Hiljaisuus

Lämmin ja kaunis syyspäivä houkutteli työpäivän jälkeen nauttimaan siitä ulkopuuhien merkeissä. Mustikkapensaat antavat satoa edelleen, joten mikä sen mukavampaa iltapuhdetta kuin ottaa astia käteen ja suunnistaa pensaiden keskelle. Samalla saa nauttia myös kauniista syysvärityksestä pihan eri puolilla ja tietysti siinä ihan käsillä olevista punalahtisistä oksista. Suuhun sujahtavat marjat maistuvat niin makeilta ja astia täytyy. Mieli lepää.

Paitsi! Koko ajan kuuluu liikenteen melua, kovempaa ja hiljaisempaa. Välillä menee hälytysajoneuvo pillit soiden, jarrutetaan, kiihdytetään, mopo pärisee……… Voi, miten kaipaisin hiljaisuutta. Toisaalta itsepä olen asuinpaikkani valinnut ja se sopiva talo sattui löytymään valtatien läheisyydestä. Tosin siitä on jo aikaa ja moni asia sinä aikana muuttunut.

Hiljaisuus on sellainen asia, että useimmat huomaavat sen vasta silloin kun sitä on joko liikaa tai liian vähän. Minulla sitä on jo muutaman vuoden ollut liian vähän tai ei oikeastaan ollenkaan. Äänekkäästä elämästäni pitää huolen jatkuva korvien soiminen eli tinnitus. Alkuun sitä oli vain joskus, mutta pikkuhiljaa siitä tuli kokoaikainen kumppani kyselemättä omaa kumppanuushalukkuuttani. Jatkuva vinkunan kuunteleminen on välillä NIIIIIIIN ÄRSYT-TÄVÄÄ!!! Se häiritsee keskittymistä, kuuntelemista, olemista ja toisinaan nukkumistakin. Ja ennen kaikkea sitä, ettei voi nauttia hiljaisuudesta. Niskajännityksiä on hoidettu ja muita konsteja kokeiltu, mutta aina vaan vinkuu ja sirisee. Tk- ja korvalääkärinkään reseptit eivät ole tepsineet.

Myös suhteeni ääniin yleensä on muuttunut. Radio soi enää yleensä autossa, musiikin kuuntelu noin yleensä on jäänyt vähemmälle (jopa joululaulujen). Hiljaisen musiikin tosin sanotaan vievän huomion tinnituksen äänistä, mutta sitäkään keinoa en jaksa käyttää kuin toisinaan. Monet äänet eivät häiritse ollenkaan, mutta jotkut sitten puolestaan tuntuvat todella epämiellyttävälle. Reilu viikko sitten olin häissä, joissa oli paljon ihmisiä ja tietysti runsaasti puhetta ja naurua eli ihan normaalia juhliin kuuluvaa hälyä, mutta huomasin sen äänimaailman todella käyvän voimille. Tanssin (lue bändin) alettua meidän seurue oli ihan valmis kotimatkalle.

Hiljaisuudesta on tullut elämässäni arvokas asia. Toki luonnossa on edelleen hiljaista ja rauhallista. Se on vaan höystetty vinkunalla eikä heinäsirkkojen tai hyttysten äänillä. Hiljaisuus ei ole enää samalla tavalla käsinkosketeltavaa kuin joskus aiemmin, sitä ei voi enää kuunnella. Hassuinta on se, että mitä kovemmin sitä hiljaisuutta koitat kuunnella, niin sen kovempi konsertti korvissa soi.

                                                            Eija-Riitta

Henkilökohtaista vai onko?!

Olen tässä seurannut aika ajoin keskustelua henkilökohtaisesta avusta. Mielestäni keskustelu on ollut todella mielenkiintoista toisinaan. En ole itse edes tullut kaikkea ajatelleeksi, mutta joku toinen näköjään on.

Minua kummastutti kovasti keskustelu, jota eräässä foorumissa käytiin. Siinä nimittäin oli puhetta, voiko henkilökohtainen avustaja käydä avustettavan kanssa Alkossa. Minä en ole edes miettinyt, että avustajani voisi kieltäytyä moisesta tehtävästä! Jos minä haluan mennä Alkoon ja ostaa itselleni pullon hyvää punaviiniä, on avustajan tehtävä tulla kanssani Alkoon sitä ostamaan.

Voiko henkilökohtainen avustaja kieltäytyä tällaisesta tehtävästä? Jos minun avustajani kieltäytyisi, olisi se vakavan keskustelun paikka. Ja vaikka minä kävisin siellä Alkossa joka päivä ostamassa vaikka neljä pulloa punaviiniä, ei mielestäni ole henkilökohtaisen avustajan tehtävä tulla sanomaan, että juon liikaa. Jos en itse sitä siinä kohtaa tajua, ei avustajan sanominenkaan enää auta.

Siitä tuli vain mieleeni, että kaikenlaisia henkilökohtaisuuksia avustajan kanssa joutuu tekemään. Voiko avustaja sanoa minulle, että vaatteet, joita ostan, näyttävät kamalilta? Kyllähän hänelläkin on oikeus mielipiteeseensä, mutta voiko hän sanoa sen pyytämättä? Jos en halua hänen mielipiteitään asioista, miten tulisi toimia? Niin avustettavan kuin avustajan? Mielenkiintoisia pohdintoja! 

Onhan minulla vammaisena oikeus kävellä auton allekin, jos haluan. Tämä siis erittäin kärjistetty tilanne. Jos minua tullaan avustamaan suojatien ylityksessä ja kieltäydyn avusta, ei auton alle jäämiseni ole sen kanssakulkijan vika, joka ei saanut auttaa minua. Ehkä halusinkin kävellä auton alle…

Jos siis haluan kulkea rumissa, minulle sopimattomissa vaatteissa, suotakoon se minulle. Jos taas pyydän kommenttia avustajalta, on hänen tehtävänsä vastata minulle rehellisesti. Ehkä en pidä vastauksesta, mutta kuka aina pitää työstään?! Henkilökohtaisen avustajan on siis totuttava kaikkeen.

Toisinaan tulen myös miettineeksi sitä, että mitäköhän henkilökohtainen avustaja miettii avustettavansa kodista, pukeutumisesta, tyylistä, ruokaostoksista… On se vaan oikeasti aika kamalaa, kun joku, jonka kanssa et ole naimisissa, tuntee tapasi ja kotisi usein paremmin kuin se puoliso. Ei ole helppoa tehdä henkilökohtaisen avustajan työtä. Nostan hattua joka päivä avustajalleni, joka näkee minusta paskimmatkin puoleni ja tulee silti joka päivä iloisena töihin. Ei kai hän aina oikeasti ole iloinen, mutta osaa erottaa työn mukavasta muuten vaan yhdessäolosta.

Ei ole kaikista henkilökohtaiseksi avustajaksi, sanon vaan! Ei todellakaan ole helppoa olla toisen kotona töissä, toimia siellä toisen vaatimalla tavalla ja sulattaa avustettavan huono tuuli ja huutamiset lapsille. Enhän minä siis koskaan huuda lapsilleni, mutta ne toiset… 😊

Oletkos itse miettinyt, että jakaisit arkesi toisen aikuisen kanssa, joka ei kuitenkaan olisi elämänkumppanisi? Elämänkumppanin kanssakaan ei aina ole helppoa, ei avustajankaan. Itsellä voi olla huono päivä, sitten tulee se avustaja töihin eikä sille voi rähjätä. Syytönhän se avustaja siihen on, että olen nukkunut huonosti, minulla on särkyjä tai muuten vaan huono päivä. Sitten illalla töistä tulee kotiin se oma puoliso, joka saa kaiken loan niskaansa heti ulko-oven avattuaan. Miksi me ihmiset aina kiukuttelemme niille, jotka ovat meille rakkaita? Ehkä siksi, että se on turvallista.

Olen erityisen kiitollinen siitä, että minulla on mahtava henkilökohtainen avustaja, joka antaa minun kiukutella huonona päivänä, eikä itse kiukuttele takaisin. Hän helpottaa arkeani älyttömän paljon ja toivon, että pienestä palkastaan huolimatta hän jaksaa pyörittää jatkossakin kanssani tämän perheen arkea. En nimittäin todellakaan toivo, että joudun uuden avustajan etsintään. Sekään ei ole helppoa!

Tsemppiä niille kaikille, joilta puuttuu luotettava, hyvä henkilökohtainen avustaja. Sellainen avustaja on kultaakin kalliimpi. Vakuuttaa kokemuspohjaisesti

                                Päivi

TEETÄ JA TORVISOITTOA

Meitä SYTY:n yhdistysten jäseniä koulutettiin ennen kesätaukoa “päämajassamme” Helsingintie kuudessa. Aihe koulutuksen tarpeesta on varmasti lähtöisin useistakin eri yhdistyksistä. Moni vammais- ja potilasyhdistys potee niin sanottua “verenvähyyttä”, eli vaikka uusia jäseniä saatetaankin saada, mutta varsinaisia yhdistyksen asiaa, aktiivisen toiminnan eteenpäin viejiä, niistä on pulaa. Yhdistykset saattavat toimia ulkoapäin katsottuna hyvin, mutta kun tulee kyseeseen vaikkapa hallitukseen osallistumisesta, niihin tehtäviin ei ole halukkuutta.

Haluttomuuteen tietenkin saattaa olla montakin syytä. Ajan puute, terveydelliset syyt, haluttomuus sitoutua mihinkään toiminnan vaativaan tehtävään. Syitä kyllä löytyy, aiheellisiakin, mutta ovatko nämä välttämättä niin kovasti pakottavia, etteikö järjestelyillä olisi mahdollista löytää myönteinen ratkaisu. Vai onko se niin, että rivijäsenenä maksetaan vain jäsenmaksu ja jäädään odottelemaan mahdollisimman monipuolista tarjontaa ja viihdyttämistä sekä valmiita toimintaehdotuksia…

Kurssilla teimme pieniä lappusia. Niihin kirjasimme asioita, joilla voisimme saada uusia jäseniä ja jopa sellaisia, joilla voisimme saada myös hallituksiin uutta voimaa. Nämä toimenpiteet saattaisivat tuoda uusia virikkeitä ja ennen kaikkea vireyttä ja viihtyvyyttä omaan yhdistykseemme. Voimavarastahan siinä on kysymys ja kappalemääräisesti jäsenistöämme arvioiden voimavaraa näyttäisi olevan!

Keväinen, perinteinen ’Juhla’

Tämä keväisin toteutettu ja suosittu aktiivijäsenten virkistystilaisuus on pidetty perinteisesti siellä kevään korvalla. Silloin olemme saaneet nauttia niin ruumista kuin sieluakin virkistäviä antimia. Viimeisimpään virkistelyymme ohjelman olivat suunnitelleet Amiksen matkailua opiskelevat oppilaat. Heidän harteillaan oli tilaisuuden onnistuminen. Ja sanotaan kiitokset heille vielä tässäkin vaiheessa.

Paljon oli toimintaa ja tehtäviä tarjolla. Aivonystyrät joutuivat koetukselle, puhumattakaan käsien ja jalkojen taitojen koetuksista. 

Jouduttiin siirtämään puikoilla herneitä (raakoja sellaisia) kupista kuppiin. Hyvä taito tämäkin lomamatkoja noihin kaukomaihin ja erilaiseen ruokakulttuuriin tehdessämme. Kirjalliset testit koettelivat lukutaitoa ja muutakin älliä pulmien ratkaisemiseen. Tuskin kenellekään niistä jäi pahaa mieltä. Mielen virkistymisestä siinä kuitenkin oli kyse. Mielestäni tällainen toiminta auttaa jaksamiseen ja virkeyteen.

Varsinaisesta viihteen tekemisestä vastasi tietenkin ”Taikuri”. Hän on mestari lajissaan. Siinä katosivat kortit, narunpätkät ja sen solmut vaihtoivat silmänräpäyksessä paikkaa. Silmät ja tajunta ei millään pysynyt mukana. Taikurin puhallus ja tilanne oli aivan toinen kuin aikaisemmin. Puhalluksen voimalla naru piteni ja pätkiintyi hetkessä. Kaikkea ei vain pysty ymmärtämään! Tarvinneekokaan…

TV:n Matlock-sarjassa asianajajan herkkuna toimivat hotdogit, sämpylä nakilla höysteen kera. Täällä tarjoilupisteen ohi kulkiessani toiveajattelin, että nyt saadaan nauttia jäätelöstä. Hieman olin hakoteillä, kun tarjoilupisteestä nousi mielestäni höyryä.  Tuoksusta päättelin, että varmaan jäätelö tarjotaan kuumana, sellainenkin on kuulemma muotia. Kahvi ja lämmin jäätelö, varma kesän herkku. Matlock ei helpolla kulkenut hotdogkärryjen ohi, niitä piti saaman vaikka rahasta ei ollut tietoakaan. Meillä rahan puute ei ollut nautinnon esteenä. Elimme ja nautimme runsauden keskellä kesästä ja seurasta sekä kaikesta tarjoilusta – veloituksetta! Ja vaikk’ei lämmintä jäätelöä ollutkaan, niin kylläisinä sieltä kotiuduimme.

Alkuun johdin tämän ajatusmaailmani kurssiin, jossa pohdittiin miten saadaan toimivia aktiivi jäseniä yhdistyksiin. Tämä kevätjuhla palautti mieleeni lapun johon oli kirjoitettu: “Teetä ja torvisoittoa”! Muistelen työelämässä ja ennen lastenkasvatuksessakin käytetyn ”keppiä ja porkkanaa” asioiden paremmin sujumiseksi. Yhdistys-elämässä sen voisi mielestäni korvata tuolla ajatuksella – teetä ja torvisoittoa – siis kun tarjotaan jotain henkisestikin lämmittävää ja myös viihdyttävästi mielenvirkeyttä luovaa, niin sellaisella ”tarjonnalla” jäsenistö myötäeläisi paremmin kuin vain tasaisen virallisin koukeroin.

Tämä sen vuoksi, että elämää ei pidä ottaa liian vakavasti. Onhan siinä viihdyttäviäkin elementtejä hyvinkin paljon. Me jokainen itse voimme vaikuttaa monella lailla siihen kuinka viihtyisää elämä on. Jos kaikessa näkee vain ne huonot, raskaat asiat, koko elämä tuntuu synkältä. Eli tämä maailma ei saa perustua pelkkään työntekoon ja murehtimiseen. Elämälle on löydettävä muutakin sisältöä viihtymisen kannalta katsoen. Niin sanottu kansan hupi eli viihde on pelastus yksinäisyyden tunteelle, joka hyvin herkästi tarjoutuu kaveriksi, jos hiukankin alamme antaa periksi. Kunhan vain sen verran tutkailemme, että mitkä ovat asiat, joihin emme pysty vaikuttamaan – ja unohdamme ne – niin kaikella sillä, jota päätöksemme ja oma asenteemme pystyy ohjailemaan, sillä luodaan parempaa huomista! Ja sisältöä löytyy runsaasti yhteisöllisyydestä, jota puolestaan SYTY jäsenyhdistyksineen tuo ulottuvillemme lähes rajattomassa määrin. Ole siis mukana, niin on myös

                                                                     Niilo

PS. Jos kaikki tuo edellä lukemasi tuntui sekavalta, älä ole milläsikään, ei se kirjoittakaan mielestä niin selkeäksi valjennut, Lähtökohtanani oli positiivinen asenne niin aktiivisten toimijoitten joukon lisäämiseksi kuin SYTYn juuri näille vapaaehtoisille virkistykseksi järjestämän vuotuisen yhdessäolotilaisuuden makeat muistelut! 

Joka vanhoja muistelee…

…sitä tikulla silmään.

         jatkoa: ja sitä molempiin, joka unohtaa.

Me ikäihmiset (ainakin) vietämme runsaastikin aikaamme vanhoja (hyviä aikoja) muistellen! Emmekä näköjään ole ainoita. Onhan jo esimerkiksi tuo vuodenvaihtumisen aika yleensä pyhitetty tinasta tehdyillä hevosenkengillä tulevaisuutta valottamaan, mutta vielä enemmän samalla myös koko vanhan, jo eletyn vuoden asioiden kertaamiseen; muistelemiseen! Raotetaan siis tässäkin hieman sitä ”muistiverhoa”… alkavan Muistiviikon kunniaksi!

Tuonne alkuun palatakseni, niin tuskin esi-isämme, jotka oletettavasti tuonkin sanalaskun ovat kehittäneet ja taltioineet, aivan sanatarkasti mitään teräväkärkisiä tikkuja tarkoittivat. Kuvittelen sen koskevan rajoitusta, ettei tuotaisi menneitä, epämukavia aiheita esille tarkoituksella saattaa kanssaihmisiä epäsuotuisaan valoon, jos ja kun asia on jo joskus kerran ”puitu” pois päiväjärjestyksestä. Varsinkin kahdenvälisissä erimielisyyksissähän juuri noita ”vanhoja” pyritään käyttämään jopa epäreiluina ”lyömäaseina”, ettei vain jouduttaisi kiistassa häviölle. Ja se ”tikulla silmään” lienee vain ikään kuin henkisen eston asettamisen symboli.

Tuo jatko sitten – oletettavasti myöhempien mukaan liittämä – lienee vain toive positiivisten muistamisten ja muistelemisten tärkeydestä!

Muisti, sehän on melko lailla ihmeellinen asia, eikä ilman sitä oikeastaan olisi muuta elämää kuin vain tämä: tässä ja nyt. Vanha totuus on, että ”jos ei tunne menneisyyttä, ei myöskään ymmärrä nykyisyyttä eikä kykene arvioimaan tulevaisuuttakaan realistisesti”. Ilman muistiammehan tuo ei voi toteutua. Ja muistin avuksi on kehitetty monenmoisia lisäapuja. 

Lempi-ideoitsijanani seuraamani Pertti Jarlan Fingerpori on monesti sekä ajan hermolla, että edellä aikaansa; niin nytkin:

Joku, joka siis muistelee puolestasi! 

Myös alussa mainittuun ikäihmisten muistelemiseen hänellä on ihan omanlaisensa näkemys ja tulkinta:

      

Muistilla voi siis leikitelläkin, ellei se omakohtaisesti ala reistaamaan. Muistisairaudet pahimmillaan edetessään rappeuttavat aivoja ja heikentävät laaja-alaisesti toimintakykyä. ”Meillä vuonna 2017 päivitetyn Käypä hoito -suosituksen mukaan Suomessa on arviolta 200.000 henkilöä, joilla kognitiivinen toiminta on lievästi heikentynyt (MCI), jopa 100.000 henkilöä, joilla on lievä muistisairaus ja 93.000, joilla on keskivaikea ja vaikea muistisairaus. Vuosittain noin 14.500 henkilöä sairastuu muistisairauteen. Merkittävä osa muistisairauksista jää diagnosoimatta.”
(Lainaus: SUMU - Suomen Muistiasiantuntijat)

Koska ikä on tärkeä muistisairauden riskitekijä, väestön ikääntyessä etenevää muistisairautta sairastavien henki-löiden kokonaismäärä nousee vuosittain.

Onneksi olemme mukana kansainvälisessä kattojärjestössä (ADI) ja täällä kotimaassa varsin vahvasti myös ammatillisesti osaavina ennaltaehkäisyssä, hoitoon-ohjauksessa ja diagnoosin saaneita sekä heidän läheisiään tukevassa toiminnassa. Salossakin. Jos hiukankin kiinnostut tai tunnet tarvetta muistiasioiden selvittämiseen, niin ei kun nettiin: http://www.muistisalo.fi/ on se oikea osoite jo heti ensiaskeleiksi!

Kaikesta huolimatta, näin entisaikaisesti ilmaistuna, tämä pian alkamassa oleva ”rospuuttoaika” (kelirikko), jolloin hämärä saapuu aikaisin, saattaisi olla se, jonka illoista voisit varata jokusen tuokion menneiden muistelemiseen. Mahdollisen ylensyönnin ähkyä sulatellessaan tai muutoin sohvalle heittäytyneenä voi palata ”silloin joskus” elettyjen tunnelmien muistoihin tai hakea muistinsa lokeroista juuri niitä Wanhan hyvän ajan parhaita tapahtumia ja tuokioita elettäväksi tavallaan uudelleen. Eikä todellakaan ainoastaan juuri vain kulumassa olevan vuoden, ei vuosikymmenenkään, vaan jopa edellisen vuosituhannen puolelta mieleen palauttaen. Muisteleminen on rikkaus, josta voimme nauttia ja jopa jakaa sitä kanssaihmisiemme kanssa. ”Muistatkos kun…” tai ”sinä et silloin vielä ollut syntynytkään, kun muistan, että…” – mahdollisuudet ovat rajoittamattomat!

Nauti siis muistoistasi, anna niille aikaasi; ei Sinulla nyt niin kiire voi olla, ettei siihen jokunen hetki liikenisi! Juuri sen mittainen, jonka koet mielekkääksi. Ja hyvien asioiden muisteleminen luo mielihyvää, herättäen jopa sellaisia myönteisiä vaikutuksia elintoiminnoissamme, joita emme itse pysty hallitsemaan, sekä rakentaa positiivisia ajatuksia tulevaisuudellekin ja auttaa jopa jaksamaan sellaistenkin asioiden kestämisessä, jotka eivät aina ole helpoimmasta päästä. Muistelemalla autat eniten itseäsi!

Muistellen – ja jos vaikka…, niin muistellaan yhdessä

                                                          

Muistiviikolla kannattaisi poiketa

MuistiKahvilassa

to 21.9.2017 klo 12:00–15:00

Salon Muistiyhdistys, Turuntie 21 Salo

Tervetuloa tutustumaan toimintaamme!

·      Kohtaamispaikka, jossa keskustellaan muistista, ajankohtaisista asioista, aktivoidaan aivoja sekä
juodaan kuppi kahvia hyvässä seurassa.

Salon Muistiyhdistys ry, puhelin 044 333 7853

ja sen aikataulusta sekä muustakin ohjelmasta löytyy tietoja nettiosoitteella https://www.facebook.com/muistisalo

ÄLÄ MUREHDI MITÄ SYÖTÄISIIN, VÄSÄÄ MAISTUVA MUREKE

Lihamureke on mainiota perusruokaa sekaravinnon ystäville. mutta taikinan koossa pysyminen tuottaa toisinaan ongelmia. Tämä kikka auttaa. Vinkin antoi pari vuotta sitten tv:ssä Strömsön kokki.

1. Valmista mielesi ja makusi mukainen mureketaikina. Levitä pöydälle kaksi pätkää vahvaa tuorekelmua limittäin, ja levitä niiden päälle mureketaikina tasaiseksi levyksi. Käytä täytteenä jotain hyvää, mistä kaikki ruokailijat pitävät, ja kääri sitten mureketaikina kelmun avulla rullalle.

2. Tuorekelmun sisällä olevaa taikinaa on helppo muokata. Murekkeesta tulee ryhdikäs ja halutun muotoinen, Vahvan tuorekelmun avulla selviät tästä hommasta siististi ja vaivattomasti. Laita se jääkaappiin jäähtymään, ennen kuin poistat tuorekelmun ja alat päällystää sitä.

3. Levitä uudestaan tuorekelmua työpöydälle ja aseta pekonisuikaleet tuorekelmun päälle. Laita pekonisiivuja rinnakkain niin monta, että ne peittävät murekkeen kokonaan.

4. Kääri murekepötkylän päälle pekonipäällys tuorekelmua apuna käyttäen. Näin valmistuu siisti paketti. Kokkaus tuntuu helpolta ja hauskalta, ja kaikki käy sujuvasti kuin Strömsön keittiössä (viimeistään parin "alusta uudelleen" korjauksen jälkeen)!

5. Aseta valmiiksi muotoiltu mureke uunipellille ja muista poistaa tuorekelmut ennen uuniin laittamista. Paista uunin keskitasolla sopivassa lämpötilassa. Kotvasen kuluttua keittiöstä alkaa levitä ihanat tuoksut. Paistoliemestä voi valmistaa herkullisen kastikkeen. Aseta tarjoile runsaasti raasteita ja erivärisiä höyrytettyjä juureksia, porkkanaa, palsternakkaa, ruusukaalia ja parsakaalia.  Jokaiselle perinneruoan ystävälle on selvää, että pottumuusi, punajuurikuutiot sekä puolukkahillo kruunaavat mureketarjoilun!

Olen pyrkinyt tarjoamaan jälkikasvulleni yllättäviä makuja. Yhden kerran olen jopa onnistunut niin mainiosti, että ruokaa on toivottu useasti uudelleen. Seuraavalla kerralla tulen taas yllättämään heidät. Täytän murekkeen fenkolilla ja purjolla. Lisään lakritsilastuja, hieman sinihomejuustoa ja ehkä ripauksen verran kanelia. Tällaista en ole vielä hautonut padassani.  Yllätys palauttaa kenties mieleen tuttuakin tutumman makuaistimuksen, nyt vain yllättävässä yhteydessä. Pojat, valmistautukaa aistinvaraiseen arviointiin! J

HYVÄÄ RUOKAHALUA TOIVOTTAA

                                   Jussi Malminen

SANAnHELINÄÄ

Maapallolla oletetaan puhuttavan noin 7000 eri kieltä. Laskettuahan niitä tuskin tarkoin saanee, vaikka siinä olisi kyllä laaja-alaisuuden lisäksi pidettävä kiirettä siksikin, että teoreetikot arvioivat seuraavan 100 vuoden aikana määrästä häviävän jopa noin 90 %. Onneksi oma kielemme omaa vankat juuret vuosituhansien taakse ja tukeutuu voimakkaisiin murteisiimme sekä 1800-luvulla kansallis-aatteen innostamiin uusien sanojen keksimisiin.  Nykyisinhän sanoja voi ja saa keksiä kuka tahansa, ja keksiikin, opiskelijoista toimittajiin ja kirjailijoihin, sekä alkuperäisteoksia suomentaviin kielenkääntäjiin, että uudet sanat voi sanoa ilmestyvän tavallisen kansan syvistä riveistä. Alueiden yhä elävistä murteista ne ikään kuin liukuvat puhekieleen ja sieltä käyttökielellä kirjoitettuun, josta viimein useimmat kielenhuoltajien huomion kohteeksi ja mahdollisesti Nykysuomen sanakirjaan saakka.

Omakielisessä sanavarastossamme on todella runsaasti samaa tarkoittavia synonyymejä, jotka värittävät tätä käyttämäämme kieltä, varsinkin puhutussa muodossaan. Myös niihin liitetty murteitten huumori tarjoaa mahdollisuuksia hyvinkin hersyviin ajatusten ilmaisuihin. Puhumattakaan kansallisten aihealueiden suosikeista, joista esimerkiksi joku tutkijamme oli listannut alkoholin käyttöön, juomien nimityksiin, juopumusasteisiin ja jälkioloihin kohdistuvista sanoista kirjaansa kaksi ja puoli sivua pitkän luettelon. Että jos eskimoilla on – kuten olen kuullut – lumelle yli 50 erillistä sanaa, joilla he pystyvät kuvaamaan tuosta heille merkityksellisestä olomuodosta tarkasti kaiken, niin nähtävästi suomalaisillakin löytyy merkityksellisiä kuvattavia olotiloja. Ja tiettävästi sanavarastomme kasvaa jatkuvasti eli uudissanoja ilmaantuu määrällisesti enemmän kuin katoavia, joista viimemainituista sitten jotkut kyllä jäävät elämään sanontoihin, vaikk’ei niitä enää entisissä määrin käytetäkään. 

Nykynuoriso tuskin enää tietää käsitettä ”penni ajatuksistasi” tai ”ojasta allikkoon”, ehkä ”luottokorttipuhelinkin” saattaisi joutua arvailtavaksi. Nykyisten €urojen aikakaudella tuskin kukaan varttuneemmistakaan tietää / muistaa mitä tarkoittikaan ”ressi ja kopuri”, saati, että mistä kielestä nuo kolikon arvo- ja leimapuolen vanhat nimitykset lienee lainaksi otettu.

Uusiin sanoihin saamme vahvan lisäyksen internetin kautta muista kielistä, mutta väite, että netti pilaa suomen kielen tai sen tekevät TV:n tekstityskäännökset, ei taida pitää paikkaansa. Juuri niistähän saamme niitä vieraitten kielien lainasanoja, jotka joko hyväksymme sellaisenaan käyttöömme, taikka muokkaamme ne paremmin suuhumme sopiviksi.

Noita muista kielistä lainattuja sanoja ja sanontoja nuorisomme, kielitaitoisina, käyttää jo luontevasti, mutta kieli-ihmiset edelleen, kuten aina aiemminkin, pyrkivät löytämään mahdollisimman monelle niistä suomennetun vastineen. Onhan järjestetty kilpailuitakin määrättyjen hyödykkeitten nimistä. Vuonna 2010 Helsingin Sanomien raati valitsi 2000-luvun alkuvuosilta meille levinneelle tabletille parhaaksi nimiehdotukseksi ’sormitietokone’. Lehti viljeli nimitystä jonkin aikaa, mutta antoi periksi. Eivät nuo nimityksetkään väkisin synny. Ja kilpailusta löytynyttä ’näpletti’-ehdotusta en ole nähnyt käytännössä, en myöskään ’näppiläppäriä’. Monille laitteille noita kotimaisia vaihtoehtoja tarjotaan, mutta vieraskieliset pysyvät käytössä; mahtaisitko osata hyödyntää ’vapuria’ puhuessasi autolla ajaessasi handsfree -kädet vapaana yhteydelläsi.

Myöntää täytyy, että nykykirjoituksissa ei – oletettavasti opetuksen löystyttyä taikka puuttuessa – kieliopillisuuksiin kiinnitetä juurikaan huomiota; ei ainakaan kaikkien tekstintekijöiden kohdalla. Välimerkkisäännöt ja se pilkun paikka ovat hakusessa taikka ”ihan pihalla”, yhdyssanoja kirjoitellaan ihan kuinka sattuu, eikä vieraskielistä alkuperää olevien kirjoitusasu aina osu lähellekään alkuperäistä. Sovelletaan, ja siihen saamme hyvän avun kuulos-tellessamme jo lähes kaikkialta ympäriltämme kuuluvaa matkailijoitten ja maahanmuuttajien keskustelua omalla kielellään. Tunnettuahan on, että he harvoin alentavat ääntään kaverilleen asioistaan kertoessaan. Saamme siis myös ääntämisoppia, mutta tekstiksihän se ei, vain kuultuna, juurikaan suomalaisella taivu. On niin vaikeita kirjaimia sekä niiden yhdistelmiä, että googlettamisen muuntaa tekstissään reilusti kuuklettamiseksi tai Twitterin lainauksen tviittaamiseksi ellei vain viitiksi. Ja niillä tulemme ymmärretyksi. Oman väen keskuudessa!

Sitten on vielä sellaiset ’poliittisesti epäkorrektit’ sanalliset ilmaisut, kuten neekeri ja mustalainen ym. vastaavat. Sota-ajalla kansakouluni käyneenä en vieläkään käsitä noiden nimitysten halventavan kenenkään minuutta taikka yksilöä. Mutta on kyllä paljon muutakin, mitä en ole oppinut käsittämään. Enkä varmaan ole ainoa, mutta lohduttaudun joskus sillä, etteivät kaikki nykyelossa nuoruutensa voimantunnossa elävät ehkä ymmärrä kaikkea kotimaansa ’mummonmurteistakaan’, vaikk’ei niitä jaotella pääosin kuin vain idästä ja lännestä lähteneiksi. Siis laajemmaltikin kuin vain kotimaan maantiedon karttarajoilta. Nykyisten netti- ja kulkuyhteyksien aikakaudella kaikki sekoittuu sopivassa suhteessa, kielikin, varsinkin se puhuttu. Teknoenglanti taitaa heille tulla jo äidinmaidossa, mutta näkkileipä on näkkileipää silti. Tosin sen alkuperäisyyden, knäckebröd, vastineeksi yritettiin aikoinaan tarjota ’karskua, murakkaa tai nakerretta’, mutta kaikista ei ole käyttöön otettaviksi tai säilytettäviksi uusiksi sanoiksi hyvin edelleen voimissaan olevaan äidinkieleemme. Onneksi!

Ja vaikka puhemurteestasi kuultaisi läpi se mistäpäin maata Sinä ja sukusi juuret ovat lähtöisin, puhu sitä reilusti ja kuiskimatta, yhtä rohkeasti kuin naapurimaittemme kansalaiset omina ryhminään kaupungilla liikkuessaan. Suomen kieli täytyy pitää arvossaan muulloinkin kuin vain Suomi-100:n yhteydessä – anna siis sen kuulua! Sinäkin! Ja kuten lienet huomannutkin…

…nii miekii jollonkii jopa kirjutan täälkii likimail semmosil sanoloil ja äänenpainoloil, jol mallil maal enne haastettii… Jos nyt ei mää ihan sanastpittäi oikijast nii haitanneek sekkää! Se vaa miust ko lähteep nii helpo-olosest; ei tarvii käyvä pohtimaa, jot mäniks se nyt muka kaikkii sääntölöihe jälest niinko määrätää. Ja sit viel kuvittelenkii jollokii, jot mie muka oisi hauskempkii mitä oonkaa! Harvo kyll tullee iha ares haastii pijettyy täl omimmal murteel, ko täälpäi joutus siit nii monnii sanoloi selventämmää – ja varsinkii, ko sinne vällii yrittää ottaa niinko köykäsempää asennoitumist, vakaviskii aiheis, niij jo joku nykäsee herneet hengitysaukkoloihiisa. No, eihä ne läheskää ain nii kovast asiallissii olekkaa – mie ku en muutekaa jaksa ottaa koko elämääkää nii yle vakavast. Mut ko näil pitää männä, mitä on, vaik muka mite kovast ite panis vastaa!

                                                                                                     

PS. Lisäilty, kun jo joku ehdotteli selvennyksiä – eli

·  Luottokorttipuhelin on ”puhelin, jolla on painoa ainoastaan 29 grammaa ja paksuutta 5,4 millimetriä. Pieni koko on saatu aikaan ominaisuuksia riisumalla. Kyseessä on peruspuhelin, joka ei kilvoittele viimeisimpien älypuhelinten kanssa.

Se soveltuu puheluiden soittamiseen ja tekstiviestien lähettämiseen.
Ominaisuuksiin kuuluu myös bluetooth-yhteys.”

Samankokoisia laskimiakin oli!

· Ojasta allikkoon ”tarkoittaa joutumista pulasta tai hankalasta tilanteesta vielä hankalampaan.”

· Penni ajatuksistasi ”-sanontaa käytetään usein tilanteissa joissa ihminen on vaipunut ajatuksiinsa tai näyttää erityisen mietteliäältä.”

· Ressi ja kopuri ovat nimityksinä samat kuin tutummat ”kruuna vai klaava? Kruuna on kolikon kääntöpuoli ja klaava numeroarvopuoli. Kruuna juontaa nimensä Ruotsinvallan ajasta, jolloin kolikon toisella puolella oli kolme kruunua.” Ja klaava tai kopuri oli se numeropuoli; merkityksien lähtökieli on epäselvä, ainakin minulle.

    JOS Sinulla on tietoa, niin valista meitä muita - ja kommentoida passaa muistakin ikivanhoista sanoista, joita harvat muistavat, mutta mieluusti yleiskielestä - murteissa kun on mieletön määrä paikallisia vaihtoehtoja, joista muilla murrealueilla ei olla kuultukaan!

Kyllä kyläkasvatukselle!

On sitä aikanaan tullut tehdyksi vallan mainio päätös, kun on tämän talon kodikseen hankkinut. Mukavan talon lisäksi kaupan päälle tuli muutamia vuosia myöhemmin mahtavat naapurit. Niistä iso kiitos!

Itsellä kun kotona on kaksi lasta, jotka tällä hetkellä inhoavat toisiaan ja sotkevat kilvan toistensa tekemisiä, on naapuri ja naapurin lapset monen päivän pelastus! Siinä, kun kaitsee kahta omaansa, tappelevaa poikaa, menee samalla viisikin lasta. Se on itse asiassa helpompaa, kun omien mukuloiden lisäksi kotona pyörii naapurin kolme lasta.

Miten voikaan neljän vuoden ikäero tällä hetkellä olla niin suuren suuri?! Pojat eivät voi sietää toisiaan. Joskus, ihan vahingossa, he voivat katsoa sadepäivänä samaa elokuvaa tappelematta tunnin. Useimmiten kuitenkin on käynnissä sen päiväinen kilpahuuto. Äitiä huudetaan apuun ja vuoroin syytellään pikkuveljeä ja isoveljeä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Naapurin lasten soittaessa ovikelloa tämän talon äiti huokaisee aina helpotuksesta! Se tietää kyllä enemmän lapsia, mutta vähemmän tappelua. Nyt ovat lapset jo niin tuttuja keskenään, että turha vieraskoreus on haihtunut. Nyt saadaan jo naapurin lastenkin kanssa kina aikaiseksi, mutta se on ihan erilaista kuin omien lasten keskinäinen melskaaminen. Joskus sitä on vaikea kuunnella hymyilemättä, mutta on erityisen hienoa huomata, että lapset edelleenkin osaavat selvittää usein erimielisyytensä keskenään paremmin kuin silloin, kun äiti-ihminen menee sotkemaan sinne väliin. 

Omia lapsia tulee komennettua, siinä samalla ojennukseen menevät naapurin lapsetkin. Viereisessä pihassa ja talossa on sama meno. Äitien ja isien käskyjä voidaan jo uhmatakin, kun ei olla enää vieraskoreita, mutta yleensä niihin sitten tyydytään. Omat ja naapurin lapset saa paremmin kuriin, kun on yhteiset pelisäännöt. Molemmissa taloissa pelataan samoilla säännöillä ja se tepsii. Lasten on helppo omaksua pihapiirin säännöt, kun niitä toteutetaan oman pihan lisäksi naapurinkin pihalla.

Äiti- ja isäihminenkin saavat mielen virkistystä ja vertaistukea, kun usein kesän mittaan on istuttu yhteiseen päiväkahvipöytään ulos. Siinä itselleen kahvia keittäessä tulee usein huikatuksi naapurillekin, että maistuisiko päiväkahvit. Ilman ollessa suosiollinen voi kahvitteluhetki venähtää toviksi jos toiseksikin. Ja siinä voidaan sitten ihan yllättäen syödä iltapalakin yhteisessä pöydässä. Miten se maistuukaan paremmalta, kun on ruokavieraita! Ja kuinka kätevää, kun ruokavierailla on omat eväät ja yhteiseen pöytään löytyy aina molempien jääkaapista jotain.

Tämä on oikeasti sellaista mahtavuutta, jota ei rahalla saa. Toivon tällaisten muistojen kantavan omien lapsien elämässä ja heidän oppivan, että yhteistyössä ja yhdessäolossa on voimaa, jota ei mikään korvaa!

                                                       Päivi