HUUMORI…

…ja mitä se on, tai mitä sen pitäisi olla?

Huumori on vuorovaikutuksen ja viestinnän muoto, jonka tarkoitus on tehdä ihmisiä iloisiksi, naurattaa ja purkaa jännitystä. Huumori voi kummuta ylemmyydestä ja vahingonilosta, yllättävästä vastakohtaisuudesta, tai sen tarkoituksena voi olla tarjota huojennuksen tunne.

(Wikipedia)

Noinhan se on, tai siis lieneekin, mutta kun sillä on lisänä jos jonkinlaista yksilöllistä, paikallista, maakunnallista, kansallista ja jopa kansainvälistäkin vivahdetta, niin ymmärrettäväksi tulemista omalle huumorilleen ei koskaan voi taata. Varmuudella ainakaan. Jokainen. Niin, ja sitten on vielä se ”inside humor” -variaatio, joka on niin sisäpiiriläistä, etteivät sitä aina käsitä kaikki sisäpiiriin itsensä kuvitelleetkaan.

Oman lukunsa sitten muodostavat ”rahan vuoksi hauskuuttajat”, joita on aina ollut ja tulee olemaan. Heidän huumoriaan katsellaan TV:stä ja mennään kuuntelemaan, niin kuin konsanaan konserttiin. Onpa toistuvia ”paneeleitakin” eri kanavilla pyörimässä valmiiksi naurettuine ”hauskuuksineen” – ihan Amerikan malliin!

Hällä väliä, sillä tuota kaikkea tärkeämpäähän on huumorintaju. Siis vastaanottavalla osapuolella, jonka olisi sitä ymmärrettävä eli osattava hyödyntää sitä huumoria, käsittäen juuri sen nimenomaan huumoriksi. Ja sen ymmärtämisen ”kipukynnyksensä” löytää kohdaltaan lähes aina siitä kohtaa, jossa on pakko sulkea se telkkari – ei vain jaksa enää! Telkkarin tilalle sopisi aivan yhtä hyvin se joku nimetty kaveri, jota on sitten jo vaikeampi sulkea taikka edes hiljentää…

Luin juuri erään pohjoisen väärtini postauksen, josta on pakko kaapata ote: "Arjessa toivoisi olevan nykyistä älyllisempää huumoria. Iso osa huumorista on itsensä huumorin irvikuvaa. Eikä se juuri koskaan naurata ääneen edes parhaina vitseinä. Mutta inspiroivan huumorin jälkeen on pakko hykerrellä itsekseen vielä pitkään. Alitajunnassa huumori jatkaa matkaa. Rönsyää ja kasvaa uusiin vitseihin. Kantaa hyväntahtoisesti seuraaviin kokoontumisiin saakka."

Kun postasin lainauksen pojalleni, sain vastauksena, että ”teennäinen huumori on hirveää, vaikka muutoin se on hauskaa”. Ja häneltä, jos keltä saan ne parhaat ”huumoripläjäykset” naureskeltavakseni – lähes päivittäin.

Huumorihan ei ole pelkästään vitsejä, eikä välttämättä vain ironiaakaan, vaikka aika usein huomaan tämän omakohtaiseni tarttuvan tilannekomiikassa juuri noihin elementteihin. Ja niitähän ei voi huumoriksi käsittää, ellei ymmärrä asiayhteyttä. Lähemmin meikäläistä tuntemattomat – joskus valitettavasti tutummatkin – pitävät monasti sitä pelkästään ”kuttuiluna”. Sitähän se ei ole; se vain kuuluu tähän itäsuomalaiseen tapaan osoittaa läheisyyttä, kaveruutta, ystävyyttä, hellyyttä ja jopa rakkautta. Laajoilla alueilla sitä kutsutaan hyvin negatiivisin äänenpainoin savolaiseksi huumoriksi.

Pelkään pahoin, ettei minun kannata edes alkaa selittämään tuon savolaisuuden syvintä olemusta, kohdaltanikaan, mutta jos kuitenkin sattuisit osumaan juuri sen kärjen kohdalle, niin älä heti polta hihojasi. Alkavassa talven kylmyydessä sellaisesta ei ole kuin harmia. Ota aikalisä ja funtsi, että jospa se ei ollutkaan piikittelyä, jospa se vain kuulosti sellaiselta, mutta jos siinä kuitenkin oli syvällisemmin sitä sisältöä, kaveruutta ja läheisyyttä! Kuten muussakaan elämässä ”ei kaikki ole sitä, miltä näyttää”; ainakaan ensivilkaisun perusteella. Jotenkin vain nämä valtakunnan äärilaitojen tavat ja tottumukset käsitellä huumoria ovat niin kaukana toisistaan, että joskus hirvittää. Varsinkin, kun sieltä itälaidalta on äidinmaidosta tarttunut sellainen reagointi, että ensimmäisenä ilmaantunut ajatus muuttuu oivallukseksi, joka singahtaa heti eetteriin ja kuuluville ja jonka – jos mahdollista – seuraavien mikrosekuntien aikana mieluusti ottaisi ilmasta kiinni ja palauttaisi täysin kuulumattomaksi. Siinä se ”tilannekomiikan” ajoitus on ikään kuin virittyneenä liian herkälle. Täällä lännempänä; muuallakin kuin vain Hämeessä; tuntuu kantaväestölle kehittyneen taito osata tuumailla näkemäänsä ja kuulemaansa ja vasta erimittaisia hetkiä harkittuaan lausua ääneen oma kantansa. Eihän sellaiselle voikaan ilmaantua takaisinvetotarvetta.

Mutta mitä olisi elämä ilman huumoria! Varmaan jo ammoin joku esi-isistämme on siinä luolan suulla nuotiolla istuttaessa murjaissut jonkun hauskuuden, joka hetken kallioseinistä kimpoiltuaan on nostattanut hymyksi tai ainakin hyväksytyksi tulkittavan ilmeen heimon johtohahmon karvaisille kasvoille ja niin antanut luvan kaikille siinä ympärillään olijoille myöskin osallistua hymähtelyynsä (tai mikä se äänne silloin lieneekään osoittanut irrottautumista arkivakavuudesta). Jostain sellaisesta se hyvän olon yhdistävä vaikutus lienee saanut alkunsa ja pohjustanut vuosituhansien aikana kehittymistään meille tärkeäksi kevennykseksi arjen rasituksia vastaan.

Iloisella mielellä ja hymyillen on helpompi jaksaa nekin hetket, jolloin ei millään meinaa jaksaa, ja huumorilla niitä positiivisia tuokioita pystynee luomaan myös kanssaihmisilleen. Kuin myös vastaanottamaan ympäriltään signaaleita kanssamme elävien myönteisistä ilmaisuista, vaikka sitten opitun hauskuuden taikka tilannekomiikan luoman hymyilyttävän hyvänolon tallentamiseen ajatusmaailmaansa.

                                    

PS. Jätin ulkopuolelle aivan tarkoituksella paljon asiaa ja siihen viittaavaa asiatontakin, aina lähtien lapsuuteni muistoista: markkinoitten HelppoHeikit, maalaisiltamien kotikylän harrastajahauskuuttajat (itseoppineet taikurit, joiden epäonnistuminenkin oli humoristista), kesä-teattereitten kassankasvattamiseen tähtäävät huumori-klassikot, kaskut, pilapiirrokset ja ties mitä kaikkea huumorikäsitteeseen laskettavaa, sillä kaikista näistäkin lienee tarttunut ei-toivottuja piirteitä tapaani ”osallistua” kuvitellen, että hallitsen huumorin ja olen hauska mies! Ehkäpä juuri tuossa luulossa rakennettuna tämä(kään) postaus ei vastannut otsikon odotuksia – edes omasta mielestäni!

Ja kaikesta huolimatta hauskuuttavaa päivää!