Paha yskä

Yskimällä yskä lähtee...

Luin lehdestä, että infulenssa-aalto on vielä tulevaa tautia, odottamassa nurkan takaa, vaanimassa meitä poloisia. Rokotekkaan ei ihan saata antaa täyttä suojaa, mutta toiveita on, että se tulee lievempänä.

En ole kuulut tai lukenut, että se olisi kaatanut varusmiehiä vuoteeseen, ninkuin sillä on tapana ollut. Tavallista flunssaa kuitenkin on joka vuosi, yskä ja nuha tunnusmerkkinä. Eipä silti, siinäkin on ihan tarpeeksi kestämistä. Nokka juoksee, perässä ei meinaa pysyä, vähän viluttakin ja yskittää niin harmittavaisesti. Kurkku kutisee ja köhä ei meinaa antaa periksi. Kuuma juoma helpottaa, varsinkin perinteinen mustaherukkamehu. Siinä on sitä C-vitamiinia. Siitä muistuu mieleeni, että C- vitamiinipurkilla minä yritin flunssaa torjua, silloin joskus.

Eäs tuntematon terveydenhoitaja apteekin edustalla kertoi mitenkä varusmiehiä estettiin Riihimäellä sairastumasta.  Vaiva kun tahtoi kaataa miehiä vuoteeseen urakalla. Komentajan käskystä kaikki terveet miehet komennettiin ulkomajoitukseen, telttoihin. Terveydenhoitaja kertoi, että ulkomajoitus tepsi hyvin. Yhtään uutta sairastumista ei tullut ja potilaatkin paranivat. En mene veikkaamaan mikä siinä tilanteessa auttoi, mutta kaiketi basiliskot pysyivät kylmän ansiosta loitolla.

Tervahöyry, vanhan ajan lääke?

Muistan kakaraajoilta ne monet yskät ja flunssat jopa ns. hinkuyskän, joka oli kauhea podettava. Tämä hinkuyskä kaatoi sänkyyn. Yskänpuuskat kestivät ja kestivät, yskiminen oli kamalaa. Mustaherukkamehu ei enään oikein maistunut, mahahapot olivat sekaisin, kuumaa piti kuitenkin juoda. Apteekista sai jotakin apteekkarin tekemää lääkettä, joka ehkä vähän helpotti.

Tervahöyy! Kysymyksessä ei ole kuitenkaan se kuuluisa Lappeenrannan tervahöyry, josta laulukin kertoo, että "Ja sen Tervahöyryn nimi...". Kysymyksessä on yskän ja sen aiheuttaman liman irroittaminen keuhkoputkista. En tiedä mitenkä laajalti tämä konsti oli tiedossa, mutta ilmeisesti kotriseudullani siihen uskottiin. Minäkin siihen opin uskomaan.

Tervahöyryn ottamiseen tarvittiin noin litran kokoinen kannellinen peltipurkki. Muistini mukaan purkin pohjalla, tilavuudeltaan yksi kolmasosaa, oli puhdasta puutervaa. Samaa tervaa millä suksetkin kunnostettiin.  Purkki laitettiin hellan päälle,  kansi poistettuna. Odotelttiin kunnes purkista alkoi nousta höyryä ylös. Sanomalehdestä tehtiin kartion muotoinen tötterö, joka asetettiin höyryävän tervapurkin päälle. Tötterön päähän oli leikattu saksilla sopivan kokoinen sisäänhenkitysaukko, nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Tätä tervahöyryä kun näin henkitti, johan alkoi tapahtua. Siinä tarvittiin iso "räkäliina" eli nenäliina. Tämä höyry laittoi yskimään toden teolla ja samalla lima lähti liikkeelle. Nuuskimista toistettiin useampaan kertaan. Toden totta, tämä lääkitys tehosi, tuli hetkessä helpompi olla.

En oikein varmaan muista, missä vaiheessa tämän parannuskeinon hyödyntäminen loppui, mutta isona poikana ei muistaakseni tähän konstiin niinkään turvauduttu. Tervassa on tärpättiä, jota myös tervankeitosta saadaan sivutuotteena. En tiedä mitenkä vaarallista tämä "imppaaminen" oli silloisille lapsille. En ainakaan ole huomannut, että olisin jäänyt siihen koukkuun.

Tämmöstä juttua tällä kertaa. Seuraavalla kerralla yritän kertoa kuumepotilaan hoidosta silloin siihen vanhaan aikaan. Omat konstinsa siinäkin oli.

Niilo Henell

Aitaa kaatuu, kun...

Oppipoikana - jälleen kerran

Aika oli tehnyt tehtävänsä metsäisellä laitumella. Hevonen ja mullikat olivat päässeet omille teilleen, riukuaita oli pettänyt. Piikkilankaa ei ollut saatavilla, sillä se oli käytetty "parempaan ja tarpeellisempaan" käyttöön tuolla idän suunnassa. Olihan sinne joutunut paljon tekijöitäkin ympäri kotimaatamme, he rakensivat työvelvollisena piikkilangasta esteitä ja myös kunnostivat "polkuja sinne jonnekin”.

Isäni, joka auttoi naapuria, yksin asuvaa naista, otti tehtäväkseen tuon laidunmaan aidan korjauksen. Tämä alue oli ko. talon "takapihalla" eli nurkalla. Elikoilla oli navetan seinämällä oma juottopaikkansa ja katoksensa, jossa saivat yöpyä tarvittaessa.  Aitaa oli ajoittain uusittukin, mutta korjausta se vaati. Minulle aivan outoa puuhaa, mutta olinhan kuitenkin tarpeellinen apupoika, joka ei aivan vastentahtoaan hommaan ryhdy. Miksi olin isän apupoika, johtuu meidän veljesten ikäjaosta eli syntymä ajankohdasta, minä olin vapaa työntekoon kotona, mutta liian nuori kuitenkin.

 Riukuaitaa, pikkupoika apumiehenä.

Ei minusta varmaankaan vielä voimiltani niin suurta apua ollut, mutta kiilapoikana kirveen kanssa sain touhuta ja myöskin oppia. Taas kerran vitsaa väännettiin ja opittiinkin.

Olen tässä elämäni varrella nähnyt aitoja monenlaisia omakotialueiden kaunistamiseksi ja rajojen merkeiksi: "tämä on minun aluettani"! Siihen rajaamiseen on käytetty pensas-, lauta-, ripa,- ja joskus riukuaitaakin.

Riukuaidoista useimmiten näkee tehdyksi pyöreistä kuorituista riu’uista naulaamalla pykättyjä rakennelmia. Ei niissäkään mitään vikaa ole, sopivat hyvin tällaiseen tiheään asutulle alueelle. Varmasti maaseudun hengen mukaista olisi vanhan ajan riukuaitakin hyvin näyttävä. Ehkä tätä jutusta on jonkinlaista apua jos ja kenties, joku haluaa kokemusta vailla olevana tehdä ko. aidan.

Lähdetään vittasten teosta, niillä saat aidan kasattua. Otat ja valitset tiheästä taimikosta noin 70 - 80 cm näreitä, eli kuusen taimia. Karsit puukolla oksat pois, mutta älä katkaise latvakasvua, se on mielestäni tärkeä juttu.   Karsimisen jälkeen pistä "runko" kainaloosi, latvus ulospäin. Nyt halkaiset latvuksen kasvuhaarasta varovasti terävällä puukolla. Sen jälkeen alat raottamaan tätä aukileikattua halkaisukohtaa käsin, puukkoa voi jonkinverran myös käyttää apuna. Kun olet saanut 5 - 10 cm avattua tätä latvaa, vedät tasaisesti auki kummastakin "haarasta", äläkä kiirehdi, tarkkaile koko ajan aukivetoa. Jos toinen puolisko alkaa jäädä ohuemmaksi, eli molemmat "haarukset" eivät ole tasapaksuja, tee korjausliike. Anna mennä ohuempi puoli suoraksi ja vedät ainoastaan tästä paksummasta puolesta – huomaat mitenkä korjausliike auttaa. Ellet tätä tee, niin työ menee hukkaan ja "haarus" katkeaa, et saa koko närettä kahteen osaan. Halkaisematon vittas ei taivu kahdeksikoksi aidan pystyseipäiden tueksi.

Tämä työvaihe aloitettaan vitsaksen latvapuolelta ja lopetettaan työntämällä tyvipää tekeleen alle. Kun sidos kuivuu, se pysyy myös paikallaan. Kokemusta minulla ei ole, mutta jos aidan tekoon menee pidempi aika, niin varmaankin "vittakset" on hyvä pitää tuoreuden säilyttämiseksi kosteassa, vaikkapa saavissa.

Aidan seipäät ja riu´ut

Aidan pystyseipäät karsittuasi teroita ne. Ennenvanhaan teroituksen jälkeen nämä maahan upotettavat päät poltettiin pienelle karrelle lahoamisen estämiseksi. Kuori kannattaa myös poistaa, sillä se pitää tolpat kuivina, eikä lahottajat pääse tekemään pahojaan. Aisauskin eli kuorinta saattaa riittää.

Varsinaisessa aitariukujen teossa tarvitaan kaksi henkilöä, toinen varsinaisesti kirveellä halkaisee puun ja toinen on, ikäänkuin "kiilapoikana", raottamassa halkaisua. Eli apuri iskee myös kirveensä halkeamassa olevan puun rakoon. Kirvellä voi raottaa tätä rakoa myös suuremmaksi. Puut eivät halkea suoraan, halkeama kiertää puun syyn mukaisesti. riu’uista tulee korkkiruuvia muistuttavia tekeleitä.  Kannattaa ottaa oksakohdat huomioon, sanotaan, että oksasta havupuu halkeaa, pitää paikkansa.

Lopuksi

Työ tekijäänsä neuvoo, sanotaan. Minä voin sanoa, että isä poikaansa neuvoi ja opetti. Teoreettinen työ muodostui kohdallani myö käytännön kokemukseksi. Näin ja koin mitenkä riukuaitaa tehdään. Ehkä nyt menisi peukalo suuhun jos joutuisin tekemään näytetyön. En tiedä oliko tästä "oppityöstä" mitään varsinaista hyötyä elämän varrelle. Naapurin aita tuli korjattua ja elikot eivät karkailleet. Jäihän minulle siitä työstä hyvä muisto. Isä ja poika, he tarvitsevat tänä päivänäkin toisiaan.

Niilo Henell 

Työtä puunkin juurella

Työnteon opettelua

Kansanviisauksiin kuuluu sanonta."Nuorena on vitsa väännettävä". Tarkoittaa varmasti, että nuorena sitä on opittava, myös työnteko.

Ajat ovat muuttuneet ja niin on myöskin käytännön tavatkin. Edelleen sitä vitsaa väännetään, mutta ei niinkään työnteon merkeissä. Nykyään kun tuo lapsityövoiman käyttö on kielletty, jopa rankaistuksen uhalla. Tämä laki koskee tietenkin palkallisia työmaita. On nuo työnteon muodotkin kehityksen myötä muuttuneet. Koneet ja vehkeet on tulleet tilalle, niissä tarvitaan ammattitaitoista väkeä.

Kun muistelen omaa elinkaartani, niin ei voi verrata "vanhaa" ja nykyaikaa keskenään. Silloin joskus työnteko oli ruumiillisesti paljon raskaampaa. Työpäivän jälkeen tiesi, että lapio oli väline joka antoi hyvät yöunet. Ehkä jäsenet olivat jäykät aamurupeamalla, mutta kun antoi "saman koiran karvoja", johan notkistuivat. On kuitenkin todettava ettei jokaisen selkä lapionvarresta, pokasahasta, viikatteesta tai muista vastaavista työkaluista tykänneet. Teollisuudessakin oli raskaita töitä enemmän.

Justeeri

Tämä oivallinen työkalu tehosti järeiden puiden kaatoa, sillä kun ylettyi paremmin ja oli muutenkin tehokkaampi kuin pokasaha. Vanha navettamme, lautarakenteinen, oli täyttänyt tehtävänsä. Niinpä sen tilalle tarvitsi rakentaa uusi pytinki. Vanhempani oli päättäneet tehdä navetan sementti tiilestä, kun jo rakennustarpeita alkoi saada kaupoista rahalla. Sodanjälkeinen teollisuus oli läpäissyt suurimmat ongelmat raaka-aineiden suhteen, nauloja ja sementtiä oli saatavilla.

Puutavaraa, parrua, pattinkia, lautaa sai kun sahautti ne itse. Kylässämme oli vuosikaudet toiminnut niinsanottu Kraamisaha, joka toimi sähkävoimalla. Meillä ei ollut omaa metsää, mutta kyselemällä isä sai hankittua palstan, josta puut hankittiin. Oma apu oli paras apu ja myöskin halvin.

Me perheen "miehet" olimme tottuneet pienestä pitäen jonkinlaisiin maatöihin, harvennusta, juurikkaan nostoa ja riihen alasajoa eli puimista. Heinätyöt jopa viikatteen varressa onnistui 15 - 16 vuotiaana. Muistan mitenkä kaadoimme illalla pari sarkaa kauraa luo'olle 8 vuotta vanhemman veljeni kanssa.  Aamu kun koitti, niin kaurat laitettiin seipäille kuivumaan, isän oli tarkoitus itse kaataa kaurat. Vanhempi veli oli tehtaalla töissä ja siksi tämä vapaaehtoinen "talkootyö" omaksi hyödyksi.

Olin neljäntoista kun suuntasimme kohti jylhää korpea.Yksi rotevan sitkeä, aika voimapesäkin ja toinen, liian nopeasti kasvanut sota-ajan kasvatti. Isästäni voin kertoa, että hän jo kolmetoistavuotiaana oli hevosella puunajossa. Silloin oli torpparien pojat pakon edessä tekemään raskaita miesten töitä. Hänen kohdallaan oli erinomainen juttu, että raskaista töistä (valuri tehtaalla) huolimatta hänen selkänsä kesti. Olimme melko varhain aamulla liikkeellä. Isällä oli kiire ansiotyöhön yhdeksi tehtaalle, sulan raudan ja mustan hiekan pariin, hän teki kylpyammeita.

Olin minä aikaisemminkin ollut puun kaadossa justeerilla mukana. Harjoittelua se kuitenkin aluksi oli. Apusahuri kun muisti ainoastaan pitää sahan mahdollisimman suorassa ja vetää sen takaisin. Painaa ei saannut juuri nimeksikään. Oli siinä oma tahtinsa, jotta työ sujui jouhevasti. Ei siinä aikailtu kun seuraavan leimatun  puun  juurelle mentiin.  Isä lovesi puun ja minä poistin lumen edestä pois, samalla ylimääräiset näreet katkaisin jotta tilaa oli sahata. Niistä saatiin kotitarvepuut ja jonkin verran polttopuitakin. Isäni piti muutenkin huolta, että puuliiterissä oli aina klapeja poltettavaksi. Olen nähnyt maatalojakin, jossa  polttopuut tehdään tarpeen mukaan.

Tästä muistuu vaimoni kertomana aika, jolloin Hän oli harjoittelijana maaseutumyymälässä, jossa oli ns. pystyuunit. Hänelle kuului lämmitys. Aikansa hakattuaan lapit, hän meni "lakkoon". Kun myymälänhoitaja tuli töihin hän oli vihainen, kun valkiaa ei ollut pesässä. Eikä tulekaan jollet itse laita tai liiterissä ole valmiiksi pienityt puut, oli tullut vaimoni vastaus. Se auttoi, puunhakkaaja tuli työnantajan puolesta. ja lämmintä alkoi riittämään kun oli kuivat klapit.

Paras tunti työnteossa on tietenkin ruokatunti tai paremminkin ruoka-aika. Metsätöissä ei niin kiirettä saa olla, ettei tulia ehtisi tekemään. Kaikista ei ole tulentekijäksin, ei minustakaan siihen aikaan, isäni sen taidon kyllä osasi. Lumen peittämiä tervaskantoja löytyi helposti sytykkeiden saantia varten. Hakkuupalstalla kuitenkin oli puu, joka oli latvastaan kuiva. Mikä lie latvaoksan katkonut, ehkä lumen paino. Tästä kuivanneesta ja pihkaisesta latvuksesta saatiin hyvää nuotiopuuta. Pihka oli oivallinen sytyke tulen tekoon. Oman  tunnelmansa nuoren "miehen" eväiden kuluttamiselle antoi juuri tämä nuotio. Ja äidin laittamat eväät osasivat maistua. Joskus keittää kisautettiin nokipannukahvit. Särvintä oli otettu palvatun possun reisiosasta ja juotavana oli usein pulloon laitettua kahvia. Termospulloja ei saannut, mutta pullo sukansisään sanomalehdellä vuorattuna, oli ihan oiva patentti kuumalle eli lämpimälle eväsjuomalle.

Ylimääräistä villapaitaa tämä työ ei vaadi. Kyllä siinä lämpimän sai nousemaan iholle, kun justeerista veteli - mutta vain takaisin päin. Työ tekijäänsä neuvoo ja isä poikaansa. Näin voi sanoa tässäkin tapauksessa.

Kun tässä muistelen näitä kotoa opittuja "taitoja" ja kokemuksia tulee mieleen aika monta työtä, joita tällä tavalla opettelin ja tein. Ei silloin kakarat ihan laiskana saaneet olla. Varsinkaan kun oli vähänkin maata itsellä. Kuljin isäni mukana myöskin naapureita auttamassa Työnteko oli pääsääntöisesti niitä "lapiohommia", jossa selkäkin oli koetuksella.

Tämän justeeriomman jälkeen, saman vuoden kesällä, hakkasin suurimman osan sementtitiilistä uutta navettaa varten. Betonin sekoitimme lavalla lapiotyönä yhdessä isäni kanssa. Se kävi meiltä hyvin koska olimme "eri kätisiä". Isällä lapionvarressa oli oikea käsi alempana, (häneltä kävi lapiohommat molempi kätisyytenä) ja minulla vasen käsi alinna. Eli oikea ponnessa ja vasen varresta kiinni. Tällainen pari pystyy laatikolla työskentelemään naamat vastakkain, jolloin rytmi säilyy ja työ luistaa.

Olin päästä samana kesänä tekemään tiilet yhteen maataloon. Mies, jonka piti alunperin tulla näitä tiiliä hakkaamaan, oli viime tinkassa perunut tulonsa. Yhtenä maanantaiaamuna sitten meninkin tähän taloon tiilenteko mielessä. Tämä alkuperäinen, aikamies, oli kuitenkin luvannut tulla seuraavana aamuna töihin. Niinpä minua ei tarvittukkaan siihen hommaan. Sensijaan minusta tuli talon "renkipoika" isännän apumieheksi. Talolla oli oma sorakuoppansa, josta tiiliin tarvittava sora otettiin. Sontarattailla isännän kanssa hiekka kuskattiin navettatyömaalle.  Se oli oikeata työntekoa. Hiki lensi otsalta ja hiekka kuopasta rattaille. Sen sanon, että monikaan neljätoistavuotias ei siinä olisi isännän tahdissa pärjännyt. Palkasta, kolme markkaa päivä, hän olisi tinkinyt. Ruoka sen lisäksi kuului siihen. Aamulla, päivällä ja illalla vankka oikea ruoka ja iltapäiväkahvit hiivaleipineen. Ruuat olivat maistuvaisia ja tosi vahvoja. En kuitenkaan tinkinyt palkkani. Tällaista päiväpalkkaahan maksettiin juurikkaan harvennushommistakin.

Justeerihommasta aloin kirjoittamaan siksi, että nuoret, miltei lapsina ja ainakin varhaisnuorina, joutuivat suoriutumaan raskaistakin töistä. Justeerilla ei tänä päivänä ole mitään tekoa. Nuo hommat tehdään moottorisahoilla ja ennenkaikkea metsätyökoneilla. Niisäkin hommissa saa selkänsä telottua.

Tämän tarinan voi hyvillä mielin lopettaa seuraavanlaiseen juttuun. Onkohan joltakin savottatyömaalta alunperin lähtöisin, kenties, mutta justeerista on kysymys. "Jos ensivetäisyllä tulloo leikkoa kämmenen leveyttä, repullinen mehän roskia ja kaverin rukkaset, silloin voip sanoa, jotta siinä on pirra ja mies kunnossa"!

Niilo Henell

Maailmanmatkalla Aasiassa, osa 4

         LAOS

Linja-auto pääsi vaivatta rajan yli, taisivat tuntea kipparin ja auton. Me retkeläiset keksimme ”hienon” idean, mennään pienissä ryhmissä raja-asemalle, ehkä näin nopeutuu meidän läpimeno. Olisi ehkä onnistunutkin, mutta eräs suomalainen hiippari (ei meidän porukkaa) keksi ruveta esittelemään kielitaitoaan ja miten asioita hoidetaan, ja koska tullihenkilökunta ei halunnut ymmärtänyt mitään, homma seisoi.

Raja-asemalla paikalliset ja me retkeläiset olimme sulassa sovussa taivasalla, rakennukseen sisälle ei saanut mennä. Onneksi ei satanut. Siellä tuntui korruptio pelaavan, koskapa kun minä ja eräs toinen matkalainen löysimme Amerikan dollareita kukkarostamme, sopivan määrän annettuamme rajamuodollisuudet olivat meidän kohdaltamme ohi, ja pääsimme ensimmäisten joukossa rajan yli. Viimeisillä kesti neljä tuntia, joten me muutkin saimme odottaa, ennen matkan jatkumista.

Joulua vietimme Laosin pääkaupungissa, Vientianessa

(joulutervehdyksistä on video todisteena osoitteessa 

http://www.rantapallo.fi/pikavuoro/2012/12/24/pikavuorolaisten-joulutervehdys/. 
Ja tuolta blogista löytyy kaikki muukin virallisempi
http://www.rantapallo.fi/pikavuoro/
sekä enemmänkin Mirka Karvosen ottamia kuvia.)

          

Paikan henkilökunta varmaankin oli tottunut kaikkeen, paikallinen väestö ei niinkään, koska seurueemme sai osakseen ihmetystä, kylläkin hyvässä mielessä. Koska minulla oli hieman nälkä, päätin palkita itseni pihvillä ja oluella, niitä kun oli ruokalistalla, lautasella oli ranskanperunoita, kasviksia, sekä pihvi.

Syötyäni, eräs suomalainen tuli sanomaan meille kaikille, ettei pihviä kannata tilata, koska se on koiranlihaa. Minun kohdallani tieto tuli, siis liian myöhään, ”pihvi” oli rustoja täynnä ja sitkeää, sain syötyä suurimman osan, hyvällä ruokahalulla, menihän se kun oli olutta kyytipoikana.

Seuraavana iltana pikavuoron sekakuoro olikin esittämässä osaamistaan maailmanperintökohteeksi (Luang Prabang) valitun keskustan laidalla, jopa levyn tekoa esitettiin. (jospa nyt ei kuitenkaan). Siellä pääsin taas testaamaan retkeläisten rehellisyyttä, lähdimme porukalla tuk-tukien kyydissä ruokailemaan. (Tuk-tuk on thaimaalainen versio kolmipyöräisestä skootterista, jota kutsutaan muualla auto-riksaksi.) Matkan päätyttyä kyyti piti maksaakin. Kukaan muu ei sitä suostunut tekemään, joten maksoin sen, sovittuamme, että jokainen maksaa osuutensa ruokapaikassa. Ainoastaan Antti taisi olla ainoa, joka teki näin - ryhmässä oli muutamia, jotka esittivät heillä olevan rajaton rahan käyttö, tässä se nyt nähtiin. Summa oli mitätön, mutta periaatteessa olisi kannattanut maksaa.

           

Minulla kun on sama pää kesät talvet, huomasin, kävimme ennen Laosia, Kambodžassa. Unohdus saattaa johtua siitä, että valtio on todella köyhä ja hirmuhallinnon jäljet näkyvät vielä.

Kerron siis ensi kerralla kokemuksia Kambodžasta.

   JUPE

Maailmanmatkalla Aasiassa, osa 3

Thaimaa

Meitä lähti pieni joukko matkalaisia Malesiasta kohti Thaimaata maitse bussin kyydissä, lautallakin olisi päässyt, mutta meillä ei ollut kiirettä.

Minä olin lähtenyt matkaan kuin ”soitellen sotaan” ja ajatuksella, että hankin lisää vaatetusta matkan varrelta, joita sitten hankinkin mielestäni edullisesti. Asusteiden laatu ei ollut kovin hyvä, eipä siellä lämpimässä kyllä mitään erikoista tarvinnutkaan.  

Vieläkään en tiedä olisiko kulttuuri vaatinut pitkät housut, sen tiesin, että olkapäät piti peittää. Olin porukan ainoa jolla oli shortsit (mielestäni käytännölliset siinä lämpötilassa). Oli toki minulla pitkätkin housut, niitä tarvitsin vasta päästyämme ylös vuoristoon.

Bussina tosiaan oli siinä vaiheessa 25 vuotta vanha Ajokki Royal, jonka runkoa vahvistettu ja tottakai modifioituna matkustamista varten. Meillä oli autossa kolme osastoa, varsinainen matkustamo, ilmastoitu kabinetti, joka muodostui matkan ajaksi meidän vanhempien (iältämme) matkalaisten paikaksi, lisäksi auton perällä oli sikaosasto, sitä ei kuitenkaan tarvittu koska matkassamme ei ollut sikoja.  WC-tilatkin löytyivät, niitä vain ei saanut käyttää koska ilmastointi toi hajut sisälle.

Emme tietenkään tulleet toimeen ilman ruokailua. Minä aterioin ainoastaan kerran päivässä. Paikallisen ruuan jätin väliin, vaikka lupasin itselleni syödä kaikkea mitä olisi tarjolla. Kuitenkin heidän käsityksensä hygieniasta on sen verran epäilyttävää, että sairastumisen pelossa jätin madot ja muut pikkuötökät paikallisille herkuttelijoille. Pikavuoron perinteeseen kuuluu ainakin maistaa paikallista toukkaa ja rasvassa keitettyä heinäsirkkaa, joten sen tein, enkä sairastunut (tästäkin on video Pikavuoro-blogissa). Mäkkäri ja KFC tulivat tutuiksi, ja niitä kyllä riitti.

Malesian ja Thaimaan raja ylitettiin ilman mitään kommelluksia, kippari oli sopinut kokoontumispaikaksi (Thaimaassa) Suvarnabhumi-lentokentän, josta otimme loput matkalaiset kyytiin. Omasta mielestäni meitä oli liikaa, 32 Thaimaan osuudella. Parhaimmillaan meitä oli 37, kun muutama pummi tuli joksikin aikaa kyytii. Siinä vaiheessa meinasi mopo karata käsistä lopullisesti, joitakin matkalaisia lähti omille teilleen. He palasivat kyllä Laosin rajalla.  

Tie oli tuttu kipparille ja autolle, mutta kuulemma mennyt huonompaan kuntoon sitten viime reissun. Ainakin Thaimaan osuuden Ajokki kesti hyvin.

Koska tämä oli omatoimimatka, jokainen sai hankkia majoituksen ja ruokailun itse. Mielestäni onnistuin hyvin, koska joka yö olin lakanoiden välissä, ruokaakin sain melko kohtuullisesti. Vain kerran kippari vei meidät lupaavalta näyttävän rakennuksen eteen, josta selvisi, että tämä valaistu rakennus on paikallinen ilotalo. Matkassamme olleet naiset eivät sinne suostuneet tulemaan. (Minusta kyllä tuntui kipparin tienneen mikä paikka on kyseessä) joten uuden majapaikan hakuun, joka löytyikin pienen etsiskelyn jälkeen.

Tapasimme myös suomalaisia henkilöitä, jotka asuivat Thaimaassa. He olivat mielestäni paossa jotain, verottajaa, velkojia, vaimoa, ja lähes kaikki alkoholisoituneita.

Kuvittelin, että olisin potentiaalinen kohde varkaille, joten jätin oma kameran kotiin, (ihan turhaan), siksi *)’lainaan’  blogin kuvia. Ainakaan minua ei koetettu ryöstää, mitä nyt muutamat koettivat myydä joko itseään tai jotain toista.

Ihmettelen kovasti mikä vetää ihmisiä Thaimaahan lomalle, jos on pari viikkoa lillumassa porealtaassa ja väittää nähneensä ja kokeneensa Thaimaan, niin -höpö höpö. Thaimaan kulttuuri on niin paljon meikäläistä erilaisempi, että siihen tutustuminen ei ole mikään läpihuutojuttu. Minulle ei avautuneet, ei kulttuuri eikä tavat.

Esimerkkinä voi mainita heidän kunnioituksensa kuninkaaseen, vaikka kaikki eivät tiedä hänestä yhtään mitään (paikallisetkaan). Meille matkalaisille asia tuli eteen muutaman kerran, kun siellä oli kuninkaan syntymäpäivät ja muutakin kuninkaan perheeseen liittyvää, silloin paikat olivat kiinni, eikä aina ollut etukäteistietoa mikä juhlapäivä taas on.

                                   

Kun vain oli mahdollista, teimme tällaisena päivänä siirtymän seuraavaan kohteeseen. Meistä harva edes tiesi, että Thaimaassa on kuningas. Samat kunnioitussäännöt koskevat myös turisteja, joten voi saada tuntuvat sanktiot, jollei kunnioita kuningasta.

Ennen poistumistamme Thaimaasta ryhmä kävi elefanttisaarella (Koh Chang), jossa oli suomalaisomisteinen lomakylä. Ei tosin lomakylässä, mutta  yhtenä iltana oli leidipoikien esittämä dragshow sekä tulinäytös rantaravintolassa, jonne oli järjestetty myös ruokailu. Paikalliselle ravintoloisijalle oli yllätys pohjoismaalaisten ruokahalu, koska ruoka loppui kesken. Lopuksi kuitenkin kaikki saivat syötävää, vaikka ensin annettiin ymmärtää, että lisäruoka ei kuulunutkaan maksamaamme hintaan. Siitäkin päästiin yksimielisyyteen, vaikka näin jälkikäteen tuli ajateltua, että ruokailu + show’t olivat ’valmiiksi’ ylihinnoiteltuja.

Minä en ollut mukana elefanttisafarilla, vaan lilluin sen päivän uima-altaalla. Minua varoitettiin auringosta, joka polttaa ihon nopeasti. Varauduin asiaan, kuitenkin ihoni tuli punaiseksi. Ne jotka olivat elefanttisafarilla, olivat hieman pettyneitä, koska elefantit haisivat ”sille itselleen”, vaikka niitä pestiinkin, jopa retken kuluessakin.

Oma seikkailunsa oli saada linja-auto lautalle, ajoramppi oli jyrkkä ja lyhyt. Automme jäi tietysti mahastaan kiinni, mutta Suomi-poika keksi keinot ja saimme oman bussin mukaamme saarelle, jossa ei näkynyt muita busseja, vain tilatakseja, jotka ovatkin käteviä niissä oloissa.

              

Seuraavassa kirjoituksessa kerron mm. miten rajatoimet menivät Thaimaan ja Laosin rajalla.

JUPE

PS. Kerrattakoon, että matkan virallisempi nettisivusto tarjoaa tuon bussin liikkumisen seuraamista ennen ja jälkeen mukanaolo-osuuttanikin osoitteessa

http://www.rantapallo.fi/pikavuoro/

Sieltä sivun oikeasta reunasta löytyy 'Arkisto', josta vuoden 2012 loppusyksyn taltioista näet myös laajemmin yleisilmettä - täällä Yhdistävässä tekijässä ollaan enemmän omakohtaisien näkemyksieni ja kokemuksieni kautta yksilöllisemmästi kerrottuna. *)Luvallisesti tänne 'lainaamani' valokuvat ovat matkamme reportterin Mirka Karvosen ottamia.

Maailmanmatkalla Aasiassa - osa 2

MALESIA

Miksi valitsin lennon Amsterdamin kautta? Lento ”Veli-Venäläisen” koneilla olisi ollut halvempi, mutta myös pidempi, en oikein ymmärrä heidän logiikkaansa. Finnair olisi myös lentänyt suoraan Malesiaan, kuitenkin lento ensin Amsterdamiin oli paras vaihtoehto, vaikka lento kestikin 17 tuntia.

Myös Kuala Lumpurin kentällä oltiin vastassa, musta mies pyörätuolin kanssa etsiskeli minua, olin lähtenyt heti koneen ovien auettua wc-reissulle, ainakin lentokentällä wc-tilat olivat siistit, ja länsimaiset.

 Siellä on kaksi kenttää melko lähekkäin, vanha ja uusi, me laskeuduimme vanhalle kentälle, josta piti mennä linja-autolla uudelle kentälle.

Tuo musta mies kuvitteli saavansa minulta tippiä, tiedusteltuani, eikö hän saa tästä palkan, myönsi saavansa ja sai lähteä koska bussikin lähti, bussikuski kyllä otti kaksinkertaisen hinnan matkalipusta.

Minulla oli etukäteistieto mitä kuljetus Melakaan maksaa, joten siitä en maksanut liikaa. Bussi jatkoi matkaa, ja minä jäin pois Melakan linja-autoasemalla. Taksikuski joka minua kuljetti kohti majapaikkaa, TIME hotel Melakaa, ei osannut kuin muutaman sanan Englantia, joten matka oli melko hiljainen.

                                         

                                         

Minulta meni kolme päivää totutella aikaeroon, sitten aloin tutustumaan ympäristöön, olin kuin kissanpoika, joka laajentaa reviiriään.

Matkamme linja-auto ja kuski olivat jo Melakassa, autokin korjaamolla viimeisteltävänä sekä kuski vartioimassa, ettei siitä häviä mitään.

Melaka on muslimienemmistöinen kaupunki, joten niillä ehdoilla mennään. Monena päivänä tutustuin Melakan vanhaan kaupunkiin, sielläkin olisi ollut paljon tutustumisen arvoista nähtävää, mutta koska olin niin lähellä Singaporea, päätin tutustua myös sinne.

Matkustin paikallisella linja-autolla ja uskoin pärjääväni siellä parilla vaihtopaidalla, kävikin niin ettei VisaElectron kelvannutkaan ja matkani meinasi päättyä tähän ja minä jäädä Singaporeen. Minulla oli kuitenkin sen verran euroja, joita sain vaihdettua, että pärjäsin, vaihtokurssi oli kohtuullinen, eikä minua huijattu. Asuin aasialaisten alueella, kuitenkin huomattavasti vaatimattomammin kuin myyntimies Jetro.

Sain kuitenkin yhteyden matkan kippariin, ja hän sai järjestettyä pari matkalaista pelastamaan minut pinteestä. Nöyränä palasin lähtöpisteeseen, jossa jouduin vartioinnin kohteeksi etten häviä enää.

Ennen varsinaista matkan alkua matkustimme kipparin kanssa Thaimaan Pattayalle, automme kuski (jota kutsun tästä lähtien kippariksi) tarvitsi rentoutusta, sielläkin meni jokunen päivä.

Se ei kuitenkaan ollut minun paikkani, seksiturismin pesäpaikkana se ei kiinnostanut minua, likainen ja kova meteli yötä päivää.  Siellä myös tapasin aitoja ladyboyta, jotka tarjosivat henkivartijapalveluita, ja myös palveluita, mutta vain jos suostuu maksamaan. Minun perästäni ne hävisivät, kun kysyin eikö ensimmäinen kerta ole ilmainen…

Palattuamme alkoikin matka kohden varsinaista lähtöpistettä Bangkokia.

Kuten laulussakin sanotaan JA TARINA ALKAA – ja jatkuu täällä noin parin-kolmen viikon välein, kertoen mitä omakohtaisesti pääsin näkemään ja kokemaan.

JUPE

PS. Mikäli haluat seurata matkan virallisempaa kulkemista, löytyy siitä nettisivusto http://www.rantapallo.fi/pikavuoro/ jonka oikean reunan Arkistosta, vuoden 2012 kohdalta, näet Rantapallon oman bloggauksen tästä samaisesta osasta bussin matkasta maapallon ympäri. Sieltä ovat myös peräisin kuvat, joita ’lainaan’ luvalla tätä omakohtaistani keventämään, kun olin kameratta reissussa.
Nähdään siis!

Maailmanmatkalla Aasiassa

·        Bussilastillinen suomalaisia reissaa ympäri maailman 26-vuotiaalla salolaisella Ajokki Royal -bussilla. Se jatkaa Suomesta alkanutta matkaansa Venäjän, Kazakstanin, Kiinan ja Laosin kautta Thaimaahan kulkeneena uusilla seikkailuilla, nyt jo Afrikassa. Matkalaiset tosin vaihtuvat ja vuonna 2012 mukaan lähti rohkean ennakkoluulottomasti myös SYTYläinen Saarimaan Juha-Pekka, joka on koostanut ajatuksiaan ja kokemisiaan meidän kaikkien luettavaksi. Tässä sen ensimmäinen osa:

Siitäkin huolimatta (joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään) aion kertoa kokemuksiani Aasian matkastani.

Palataan muutama vuosi taaksepäin mistä kaikki lähti, totesin, Suomen kuraiselle ja märälle talvelle ei pidä antaa yliotetta. Joten 5 vuoden päästä aioin lähden talvea pakoon, ihan mihin vain, sitten ei muuta kuin vyötä tiukemmalle ja säästämään tulevaa kohdetta varten, jota en tässä vaiheessa ollut päättänyt.

Säästäminen olikin aikamoinen urakka, koska tuloni koostuvat pienestä eläkkeestä, jätin hankkimatta uusia vaatteita ja huvitukset jätin lähes tyystin pois, elämäni muuttui todella kurjaksi.

Viimein päätin katsastaa kohteita, ajatukseni päätyivät Aasiaan, kun sinne oli lähdössä suomalaisella linja-autolla ”Pikavuoro Maailman ympäri” Aasian matkan osuus, johon pääsisin vielä mukaan.

Viimein koitti se päivä, jolloin olin saapunut Helsinki-Vantaan lentokentälle. Siellä eivät suostuneet myymään minulle lentolippua Malesiaan, koska halusin ostaa vain menolipun, paluupäiväähän en voinut tietää. Asia korjaantui kun kävin hankkimassa halvan paluulipun Malesiasta – Pariisiin seuraavaksi viikoksi, en tietenkään käyttänyt sitä.

Lento lähti Finnairin koneella Amsterdamiin (Hollanti), jossa oli kolmen tunnin odotus ennen kuin Malesian kone lähti kohti Kuala Lumpuria (Malesia), huvittava yksityiskohta on se, että tämä oli sama reitti, jolta separatistit ampuivat alas koneen Ukrainassa.

Ennen lähtöä olimme saaneet selville, että huonosti liikkuville henkilöille on lentokentällä kuljetuspalvelu, joka siirtää ihmiset ja tavarat oikeaan paikkaan, palvelu on ilmainen, suosittelen. Ilman kuljetusapua en olisi kerennyt lähtevään koneeseen, koska Amsterdamin lentokenttä on todella suuri, ja minun tuurillani koneet tulivat ja lähtivät eri puolilta kenttää.

Tästä on hyvä lähteä jatkamaan matkaa tukevasti maankamaralla. Seuraa Yhdistävää tekijää ja JuPen matkamuisteloita. Ei "pojat puoletkaan" ole uskaltautunut vastaavanlaiselle reissulle, joten nyt siitä pääsee nauttimaan turvallisesti JuPen kertomana. (Ja IsoTimpan siirtämänä tänne blogiin.)

Siihen aikaan kun isä lampun osti...

...tai ei nyt aivan, mutta likimain satakunta vuotta sitten, kun nahkakauppias Fjalar Nordell ja pirssiautoilija Sulo Koskinen perustivat Salossa toiminimi Nordell & Koskisen, he ottivat Juhani Ahoakin pidemmän askeleen tekniikan vaikutuksesta suomalaisten elämään aloittamalla radiovastaanottimien valmistamisen Salossa.

Ihminenhän pyrkii vertaamaan kaikkea ensisijaisesti omiin kokemuksiinsa, niin nytkin, kun KamariHerrojen seurassa olin tutustumassa SAMUn Elektroniikkamuseoon. Tuo kuvassa oleva PikkuMatti oli ensimmäinen radio lapsuuskodissani, ei tosin saloralainen, mutta silti lämpöisiä muistoja esiinnostava, noin 800 muun 1920-1980-lukujen vastaanottimen joukosta hyllystä löytyessään. Saattaisi sieltä löytyä Sinunkin se ekasi!

Miesmuistihan on tunnetusti vallan lyhyt, eikä omani yllä juurikaan aikaan ennen sotia, mutta silti tuon museon hyllyrivistöä ajallisesti laitteistojen kehitystä seuraten hämmästyksen sormi oli ihmetyksen suussa. Kidekoneista - sellaisella olen itsekin päässyt varhaisnuoruudessani leikkimään - viime vuosituhannen loppupuolelle; sellainen aikamatka, joka tuntui jopa mahdottomalta. Samoin se rohkeus, jolla nuo alussa mainitut nahkakauppias ja pirssiautoilija olivat uskaltautuneet kehityksen rattaita pyörittämään - ilman, niin oletan, perusteellisempaa koulutusta alalle. Tänään radio 'piiloutuu' tautalle, kelloihin, tietokoneisiin, kotiteatterikokonaisuuksiin, mutta etteivät sen taustat ja useimman nuoruuden seuralaisena olo pääsisi piiloutumaan, niin poiketkaapa Astrum-keskuksen Loisto-Toistoa katsomassa. Suosittelee

IsoTimppa

Mielenkiintoista ennakointia pystyt tekemään jo täällä:

http://www.eliaskokoelmat.fi/fi/aikamatka.php

http://www.salomus.fi/museokohteet/elektroniikkamuseo/

PS. Kuten lienet huomannutkin, tämä Yhdistävä tekijä ei noudata bloggaamisen sääntöjä kovinkaan orjallisesti. Pääasiana on, että kun Sinulla on ajatus taikka kokemus, jonka haluaisit jakaa, niin... Lukaisehan tuo alapuolellekin jäävä postaus ja tule mukaan yhdistelemään!

Ja tuonne Kommentteihin voisit vaikka 'muistella' sen radion ja niitä radio-ohjelmia, jotka olivat tärkeitä lapsuudestasi - jo ennen teini-ikää... kuin myös sitten kun vain sitä tiettyä laulusolistia voi/täytyi kuunnella!

Blogi etsii uusia kirjoittajia!

...ja toivottavasti olet juuri nyt täällä tuon tiedon takia! SYTYssä on runsaasti aktiivisia yhdistyksiä, mutta tänne olemme saaneet vain muutaman kirjoittajan, joilta kaiken muun toiminnan kiireiltä julkaisujen tiheyskään ei ole lukijakuntaamme liiaksi rasittanut. Siksi kutsummekin myös Sinua mukaan joukkoomme.

Aikaisempaa kokemusta blogin kirjoittamisesta ei tarvita, uudet kirjoittajat saavat tarvittavan opastuksen. Jos pöytälaatikossasi on jo jotain valmiina tai mielessäsi ajatus, jonka kertoisit myös toisille, taikka muutoin vain pidät kirjoittamisesta, niin… Aihealueita ei isommin rajoiteta ja jos/kun ajatuksesi saa aikaan vuoro’puhelua’ jäsenistömme keskuudessa, toimii tämä blogi meitä kaikkia yhdistävänä tekijänä.

Jos siis tykkäät kirjoitella aiheesta tai sen vierestä, niin otappa yhteys toimistolle asian etenemiseksi. Tekniseen osaamiseen saa apua Verto Verkossa -projektin Laurilta ja Akilta. Lue myös aiempia postauksiamme, kommentoi ja jos kiinnostut kirjoittamisesta, ota yhteyttä meilitse lauri.kivela@salonsyty.fi tai puhelimitse 040 179 4028.

Kirjoitellaan, porukalla!  IsoTimppa

Iliman lottovoittoa muailmaa katselemassa - jatko-osa

Tarinaa Rantasalmen reissulta elokuussa 2014

Aina se aikansa ottaa, kun jotakin yrittää tehdä. Viimekertaisesta on jo isompi tovi kun tästä samasta aiheesta kirjoittelin. Teimme viikon reisun tuonne itäisen Suomen seuduille. Avarsimme  silmiämme näkemään mitenkä kaunis tämä kotimaamme on. Ilman suurta lottovoittoakin tuo muailman katseleminen käy. Kukkaro siinä jonkinverran myös avartui, mutta on niin hyvä olla kun on valmiiksi puhdas kukkaro, siellä ei setelit keskenään tappele. Tappelemiseen tarvitaan aina vähintään kaksi, joten sopu säilyi. Henkilökohtaisesti tykkäisin, että noita "tappelijoita" olisi tuhansittain, mutta kun ei ole kuin korkeintaan pari kolme kerrallaan. Kyllä puhdas kukkaro hyvä on, liika puhtaus käy kuitenkin  hermon päälle - minkäs teet.

Varsinaista matkasuunitelmaa emme tehneet. Toki kartalta katselimme minne päin voisimme kiertoajelumme kohdistaa. Mitkä seudut olisi mukava nähdä. Samalla kertasimme mitä oli aijemmin  koettu ja nähty. Tavallaan "tuttuja" seutuja, mutta kuitenkin niin uutta.  Kovat kesähelteet olivat jo mennyttä aikaa, mutta jokseenkin sateeton ajanjakso osui kohdallemme. Onnistuimme välttämään rankkasateet. Ajoimme ikäänkuin "jälkilöylyssä" miltei koko sen viikon. Sen todisti märät tienpinnat ja ehkä pieni tihkusadekin. Auringonpaiste myös helli meitä kevyiden pilvien lomasta.

Mökki sijaitsi Juvan ja Savonlinnan välisen  kantatie 14 varrella. Opastuksessa mainittiin: "Kun olette  saapuneet Rantasalmen puolelle ja alkaa sadan kilometrin nopeusrajoitus niin olette mökin tienhaarassa. Käänytte  vasemmalle ja heti mökkitietä valtatien suuntaisesti oikealle".  Hyvä oli suullinen opastus, kohdalle osuttiin. Tiistaina, elokuun 19. päivä oli jo aamusta sen näköistä, että sateen mahdollisuus on olemassa. Järven tyyni  pinta alkoi väreillä kummasti. Siihen muodostui isoja rinkejä; ikäänkuin neulamuikkujen pistoja, nämä   "muikun" tekemät pistot oli vielä harvassa, mutta hyvin nähtävissä.  Selitykseksi kerrottakoon, että muikkuparvi rikkoo veden pinnan hyönteisiä syödessään.  Pian nämä pistot tihenivät ja yllämme oli kuurosade, nopeasti ohimenevä sellainen. järven toisella puolella aurinko paistoi pilvien raosta.  On se kumma kun meitä huonokuuloisia muistetaan ikiomalla "kuurosateella". Olemmeko paremmassa vai huonommassa asemassa kuuleviin verrattuna, en tiedä, mutta kuulosadetta en ole koskaan kokenut. Ensimmäisen lomapäivän vietimme kuitenkin Rantasalmen mökillä. Uinti ja saunominen maistuivat, ainakin Kirstille. Minulla oli nuo "uintiretket" vaikeita. Siihen oli syynä erittäin matala ranta - hiekkapohjasta huolimatta. Meinasin kaatua kepistä huolimatta. Siinä olisi pystynyt uimaan vaikkapa "käsipohjaa", mutta kun ei ollut nostolaitetta, jonka avulla olisi päässyt pystyasentoon. Laiturinkin korkeus oli joku viisikymmentä senttiä pohjasta.Sauna oli tosi hyvä ja sinne tuli pumpun avulla samaa kirkasta järvivettä,  vilvoittelu pelasi.

Yksi kriteeri matkan varaamisessa keväällä oli hyttyskausi. Elokuussa nuo kiusankappaleet ovat jo vähenemässä. Tosin silloin saattaa olla vielä kiusallisemmat mäkäräiset, jotka napsivat puolen kilon lihakappaleita, ainakin tunne on sellainen. Mitään ei näy, mutta sen kokee nahassaan. Onneksi niitäkään ei pahemmin  ollut. Hyttysiä kuulemma oli, mutta minä en niitä nähnyt.

Lomarengas on varsinainen vuokraaja jonka säädöksien mukaan toimitaan. Erillinen makuuhuone  kuului asiaan, mutta aivan liian pieni kahden maattavalle sängylle. Kuvassa oleva vuodesohva sai toimia petinä öiseen aikaan.

                                         
Takka oli mukava karkoittamaan kosteuden pois ja luomaan tunnelmaa.


Tutustuminen savonmuahan


Iltapäivällä, lounaan jälkeen läksimme pienessä tihkusateessa kohti Savonlinnaa. Maantie oli paikoin kuivaa, joten nimikkosateessa ajeltiin. Tuulilasinpyyhkijät kävivät ajastimen kanssa, pyyhkäisy ja huilaus. Sade oli loppunut Olavinlinnaan saavuttaessa. Savonlinnaan menon tarkoitus oli tehdä kauppareissu sekä tutustua paikkakunnan torielämään.

Tämän vuolaan virran  yli johtaa nykyisin ponttoonisilta linnan sokkeloihin. Komiaa, vai mitä?

Tämä Oopperan ystävien "konserttitalo" on rakennettu 1400-luvulla, siis keskiajalla. Se on Euroopan pohjoisin kivilinna.  Savonlinnalle se on tärkeä matkailukohde. Nytkin siellä parkkipaikalla oli ilmeisesti turistien autoja hyvinkin runsaasti. Tullessamme tälle parkkialueelle, ajoimme roska-auton perässä. Tiemme erosi jossakin vaiheessa, mutta tapasimme jälleen, minä parkissa ja roska-auto hetken päästä sivuutti meidät. Oli menossa paikalliseen museoon, johon johti tie kahden kiivitolpan välistä. Siinä tuli pieni virhearviointi kuskille. Hän ei huomanut matalaa kivitolppaa, vaan ajoi sen yli. Polttoöljysäiliö siina rytäkässä lähti ja tolppa nurin. Jäipä minulle muisteltavaa vanhoille päiville - niin ne nuoret, niin ne....  Oli tuolla 1979 tullut jo käytyä,  joten tuttu paikka.

Myös apteekista oli erästä desifoivaa salvaa tarvis. Niinpä Lumian syövereihin ohjelmoimme Savonlinna - tori. Sehän toimi hyvin, ohjelma opasti meidät apteekin nurkalle ja torin laitamalle. Apteekista suoriuduttuamme katselimme torille päin ja päätin siirtyä sinne autolla. Tilaa oli yllin kyllin parkkeerata. Sieltä oli hyvät näkymät avoimelle torille. Oli siellä viellä kauppiaita alle viiden purkamassa telttojaan. Kirsti kyllä poistui autosta ja taisi ottaa jonkun valokuvankin tilavasta torista.  Kiinteiden myyntikioskien esittelytaulussa oli aukioloajat - olimme myöhässä. Tuli nähtyä kauppapaikka ilman kauppiaita, oma moka tai olisiko ollut säästöjen aikaansaaminen kyseessä. Kas kun säästöä kertyy näinkin...

Noita " savonmuan järvimaisemia" on mukava katsella, niissä silmä lepää ja olo on vähän niinkuin "katellinen", olispa meilläkin tällaista. Kyllä kotimaa on ihmeellinen, ei sen voittanutta.

Savonlinnasta jatkoimme matkaa Kerimäelle. Kristikunnan suurinta kaksoisristi puukirkkoa ihailemaan. Sisälle mahtuu kerralla 5000 sanan kuulijaa. Komistus on valmistunut jo 1847. Coogle kertoo, että 10 ooo asukkaan Kerimäki halusi ison ja näyttävän kirkon itselleen.

Matkalla ihastelimme alla olevan kuvan mukaisia "lomamökkejä" tien poskessa. Saako noita erikseen vuokrata matkailijan käyttöön? Onko niissä kaasukeittimet kun savutorvea tai piippua katolla ei näy? Vuokralaiset pääsevät varmaankin tarvittaessa "onnibusseilla" mökilleen. Siistin näköisiä ja hyvin hoidettuja. Etäisyydet lähimpään naapuriin ihan kohtuulliset. Kotiseudullamme on vaarana, että nuorisojoukko huonoilla hetkillään kaatavat tien posken rakennelmat. Täällä uskotaan nuorisoon todella paljon.

Uusi kokopäiväretki, kohti nähtävyyksiä

Puuro pitää "miehen" tiellä ja kahvi virkistää, näin se vaan jostakin syystä on. Oliko se niin, että varhainen mato kanan syö. Oli miten oli, niin kumminkin seuraava aamu koitti ja uudet "baanat" odotti kulkijaansa. Arvoitus oli minkälaiseksi suunittelematon päivä tulisi olemaan. Jälleen kerra tie numero 14 sai meistä otteen, taas oltiin baanalla. Ilma oli huonosti etukäteen arvioitavissa - poutaa vai sadetta. Onneksi Esteri oli kohtalaisen suosiollinen, hänellä oli osittainen vapaapäivä kuitenkin meneillään. Taas kerran hän kulki meidän edessä päin. Nyt ohitimme Savonlinnan ja Kerimäen. Molemmat taisivat jäädä oikean kintaan puolelle. Tällä kertaa eka tavoite oli Joensuu. Meille molemmille sinäänsä tuttu paikka muistoissamme, mutta kuitenkin niin vieras. Minä olin käynnyt siellä 1979 ja Kirsti jonkun retkiporukan mukana hieman myöhemmin.

Parkkipaikkamme oli alla olevan kuvan läheisyydessä. Kirsti tietenkin katseli kaupungin nähtävyyksia kameran lävitse ja minä kompuroin keppeineni  jälessä. Mikä tuo komia ja muutenkin näyttävä rakennus on.  Selvisi se lukemalla kylttejä ja kyselemällä paikallisilta. (Lisäksi oman mausteen antoi Coogle sekä Iso-Timppa jälestä päin.) Sehän on Joensuun oikein monitoimi talo. Sen on Eliel Saarinen 1914 suunnitellut. Varmaankin monille nykyarkkitehdeille esimerkkinä oleva julkinen tila. Monitoimitalo oli vaarassa  palaa myöhemmin. 

                 

Näin Isänpäivän aikoihin tähän taloon olisi voinut tutustua Isänpäivälounaan merkeissä. Varmaan monet isät ovat saaneet keventää lompakkoaan näissä merkeissä. Samaan taloon voi myöskin mennä nauttimaan hengellistä ravintoa teatterin esityksistä. Arkisin virkanaiset ja -miehet toteuttavat  siellä kaupunginvaltuuston määräyksiä. Kyseesssä on yhdistetty saman katon alle Kaupungintalo - Ravintola ja Teatteri. Kuten kuvasta näkee Esterikin oli suosiollinen.

Tämä maisema on suomalaisille niin tuttu elokuvista ja valokuvista. Tosin tämä kuva on alempaa otettu. Koli on Pohjois-Karjalan korkein vaara Lieksassa. Olen aikaisemminkin tutustunut pari kertaa näihin maisemiin. Tokalla kerralla leiriydyin rankkasateessa vaaran juurelle. Muistan eritoten joen rannan saunan ja sen hyvät löylyt. Siitä on aikaa 35 vuotta.

Kolilta matka jatkui aina Heinävedelle saakka. Matkan varrella tuli meikäläisen sadetta eli kuurosadetta. Lasinpyyhkijät saivat työskennellä toden teolla. Tähän asti olimme vain seuranneet sadepilviä, mutta nyt ne osuivat kohdalleen. Vihdoin olimme Valamon luostarin pihamaalla. Kirstin toivomuslistalla oli myöskin nähdä tämä entinen Pappinniemen tila Heinävedeltä. Presidentti Kyösti Kallio oli ehdottanut, että tila ostettaisiin ja niinpä 24.7.1940 perustettiin  Ortodoksinen Uuden Valamon Luostari. Munkit maalikkoveljien kanssa hartaushetkien lisäksi pitävät yllä majoitustilaa, matkamuistomyymälää, puutarhan- ja maanviljelyä. 2014 eli tänä vuonna aloitettiin viskin valmistus perinteisen viinin valmistuksen lisäksi.

Paluumtka jatkui Varkauden kautta Rantasalmelle. Lääkkeet olivat mökillä ja siksi emme voineet poiketa Varkauteen pokani luokse. Vettä alkoi tihuttaen satamaan. Sateen  ja pimenevän illan vuoksi näkyvyyt ja ajokeli huononi. Minua huolestutti teiden risteyskohdat, näemmekö tienviittojen nimet. Bensakin väheni huolestuttavasti, ei ollut varaa ajaa huoltamon ohi. Olo helpottui kun saavuimme Varkauteen, tutumpaa maisemaa tarjolla, vielä kun jaksaisi vähän toista tuntia, saisi lääkkeet ja pääsisi saunaan rentoutumaan.

Nyt oli Lumian Navikaattorista suuri apu, se varmisti ettemme ajaneet harhaan. Sauna lämpiämään, lääkkeet ja murua rinnan alle, olimme päivän antiin tyytyväisiä. Päivän viimeinen etappi oli sateen vuoksi vanhalle raskas ajettava.

Warkautta kohti ja sitten takaisin lomamökille

Täytyi sitä, kun lähellä oltiin, poiketa myös pojan perhettä katsomaan. Hänen huushollinsa oli jälleen kerran saanut uutta ilmettä remontin myötä. Sattui myöskin tulemaan viikon kuumin päivä, oikein helle. Nopeasti aika riensi, piti palata "päämajaan". Poikkesimme Rantasalmen kirkolle, päämajalle oli matkaa 15 km jäljellä. Siistin näköinen kirkonkylä perinnepuistoineen.

Arvokkaan näköinen perinne tila ja PrinnssiEversti Lipposen  patsaaseen lopetan tämän jutun ja tarinan kertomisen. Näin vanhana on mukava muistella menneitä sekä suunitella tulevaa.

Kotimatkalla käytiin Kääpälän kylässä, lähellä Vekarajärven varuskuntaa, tutustumassa tilataiteeseen, joka ihastuttaa sekä vihastuttaa. Tuohikotti oli tienhaara josta käännyimme kohti Valkealaa veljeni mökille. Terveisiä vain Marjatalle ja Valtolle, oli hyvä pito, kiitos.

Kiitos myös lukijoille "matkaseurastanne"! Niilo Henell

Aurinkoinen päivä, muistojen Salo

”Lue ja pidä yllä ihmissuhteita, auta muita ihmisiä, juhli ja nautiskele arkisten askareiden vastapainoksi.” Eläkkeensaajien keskusliitto lähetti lehtensä ja siitä lainasin edellä mainitun lauseen. Ihan asiaa tuossa lauseessa on. Juhlaakin on hyvä olla arjen vastapainoksi. Useat yhdistykset järjestävät tulevan joulun alla joulujuhlia, joihin jäsenillä on mahdollisuus osallistua. Eihän juhlan tarvitse olla kimallusta ja iltapukuja. Ihan tavallinen yhdessäolo yhdistyksen jäsenien kesken hyvän ruuan yhteydessä tai vaikkapa torttukahvit ystävien kesken voi tuoda juhlatunnelman. Pitäisi löytää ilo ihmisten tapaamisesta.

Tänä syksynä olen kävellyt Salon katuja ja kujia ahkerasti. Välillä kävelen ystäväni Helenan kanssa välillä yksinkin. Useimmiten kävelen sauvojen kanssa, niin saan liikuntaa myös ylävartaloon. Tänään reittini kulki Vähäjoen vartta Salmenrantaan. Sieltä kävelin rautatiesillan kautta jokirantaa pitkin riippusillalle ja Moision kautta kotiin.

Kävellessäni muistelen maisemia nuoruuteni Salossa. Tästä kävelin töihin aamuisin, tästä mentiin pojan kanssa lastentarhaan, riippusillan kautta ajoin pyörällä vieraisille koulukaverin luo. Jonkin verran on maisemassa tapahtunut muutosta, mutta paljon on vanhaa jäljellä. Salmenrannassa on pari kaunista puutaloa, jotka muistan 60-luvulta. Ja tietysti on Kärjen talo kirjaston vieressä, jota ihailin jo silloin.  Salon sillalla muistui mieleen aamuyö joskus 60-70 luvun vaihteessa. Sisareni ja veljeni opettelivat tanssimaan jenkkaa aamuyöllä kolmen aikoihin. Itse istuin sillan kaiteella ja lauloin heille tahdin. Kesäyö oli kaunis, aurinko teki nousua ja meillä ei ollut kiire minnekään.

Muutin työn perässä Salosta pois, mutta koko ajan oli mielen sopukassa ajatus palata, kunhan siirryn eläkkeelle. Muuton myötä löysin taas nuoruuteni ystävätkin. Olen onnellinen siitä, että he ovat palanneet elämääni. Tässä iässä on kiva muistella, mitä silloin yhdessä koettiin. Niin monet naurut on yhdessä naurettu vanhoja muistellen. Porukassa on hyvä muistella, kun yhdellä on säilynyt muistoissa asioita, jotka toinen on jo unohtanut. Keskustelua myös toisinaan tulee siitä, kun toinen muistaa asiat eri tavalla. Yhteisymmärrys on kuitenkin aina löytynyt. Ja kuten sanotaan, että aika kultaa muistot,  pitää täysin paikkansa.