Kaveruutta kakarast alkai, kaheksaas

Silviisii ja melkei nii ainaskii. Mie sillo yhel kerral kirjutij, jott siitten ku ne isot pojat, ne joil ol jo henkselitkii, alkoit kääntämää päätää tyttölöihe perrää, nii jollonkii haastan niiskii ajoist tarkempaa. Ja se kerta tulkii just nyt.

Usiampiiki kertoi on tult mainittuu, jot meijä kylält siin se seuraava ol tää Tanhuvaara. Viime vuostuhanne iha alus olliit Viipurin Suomalaiset Naisvoimistelijat päättänneet, jot heil pitäis saaha oma voimistelu ja kesäpaikka ja panniitkii sellase pystyy sin Viipurilahe rannal. Nimeksee ristiit siint Tanhuvaara ja siel annettii neuvoi ja ohjeit iha kaikemmoisii tähä allaa kuuluvii lajiloihe, lapsii leikkikenttätoimimisist kansantanssiloihe ja kaikkee niihe välilt. Mut sit jostai syyst syyskesäl 1939 ne ol pitänt lopettaa. Lie sekkii johtunt sovast. Uuvellee heijä toimintasa alko 1950-luvul, ko hyö olliit saant pystyy uuve Tanhuvaara Säämingi pittääsee, Suurjärve rantatontil. (Ja sielhä se on olt vaik minkälaisii harrastuksii keskpisteen, liikunna ja sen koulutuksii palveluksinee – Ruuskase Antin keihäskouluu astikka. Hää ko o olt siel kenttämestarin, ko mestarismies kerra onkii!)

Meil lähikyllii pojil sielt tarjosiit silmäruuvan lisäks avupyyntön semmostkii, jot jos tultas ”harjotusvastuksiks” niije tanhukurssiloil, ko kuulemma kakslahkeisist ol kova puute. Ei kulkent naiselävät sillo monastkaa pitkis housulois, kellohammeit heiluttelliit meijä kasvuikäsii musikkoloihe silmis nii sulosest, jottahaa! Lie säästänneet kansallispukusa juhlavampii mänölöihisä. Meijä onneks!

No, mikseik. Myöhä mäntii! Vielkii saattas onnistuu – ainaskii hiuka hitasammast, jot ”heitto ja heitto ja ympäri, heitto ja heitto ja ympäri ja vaihtoaskel, vaihtoaskel, takaisin, takaisin ja ympäri, ympäri, ympäri”! Ja jos joku teist ei tuost tavottant ”Kehrääjävalssii”, nii ette ou niit perinteisempii suomalaisii kansantanhuloi harrastanneetkaa. Usijampii kurssiloihe tanhuillois siel pyörittii. Miekii, vaik vast olin piäst toise kymmene alkuhee. Isokokkoinkii ko oli – ja niinku äit sano, jot ”pula-aikaa vanhoihi nahkoloihi tehtyn”. Täyvest kelpasi sin liikunnallisii kaupuntilaisneitosiihe pyörittäjäks ja pyöritettäväkskii. Ko siihe aikaa ei viel osattu näitäkää sukupuolkiintijöitä asetel, nii siel ol tyttölöi mukan omalt kylältkii. Niitähää varsinaisii kurssilaisii pijettii jo niinko vanhempin naisin – niinko ne kaik yl kakskymppiset tuonikkäisist lienööt vieläkii. Kolmkymppisii hengisolemist melkeis iänee ihmeteltii, ne ku siin ijäs nuo ikäerotkii olliit iha mahottommii, varsikii mite viisii niist nykyjää ite aatteloo. Mut näis omakylä tyttäris ol samaikäsiikii taik vua vähäse varttuneempii. Ja ku ihmine oppii kaik matkimal, nii isompii mallil eiku saatil pyrkimää. Saatto päästäkii joskus! Piti vaa olla tiijos, jot mis astikkaa kukakii asu, jottei aamupuolel tult turhan pitkält poleksimist pyöräl kottiipäi. Ne ku olliit mäkisiiki, ne siel kuleksittavat hiekkatiet.

Nuista tanhukurssiloist lissää rohkeuksii saaneen ja sen luontosa lissääntyes, mil tikanpoikaakii puuhu innostettaa kiipeemää, pitihää meijäkii alkaa kuleksii latotanssilois. Ko ei olt Maamies- eikä Nuorisoseuran talloi, nii tuommosii nurkkatanssiloit pittiit millo kenenkii saraimes tahi navetaylisil, sillo ko sinne ei olna viel heinii ajettun. Piettii joskus kylä myllylkii, vaikk’ei siel kovast olna tyhjää tillaakaa, mutt toiset outtiit vuorovaa piha puolel. Nuist paikois vaa laastii roskat ja jyvät lattijalt sivvuu ja avattii kaik ovet ja luukut, jot ilma kulki ja ei ku rammaar pyörimmää! Eikä noist tarvint missää lehis ilmotella; ämmättäres sekkii tieto kulki, suust suuhu, niinko mon muuki assii – hyväs ja pahas – nopijast ja kaikil! Mei kyläl ol niiv vähä pelimanniloi, jot kylä molemat rammarit olliit ne musiiki antajat vuoroperrää; taik nii kauva, ko siint toisest veivasiit vieteri poikki. Lienöö olna varaosiskii puutost, ko yhel piti pärjätä siint etteekäsi. Mut myöhä pärjättii!

Miekii, kum muka rytmtajjuuki olin suant, aloin koht ryntäilemmää etukeulas sin tyttölöihe seinustal ja ei ku kättä vyötäröl… Monemmoisii tanssilajiloihe kans piti tehä tuttavuuksii. Tanhuvaaraj jälilt män kyllä jo valssi ja jenkkakii, polkkaa mie en meinant oppii millää, tangos ja fokstrotis piti saaha jo 5 vuotta vanhemmalt serkultain oppii. Häne isäns, miu ennoin, soittel hiukaverra maniskaa ja hää meil anto tahtii, ko mummolast millo saunapääl veittii lattijalt matot syrjää ja… Onneksein ei sillo olna viel rokkija eikä rollija, tahikka näit tään päivä verkkauksii! Eikä sillo olna enää mummookaa eikä Ukko-Pekkaa, hyö ku tuski olsiit meil antaneet luppaa moisee syntii. Mutt tää synnilline sukupolv se tanssi vaa, mummolas ja maailmal. Vaa niist ensmäisimmist kylätanssiloist ne kaikist lämpösemmät muistkuvat jäi ja mukavii ovat vielkii ”katel” – se ku on semmonenkii tää ihmise piä, jot asjoi iha näkkee ko niit alkaa muistelemmaa. Ja jollokii viel muka tuntuu semmone selväst kielolt tuoksuva lehhaus nokas, vaik muuto hajuaistist hävijää kaikk hiukakii herkemmäst lemuavat.

Ja saataha mie kertoo teil vaik jonku saattireissuinkii. Ennevanhaa ko kylil ol niit issoi talloi, joit sielpäin hoviloiks sanottii ja yhest semmosest lähel olevast ol samaikkäin poika olna miul koulukaverinnain. Kerra myö sit satuttii samal kesälaval tanssiloihe ja piettii haastii niinko vanhat tutut kuunaa. Hää kerto, jot heilt on usijamp henki mukan ja jot veljmiehesä toi heijät kaik raktorin peräkärris. No, siin ko ilta kulu ja tijariinil hangattu lattija luist juttuloihe kans yhtäviisii, nii viimese valssi lopus mie huomasi pitelevän yht lettipiät käist. Ennättänt oikee virkkaa mittää, ko hää sano, jot meilt ollaa raktorpelil ja kyl siekii siihe kyytii mahut. Arvaa vaa, jot mietinkö ies kieltäytymistäin! Ja ei ku sin peräkärrii muihe joukkoo. Meitä lie olna kymmenkunta ja kaik tasapariloi. Se hovi ei olna kovi kaukan, jot ei käynt persuuksiikaa koval laval istumine. Ja peril mäntii kaik, nii palkolliset ku talo molemmat pojatkii kaverloinee väintuva puolel, iso pöyvä ympäril. Äkist joku ol hakent siihe yöpallaa ja siin sit syötii ja juteltii varmastkii tunti taikka par, mutt sit pikkuhiljaa siint alko väki vähenemmää, kuka mihenkii kammarii ja näytti, jot kaksistee saattajinnee. Mie sit katselin tätä miut mukkaasa huolinut silmii, jott mites myö. Hää nous yllää ja korjais viimeset ruoka-asteet pöyvält, otti minnuu kaulalt ja sano, jot ”siust mie en tiijjä, mut mie lähen lypsyl, ko mie oun tääl hovis karjakkon”!

Melko hitaseest män kulkuin takas tanssilaval astikka, ko olin jättänt pyöräin sinne – eikä ne loppukilometritkää kovi olt lyhkäsii! Kyl monenlaisii saattimatkoi oun tehnt, mutt sej jälest kyllä selvittänt ennakkoo, jot minkä ala ihmise kans mie oon alkamas pellaamaa. Toinperrää kuitenkii, ei tuo karjakko olt ainoo vikkaammänt valintain… Niistäkää juur ei kehtaa kaikist äänee haastaakkaa. Jotkut niist, jotka o olleet enemp samois porukois, tietää jotakii, tuski kukkaa kaikkii, paitsi mie! Usjammat kuitekii tään viimesimmä, minkä peräst mie tänne SYTYnkii vaikutuspiirii oon ilmaantunt. Mut niinko Eija-Riitta jollokii kommentoi, jot ”ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin”. Tää SYTYläisyys, se on se hyvä! Ja juur sikskii näil männää…

                            

IsoTimppa