TUKEA TARVITAAN

Tarvitaan – monesti jokapäiväiseen pärjäämiseen yleensäkin, mutta erityisesti pystyssä pysymiseen! Ainakin meillä ikäihmisillä, joiden näkö- ja/tai koordinointikyky havainnosta toiminnaksi ei ole säilynyt siellä parhaiden vuosiemme suoritustasolla. Tosin, jos uskoo kuulemaansa, niin olemme pian taas koko maan alueella siirtymässä siihen vuodenaikaan, jolloin melko moni menettää tasapainonsa jalan alle yllättäen ilmaantuneen liukkauden siivittämänä. Tuo ”siivittämänä” tuntui oivalliselta ilmaisulta, sillä ei siinä paljoa ole tehtävissä, tuskin ajatuksiaankaan saa kohdalleen, että mitä pitäisi… ja olet jo maan syleilyssä. Toivoa vain sopii, että jälkitilannettasi tutkiessasi ei ole havaittavissa vahinkoja fyysisen hyvinvointisi puolella; henkiset kolhuthan jaksaa kyllä kestää, jos kohta nekin harmittavat, kun varoittavia sanoja on kuullut ja nähnyt ympärillään vuosikaudet aina vähintäänkin syksyisin. Tietoa on – osaaminen onkin sitten jo itsestä kiinni.

Terveyden- ja vanhustenhoitohenkilöstön taholta pyritään selvittämään, onko ikääntyneillä lisääntynyttä alttiutta kaatumisille, vaikka hän ei olisi vielä kaatunutkaan. Kysytään ”oletteko kaatunut viimeisen 12 kuukauden aikana?”. Tuohon ei odoteta vastausta liukkauden ”siivittämistä” pyllähdyksistä; ei ainakaan pääasiallisesti. Sen tarkoituksena on löytää lähtökohta yksilöllisen kaatumisvaaran arvioinnin perustaksi. THL on laatinut IKINÄ-mallin, jota lähdetään seuraamaan saadun vastauksen perusteella.

Kaaviokuva lainattu THL:n sivuilta:

https://thl.fi/fi/web/hyvinvoinnin-ja-terveyden-edistamisen-johtaminen/turvallisuuden-edistaminen/tapaturmien-ehkaisy/ikaantyneiden-tapaturmat/kaatumisten-ehkaisy/kaatumisvaaran-arviointi

Melko monella tiedän – itseni lisäksi – olevan sekä tasapaino-, että kävelyongelmia, joista johtuen epävarmuus on vähentänyt liikkumista ja jopa kiinnostusta siihen. Aina olisi oltava asiaa, pelkkä päämäärätön kulkeminen kun ei tunnu mielekkäälle, ainakaan minusta, jolta on yli koko 80-vuotisen elämän ajan puuttunut innostus liikunnallisuuteen. Sen merkitykset ja hyödyt kyllä ymmärrän, mutta…

Omalla kohdallani, kun tunnustin tasapainottoman tilanteeni, oli terapeutin ensimmäinen ohje, että matot pois! Jonkun aikaa eriössä tuntui kaikuvan omituisesti ja öiset pakolliset poikkeilut pois vuoteelta, villaisissa yösukissa, hiukan hirvittivät laminaattilattian liukkauden huomattuani. Kaikkeen tottuu, sisäkengän kärkikään ei enää tartu maton kulmaan, eikä siis aiheuta pelkotilaa taikka toteutuvaa kaatumistilannetta. Mutta mistä tasopainon heikkeneminen johtuu? Jo muutoinkin moniongelmaisena en ole halunnut tehdä siitä sen isompaa numeroa vuosikontrolleissa kohtaamilleni lääkäreille. Pärjäillessäni kerran vuodessa treffaamisella ja parilla-kolmella diab. hoitajan kontrollilla sekä lähes ikäisilleni asetetuissa painon ja pitkänsokerin lukemissa, tuntuu, että näin on hyvä. Mainittuani asiasta joskus ikään kuin sivulauseessa, on hiukan päätä käännelty ja asiaa tarkemmin seliteltyäni puhuttu sekä kierto-, että asentohuimauksesta ja joskus jopa lääkkeillä turvallisena pidetystä verenpaineestakin. Yleensä käännän keskustelut ja kyselyt muualle, sillä jo olevan tilanteen ylläpidossa pillereineen, insuliineineen, hiilihydraatteineen ja kotiseurannan mittauksineen etc. tuntuu olevan aivan riittävästi sisältöä elämääni – lääketieteellisessä mielessä. Kun en enää tuntunut pärjäävän kepin tuella, sain nelipyöräisen kävelytelineen, rollaattorin, jolla tällä voinnilla pärjään kaikessa asunnon ulkopuolisessa maailmassa; sisällehän en sitä saa, eikä se tänne mahtuisikaan. Mutta yhä elän sekä sisällä eriössä, että kosketuksissa ympäröivään maailmaan ja suhteessa jokapäivyyden mukanaolossa omasta mielestä tyydyttävää – tai ainakin itseäni tyydyttävää elämää, harrastuksineen ja ystävineen – turvaväleistä sekä henk.koht. hygieniastakin huolehtien.

Miksi tämä kirjoitus? Jos vaikka olisi joku, jolle ikä taikka joku muu osatekijä on tuonut elämään tasapainottomuutta näissä fyysisissä merkeissä, niin tiedoksi, että tukea on saatavissa. Ja ellei tuota IKINÄ-mallin kysymystä ole osunut kohdalle, niin asiantilan voi ja kannattaa ottaa puheeksi jonkun asian vuoksi terveydenhoitohenkilöstöä tavatessaan. Uskoisin, että tuon kaavion mukaisesti edeten saattaisi tulevaisuuden liikkumisiin löytyä vakaampi askellus, ilman kaatumisen pelkoa! THL ohjeistaa: ”Ole aktiivinen, kysy neuvoja!”

PS. Ja lupaan, että vielä joskus rohkaistun kertomaan myös oman tilanteeni sen verran korostetummin, että joku sillä kertaa hoitovastuuseen arvotuista lääkäreistä saa ihmeteltäväkseen, että kuinka pelkästään jo se, että joudun katsomaan alas kengänkärkiini, kun yritän tartuntapihdeillä saada tarranauhat riittävän tiukalle – ja samalla tunnen lähteväni kaatumaan nenän osoittamaan suuntaan. Olen havainnut, että aamuina, jolloin onnistun olemaan liiemmälti luomatta silmäystäkään alaviistoon, kaikelle liikehtimiselleni ikään kuin tuntuisi olevan tukevampi lähtökohta. Ulos mennessä tosin ekana vastassa on 8 porrasta ja… Onneksi heti niiden jälkeen saan tukevan otteen rollaattorin kahvoista. Kadun ylityksessä myös liikenteen tarkistus sivuilta – ellen käännä koko ylävartaloa – heilauttaa kyllä ottamaan tiukemmin tukea kävelytuesta ennen matkan jatkamista. Kaikki tuo on tiedossa – ja kyllä sen vielä tutkittavaksikin tunnustan. Joskus! - SIT’KU…