JO JOUTUI ARMAS AIKA

Vain viikko sitten se soi kautta koko Suomen. Jälleen kerran. Niin kuin varmuudella, uskoisin, meidän kaikkien varhaisimmista lapsuuden koulumuistoistamme saakka. Nyt tosin todellakin esitystavaltaan erilaisena, poikkeusolosuhteista johtuen. Yhtä lailla komeana se kuitenkin kaikui ja kosketti kuulijoitaan, niin ulkoilmassa kuin verkkoversionakin.

Jo säveleltään tuttuna se palauttaa suurella osalla suomalaisista mieleen koulujen kevätjuhlat ja kesäloman alkamisen. Myötäelettävät sanat ovat ulkomuistista mukana ajatuksissamme, mutta mahtaakohan monikaan miettiä niitten alkuperää taikka mukanaoloa historian saatossa? Virren 571, jonka suomennos on uusittu vuonna 1937, tekstin alkuperän on arveltu perustuvan saksalaislähteisiin, kun taas ruotsinkielisen alkutekstin pohjana pidetään keskiaikaista maallista tai jopa eroottista runoutta 1200-luvulta. Kevätruno ”Tempus adest floridum” julkaistiin ruotsinkielisenä käännöksenä 1600-luvun alussa ja siinä on ”silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä Suvivirren kanssa”! Virren ruotsinkielisten sanojen kirjoittajasta ei ole täydellistä varmuutta, olettamuksena sen kynäilijänä pidetään Gotlannin superindententti Israel Kolmodin vuonna 1964 kesäisellä saarnamatkalla saamaa innostusta. Jo samana vuonna se sisältyi julkistettuun virsikirjaan, jonka painos kuitenkin sensuroitiin, koska ”nähtiin sen sisältävä väärää oppia, ja tämän virren väitettiin sekoittavan maallisen ja hengellisen ilon. Virsi julkaistiin kuitenkin 1965 painoksessa, ns. Karoliinisessa virsikirjassa, koska ei haluttu kirjoja jo toistamiseen ottaa pois yleisön saatavilta.”

Virsi suomennettiin ruotsinkielistä runon teksti uskollisesti seuraten 1700 ja otettiin mukaan vuoden 1701 virsikirjaan, jonka suomennokset on uudistettu 1867 ja 1937.

Virren säveltäjää ei tunneta, joten melodiaa pidetään ruotsalaisena kansansävelmänä, joka julkaistiin tämän virren sävelmänä 1967 koraalikirjassa.

Tuttuna virtenä laulamme sanoituksen ulkomuistista, miettimättä kuinka se jakautuu alkuun luonnonkuvauksella, toisen ja kolmannen säkeistön vahvistaessa opetusta kuinka luonto muistuttaa ihmistä Jumalan hyvyydestä. Lintujen laulun ollessa ihmisille esimerkkinä Hänen ylistämisestään. Vasta neljäs säkeistö sisältää virren hengellisen ytimen ja rukouksen. Viidennessä säkeistössä on vertauskuvia Saaronin liljaan, Siionin kasteeseen ja Libanonkin kevään kauneuteen. Virallisesti viimeisessä, kuudennessa säkeistössä, pyydetään siunausta maan sadolle. Tuo ”virallisesti” korostuu sillä, että virteen on kilpailun kautta lisätty vielä seitsemäs säkeistö, jota ei kuitenkaan, tämänhetkisen tiedon mukaan, tulla liittämään virsikirjan teksteihin.

Vantaankosken seurakunnan julistamasta kilpailusta, julkisuudessa aktiivisena esiintynyt, Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo on ottanut myönteisesti kantaa sanoen, että tuo seitsemäs säkeistö ”tavoittaa hyvin alkuperäisen Suvivirren sanoman. Ajankuva oli karmea 1600-1700-luvun taitteessa, kun Suvivirttä suomennettiin. Kolmasosa suomalaisista oli kuollut nälkään, tauteihin ja kurjuuteen. Sen keskellä Suvivirsi heijastaa toivoa tulevasta ja luottamusta Jumalaan. Kilpailun voittajasäkeistö liittyy hyvin tähän ajatukseen.” – Tuo säkeistö kuuluu näin:

Vaik alkais kesät, talvet

toisiaan muistuttaa

tai valon aikaa päästäis

yhdes ei juhlimaan

Sä anna meidän, Luoja,

oppia luottamaan

ett kirkkauttas pysty

ei varjot voittamaan.

Vuonna 2014 apulaisoikeuskansleri kehotti Opetusministeriötä tarkistamaan kouluille antamaansa ohjeistustaan uskonnollisten tilaisuuksien järjestämisestä. Tässä yhteydessä nousi kohun ja keskustelujen ”ykköseksi” kevätjuhlissa perinteisesti laulettu Suvivirsi. Kohina eli hetkensä ja vaimeni Perustuslakivaliokunnan päätökseen, että Suvivirsi sopii edelleenkin hyvin suomalaisten koulujen kevätjuhliin ja niinpä tänäkin keväänä se kaikui lähes Hangosta Petsamoon…

Suvivirsi myös kuuluu kesäiseen juhannukseemme ja se lauletaan kirkoissa yleensä juhannuspäivänä. Virsi on hyvin yleinen kesän häätilaisuuksissakin. Avioliiton solmimisosastoon on suvivirren melodiaan tehty toinenkin sanoitus ”Se tuntee onnen syvän”, joka löytyy virsikirjan jumalanpalvelusliitteestä, laulu n:o 822.

Ottamatta kantaa tuon edellä mainitun kohun taustoihin tai tarkoitusperiin, totean, että omalla kohdallani (peruspakananakin) Suvivirren kuuleminen on lähes yhtä varma kesän saapumisen merkki täällä Salossa, kuin Kurilan Torikahvion ilmestyminen jokirantaan (tosin näin poikkeuskesänä vasta pari päivää Suvivirren laulamislauantain jälkeen!) taikka parvekkeeni alla kukkiva tuomipensas! Niitten seuraamisten merkityksestä en luovu!

Pakko ottaa lopuksi vielä kantaa itäpuoleisen Suomen taustoillani siihen, että kaikkeen ja kaikkialle nokkansa pistämään ennättäneet savolaiset ovat tietenkin myös kantaneet kortensa kekoon tällaisin sanakääntein: ”Lumkinokset sulj poekkeen, ja tuassii tarkenoo. Nätisti kukat aakii ja vesj liplattelloo. Aarinko suapi paejat poes piältä…”! Eikä se ollut ainoa murteellisuus, joka on innostanut alueellista taiteellisuutta keväisiin kukintoihinsa. Ainakin siitä on kuultu versioita Turun murttel, pohojalaasittain ja stadiksi – enkä varmastikaan ole onnistunut kaikkia kuulemaan. Onpa ”Jo joutui armas aika ”-niminen elokuvakin olemassa, ruotsalaisten 1995 valmistamana. Se on yhä minulta näkemättä, joten en kommentoi…

Mutta huumoripohjaista ja positiivista ajattelua täytyy, meidän jäyhien ja vakavailmeisten kylmän Pohjolan asukkaiden, kaivaa esille kaiken ankeutemme keskelläkin. Ja antaa Suvivirren soitella kesäisyyttään myös tulevaisuudessa. Se herkistää vielä kymmenienkin kouluvuosien jälkeen!