vanhempii ossaajii virkan, miekii vast kolmannel vuojel pääsi sitä opettelemaa – ja muninkii muutama kerra. Varsikii ne metallisist rivilöist olevat jutut tahtoit herkäst tipahtaa ja ko ol kiire ja pient ränttii kiiltäväs metallis, nii oikiisee järjestyksee laittamise kans alko olla joskus vaikijaa.

Niinko kerrankii lehes luki jotta

”…esitettiin

Lumpeen tervehdys, Herra

Mikkelin läänin maaherra Alpo

maata varjelkoon.”

Ja tuommosii sitä sit jälkikäsiteltii oikee toimitusjohtaja huonees – kaverit ilmoittiit, jot TJ on kutsunt siut luoksee kahvil. Tulha siel käytyy, sielkii. Ja kerrankii muistan, jot olij jo nuhtelemissii jälest ovel poislähös ko muistij jot samalha sitä vois kyssyy nimmee förskottilapu hyväksyntää. Tili ko ol kahe viiko vällei, nii välviikol sai ennakkoo, mutt oppilaihe piti käyvä hyväksyttämäs se lappu TJ:lla. Enkä jiänt ilma sillokaa!

Olishaa noit muisteltavvii viel vaik miteviisii, mutt lienöö teijät viime jätettävä ommaa rauhaanna. Saattaapha olla, jot viel jälespäinkii näihekii aikoloihe tullee palattuu, mutt se onkii sit jo oma lukusa, se.

Kiitoksii ku outta olleet innostamas muistelemmaa, miul ainakii on olna mukavaa ja miellyttävvää elel näit entisii. Ja vaik joskus pistää eppäilemmää, jot alkaak tää miunkii muistin jo mite pätkimmää, niin miun siskoin hää kannust ja lohutti, jott ei ainakaa kovast paljo, ko häne mielestää mie muistan semmosiikii asjoit, joita eijoo millokaa sattuntkaa! Mitäpää siihen sit mänisit sanomaa… 

Ja jos teil kelle jäi mitä kysyttää, nii kannustakkaa työkii – nuihe kommenttiloihe kans tai vaik sähköpostil.

Jot teil kaikil terve vaa ja näkemissii!

                                                            

Jos ja kun tulet tän jonku linki kautt, nii skrollaile vaa eelleen alaskäsi, niij jot sielt tullee vastaa rivi Etusivu nii siint pääset tää Yhistävä alkukappaleesee astikka...