Oi näitä vaivoja vanhuuden;
on tämän päivän “rääkyjän” sanoitus. Usein mennyttä aikaa verrataan virtaavaan
jokeen. Paljon on kulkeutunut vettä koskesta tänä aikana, kun viimeksi sen
töyräällä maleksin. Nykypäivänä todellisuudessa ihmettelee muutosta toisellakin
tapaa. Puroksi on tämäkin entinen joki muuttunut. Onko syy tehokkuudessa
vaikkapa yksinkertaisesti veden määrän vähyydestä. Ehkä tehokkuudella on
sijansa? Lapiot on mennyttä aikaa työnteossa, ellei oteta huomioon sen antaman
tuen merkitystä. Lapio on hyvä tuki nojaamiselle - kokemusta on riittämiin.
Kaivurit ja puskurit, on tuonut tehoa uusien kuivatus uomien tekoon. Suot ja
metsät on pitänyt ojittaa, jotta tehoviljelystä saataisiin aikaiseksi.
Tällaisen mielipiteen olen saanut viisaammiltani, ehkä olen väärässä, mutta
mielestäni suuntaus tällä hetkellä on luonnonvaraisempi.
Kotiseutuni on vesistörikasta
järvineen ja lampineen. Kovi kookkaita nämä eivät ole, mutta vaihtelevan
kumpuileva maasto on kerännyt tai paremminkin jättänyt “plätäköitä” isonveden
aikoihin maastoon. Isovirtaiset joet on vähissä, mutta puroja runsaasti. Puut
on aikoinaan kuljetettu talvisaikaan hevospelillä. Talvitiet ohjautuivat
luonnon mukaisesti läpi soiden ja laaksojen välistä. Nyt peuhaavat isot
metsäkoneet ja puutavara haetaan rekoilla pois. Silloin joskus oli puut
halauskelpoisia, nyt halaus tapahtuu kahden käden sormilla. Taisin vähän
liioitella, taitaa yhden käden sormet riittää. Mielestäni hakkuuaukeita ei
saisi olla eikä tulla. Muuten Googlesta
voi etsiä Uudenmaan korkeimman kohdan. Silläkin kohdalla kartalta löytyy järviä
lampineen ja pohjois-luoteen suuntaan vesistö laajenee.
Eräänä toukokuisena päivänä
meitä oli kolme kaverusta jotka sai päähänsä lähteä kalastamaan. Tai
paremminkin ahvenia narraamaan ongella. Päivä oli aurinkoinen ja suhteellisen
lämmin. Vedet kuitenkin kylmiä. Muista kuinka oli tapana arvuutella,
nykyisin veikata, milloin jäät lähtevät Pyhäjärvestä. Harvemmin kuitenkin
Vappuna järvi lainehti, poikkeustapauksia oli. Matalarantaisen järven päässä
kalastettiin tulvaveden ansiosta “pellolta” rysällä ja katiskalla. Jouto- ja
laidunmaata tuo oli kesäaikaan. Komeita haukia saaliiksin tuli. Nyt
kalastusmatkamme suuntautui metsäisiin maisemiin, kalasoppa ainekset oli
mielessämme. Talikko kauniiseen käteen ja evästä kaloille piti saada.
Omat eväät unohtuivat. Vähän toista kilometriä ja niin ensimmäiset
tarjoilut sujui ilman kommelluksia. Ei
nykäyksen napaustakaan. Ainoa mikä sai kohon liikkeelle, oli keväinen tuulen vire.
Tuskin Sontiainen on koskaan ollut myrskyn kourissa. Lammen läntisessä
suunnassa oli reippaan tuntuinen ja näköinen “suksimäki”, jossa moni kaveri on
tehnyt kuperkeikan. Peltipurkkeja oli saatavissa suksen paikkaukseen, onneksi
tällainen mahdollisuus oli “akanteon” jälkeen. Jos hiihtäminen meni peltipurkin
varaan, niin “akkaa” ei tarvinnut korjata. Varmaan jokaisella on tiedossa tuo
akan korjaus. Se on…. no olkoon. kaikki sen kuitenkin tietää.
Tyhjin käsin lähdimme
Sontiaisten rannoilta kohti Kalatonta. Siellä tummavetinen lampi odotti
hellivin rannoin. Koekalastus tuli suoritettua – ilman tulosta. Olin
kalastajalangasta kudotulla merralla saanut aikaisemmin ahvenen, joka on
vieläkin minun ahvensaaliin isoin yksilö. Nälkä ei ollut kummallakaan
osapuolella. Tietenkin olisimme voineet heittää muutaman lieron suuhun. Ei ne
mitään lieroja ole. Onki Madoiksi niitä kutsuttiin.
Päivä kului järveltä järvelle merkeissä. Saalis oli yhtä komia koko päivän. Jossakin puolen päivän jälkeen, luultavasti, nälkä yltyi yltymistään, mutta vain vavan paksumman pään puolella. Luonnonlähteistä koukkasimme juotavaa tuohisella suppilon mallisella kupilla. Jano tuli sammutettua ja samalla sai helpotusta suurempaan nälkään.
Yhden särjen litukaisen
onnistui Arvo saamaan käsillään. Ei ahvenet, eikä muutkaan kalat, olleet kiinnostuneet
tarjoilusta. En muista, että käet olisi ilkkuneet meitä. “Hukkareisu,
hukkareisu”, Nälkä ja hukkareisu suuntasi nokkamme kohti kotia. Hauklammet (3
samaa nimeä kantavat) oli viimeiset pisteet, joissa yritimme syöttää matoja –
turhaan.
Kellon ajasta ei ollut mitään
tietoa. Syynä oli yksinkertaisesti se, ettemme omistanut edes Leijona merkistä
kelloa. Oli muuten kellomerkki, jota mainostettiin Almanakassa. Kello muuten
luuloista huolimatta ei ole Suomalainen tuote. Mainos oli vetävän näköinen. Polvihousuinen
(ei shortsit) poika isoissa saappaissa oli mannekiinina. Odotti varmaan sodan
melskeissä rauhan vuosia.
Itse tehdyt onget olalla
tallustelimme kylätietä kohti kotimökkiä. Ihmetys oli suuri, kun yhden maatilan
luuvalla oli pistetty valssiksi. Keskellä päivää, ei se mikään tanssien aika
ollut. Kyläpelimannin kaksirivinen pisti – puurattaat – puurattaat; oli kappale
mikä hyvänsä. Puurattaat, puurattaat, siitä se tahti lähti – tanssijat ja
etenkin pelimanni oli tyytyväisiä. Hänen ”palkkansa” saattoi näkyä penkin jalan
vieressä - vähän niinkuin piilosia leikittiin. Siitä olin ikäänkuin tietoinen.
Huhua se vain oli mun tietoni. Sama arveltu tieto oli Rainella, että Arvolla.
Miksi me olisimme olleet poikkeuksia tästä tiedosta. Pelimanni: hänen
kerrontaansa voi lukea kirjasta, murre sellaisesta.
Kellokin selvisi ja
ennenkaikkea “aikaiset” tanssit. Huolestunut kotiväki oli ihmeessään
kalastusreisun kestosta. Aamupäivästä iltaan. Naapurin Mikko ja veljeni Sauli
olivat juosseet samoja polkuja, kun mekin kävelimme. He olivat tulleet
metsäpolkuja lyhyemmän matkan. Eli polkua, jota pitkin useimmiten olin
kalareisulla kaverieni kanssa. Yhdellä lammella meillä oli merrat laskettuna ja
isäni oli matkassa mukana sunnuntaisin.
Mitään kovempaa ääntä tai
rankaistusta retki aiheuttanut. Neuvoja kuitenkin tuli, mutta luottamusta
ilmeisesti oli. Aurinkoa siitä täytyy syyttää ja vain sitä. Miksei antanut
kellottomille mitään merkkiä ajan kulusta. Taisi olla eka koko päivän paasto ja
huonoin saalis särvinkaloista.
Kyllä äidin tekemä ruoka
maistui. Maku tuli myös paaston merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti