Kävipä semmoinen ihme, että
vietin puoli päivää kirjaa lukien. Lukeminen sinänsä ei ole ihme, rakastan
kirjoja (ja kaikkea muutakin painettua) ja niitä on ympäri kotia avattuina,
suljettuina ja jotain siltä väliltä, mutta lukea nyt yhteen menoon silkkaa
humpuukia, kaiken muun elämän laiminlyöden...
Vaan minkäs sille tekee, jos
kirjailija on kirjoittanut niin tiiviisti, ettei kerta kaikkiaan semmoista
kohtaa tule vastaan, jossa kirjan voisi laskea käsistään. Perhekin alkoi jo
hiukan huolestua, “äiti koska sun pitikään lähteä lenkille?”, johon minä vaan
mumisin että “nyt ei pysty...” Silmät ahmivat tekstiä samalla kun jokin järjen
ääni ja vastuullisen ihmisen syntikello soi sisimmässä, kyllä tässä nyt pitäisi
ainakin ruokaa mennä laittamaan. Lukeminen on laiskottelua. Äänikirjakin kävi
mielessä, sittenhän voisin samalla olla hyödyllinen.
Itsekäs minäni oli kuitenkin
vahva, ja sain karkotettua äänikirjan kuvat pois päästäni. Ruuaksi otettiin
tähteitä, joista koostui vatsan täyttävä lounas, ja sitten taas kirja käteen
(en sentään sortunut lukemaan ruokapöydässä, kun paikalla oli muitakin). Miten
onnellinen olinkaan, kun jännät juonenkäänteet juoksivat loppua kohden hyväksi,
paha sai palkkansa ilman hengen menoa ja kärsineet pääsivät elämässään uuteen
alkuun. Ja miten onnellinen olinkaan, että olin pitkästä aikaa antanut muun
maailman mennä menojaan ja heittäytynyt täysin rinnoin tarinan vietäväksi.
Heittäydy sinäkin!
Auli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti