Digi – digi – digikittää…

Sana, johon ei voi olla törmäämättä! On pelkkää digitaalisuutta [siis numeroilla ilmaistua, analogisen (järjenmukaisen) vastakohtaa], digitalisoitua, digitalisaatiota ja ties mitä digittävää, mutta mitä hyötyä niistä meille on?

Joku aika sitten Päivi kuvasi täällä näkövammaisen suhdetta digitalisaation jokapäiväistymiseen. Se ei sitten vähääkään kuulostanut hyödylliseltä. Hänen kanssaan keskustellessani päädyimme yhdessä tahoillamme alkaa hiukan selvittämään erilaisia etuja ja/tai hyötyjä, mitä tuo vauhdilla uudistuva digitekniikka on tuonut ja tuo ihmisille. Sisällyttäen tuohon tekniikkaan myös robotiikan hyötyjä. (Ja myös minkämoisia ”turhakkeitakin” sieltä tulee joskus markkinoille.) Loppuosassa tätä postausta voit lukea Päivin digilöytöjä iloksi sokeillekin.

Ensimmäisiä henkilökohtaisia ”kohtaamisiani” muistan jo 70-luvulta viisarikellojen vaihtumiselle kohdallani analogisuudesta digitaalisiksi numeronäytöiksi. Ja pattereilla toimiviksi. Jonkinlainen kellohullu olin ollut jo aivan polvihousuiästä, kun kellotasku täytyi niihinkin ommella, isän peruja jääneen teräskuorisen taskukellon mukana kuljettelua varten. Ajan kuluminenhan ei merkinnyt juurikaan, mutta aikamerkki piti osua viisareitten kanssa yksiin – tai siis viisareiden oli osuttava kohdalleen. Ja siinä se tuli ensimmäinen tenkkapåå! Ostin seitkytluvun alussa hiukan kalliimman ajannäyttäjän ranteeseeni. Oli vesitiiviskin. Eikä se ollut kerta tai kaksi, uimahallin saunassa, kun lauteilla joku aina näytti rannettaan, että sulle jäi kel… Joo – kymmenen yli kuusi on, pääsin toteamaan! Eikä sitä riisuttu missään tilanteessa, ennen kuin! Joku kaunis päivä – sellaisia oli ennen, uskokaa pois – istuin jossain palaverissa radion aikamerkin aikoina. Kello lyö 12, sanottiin. Ja löihän se – ääniaaltojen pienellä viiveellä – mutta minun kelloni numeronäytössä oli esillä 11:59:59! Ei siis ensimmäistäkään kohdallaan ollutta numeroa!

En muuten ole sen jälkeen kelloja mukanani kuljettanut. Kellona. Kännykästä näkee ajan ja liikekannalla aikaa ilmaisevia laitteita osuu silmiin ihan riittävästi. Kelloradion yönäytön vihreistä numeroista tiedän, ettei taaskaan yöunta tullut riittävästi; aikaa olisi, unta ei! Ja se digitaalisista kelloista!

Digi sanana lienee lainaa latinasta, ”digitus” = sormi, mutta kuinka se siitä on kääntynyt numeroiksi, ei tietoa. Digitaalisuus käsitetään tätänykyä useimmiten sähköiseksi datan syöttämiseksi. Digitaalinen on sitä numeroihin perustuvaa ja digitalisaatio digitaalisen teknologian yleistymistä, joka lienee alkanut voimallisesti 1980-luvulla ja jatkaa maailmanvalloitustaan.

Esitettyihin hyötyihin luetellaan kuuluvan ainakin työn tuottavuuden lisääntyminen, uusien tuotteiden ja ammattienkin syntyminen, liikenneturvallisuuden ja pelastustoimien parantuminen etc., siis kiistatta huomionarvoisia muutoksia. Määrällisesti ja listattuna niitä saataisiin esiin kuvainnollisesti lukematon määrä, mutta mikä on niiden vastavaikutus. Ollut ja tulee olemaan. Kun kuitenkin kyseessä on sopeuttaminen – uuden edun tai hyödyn käyttöönotto useimmiten myös poistaa jotain. Viekö se työpaikan, toimeentulon, ammatin tai jopa terveyden? Kaikella on hintansa, mutta…

Olemmeko jo tottumassa siihen, että raha on pelkästään numeroita tiliotteissa ja maksupäätekuitissa? Sitäkinhän siirrellään jo kännykällä!

Tietoa ei juurikaan opeteta, neuvotaan kuinka sitä pystyy etsimään – sähköisten tietoverkkojen kautta. Käden taitoja ei ole enää viimeisten sukupolvien aikana siirretty nuoremmille, missä niitä käytettäisiinkään. Kirvesvarren vuoleskelua ei osata, mutta verkkokaupasta voi ostaa haluamansa mittaisen varavarren, jollei raaski kokonaan uutta kirvestä hankkia. Ja lähetyskulut sisältyvät (on siis lisätty jo ennalta) hintaan. Pakettia kuljettava taho, joskus ehkä myös Postikin, soittaa, että oletkos kotosalla, tulossa ollaan. Hyötynähän kaikki tuo voidaan nähdä ja kokea.

Erilaiset elämäntilanteita ja jopa terveydentilaamme seuraavat laitteet mittaavat ja tallentavat tietoa, siirtäen sen joko lähetyslupamme jälkeen taikka isommin lupiamme kyselemättä jonnekin. Ehkäpä pilvisyys on viime aikoina lisääntynyt juuri siksi, että – ainakin niin väitetään – kaikki tallentuu pilveen. Usein meillä itsellämmekin on mahdollisuus käydä niitä sieltä kurkistelemassa, mutta taatusti kukaan ei tiedä kaikkea, mitä sinne on itsestään tallennettu. Eikä pääse näkemäänkään. Yksityisyytemme on digitalisoitu. Liikkumisemmekin. Joku laite, ostos, kuitti tai tilaus kuljettaa merkinnän mitä-missä-milloin sille digitalisoidulle tunnukselle, joka vastaa syntymähetkellä meihin yhdistettyä dataa.

Takuuvarmasti on paljon hyödyllisiä keksintöjä ja laitteita, joihin digitaalisuus (ja robotiikka digitaalisella ohjelmointiohjauksella) antaa aiempaa parempia etuja elämäämme. Itse kukin kirjatkoon niitä ympäriltään – kyllä mainonta ja markkinointi on niitä jokaisen ulottuville jo tuonut. Hyviäkin, joista ei enää raaskisi luopua. Enkä niitä ”turhakkeitakaan” ala pitkällä listalla esittelemään; melko monet meistä on sellaisiakin hankittuaan osasta jo onnistunut luopumaankin. Kierrätyskeskukset ja kirpputorit auttavat, ellei sitten suoraan ongelmajätelaitosta tarvita. Yhden viimeisimmistä uutisoinnista kuulokojeeni avulla hoksaamistani oli koiran liikunnan lisäämisen avuksi myytävä pallonheittolaite! Että silleen…

Minkälaisia hyviä puolia digitaalisuus lienee Sinun eloosi tuonut ja/tai onko kohdallesi osunut ”turhakkeeksi” luokiteltavissa olevia innovaatioita? Kerro! Hiukan matkaa tätä alaspäin skrollaten, löytyy kohta, josta saat kommenttinasi tuoda julki omia kokemuksiasi – vaikka nimettömänä (anonyyminä), ellet halua vartavasten luoda naapurikateutta jollakin upealla laiteuutuudella, jonka juuri olet kotiisi hankkinut!

Toivottavasti tämä ainakin saisi aikaan keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa – koskettaahan tämä meistä jokaista!

…ja luontevana jatkona
Päivin näkemyksiä siitä mikä on

Iloksi ihmiselle, sokeallekin

Tuossa taannoin kirjoittelin digitalisaation arkipäiväistymisen mukanaan tuomista haasteista. Koska IsoTimpan kanssa keskusteltuani hän päätti palata aiheeseen omasta näkökulmastaan, piti minunkin laittaa lusikkani vielä digitalisaation soppaan.

Kaikki ei aina ole hyvästä, mutta ei huonostakaan. Asioilla tuppaa olemaan kaksi puolta, hyvä ja huono. Onhan digitalisaatio tuonut näkövammaisille paljon helpottavia apuvälineitä, joista ei monikaan enää luopuisi.

Ennen vanhaan kaikki piti aina kirjoittaa pistekirjoituksella, nykyään sitä tarvitaan entistä vähemmän. Tämä siksi, että esimerkiksi puhelinnumeroiden tallentaminen on nykyään älyttömän helppoa matka- tai älypuhelimeen. Ennen muinoin myös kalenterimerkinnät piti tehdä pistekirjoituksella omaan paperiin ja lisätä paperi sitten omaan kohtaansa pieneen kansioon. Näin pysyivät menot järjestyksessä. Ja mitä tehdään tänään? Kirjoitetaan kalenterimerkinnät puhelimeen, joka kulkee aina mukana. Niin on kalenterikin sitten aina mukana, eikä vie enemmän tilaa kuin näkevälläkään.

Matka- ja älypuhelimien puheohjelmat ovat valtavasti helpottaneet näkövammaisten muuntumista nykyaikaisiksi. On ihanaa olla samalla tasolla muiden kansalaisten kanssa ja käyttää matka- ja älypuhelinta. Se mahdollistaa myös tiedonsaannin joskus jopa tietokonetta paremmin.

Tietokoneen jo mainitsinkin, on hienoa, että sitäkin voi hyödyntää. On olemassa jos jonkinlaisia suurennusohjelmia ja ruudunlukuohjelmia, jotka muuntavat tekstin ja näytöllä olevat asiat puheeksi, jonka mikropuhe sitten tuottaa ääneksi. Upeaa! Ja helpottaa paljon elämää.

Älypuhelimeen saa sitten kaikenlaisia sovelluksia, joista on sokolle apua. Äänikirjojen kuuntelukin on nykyään mahdollista älypuhelimella. Käyt vaan CELIAn sivuilla lainaamassa kirjan, jonka sitten toistat älypuhelimesi äänikirjan lukusovelluksella. Helppoa ja kirja on aina mukana! Eikä vie tilaa yhtä paljon kuin erillinen kirjojen lukulaite.

Onhan niitä sitten kaikenlaisia muitakin sovelluksia, joita täällä maalla en niinkään ole käyttänyt. Näistä voisivat arvoisat sokkoystäväni isolla kirkolla vähän kertoilla kommenttiosiossa. Tarkoitan Blind squarea, joka on jonkinlainen paikannussovellus. Lisäksi on kehitetty peli, jota näkevät voivat pelata ja samalla auttavat näkövammaisia (Be My Eyes). Puhelimen kameralla otat kuvan, jonka kyseisen pelin pelaajat sitten kuvailutulkkaavat sinulle. Pelaaja saa pisteitä ja näkövammainen apua juuri oikealla hetkellä.

On olemassa värintunnistuslaite, nestepinnan ilmaisin ja vaikka mitä! Kyllä digitalisaatio ja robotiikka näissä asioissa ovat avuksikin, mutta edelleen olen sitä mieltä, että asiointi on vaikeutunut näkövammaisella digitalisaation lisääntyessä arjen tilanteissa.

                               Päivi

Moottoripyörä on moottoripyörä

Otsikko lähti siitä, että moottoripyörä on moottoripyörä ja siinä on moottoripyörän ääni. Tässä päivänä muutamana törmäsin taas itseäni ärsyttävään asiaan.

Isäntä istui sohvalla ja katseli televisiota. Minä keräsin lasten seuraavan päivän tavaroita kasaan. Yhtäkkiä kuuluu sellainen piipitys, kun televisiosta kuuluu silloin, kun on joku yleinen hätä. Enpä tuohon kiinnittänyt huomiota sen enemmän, koska isäntä ei mitenkään asiaa kommentoinut.

Siinä sitten keräilin niitä tavaroita, kuljin edestakaisin huushollissa ja taas kuului se ärsyttävä piipitys.

Kysäisin mieheltäni, että missä nyt palaa vai onko taas karhu nähty jossain. Ei, kyseessä olikin moottoripyörämessujen mainos. Se ei kyllä minusta ollut hyvä mainos, se.

Siitä tulikin mieleeni, että olen joskus vuosia sitten ollut yhteydessä yleisradioon, että mitenkäs nuo yleiset hätäasiat on ajateltu hoitaa niin, että sokeatkin tietäisivät, pitääkö paeta kellariin vai eikö ole oikeaa hätää minulla juuri tässä. Silloin muistelin saaneeni vastaukseksi, että asiaa selvitetään ja muutoksia siihen on tulossa. Vuosia on kulunut, eikä käsittääkseni parannuksia ole tehty.

Kun Ilomantsissa liikkuu karhu, minä Perniössä saan kuulla piipityksen televisiosta ja pakenen kaasunaamariin pukeutuneena vesipullon ja makuupussin kanssa kellariin. En voi jäädä sohvalle makoilemaan, koska en tiedä, mistä on kyse.

On se vaan kumma, ettei asiaan saada parannusta. Onhan meillä alueuutisetkin. Uudenmaan uutiset nähdään pääsääntöisesti Uudellamaalla. Miksei siis voida näitä hätäilmoituksia lähettää samaa reittiä pitkin kuin lähetetään alueuutisetkin? Yleensä hätä koskee vain yhtä maakuntaa. Ja onko ihan mahdotonta lisätä ilmoitukseen ääni, jolloin sokeakin ymmärtäisi, pitääkö paeta vai voiko jäädä sohvalle löhöämään?

Tämä taitaa taas olla sitä korkeampaa matematiikkaa, jota ei kaupunkilaistunut maalainen tajua. Olisi se silti hienoa, jos tällaisena hienon tekniikan aikana saataisiin tällainenkin parannus tiedottamiseen. Se on sitä tiedonsaannin esteettömyyttä parhaimmillaan.

Ja ei, en ole menossa moottoripyörämessuille, koska heillä on ärsyttävä mainos. Okei, mainoksen tarkoituksena on herättää tunteita ja tämä mainos kohdallani onnistui odotuksiaan paremmin. Silti tulosta ei synny, koska nämä messut skippaan vaikka vain ärsyttävän mainoksen vuoksi.

Päivi

APTEEKIN LOGO ALLA

Farmasian alan ammattilaiseksi?

Farmasiaa voi opiskella kolmella eri paikkakunnalla Helsingissä, Kuopiossa ja Turussa. Helsingin ja Kuopion yliopistoissa voi opiskella sekä farmaseutiksi että proviisoriksi. Åbo Akademissa Turussa on vain ruotsinkielinen farmaseutin koulutus. Farmaseutin koulutusohjelman eli alemman korkeakoulututkinnon voi suorittaa kolmessa vuodessa. Opintoihin kuuluu kaksi kolmen kuukauden mittaista palkallista apteekki-harjoittelujaksoa sekä lopputyö, joka on kandidaatin tutkielma. Proviisorin eli ylemmän korkeakoulututkinnon opinnot alkavat farmaseutin tutkinnon jälkeen, mikäli opiskelija on tullut valituksi proviisorin koulutusohjelmaan. Opinnot voi suorittaa kahdessa vuodessa ja niiden aikana tehdään Pro Gradu -tutkielma. Farmasian opinnot aloittaa vuosittain noin 400 uutta opiskelijaa. 

Itse aloitin farmasian opinnot syksyllä 2014 Helsingin yliopistossa, joten kerron tässä kirjoituksessa farmasian opinnoista Helsingissä. Opinnot kestävät kaiken kaikkiaan kolme vuotta, jonka pääteeksi saa farmaseutin ammattioikeudet. Opinnot ovat tiivis kokonaisuus, sillä opittavaa on paljon, ja aika kuluu yllättävän nopeasti. Niihin kuuluu kaikille pakollisia perusopintoja sekä valinnaisia opintoja, jotka opiskelija saa valita vapaasti. Farmaseutin koulutukseen kuuluu muun muassa neljä laboratoriotyökurssia, joiden aikana opetellaan laboratoriotöiden perusteet kemiasta, mikrobiologiasta ja lääkevalmistuksesta. Kursseilla olemme muun muassa kasvattaneet ja tunnistaneet bakteereja sekä valmistaneet voiteita ja tabletteja.

Muita farmaseutin tutkintoon kuuluvia kursseja ovat muun muassa farmakologia eli lääkeaineoppi, jonka aikana opiskellaan eri lääkeaineiden käyttöä, vaikutuksia ja vaiheita elimistössä; tautioppi, jossa opiskellaan, miten sairauksia hoidetaan; kemian opinnot, jotka pitävät sisällään lääkelaskut sekä molekyylien tuntemuksen. Lisäksi opintoihin muun muassa kuuluu ruotsin ja englannin kurssit sekä lääkeneuvonnan, mikrobiologian ja lainsäädännön opiskelua.

Opintoihin kuuluu myös yhteensä puolen vuoden mittainen apteekkiharjoittelu, joka suoritetaan kahdessa osassa. Ensimmäinen kolmen kuukauden harjoittelujakso ajoittuu toisen opiskeluvuoden keväälle, toinen jakso taas kolmannen vuoden syksylle. Jokainen opiskelija hankkii itselleen harjoittelupaikat. Harjoittelut voi suorittaa joko sairaala-apteekissa tai tavallisessa apteekissa.

Olen itse tällä hetkellä harjoittelussa Kuninkaantien apteekissa. Tätä blogia kirjoittaessani minulla on alkanut viimeinen harjoitteluviikko. Aloitin harjoittelun marraskuun alusta, ja aika on mennyt todella nopeasti. Tämä harjoittelu on minun toinen, sillä suoritin ensimmäisen harjoitteluni Meilahden sairaala-apteekissa. Harjoittelu on mennyt pitkälti uutta oppiessa, sillä minulla ei ole aikaisempaa kokomusta apteekissa työskentelystä. Olen viihtynyt täällä ja saanut arvokasta oppia apteekkityöskentelystä.

Harjoitteluihin kuuluu myös työkirjan tehtävien suorittaminen. Tehtävät liittyvät apteekkityöhön kuuluviin osa-alueisiin. Esimerkiksi harjoitteluuni sisältyy lääkehoidon arviointi tehtävä, jossa olen arvioinut apteekkimme asiakkaan lääkitystä yhdessä apteekkarin kanssa. Tehtävän suorittamiseksi arvioin asiakkaan lääkityksestä muun muassa päällekkäisiä lääkkeitä, yhteisvaikutuksia sekä annokseen ja ottoajankohtiin liittyviä asioita. Arvion lopuksi keskustelimme yhdessä asiakkaan kanssa esille tulleista huomioista. Tehtävä on ollut erittäin opettavainen ja hyvä harjoitus tulevaa varten.

Itse olen pitänyt farmasian opinnoista. Opinnot ovat olleet sopivasti haastavia, mutta samalla erittäin mielenkiintoisia. Tällä hetkellä tuntuu, että olen oikealla alalla. Tavoitteenani on valmistua farmaseutiksi alkukesästä, jonka jälkeen opiskelijaelämä jää taakse ja on aika astua työelämään. Opiskeluaika on ollut mukavaa, sillä opinnot ovat olleet monipuolisia ja kiinnostavia. Opintoihin on kuulunut paljon muutakin kuin pelkkää kirjojen lukua. Lääkeyritykset ovat pitäneet meille teemailtoja ja kertoneet tuotteista, alasta sekä työskentelystä lääketeollisuudessa. Lisäksi meille on järjestetty vierailuja lääkealan yrityksiin, muita opiskelijoiden illanviettoja unohtamatta. Suosittelen opintoja kaikille farmasiasta, lääkkeistä tai alasta kiinnostuneille. Lisätietoa opinnoista saa Farmasian tiedekunnan sivuilta osoitteesta 
www.helsinki.fi/farmasia ja yleisesti apteekki alasta apteekki.fi -sivustolta http://www.apteekki.fi/tietoa-apteekeista.html.

Mukavaa kevään odotusta!

                                                Johanna

Kirjoittaja on 3. vuoden farmasian opiskelija Salosta.
Hän on ollut viimeiset 3 kuukautta harjoittelussa
Kuninkaantien apteekissa. 

LAURI VIITA JA MUSTA KUULA -SANAPELI?

Kirjassa Luojan palikkaleikki, kerrotaan runon ja proosan taitajasta Lauri Viidasta. Hänen runojaan on sanottu suuhun sopiviksi, sillä ne soveltuvat erittäin hyvin ääneen luettaviksi ja lausuttaviksi. Kirjan nimi on peräisin Moreeni-romaanista, jossa nämä sanat kuvasivat vanhan Pispalan asemakaavaa – tai sen puuttumista.

Viidan kielellinen palikkaleikki on sangen monivivahteista. Viita oli rakentaja, ja kielen kirvesmies. Hän uudisti kieltä, työsti sanojen sävyjä ja veisti niiden muotoja ja merkityksiä kulloisenkin tarpeen mittaiseksi. Tekstejä lukiessa kokee yllätyksiä, sillä Viidan tyyli muuttuu äkkiä paatoksellisesta ironiseen, traagisesta lakoniseen tai päinvastoin.

Teksteissään Viita käsittelee kansallisia ja historiallisia voimavirtoja, tai tavoittelee laajenevan avaruuden avaria ääriä samalla luontevuudella, millä hän kuvaa pispalalaisen perheen arkea ja kanssakäymistä kodissa ja pihapiirissä.

Uusi elämäkerrallinen aineisto on tuonut lisää tietoa Viidan kehityksestä nuoresta ylioppilaasta kirjailijaksi. Hän kirjoitti yli 200 kirjettä ja korttia pispalalaiselle tyttöystävälleen, sittemmin vaimolleen Kertulle vuosina 1938-1944. Tarkkanäköisen ja älykkään nuoren miehen into ja kiinnostus kieleen ja kirjoittamiseen tulee niissä jo varsin voimallisesti esille.

Viidan myöhemmät sanaleikit ja kielen muotoutuminen ovat läsnä jo varusmiesajan ja sotavuosien kirjeissä. Hän jopa kehitteli sanapelin, jossa yhden suomen kielen sanan kirjaimista oli luotava mahdollisimman monta sanaa. ”Vammelsuunjoesta” tuleva kirjailija sai muodostettua 71 sanaa. Aila Meriluoto on myöhemmin kertonut, että lasten tultua leikki-ikään, koko perhe harrasti innokkaasti sanapelejä ja riimileikkejä, ja ratkoi sana-arvoituksia.

Ne jotka nykypäivänä pelaavat Mustaa kuulaa kotona, muistiryhmissä tai muistikerhoissa, ja osallistuvat Musta kuula -turnaukseen, kehittävät siis aivojensa kielellisiä alueita oivallisen ja tehokkaan sanapelin avulla. Rohkenisiko siis hieman kieli poskessa heittää läppää ja retostella sillä, että jo Lauri Viita pelasi Musta kuula -sanapeliä, tullakseen kirjailijaksi?

Kielellistä akrobatiaa osoittaa myös Viidan laatima salakieli, jolla hän kirjeissä kiersi sotasensuurin määräyksiä, ja kertoi vaimolleen kulloisenkin asemapaikkansa. Yliviivauksella merkityn (±) kohdan jälkeen vaimo saattoi ryhtyä muodostamaan sanojen alkukirjaimista paikkakunnan nimeä. ”Kun aika uusi koittavi, onnen lemmen ankkuri, taas pintaan isänmaan lujaan, syvään kaivetaan”. Oltiin siis Kaukolassa, ei vain siellä jossakin.

Tästäkin ”salakielestä” saattaisi joku muistiryhmien vertaisohjaajista kehittää nokkelan ja mielenkiintoisen tehtävän muistiryhmien käyttöön.

Toivotan sytyläisille hyvää alkanutta vuotta 2017 ja hyviä Musta kuula -pelihetkiä!

Jussi Malminen

Jussi on toinen Musta kuula -pelin keksijöistä,
salolainen, kuten keksijäkaverinsakin.

PS. Lisää ajankohtaisuutta tämä Jussin postaus saa siitä, että nyt maanantaina 30.1.2017 ovat juuri SYTYn perinteisen Musta kuula turnauksen välierät käsillä ja seuraavana lauantaina, 4.2. vuorossa se tämänvuotisen turnauksen Grande Finale! Molempina päivinä passaa tulla katsomaan, kuulemaan ja kannustamaan – sekä myös omakohtaisesti kiinnostumaan!

                                          

JOS KAIPAAT MUUTOSTA ELÄMÄÄSI -otsikolla pohtii postauksessaan Eija-Riitta

Tämä kuva osui silmiini tuolta Facebookin loputtomasta tulvasta ja jotenkin se nyt osui ja upposi herättäen oitis monenlaisia ajatuksia. Ensimmäisenä tietysti sen, että näinhän se on. Mutta kun hetkeksi pysähdyin mietteisiini, niin………

Noin äkkiä katsomalla tämä voisi olla lähes tällaisenaan vaikka SYTYn ilmoituksessa, jossa ihmisiä innostetaan lähtemään yhdistysten toimintaan mukaan. Rohkeasti ja avoimin mielin.

No, niistä mietteistäni. ”Jos kaipaat muutosta elämääsi….” – se on jo hieno tilanne kun itse tiedostaa muutoksen tarpeen, siinä on hyvä alku. Monen kohdalla se myös konkretisoituu ennen pitkää jollakin tavalla. Toisilla sitten taas käy niin, että sitä muutoksen tarvetta ei jotenkin osaa tiedostaa tai ajatella omalle kohdalleen. Elämä ei ole sellaista kun haluaisin, mutta tämmöstä se nyt minulla vaan on. Minusta tässä on monen kohdalla se yksinäisyyden ja joissain tapauksissa myös syrjäytymisen juurakko. Erilaiset elämän muutos-tilanteet, niin hyvässä kuin pahassakin, asettavat meidät jokaisen tarkastelemaan omaa eloa  ja oloa. Olenko siihen tyytyväinen, kaipaanko jotain muuta, tyydynkö tähän? No, useimmiten ei sohvalle ainakaan kannata jäädä odottelemaan.

”Ole rohkea”. Rohkea mihin? Tässä ajatellaan ainakin rohkeutta mennä muiden ihmisten pariin. Tai voisiko se olla rohkeutta lähteä vaikka SYTYyn johonkin tilaisuuteen. Kaikki eivät ole niin rohkeita. Ainakaan yksinään ei moiseen uskallus riitä. Jos sinulla taas on sitä rohkeutta, jaa sitä vähän. Nappaa mukaasi se arempi ystäväsi, naapurisi, entinen työkaverisi, hyvänpäiväntuttusi….. Hänet, joka ei ehkä ole niin rohkea tai ei tiedosta mahdollista tarvetta muutokseen. Saatat avata hänelle oven uusiin kokemuksiin, rohkaista muutokseen, vaikka vain pienin askelin. Pikkuhiljaa se yksinäisyyden juurakko voi hyvinkin näivettyä ja usein se rohkeuskin kasvaa.

Asioilla on tapana olla kaksi puolta. ”Jos kaipaat muutosta elämääsi” –  tarkoittaa toisille ihan päinvastaista kuin mitä tuossa kuvan tekstissä sanotaan. Juuri sitä mahdollisuutta käpertyä sohvannurkkaan, ei hälinää, ei menemistä sinne ja tänne, ei aikatauluja, ei jatkuvia kontakteja. Voi nauttia omasta olostaan ihan kaikessa rauhassa. Ja silloin kun se tuntuu hyvältä sille on myös yleensä tarvetta.

Molemmilla näkökulmilla on siis aikansa ja paikkansa. Tärkeintä on tiedostaa muutoksen tarve silloin kun tilanne niin vaatii, eikä tyytyä tai alistua siihen kun elämä ei tunnu hyvältä. Toki täytyy muistaa, että aina on asioita joihin ei elämässään voi olla tyytyväinen eikä tilannetta voi itse muuttaa, esim. sairaus, mutta silloinkin on voi elämästä yrittää tehdä niin hyvää kun se niissä puitteissa on mahdollista. Muutosta voi tehdä hyvinkin pienin askelin, kunhan suunta kuitenkin on eteenpäin vaikka välillä pienin peruutusaskelin höystettynä.  Rohkeasti tai arkaillen.

 Eija-Riitta

SAIRAS, SAIRAAMPI, HENKILÖKOHTAINEN APU

Lapseni sairastui oksennustautiin kesken hoitopäivän. En päässyt häntä itse hakemaan, koska pienempi lapsi nukkui juuri päiväunia enkä saa häntä mukaan kuin kantorinkassa. Sitä paitsi, kipeä lapsi ei olisi jaksanut kävellä kotiin.

Jouduin soittamaan läpi kaikki isovanhemmat ja sitten sain erään ystäväni hakemaan lapsen kotiin. Oksentaminen jatkui kotona. Pienempi lapsi tunki itseään seisomaan oksennusämpäriin ja sai kamalan hepulin, kun jouduin nostamaan hänet pinnasänkyyn siivotessani jälkiä.

On erittäin hankalaa hoitaa lapsia, kun ei näe. Kaikki on tehtävä käsikopelolla. Oksennusta oli kaikkialla, enkä saanut isommasta lapsesta apua, koska hän oli niin kipeä.

Sitten lapsen päätä alkoi särkeä, enkä voinut antaa lääkettä, koska en nähnyt mitata sitä. Jouduin soittamaan taas apua paikalle, enkä saanut sitä. Mieheni joutui sitten lähtemään töistä aikaisemmin.

Tällainen tilanne olisi vältettävissä, jos minulla olisi avustaja enemmän käytettävissä.

Näin kirjoitin henkilökohtaisen avun hakemukseeni kesäkuussa vuonna 2014. Tällainen tilanne tosiaan olisi vältettävissä, jos avustaja on käytössä. Joulun jälkeen mietin, että pitäisi olla turvaverkoston turvaverkko, jotta olisi varasuunnitelman varasuunnitelma. Aina ei henkilökohtainen apu ole läsnä, vaikka sitä onkin myönnetty.

Kävipä tässä taas niin, että lapset sairastivat ja itsekin olin puolikuntoinen. Tietysti avustaja oli lomalla ja sijainen sairastui. Miten sitä onkin niin tumpelo, että kun joutuu pitkän ajan jälkeen toimimaan yksin tällaisissa tilanteissa, tuntuu, ettei osaa enää mitään. Jos ennen avustajaa olisi ollut tällainen tilanne, olisin pärjännyt siinä omasta mielestäni hyvin hammasta purren. Nyt, kun olen tottunut henkilökohtaiseen apuun, tajusin, miten korvaamatonta tuo apu on. Yllättävissä tilanteissa henkilökohtaisesta avusta on käsittämättömän suuri apu!

Mielenkiinnolla odotan tulevia ratkaisuja henkilökohtaisen avun saralla, kuten myös muiden vammaispalvelujen saatavuuden ja myöntämisen saralla. Elämme jännittäviä aikoja!

                         Päivi

Vierailevana kirjoittajana kansanedustaja Katja Taimela

Tammikuu on istuntovapaakuukausi kansanedustajan lainsäädäntötyöstä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että me kaikki 200 edustajaa kirmaamme etelän lämpöön tai kuukaudeksi golf-viheriöille.

Joulun pyhinä ladataan akkuja, mutta tammikuu on jo täynnä kokouksia ja tapaamisia eri yhteistyöverkostojen kanssa. Omalla kohdallani se on koko tämän neljän vuoden erissä hoidetun pätkätyön ajan sisältänyt myös perinteikkäästi työelämäjakson, joka on koostunut vähintään kolmesta peräkkäisestä työpäivästä eri toimipaikoissa.

Tuossa lyhyessä ajassa pääsee edes jotenkin kiinni arjen sujumisesta, iloista ja kipukohdista. Näistä kokemuksista on helppo ammentaa konkretiaa kansanedustajan työhön. Samalla säilyy tuntemus ihmisten arkeen palveluissa ja työpaikoilla. Vuosien saatossa olen saanut toimia apukätenä mm. koulussa, ikäihmisten hoivalaitoksissa, päiväkodissa ja kehitysvammaisten parissa.

Tänä vuonna vuorossa oli Salon potilas- ja vammaisjärjestöjen yhteistyöjärjestö, SYTY ry. Sain kokea yhden huikeimman kolmen päivän putken elämässäni!

Sytyn toiminta on ollut itselleni jo vuosikaudet tuttua, mutta sain toiminnanjohtaja Eija-Riitan ja muun henkilökunnan toimesta tiivistetyn päivityksen laajasta toiminnasta. Ja mikä tärkeintä, ihmiset sytyn tiloissa. Useilla jotka Helsingintien oven avaavat, on useita eri diagnooseja, on särkyjä, kipuja ja erilaisuutta, mutta ne eivät juuri sytyn tiloissa näy. Railakas nauru, hurtti huumori ja puheensorina täyttävät koko kodinomaisen tilan lähes maksimaalisesti. Sain itse osallistua funteeraajien ja näkövammaisten tapaamisiin.

Talossa vertaisuus on kokoava ja se on käsin kosketeltavissa. Sosiaalinen kontakti, vertaistuki ja yhdessä oleminen on monelle se elämän liekki! 

Sytyn tilat mahdollistavat 35 jäsenyhdistyksen kokoontumiset ajanmukaisissa ja esteettömissä tiloissa. Osaava ja lämmin henkilökunta auttaa kaikessa, jopa atk-taidot kehittyvät intensiivisesti henkilökohtaisen avun kautta. Oli ilo huomata, jotta kun ulko-ovi kävi, tuttujahan sieltä pääsääntöisesti tuli. Itselläni oli kerrankin oikein kunnolla aikaa kuunnella ja puhua, kelloon katsomatta, mihinkään kiiruhtamatta. Pääsin myös kotoisiin askareisiin eli pullan leipomiseen, mikä onkaan upeampaa kuin täyttää koko tila kotoisalla uunituoreen voisilmäpullan tuoksulla.

Kolmas sektori tekee mittavan työn meidän monen arjen mahdollistajana. Ajankohtaisessa sosiaali- ja terveyden-huollon uudistuksessa hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen jää edelleen kuntien vastuulle. Tässä työssä me tarvitsemme jatkossakin SYTY:n kaltaisia paikkoja!

 Katja Taimela, kansan edustaja

Turun murre

on ruma – kuulemma – koirana, mutta ainakin minusta kuultuna vallan sukkelaa. Kaikkeahan siitä ei, edes asiayhteyksissä, itäsuomalainen ymmärrä, ja kirjan-oppineiden vakuuttelujen mukaan se ”ei ole mikään Turussa asustava hauveli, vaan alueen dialekti, kielimuoto”. Koiran nimenäkään ei tuolta lapsuusmaisemistani sellaista tullut tietooni. Myöskään parin vuoden takaisessa Kennelliiton suosituimpien nimien listalla se ei päässyt top sataseen. 

Siispä unohdan tuon koiruuspuolen ja keskitän ajatuksen-juoksuani murteisiin. Rajallisesti, kun sitä ei 8/8 kansa-koulupohjalla kovin liene kanttia pröystäillä oikein millään tiedon alueella, eikä kielitieteellisesti sitäkään vähää. Mutta omakohtaisuuksilla ehkä hiukan kuitenkin.

Jos olet seurannut tätä Yhdistävää tekijää aiemminkin, tiedät, että lapsuuteni ”kielimuoto” paikallistui Savo-Karjalan puhekielten rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Vallinneesta sota-ajasta huolimatta! Savolaismurteen intonaatiosta, tai intonaatiosta yleensäkään, ei siihen aikaan ollut tietoa kansan syvien rivien keskuudessa. Kukin kiekaisi sanottavansa sellaiselta äänenkorkeudelta, johon omat äänihuulet olivat sen luontaisesti asettaneet. Ja tietynlaista väritystä kielelliseen ilmaisuumme saimme kylälle muuttaneitten karjalaisten ”haastamist” jäljitellessämme. Eikä varmasti jäänyt mikään asia sen vuoksi selvittämättä, etteikö olisi tullut ymmärtäneeksi, mitä toinen tarkoitti. Paitsi silloin harvoin, kun se tarkoituksella jätettiin huomioimatta. Naapurisopujen säilymiset muistaen sellaisia tilanteita lienee ollut melko harvoin.

Täällä maan länsipuolella, Varsinais-Suomessa, olen nyt asustellut kolmisenkymmentä vuotta. Seutukunnan murretta en, matkimisyrityksistäni huolimatta, hallitse. Vielä. Vaikka melko lailla monessa tilanteessa sitä koetankin käyttää. Jossain vaiheessa tosin jo kuvittelin saaneeni otteen siitä, mutta mitä vielä. Kun Salkkari julkaisi kesän alussa Salon murresanakirjan, niin kuvitelmat kuivuivat täysin. Paksuhko painotuote täynnä sanoja, joista puoliakaan en osaisi pistää oikeaan kohtaan puheessani ja sitten vielä ne, joita en lainkaan ymmärtänyt. Eikä niitä ollutkaan vähän.

Joka tapauksessa olen tähän saakka kyllä ymmärtänyt kanssaihmisiä ja tullut myös ymmärretyksi – pääosin puheitteni suhteen. Ajatusmaailmani, asenteeni ja tapani ovatkin sitten luku erikseen, enkä siihen vielä ota hiukkaakaan mukaan ns. savolaista huumoriani, josta en saa itseäni irti. En tosin ole varma, haluaisinkokaan!

Itä-Suomen yliopistossa tehty väitöskirja tiivistää tuon kuuluisan savolaisen vääräleukaisuuden jopa sellaiseksi, jonka ulkopuoliset voivat kokea piikittelynäkin. Itseminäni todellakin olettaa, tai ainakin toivoo, sen tavoittavan puhekumppanin positiivisuutena ja jopa arvostuksen osoituksena, kun se lähtee nimenomaan ja vilpittömästi siltä pohjalta.

Melko lailla tämän kotimaan murrealueilla kiertelyni kautta olen saanut jonkinlaista tuntumaa käytettyihin paikallisiin arkikieliin. Ja varsinkin siihen, kuinka eri kielialueen ihmiset suhtautuvat poikkeavuuksiin nimenomaan puheilmaisuissa. Jollakinlailla koen myös onnistuneeni löytämään muutamien murteitten ”nuotteja” ja päässyt niitä matkimalla jopa häivyttämään lapsuuden murretaustani tunnistamisen. Silloin, kun aloin kokeilla tuonsuuntaista ilmaisua, ei vielä puhuttukaan imitoinneista, vaikka olisihan sitä voinut sellaiseksikin nimittää. Vaikkei ketään tunnettua henkilöä jäljiteltykään, vain eri murteita.

Selvimmät havainnot ja erot ”kuullun vastaanottamisessa” (ei välttämättä siis ymmärtämisessä) sain kokemuksena kiertäessäni jo edesmenneen tavarataloketjun myynti-pisteissä Helsingistä maan itälaitaa seuraillen Kajaaniin ja sitten Oulun kautta kohti etelää ja Turkua. Kyseessä oli kyseisten kauppojen markkinointi-iskupäivien juontajan (lue pellen) rooli. Eihän silloin vielä juontaja-sanakaan ollut käytössä. Roolikseni olimme valinneet laiskanlupsakan savolaisen mehtätyömiehen (ei suinkaan metsureita mollaten)

ja tuo Tahvon nimellä esiintyjä koetti sitten sekä hauskuuttaa kauppaan sinä päivänä eksyneitä asiakkaita, että lisätä myyntiä (noiden viikkojen havaintojeni mukaan erityisesti niistä tuotteista, jotka olivat pölyttyneet liian kauan hyllyillä). Oiva esimerkki lienee tätä luokkaa, että määrätyllä kellonlyömällä tietyssä pisteessä tavarataloa oli joko muutama ostoskärry tai peräti kuljetushäkki täynnä viime hetkellä kuulutuksella ilmoitettua tuotetta, mikä myytiin nopeimmin sieltä niitä noutaneille lähes olemattoman halvan tuntuisella hinnalla. Paljon alle totutun siis. Kerrottiin myös, että kärryt ovat paikalla esim. vain 4 – 5 minuuttia. Ja vilskettä riitti!

Useimmiten kärryt tyhjenivät ja ne poistettiin varaston puolelle. Joskus, muistan, myyntikasassa oli sukkahousuja – silloin vielä melkoinen uutuustuote – aivan pilkkahinnalla. Ja kun kaikki nopeimmat olivat saaneet ”sylintäydeltä” saalista, joidenkin jäädessä ihan ilman, ja kärryt poistettiin, hoksasivat useimmat katsoa tarkemmin onnensa kohdetta omassa ostoskorissaan. Kaikki tummanvioletin värisiä! Kiirehtiminen palauttamaan niitä kärryyn oli aivan turhaa – kärryt olivat poissa. Ja nyt korostan, ettei idea ollut omani, eikä läheskään kaikissa kaupungeissa kaupattu mitään epäkuranttia. Tuo vain kuulostaa yhä mieleen jääneeltä.

Kiertueen antina, esiintymispalkkion lisäksi, oli runsaasti kokemusta tuollaisen Tahvon vastaanottamisesta maan eri kulmakunnilla. Pääkaupunkilaiset olivat tottuneet nimekkäisiin esiintyjiin, eikä sitä päivääkään mainostettu muutoin kuin erikoistarjouksien määrillä ja hinnoilla. Ja itäsuunnassa huomasi selvästi väen olevan myös Tahvoa tarkastelemassa – ehkä pettyenkin – sillä Pakarisen Esakin vielä eläkeläisenä kierteli yhä keikkailemassa. Kajaanihan kuuluu savolaismurteiden kielialueeseen, ja Oulukin, vaikka onkin keski- ja pohjoispohjalaisaluetta, otti vastaan niin kuin vanhan tutun. 

Mutta kun Keski-Suomen kautta päädyttiin Turkuun, niin johan tuli stoppi! Tavaratalon henkilökunta oli ystävällistä ja järjesteli asiat reilaan (kun ”kuljettajanani” oli ketjun sisäänostoista vastaava henkilö). Olipa liikkeellä asiakkaitakin, joista jokunen pysähtyi rakennetun esiintymiskorokkeen kohdalla. Hetkeksi. Katselivat aikansa ja jatkoivat matkaansa, vaikka Tahvo yritti parhaansa ja vieläpä ylittää kaikki oppimansa esiintymistaidot. Ei pienintäkään hymyä, naurahtelusta puhumattakaan – ja niihin olin ennättänyt tottua jo niin, että luulottelin itseäni oikein viihdyttäjäksi, kun kaikissa muissa kaupungeissa olin ympäröity iloisin ja hymyilevin ilmein, jopa naurunpyrskähdyksinkin! Olisi saanut jäädä se keikkarundi kesken ja viimeistä päivää vaille. Mutta opissahan se on variksenpoikakin tuulessa, sanoivat ennen vanhat ja viisaat. Vähempi on tullut sen jälkeen tahvoiltua ja vain lähipiireissä, eikä enää viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen lainkaan. Varmuudeksi! Ja asusteet + muukin rekvisiitta palautettiin MTV:n puvustoon…

                                  

DIGITALISAATIO – PAINAJAINEN VAI APU?

On se vaan mukavaa tänä päivänä yrittää toimia itsenäisesti vaikka postissa, apteekissa tai terveyskeskuksessa. Jokaisessa paikassa sinua on ensimmäisenä vastassa jonotusautomaatti. Siinä sitten sokkona yrität keksiä, miten laite toimii. Kosketusnäyttö on lisääntynyt valtavasti ja se se vasta hauska apuväline sokealle onkin…

No, saat sen jonotuslapun ehkä itse tai joku ystävällinen sielu auttaa sinua. Ehkä tuo ystävällinen sielu myös kertoo numeron, joka lapussa on. Itsehän sitä ei näe. Kun sitten seisot se jonotuslappu kädessä ja odotat omaa vuoroasi, ei kukaan huudakaan numeroita ääneen. Yrität sitten laskea piippausten mukaan, milloin on sinun vuorosi. Ei aina ole ihan helppoa sekään!

Ei luulisi olevan kovin kallista lisätä puheominaisuutta noihin laitteisiin. Nyt nimittäin näyttää siltä, että jonotusautomaatit lisääntyvät jatkuvasti joka paikassa, eikä ihmistä ole enää missään. Joissain pankkiautomaateissa jo on puheominaisuus, jolloin sokeakin pystyy korvakuulokkeita käyttämällä itsenäisesti nostamaan rahaa. Huippua!

Mihin on unohtunut tasavertainen ja yhdenvertainen yhteiskunta? Automaatteja lisäämällä ja eläviä ihmisiä vähentämällä palveluiden saavutettavuus heikkenee niin näkövammaisilla kuin ikäihmisilläkin.

Minusta on jotenkin huvittavaa, että mennessäni Salon sairaalan laboratorioon, otan jonotusnumeron, jota en näe. Sen jonotusnumeronkin saan vain, jos joku auttaa. No, sitten se numero kerrotaan sille tädille, joka mahdollisesti istuu siinä ilmoittautumisluukulla. Ja tuo kyseinen hoitaja sitten jonottaa minun puolestani. Ihan hullua! Hoitajan työpanos kuluu siihen, että hän työaikanaan jonottaa minun vuoroani, koska en itse näe numeroa taululta. En myöskään näe, mihin näytteenottohuoneeseen minun tulisi mennä. Ennen oli paremmin, kun näytteenottaja tuli ovelle, painoi nappulaa, joka vaihtoi jonotusnumeron ja huusi samalla tuon numeron ääneen. Silloin pystyin äänen perusteella suunnistamaan oikealle ovelle. Nyt joku toinen jonottaa puolestani, hakee minut ja vie minut oikeaan näytteenottohuoneeseen. Sitten näytteenottaja taas palauttaa minut takaisin penkille. Kun kysyin, miksei näytteenottaja enää voi huutaa ovelta numeroa, minulle vastattiin, ettei se kuulu hänen toimenkuvaansa. Omituista! Ilmoittautumisluukun takana olevan hoitajan toimenkuvaan se siis kuuluu. Tässäkin kohtaa on viety mahdollisuuteni toimia itsenäisesti, koska aikaisemmin pystyin odottamaan itse vuoroani ja nousemaan ylös kuullessani sen numeron, joka omassa jonotuslapussani oli ja jonka joku näkevä oli minulle kertonut. Kumpi tapa siis on parempi? Ja kenen kannalta parempi?

Nykyään ei enää pääse esimerkiksi terveyskeskuksen ilmoittautumisluukulle ilman, että ottaa jonotuslapun. Sitten pitäisi tietää, mikä numero on omassa lapussa, mikä taululla. Vaikeaa! Kun pääset luukulle, ei ongelmia enää ole. Niitäkin varmaan tulevaisuudessa on, jos asiakkaita ei enää kutsuta sisään nimellä. Kai sekin rikkoo jotain ihmisen yksityisyyttä, kun huudetaan etu- tai sukunimellä asiakas sisälle vastaanotolle. Tulevaisuudessa varmaan annetaan jokin koodi, jolla ihmiset pyydetään vastaanotolle.

Kuinka moni palvelu on jo siirtynyt sähköiseen hakemiseen? Tämäkin on sellainen maailma, joka hirvittää. Aina eivät hakulomakkeet ja sähköiset palvelut toimi näkövammaisen apuvälineillä. On sitä ennenkin tarvinnut näkevän ihmisen apua paperisten lomakkeiden täyttämisessä, mutta digitalisaation ja sähköisen hakemisen lisääntymisen myötä luulin, että myös oma itsenäinen pärjäämiseni lisääntyisi. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa!

Digitalisaatio on monessa asiassa hyvä, mutta ei se oikeaa, elävää ihmistä korvaa. Varsinkin vammaiset tarvitsisivat usein elävän ihmisen apua, kone ei hoksaa kyseessä olevan esimerkiksi näkövammainen asiakas. Kun nämä laitteet tosiaan kovaa vauhtia yleistyvät, ei luulisi hankintahinnan kovin paljon nousevan siitä, että laitteet olisi varustettu myös puheominaisuudella. Ja onhan meillä muitakin ongelmia kuin pelkkä näkeminen. Kaikkien kädet eivät toimi, joten jonotusnumeron ottaminen voi olla vaikeaa monestakin syystä. Laitteet ovat lisäksi usein erilaisia eikä niiden sijoittelussa ole käytetty mitään yhtenäistä logiikkaa.

Ilman kanssaihmisiä ei yksikään ihminen pärjää tässä maailmassa, se on selvä! Olen erityisen kiitollinen kaikille niille kanssakulkijoille, jotka ovat hoksanneet avuntarpeeni tai vastanneet avun pyyntöihini. Teidän ansiostanne maailma on parempi paikka elää!

                                                  Päivi