Englanninpunainen

Ei, tytöt, ei – en aio sotkea juttuani kevään muotiväreihin, vaikka tiedänkin sen levollisen siniseksi. Ei, enkä myöskään puutu brittien brexit’in vaikutuksiin yksityisten ihmisten eloon täällä Pohjolan karuudessa. Nyt tarjoan tekemään tuttavuutta elämäni koiraan, sitä kanssani lyhyellä kaavalla muistellen.

”Englannin cockerspanieli (English cocker spaniel), tunnustettiin omaksi erilliseksi rodukseen pian Englannin Kennelklubin perustamisen jälkeen 1873. Rodun alkuperäinen nimi oli ‘cocking spaniel’, joka pohjautuu sen käyttöön ylösajavana koirana... Iloinen luonne ja alati heiluva häntä kuvastavat koiralle tyypillistä touhukkuutta etenkin sen seuratessa jälkeä tiheäkasvuistakaan maastoa pelkäämättä. Lempeä, miellyttämisenhaluinen ja täynnä elämäniloa”… (Ylösajavien koirien tarkoitus on etsiä maastosta lintuja, jotka se sitten säikyttää lentoon (=ajaa ylös) jotta metsästäjä voi ampua saaliinsa. Moni ylösajava rotu myös noutaa saaliin.) Hyväksyttyjä värivaihtoehtoja on runsaasti; tämä oli yksivärinen ”punainen”.

Jossain 60-luvun lopulla se ilmestyi elämääni. Kennelliiton ja rotuyhdistyksen ohjeistaman kasvattajakennelin pentueesta 9 viikkoisena noudettuna. Olisi voitu hakea jo viikkoa paria aiemminkin, mutta olin antanut itselleni kertoa, että juuri tuolla luovutusiällä on merkitystä koiran aikuisiän aggressioihin ja pelkotilakäyttäytymiseen ja, että viikko lisää turvallisissa lähtöasetelmissa olisi pelkkää plussaa tulevaisuudelle.

Ensinäkemältä havaitsin meissä monia yhteneväisyyksiä, niin ulkonäössä kuin luonteen paljastavissa piirteissäkin. Tiesin, että tulemme toimeen keskenämme! Vaikka ensimmäisinä öinä jouduinkin riiputtamaan kättäni vuoteen laidan yli lattialle, jossa ”pikkuherran” surkeudenilmaisut loppuivat vasta, kun hän sai painaa tuhisevan kuononsa kämmeneeni. (Ja kuten huomasitte: SE haettiin, mutta heti kotiuttamisen alusta se onkin HÄN – ja vain koiranomistajat pystyvät tuon syvällisen muutoksen täydellisesti ymmärtämään!)

Siitä se alkoi – kasvattaminen ja kasvaminen, molemmille. Lienenkö missään vaiheessa sitä ennen taikka sen jälkeen saanut ja joutunut ymmärtämään itseäni peilautuvana palautteena. Käyttäytymisen eteneminen johdatteli kokeiluihin, joista yhtenä ilmestyivät koiranäyttelyt. Ensin vilkuilemassa mitä ne pitävät sisällään ja sitten jo pentuluokkaan mukaan. 

”Sertifikaatin arvoinen” (tai jotain sinnepäin), samoin junioreissa ja sehän innosti jatkamaan. Avoimen luokan sisäänkirjautumisessa jo virkailija näytti ilmehtivän jotain, jonka ymmärsin vasta tuomarin tarkistaessa, että oikein rotuyhdistyksen kortistoonkin olin muuttanut sen alkuperäishienon nimen (jo unohtuneen, ”ulkomaalaisen”, jonka mitään osaa en olisi osannut lausuakaan) perisuomalaiseen muotoon ”Retu”. Mukava, pehmoinen ja lämmin, kuten jalkine-esikuvansakin. Äläpäs huoli! Aiempia puhdasoppisuuksia tarkemmassa syynissä havaittiin *säkäkorkeuden ylittävän suositusmitan peräti reilusti toista senttiä ja sain kerralla oikein kaksi ”tunnustusta” EVA ja HYL sekä tiedon, ettei tällä koiralla ole asiaa minkäänlaiseen näyttelyyn… (*”Säkäkorkeus on suunnilleen sama kuin etäisyys säästä hännäntyveen.”)

Häntä koipien välissä, molemmilla, palasimme kotikaupunkiin, mutta masennukseen saakka emme vaipuneet. Muutaman vuoden saimme jatkaa yhteiseloamme ja jakaa monenmoisia kokemuksia. Rotumääritysten rajoittamatta Retu osoittautui myös melkoiseksi vesikoiraksi, joka hakeutui omatoimisestikin uintiretkilleen; oli oivallinen kumppani monenmoisissa tekemisissä, eikä tarvinnut talutushihnaa, jota kyllä kanteli mielellään osaamistaan näytellen. Opaskoirapiirteitäkin löytyi. Ei koskaan astunut ajoradalle varmistamatta katseellaan – minulta – että joko passaa. (Tai oliskohan tuollainen taipumus edes opastuskriteerien mukainen?) Joka tapauksessa vain kerran muistan herran viis veisanneen kieltävästä kannanotostani. Silloinkin hän kulki irrallaan ja huomatessaan neitokoiran kadun vastakkaisella puolella päätti lähteä tekemään läheisempää tuttavuutta. Kielsin jyrkästi, mutta… Kiukustuneena (myönnän) yritin heittää kiepillä olevan talutushihnan tukemaan määräystäni – välimatkaa oli hiukan liiaksi, remmi putosi vain takajalkojen tuntumaan, mutta… samanaikaisesti juuri samaan pisteeseen saapuva auto onnistui pysähtymään koiran eteen ja ”kops”, koirapersoonan pää osui kulkuneuvon kylkeen. Melko lailla hämillään olevan näköisenä Retu kääntyi takaisin ja jos vähääkään osasin tulkita ilmeitään, hän mietti, että heittikö se ihan oikeesti tuolla autolla? 😊

Yli 50 vuotta ja 30 kiloa sitten kuvattuna naapurien kanssa.

Yhteiselomme harmoniaan tuli särö, kun olosuhteet kuljettivat minut pääkaupungin suuntaan ja jouduin jättämään Retun noitten naapureitten kanssa elämään. Kun sitten ehkä vasta kolmen vuoden jälkeen pääsin poikkeamaan noissa vaaramaisemissa, niin ei vauhdikkaimmankaan ADHD-diagnoosin saaneen liikehdintä riittäisi sen riemun todistamiseen, jolla Retu kiersi uuden kotinsa huoneistoa. Kaikista säännöistä välittämättä – sohvat ja nojatuolit ylittäen ja pöydät alittaen, pysähtymättä edes hetkeksi hengähtämään. Eikä oma oloni juurikaan poikennut tuosta tunteesta, joskin rajoittuneisuuteni piti minut paikoillaan tuon karusellin keskellä. Seuraavan päivän paluumatkalle lähtö lienee ollut vieläkin raskaampi kokemus, kuin aikanaan koirasta luopuminen. Onneksi kaveruudesta ei tarvinnut luopua ja sitä on muistoissani edelleen, vaikka Retu on jo sateenkaaren tuolla puolen.

Lapsuudessani meillä oli aina koira, jopa joskus parikin, mutta Retun jälkeen ei ole tullut mieleenikään, että jos… vaikka olosuhteet olisivat sellaisenkin sallineen!