MUU MAA MUSTIKKA…

Mistä se sitten lähtikään tämänkertainen lapsuuden makumuiston kaipaus ja toimet sen toteuttamiselle – ja kuinkas sitten kävikään…

”Sun oli suu ja kieli mustikassa…”, lauleli Anna Hanski. Olisiko se ollut se?

Vaiko kansakoulun aikaisen hokeman mieleen muistuminen mansikoista ja mustikoista kotimaan paremmuuden mittarina?

Vai ehkä se, että perinteinen ToriKahviKaverini toi (perinnettä noudattaen) ison kipollisen juuripoimittuja ja…

Saattoipa ”syyllinen” olla pari vuotta nuoremman ’pikkusiskon’ lähettämä Virpi Pekkalan kortti, joka – ehkä tarkoituksella – kuvasi korostaen lapsuusaikaisia marjanpoimintamuiste-loitamme (vain pituusero oli silloin toisin päin):

Samapa se mikä noista antoi tälle aiheelleni vauhtia, mutta sen lisäksi, että mustikka on sininen marja, siitä tiedetään mm. tällaisia faktoja:

·   Jo muutama desi mustikoita päivässä auttaa kattamaan hyvän osan esimerkiksi päivän kuitumäärästä ja E-vitamiinitarpeesta.

· Sen säännöllinen käyttö lieventävää matala-asteista tu-lehdustilaa. Ja että mustikka voi parantaa esimerkiksi silmänpainetautipotilaiden näkökykyä sekä vähentää näyttöpäätetyöskentelyn aiheuttamia silmien väsymiseen liittyviä oireita!

·  Tosin vaikka mustikan terveyshyödyt ovat lupaavia, ei sen tai minkään muunkaan marjan terveysvaikutuksista ole vielä riittävän paljon kliinistä tutkimusnäyttöä terveysväitettä varten. EU:ssa ei ole toistaiseksi hyväksytty yhtään marjoihin liittyvää terveysväitettä. Sen sijaan marjoista ja niistä valmistetuista tuotteista on mahdollista käyttää kuituun, C-vitamiiniin ja E-vitamiiniin liittyviä ravitsemusväitteitä.

Pääasia, että me käyttäjät tiedämme tuon terveellisyyden ja (vieläkin tärkeämpänä sen), että saamme joka kesä hyödyntää raikkaiden, juuri poimittujen mustikoitten makunautintoja! Juuri siksikin uskon tuollaisten asioitten muistelemisen kuljettavan useimmat meistä lapsuusaikoihin. (Ja marjoja kyllä riittää, sillä oletuksena lienee ehkä, että vain 10 % koko sadosta otettavaksi talteen.) 

Omalta kohdaltani tunnustan tuon edellä mainitun poimintatehoeron lisäksi myös sen, että hyvin usein innostus ja kiire asettuivat vastaan sille odotetulle mustikkamaidon nautinnalla. Mummolan pihapiiriä ympäröivän aidan ylitys marjamukin kanssa päätyi monesti pienen miehen itkua pitelevään kiukkuun ja jo ajoissa opittujen voimasanojen kuviteltuun tilanteen helpottamiseen. Vaikk’ei ne marjoja maasta takaisin nostaneetkaan.

Mutta silloin tällöin onnistuin kyllä saamaan mukin täyteen mustikoita ja sen sisällön kuljetettua tuvan pöydän ääreen, jossa kummitätini kaatoi ne laakeampaan kippoon, sirotteli hiukan päälle hienoa sokeria ja kunnon lorauksen ”täysväristä” maitoa, jota ei oltu vielä pilattu edes separoimalla siitä kermaa erilleen. Voi sitä autuutta – ja takuulla oli suu ja kieli mustikassa!

Vuosien myötä tuo ihan oikea lehmän maito on vaihtunut valmiiseen vaniljakastikkeeseen, joka korvaa maku-yhdistelmässä myös sokerin, makeusasteen yltäessä silti samalle tasolle, mutta… Kyllä ei tämän päivän mustikkamaidosta sittenkään irtoa kaikkea sitä mahtavaa tunnetta, jonka lapsuuden makuaisteilla olen joskus kokenut! Aivan samoin, kuin kaikkien nautintojen osalla, on merkitystä tilanteella, ympäristöllä, mielialalla, säällä, seuralla, odotuksilla ja melko varmasti eletyillä vuosillakin – tuskin nuo kaikki ”natsaavat kohdalleen” samoin kuin silloin ennen. Ehkä siksikin käytän usein ja monen asian suhteen sanontaa, että ”kyllä ei ollut niin kuin mummolassa”!

Nyt kun jo ja vielä on mustikka-aika parhaimmillaan, niin… maistellaan ja muistellaan!

PS. Aivan tarkoituksella jätän pois mustikkapiirakan, sillä siinä tiedän löytyvän (ainakin) kaksi niiiiiiiiin vahvasti oikeassa olevaa koulukuntaa, etten rohkene ottaa kantaa vastakkainasettelussa, että murotaikina- vaiko pullataikinapohjaan leivottuna se on se ainoa oikea! Yhteishyvä teki asiasta pari vuotta sitten lukijakyselyn - onneksi en muista kumpi siinä sai suuremman kannatuksen; enkä kyllä omaanikaan aio julki tunnustaa, mutta (näin meidän kesken) meidän mummolassa se leivottiin aina pullataikinapohjaan! 😋