keskiviikko 1. elokuuta 2018

HELLETTÄ…


Siinä hän istui ja tuijotti eteensä. Tietokoneen näyttöruudussa tyhjä sivu tekstinkäsittelyohjelmasta. Eikä minkäänmoisia ajatuksia pään sisällä tai sen ulkopuolellakaan niin lähellä, että niitä voisi hyödyntää. Yhtä tyhjää kuin näytölläkin. Ja nyt alkaisi olla deadline, viimeinen hetki, takaraja, saada postauksensa omalla vuorollaan Yhdistävään tekijään. Sen hän kyllä tiedosti. Nyt sitä vain ei enää voisi siirtää…

Huonosti nukutun yön jälkeen jotenkuten hoituneet aamutoimet ja suihku, jonka viilentävä vaikutus oli jo vartin jälkeen hävinnyt iholta. Jättämättä virkistävyydestä edes muistoa, ei, vaikka huoneessa hurisi täysillä siirrettävä sisäilman jäähdyttäjä ja kattovalaisimessa pyörivät siivekkeet hajoittivat jäähdyttäjästä ohjautuvan ilman koko pienen yksiön jokaiseen nurkkaan. Ainoa uskoa antava tunne oli rytmihäiriölääkityksen rauhoittavuus, joka kummasti poisti otsan hikoilusta sen tuskanhien osuuden. Sen, jonka ilmaantumista aina hiukan säikähtää. Niin erilaista se on, kuin mitä pelkän lämmön aikaansaamat norot niskasta kalsarien kaulukseen. Siitä ei koskaan erehdy. Ja vaikka se voi ilmaantua useammastakin syystä, niin nyt se johtuu selkeästi helteestä.

– Jospa kirjoittaisin siitä!

”Helle vallitsee Suomessa silloin, kun päivän aikana mitattu ylin lämpötila on vähintään 25 celsiusastetta.

”Jaakko heitti 25.7. kiukaankiven veteen”: tänä vuonna on ollut siihen mennessä jo 43 helle-päivää, pelkästään heinäkuussa 21
- ja
*)
lisää on luvassa…"

         *)(Heinäkuun loppuun mennessä maassamme
                    oli rikottu jo 50 hellepäivän raja!)




Helleraja vaihtelee maittain: kun Suomessa ja muissa Pohjoismaissa määritelmän mukainen raja on 25 °C, luokitellaan esimerkiksi Espanjassa helteeksi vasta 30 °C:n ja Yhdysvalloissa 32 °C:n ylittävät päivälämpötilat. Hellepäivien lukumäärä Suomessa vaihtelee paikkakunnittain ja vuosittain. 
Viime vuosina Suomen ja Skandinavian kesät ovat olleet yhtäjaksoisesti aikaisempia runsashelteisiä, vaikka on tutkittu, ettei ilmastonmuutos vaikuta kesien säihin aivan yhtä paljon kuin talviin. Kyseessä onkin normaalia luonnonmukaista ilmaston vaihtelua.”
Passaiskohan tuota viimeistä lausetta uskoa? Niin kaukaa mitä oma ikämiesmuistini on jaksanut taltioida, ovat kesät olleet lämpöisiä, mutta useimmiten niiden hikisimmät jaksot ilmaantuivat nuoruudessa heinäkuun puolenvälin tietämiin. Kansanperinnettä kunnioittaen lähdettiin Hermannilta heinään (12.7.)


Siellä kyllä hiki pysytteli ihon pinnalla, sen jokaisesta huokosesta ulos purkautuen, sillä se oli melkoinen rasite – kyseistä hommaa osaamattomalle. Kyllä oli aivan turhaa yrittää voimalla pärjätä edes tilan naisväelle, joilla oli vuosien kokemuksella omaksuttu taito, kuinka heinä nousee helpommin seipäille. Ja hiki oli heilläkin. Liekö ihan kansanperinnettä niitten aikojen ajatusmaailmasta mieleen jäänyt toive, että tulispa sade tai särkyis edes tuo niittokone!

Vuosien kulkiessa ja useamman sadan seipään täyttyessä omaksutun tekniikan myötä kesä toisensa jälkeen tuntui menevän mallikkaasti ja aivan kuten ennenkin. Aikanaan paalaimet ilmestyivät pelloille ja heinähangot jäivät navetanvintille, jossa niitä vielä joskus saatettiin tarvita paalien siirtelyssä, eikä huomio kiintynyt isommin ilmaston muuttumiseen, ennen kuin… Se alkoi olla voimallisemmin otsikoissa joskus samassa Milleniumin kanssa, vaikka olihan siitä puhuttu ja kirjoitettu, vaan ei kovinkaan vakavaksi uskoen. Ja vaikeatahan se on käsittää, sillä…
Käsititkö Sinä? Johtuipa tämä nyt mistä tahansa noista, taikka jostain muusta meille vielä hallitsemattoman tiedostamisen alueesta, niin kyllä helteitä on. Se on tosiasia ja se tuntuu melko monella tuolla rintalastan alla. Hyviä ohjeita, kuinka helteistä selviää helpommin, niitä on kyllä tarjolla, mutta – kuten kaikissa MuTu-tuntuman neuvoissa, kaikkeen ei kannata tarttua ilman tarkempaa tuumailua. Maalaisjärjen käyttö on sallittua. Vai kuinka muuten voisit suhtautua tähänkin ihan virallisesta lehtijulkaisusta luettavaan:

”Helle vaanii kaikkialla…
Helle janottaa, vaikka istuisi paikoillaan. Päivittäistä nesteentarvetta voi arvioida yksinkertaisella laskukaavalla.
Kaava menee näin: Kerro painosi kiloissa iälläsi. Jaa tulos tuhannella, niin saat päivittäisen veden tarpeesi litroina. Tämän laskukaavan mukaan esimerkiksi 40-vuotiaan ja 60-kiloisen vedentarve olisi reilut kaksi litraa.
Parhaiten laskukaava toimii normaalipainoiselle.”
(Todella tarpeellinen huomautus tuo viimeinen! Sokeasti uskoen minunkin mitoillani nautittavaksi tulisi reilusti yli 7 litraa. Saattaisin menehtyä hyponatremiaan moisella määrällä!)

”HELTEET alkavat näkyä päivystyksen potilasmäärissä.
Vanhuspotilaiden määrässä on ollut selvä nousu.
– Vanhuspotilaat ovat kuivuneet. Varsinkin sellaiset, joilla on yleissairauksia, rasittuvat kuumuudesta ja kuivumisesta eniten.


– Taustalla on ollut ikää ja perussairauksia, mutta kuumuus on varmasti vaikuttanut menehtymiseen.”

Joka tapauksessa muistakaa nauttia riittävästi nesteitä sekä pitäkää huoli myös suolatasapainosta, jota runsas hikoilu saattaa heilauttaa. Nyt lähden taas suihkuun ja selälleni – huokaisten, että sain sentään tämänkertaisen urakkani vihdoinkin tehdyksi. Toivottavasti seuraavan kuukauden aikana kohdalleni osuu mielenkiintoisempia aiheita ylösmerkattavaksi Yhdistävään tekijään. Ja toivottavasti te ette menehtyneet pitkästyttävyyteen tätä lukiessanne – jos tänne saakka siinä ihan oikeasti jaksoitte.

Oikein oivallista kesänjatkoa – kohtuulämmöissä nautiskellen ja keräten voimia sekä muistoja tuonne puolen vuoden päähän, silloisiin ilmastonmuutoksen tarjoamiin keleihin.
                                                                              


(Itseäni viisaammilta lainattujen tietojen lähteinä olen käyttänyt Googlea, Wikipediaa, Etelä-Saimaata ja Iltalehteä … ainakin.)















lauantai 28. heinäkuuta 2018

“Roskakalat” talteen


Puhutaan niin sanotuista roskakaloista. Mielestäni niin sanottuihin roskakaloihin luokitellut pikkukalat, ahvenet ja särjet ovat talouskaloja, joita voidaan jalostaa ja joita onneksi nykyään jo jalostetaan.
Roskakaloja nämä ovat sen vuoksi, että vesistöt rehevöityvät ja valtaavat elinympäristön ja niitä on vaikea käsitellä ruuaksi.  Näin olen asian ymmärtänyt. Särkikalat ovat karpin sukuisia, ja tämä kotivesiemme särki on maukas kala, kun nämä pyydystetään kylmien vesien aikaan. Kuulemani mukaan kookkaan särjen paksua selkäfilettä ei graavattuna erota siiasta. Kokemuksesta voin sanoa, että särki on erittäin hyvä suolattuna ja pannulla paistettuna. Suolakalaksi säilötyn särjen liha muuttuu ajan myötä punertavaksi ikään kuin olisi lohta.


Veljeni muisti hämärästi Pietarin kalansaaliin, jonka kolme verkkoa antoi Karkkilan Pyhäjärvestä. Niistä saatiin suolakalaa ja särvintä pitkäksi aikaa. Muistaakseni säilöntäastiana olivat isot lasipurkit. Liottaa niitä piti ennen paistamista. 

Myöhemmin appiukko suolasi myös saamansa lahnat ja särjet, mutta hän söi nämä suolakalana. Minun perheeni söi vain rasvasilliä. Myöhemmin muistan syksyisin, kun odotettiin kalastusalus Saukkoa saapuvaksi satamaan. Uudet perunat ja kokonaisena sokerisuolattu rasvasilli – herkkuja molemmat, saati yhdesssä.

Eräältä ystävältä sain ohjeen miten särjet saadaan säilöttyä. Ohjeistin myös veljeäni tekemään samoin. Kylmien vesien aikaan särjen maku on parhaimmillaan ja saaliitkin isoja.

Itse kukin voi umpioida saamansa särkikalat. Puhdistat ja pätkit särjen lasipurkkiin sopiviksi paloiksi. Valmistat liemen; sinapinsiemeniä, etikkaa, sokeria, suolaa, laakerinlehti, öljyä. Etikoista voi käyttää punaviini-, valkoviini-, balsami-, niin ja vanhaa voiteluainetta: vettä. Hunaja, juokseva sellainen, sillä voi tasoittaa kummasti niin sanottua “makumaailmaa”.  (Nyt tuo hieno ilmaisu – maailma – on tälläkin kirjoittimella – onkohan?) Sitruunasta saa myös hapokkuutta, hienoa makua liemiin. Raastamalla sitruunan pintaa, sitäkin voi käyttää. Oma suu on hyvä makutuomari. Makujutut, niistä pitää kiistellä ja myös kertoa mielipiteitä. Pitää olla ennakkoluuloton. Kaikkea voi syödä, mutta kuulemani mukaan joitakin vain kahdesti, sen ensimmäisen ja viimeisen kerran – kuulemma tämä pätee mm. myrkkysieniin.  Kalan tuoreuden tarkastamiseen soveltuu tuo “klyyvari”.  Lihassa tämä pätee myös, mutta pakkauksesta, umpiosta, otettu raavasliha saattaa tuoksahtaa “happamalta”, mutta yleensä liha tuuleentuu kun se poistetaan pakkauksesta. Mätäei tuoksu, se haisee, eikä tuuleennu.  Sianliha jos tuoksahtaa “tuoreena” se sama tuoksu maistuu kypsänä luun viereltä.  Silloin paras käyttöpäivä on hieman mennyt vanhaksi.
Muutama viikko sitten odottelin CM-tavaratalon kahviossa tulevan paikan aukeamista. Siinä oli kaverin ostoskärry pakattu erilaisilla lihatuotteilla, raavaasta lintuihin. Silloin oli ilmat jo lämmenneet sopivasti. Olin pitkälti  toista tuntia kahviossa. Lihatuotteiden keräilijä, ilmeisesti jokin niistä kahvittelemassa olleista miehistä, istuskeli aivan rauhassa. Näin kärryt kuormattuna mennen tullen. Kuinka kauaksi aikaa hän vielä jäi, ei tietoa, mutta sekin aika oli liian pitkä kylmäketjun kannalta katsottuna. Kannattaa käyttää kylmälaukkua. Vältät salmonellan. Lintu on sille herkkä.

Saamaani Oilin ohjeistusta:

Puhdista lasipurkit huolella. Viimeinen silaus on uunissa kuumennus eli desifiointi, myös purkkien kannet. Täytä purkit kaloilla liemineen. Aseta purkit, jotka eivät ole aivan täysiä, uunipellille vahingon varalta. Jos näet purkki rikkoontuu, niin uunin puhdistukselta säästyy. Kun kalat ovat kypsyneet, ota uunista pois ja täytät purkit kuumalla nesteellä piri pintaan. Kannet tiiviisti kiinni ja anna hiljakseen jäähtyä. Näin olet valmistanut “arjen lohikaloista” herkkuja umpiopurkkiin, josta voit ottaa omaa valmistetta vaikkapa leivän päälle. Syöty on ja todella maukkaaksi todettu!

Netistä varmasti löytyy lisää kastike- ja mausteohjeita. Vaikka nyt menee aikaa säilöntään, niin voit saada korvaavan tunteen, kun nautit hyvästä, puhtaasta, itse valmistetuista, edullisista, tuotteista myöhemmin. Voit vaikkapa pyydystää lisää kaloja.

PS. Yksi netin tuotereseptin tarjoaja on

Tarjotaanpa ohjetta jopa Särkisardiineiksi:

Myös kaupallisesti särkisäilykkeet ovat lisänneet markkinaosuuttaan ja mm. täältä https://www.jarkisarki.fi/ löytyy tietoa ja ruokaohjeita tuotteista, joilla on menestytty kisavertailuissakin. Ja tuotteitahan löydät kauppasi hyllystä.

Eivät nuo linkkivinkkini ole ainoita. Joten kalastatpa saaliisi vesistöistä taikka kalatiskiltä, älä aliarvioi särkiäkään – on mainettaan maukkaampaa ja melko monipuolinenkin. Vakuuttaa
                      Niilo
















keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Kahville!!!


Joku kysyi minulta kerran, olenko kaivannut töihin eläkkeelle siirryttyäni. Vastasin, että olen. Olin kerran Salossa jossain virastossa ja huomasin että henkilökunnalla oli tauko. Kaksi naista istui kahvikupin kanssa ja juttelivat keskenään. Silloin minulle tuli ikävä töihin ja kahvitaukoja työkavereiden kanssa. Onneksi löysin Saloon muutettuani nuoruuden aikaiset ystäväni ja heidän kanssaan kahvitellaan yhdessä. Ensin alkuun kokoonnuimme jonkun luokse kahvittelemaan ja juttelemaan. Näin toki teemme vieläkin, mutta olemme ulkoistaneet välillä emännän vuoron. Salossa ja ympäristössä on toinen toistaan viihtyisämpiä kahviloita, joissa voimme kokoontua. Unohtamatta tietenkään Salon toria ja sen kolmea kahvilaa vahvistettuna jäätelökioskilla ja Ärrällä. Varsinkin sunnuntaiset musiikkituokiot torikahvilassa kesäaikaan ovat ilahduttaneet. Kiitos siitä kuuluu Lasten Laulukaupungin organisaatiolle.

Ystäväni laittoi viestin, jossa mainostettiin Kalliolaakson linnan kahvilaa ja viiden euron taksimatkaa sinne Salon torilta. (http://www.kalliolaaksonlinna.com) sovimme sitten päivän, milloin lähdemme. Kyseisenä päivänä olimme hyvissä ajoin torin turistibussi-pysäkillä. Pari naista liittyi seuraamme, kun odotimme kyytiä. Ja sitten odotimme ja odotimme. Soitto Kalliolaaksoon, taksi ilmestyi, mutta kaikki ei mahtunut auton kyytiin. Jatkoimme odottamista ja tulihan riittävän monta matkustajaa kuljettava kyyti viimein. Ajoimme Perniöön, jossa määränpäämme sijaitsee. Maksoimme kuljettajalle viiden euron edestakaisen matkan. Ja sitten tutustumaan kohteeseemme. Yksi meistä on ollut paikassa aiemmin veljensä tyttären häissä. Me muut ihmettelimme sitä intohimoa, jolla kyseinen paikka on rakennettu. On vaan olemassa ihmisiä, joilla on näkemystä, ideoita ja kykyä tehdä tuosta kaikesta totta.


Linnan kahvilan sisäänkäynti.


Tilasimme muurinpohjaletut ja kahvit, Yksi meistä otti kalkkuna-juustotäytteisen letun ja kaksi meistä letut kaikilla makeilla mausteilla.  Lettu oli valtavan kokoinen. Se oli täytetty hillolla, jäätelöllä ja toffeekastikkeella. Kruununa pinnalla oli tomusokeria ja tuoreita mansikoita. Kahvia sai juoda samaan hintaan mielin määrin, ei pelkästään santsikuppia. Kahvittelun jälkeen katselimme vielä muurin harjalta ympäristöä ja kuuntelimme talon isännän jutustelua. Mukava ja herkullinen kahviretki ystävien kanssa. Päätimme käydä uudelleen vielä, kun kahvila on avoinna.

Lintu oli tehnyt pesän linnan
muurin koristeeseen.

Suomeen kahvi tuli Turun porvarien varustamien laivojen mukana 1720-luvulla. Kahvinjuonti kävi valtakunnalle kalliiksi, sillä kahvipapuja sekä kahvinjuontiin tarvittavia ylellisiä esineitä piti tuoda ulkomailta. Vuosien 1756 - 1792 välisenä aikana Ruotsi-Suomessa säädettiin kahvinjuonnin kieltäviä lakeja: ”Kahvin keittäminen ja juominen on sakkorangaistuksen uhalla kielletty turmiollisen nautinnonhimon ja ylellisyyden estämiseksi.”
– Kahvi oli joidenkin tahojen kuten uskovaisten mielestä paheellinen juoma, koska se virkisti ihmisiä ja valvotutti nuorisoa iltamyöhään. Kolmasti kiellettiin kahvinjuonti. Vasta vuonna 1804 kuningas Kustaa Aadolf antoi periksi kahvinjuonnille. Hän sanoi nämä kuuluisat sanansa silloin: ’Koska te minun alamaiseni olette sellaisia lurjuksia, ettette voi tulla toimeen ilman tätä juomaa, niin tahdon sallia tämän juoman teille toistaiseksi.’, siteeraa Mikael Andersson armeliasta kuningasta ja toteaa, että vielä toistaiseksi me saamme nauttia kahvista, sillä mikään direktiivi ei sitä ole sen koommin kieltänyt.
Nauttikaamme siis kahvikupillisesta yksin tai ystävien kesken. Niin mekin teemme ja etsimme uusia paikkoja missä voimme nautiskella, kun kerran voimme sen tehdä ilman, että meitä siitä rangaistaisiin.
Eila

















lauantai 21. heinäkuuta 2018

VALINNANVAPAUDEN VAALIMISESTA VIELÄ


Taannoin postattiin valinnanvapaudesta ja tässäpä muutama käytännön esimerkki, mihin ja miten tuleva soteuudistus näillä näkymin voisi vaikuttaa. Sehän on sitten uusien postauksien aika ja paikka, kun ja jos asioista jossain vaiheessa tulee ihan oikeitakin päätöksiä…

Päivi koosti muutaman reaalitapauksen esimerkiksi:

Esimerkiksi Heidi

Miten käy jatkossa työssäkäyvän onnettomuuden sattuessa…

Heidi kaatuu liukkailla ja murtaa kätensä. Hänen vammansa hoidetaan maakunnassa.

42-vuotias Heidi on työterveyshuollon asiakas, joka on joutunut kyseessä olevan tapaturman takia pitkälle sairauslomalle. Hänen vammansa vaatii myöhemmin leikkausta.

Nykyisen käytännön mukaan hän voi saada lähetteen erikoissairaanhoitoon joko työterveyshuollosta, terveyskeskuslääkäriltä tai yksityislääkäriltä. 

Soteuudistuksen jälkeen lähettävät tahot ovat muuten samat, mutta terveyskeskuksen sijaan Heidi voisi asioida yleislääkärillä sotekeskuksessa. Tällä hetkellä ja myös uudistuksen jälkeen on todennäköistä, että Heidi menisi leikkaukseen lähimpään julkiseen sairaalaan. Leikkausjonon ollessa pitkä tai maakunnan päätettyä hankkia ostopalveluja, <Heidi  saisi asiakassetelin. Sen turvin hän voisi valita itse, missä leikkaus tehdään. Kun leikkauksen tarve on todettu, asiakassetelin saa maakunnan liikelaitokselta. Isoissa kaupungeissa voi palveluntarjoajia olla useitakin, mutta pienissä kaupungeissa tai maaseudulla valinnanvaraa ei välttämättä juurikaan ole. Tällöin suuntana on usein lähimmän suuren kaupungin sairaala.

Sairausloman ajan Heidi voi saada KELAsta sairauspäivärahaa sekä kuntoutusta, jos sairaus vaatii sitä parantuaksee. Sairauspäivärahan päätyttyä (300 päivää) Heidi voisi saada toimeentulotukea. Jos hän jää työkyvyttömäksi, harkittavaksi voi tulla ensin kuntoutustuki ja lopulta työkyvyttömyyseläke.

Esimerkiksi Iida

Kuinka hakeutuu palveluihin moniongelmainen, nuori aikuinen uudistuksen jälkeen?

Iida on moniongelmainen ja saa tulevaisuudessa kaikki palvelut yhdeltä luukulta. Iida 25 v. on työtön ja tarvitsee sosiaali-, mielenterveys- ja päihdepalveluja.

Hänen kohdallaan suurin muutos uudistuksen jälkeen on, että hänen ei tarvitse hakea palveluja useasta eri osoitteesta. Nykyisin sosiaalipalvelut, mielenterveysongelmien hoito ja päihdepalvelut ovat eri tahojen vastuulla ja usein niitä tarjotaankin eri paikoissa. Tällä hetkellä voi olla epäselvää esimerkiksi minkä tahon pitäisi järjestää katkaisujakso, jos Iida sellaista tarvitsee. Soteuudistuksen jälkeen vastuu on yksiselitteisesti maakunnalla, joten hoidon pitäisi järjestyä nykyistä suoraviivaisemmin.

Valinnanvapaus voi koskea Iidaakin. Hänelle saatetaan tehdä henkilökohtainen budjetti, jonka ansiosta hän voi päästä esimerkiksi valitsemaan yksityisen palveluntarjoajan päihdepalvelut. Asiakassetelin saaminen samaan tarkoitukseen voisi myös tulla kyseeseen.

KELA etuuksista Iida voi olla oikeutettu toimeentulotukeen ja saada myös KELAn tukemaa psykoterapiaa tai päihdekuntoutusta.

Esimerkiksi Pertti

Kuinkas Pertille käy?

Henkilökohtainen budjetti laaditaan niille asiakkaille, jotka käyttävät paljon palveluja. Pertti 75 v. asuu syrjäseudulla. Hän tarvitsee säännöllisesti useita eri sosiaali- ja terveyspalveluja.

Tällä hetkellä Pertin on asioitava monen eri tahon kanssa, sillä sosiaalipalvelut, perustason terveyspalvelut ja erikoissairaanhoidon palvelut ovat kaikki erillään. Suuri muutos uudistuksen jälkeen onkin se, että maakunta on järjestävä taho Pertin palveluille. Näihin palveluihin kuuluu esimerkiksi kotihoito, terveydenhoidon ja tuetun asumisen palvelut.

Pertin palvelutarpeen ollessa jatkuvaa, säännöllistä ja pitkäaikaista, hänelle tehdään sotekeskuksessa asiakassuunnitelma. Asiakassuunnitelmassa huomioidaan kaikki palvelut ja myös Pertin toiveet.

Hän voi saada myös henkilökohtaisen budjetin, johon voivat sisältyä lähes kaikki palvelut, joita hän tarvitsee. Henkilökohtaisen budjetin palvelutuottajat hän valitsee itse maakuntien hyväksymien tahojen joukosta. Budjetti voi sisältää esimerkiksi tuetun asumisen palvelut ja Pertti saa valita haluamansa asumispaikan palveluntarjoajien joukosta.

Tällä hetkellä ei ole vielä tiedossa, miten budjetti määräytyy. Laskenta tullee perustumaan siihen, millaisia palveluja Pertti tarvitsee nyt ja mikä niiden hinta olisi maakunnan tuottamana.

Syrjäseudulla asuvana Pertti on todennäköisesti oikeutettu KELAn matkakorvaukseen lääkärikäyntejä varten. Lisäksi hän saattaa saada eläkkeensaajan asumistukea sekä hoitotukea ja ehkä vielä työ-, kansan- tai takuueläkettä.
                                                 Päivi















keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Ja sitten me naurettiin


Naurujooga, mitä se on? Päätin ottaa siitä selvää, kun Sytyssä järjestettiin yksi toimintatorstaina Naurujooga tunti.

Ensin  kurssin  vetäjä   kertoi, että nauru on hyvästä, eli tarvitsemme siihen lihaksiamme.  Ei se ole totista torvensoittajan hommaa. Sitä on myös tieteellisesti tutkittu ja todistettu sen  tuovan  hyvää sekä henkisesti, että ruumiillisesti. Stressihormonitaso laskee, verenpainekin putoaa, Pallealihaksesta lähtee ” hytkyminen” ja se hieroo samalla  sisäelimiä.  Kokonaisvaikutus on siis positiivinen.

Jopa sairaaloissa on tutkittu, miksi hyväntuulinen potilas paranee nopeammin kuin se ” totinen torvensoittaja”.  Hän ei tarvinnut kipulääkettä niin paljoa.  Ja sekin on hyvä asia, koska eihän ne lääkkeet ikinä ole hyvästä.

Nauraessa tarvitsemme noin 300 lihasta, ja 10 minuutin yhtämittainen nauraminen on kuulemma kuluttanut samanverran kuin 40 minuutin reipas kävely. Tietysi kävelemisessä tulee eritavalla ihakset käyttöön, mutta vaikutus sama.

Nauramista kannattaa harjoittaa  paljon, onhan se taito opittu jo noin puolen vuoden iässä ekoja kertoja, kun nauramme.

Leikimme tänään, että otimme ”suuren pallon” koppiin ja heittelimme sitä toinen toisillemme. Välillä se oli nuppineula, tiiliskivi, höyhen ja kissanpoikakin. No viimeksi tuli 100 €;n seteli, oli mun vuoro heittää, mutta mä laitoinkin sen taskuuni. Eihän nyt satasta heitetä pois.  No nauramiseksi se meni ja nämähän olisvat siis kuvitteellisia ”heittokaluja”.

Jos on unen kanssa ongelmia, kannattaa nauraa 3 minuuttia sängyssä, niin jopa nukuttaa, (tätä ei ole tieteellisesti todistettu) sitä en tiedä kuin vahvat seinät on asunnoissa, ettei naapuri ala soittamaan johonkin.

Ja eikun nauretaan taas    Sisko



 
Hahahhaahhhahaaa Hihihiihi hahhahah…













lauantai 14. heinäkuuta 2018

Vapaaehtoistyötä tämäkin


Suomalaiset ovat vast’ìkään tehdyssä tutkimuksessa maailman maista ykkösenä siinä, miten paljon ihmiset luottavat kanssaihmisiinsä? Eurobarometrin mukaan EU-maissa.

Tätä taustaa vasten ymmärtää myös sen, miten paljon vapaaehtoistyötä suomalaiset tekevät pienemmissä tai isommissa porukoissa tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Moni asia ei toimisi ja kehittyisi ollenkaan ilman vapaaehtoistyötä. Tässä kirjoituksessa ei luetella, mitä kaikkea sellaista vapaaehtoisuus on. Vain pari esimerkkiä.

Olen Sotilaspoikajärjestön jäsenenä päässyt mukaan matkoille tutustumaan muutamaan museoon.

Tikkakoski
Suomen Ilmavoimamuseo on Jyväskylän lähellä Tikkakoskella. Se oli kohdallani ensimmäinen kohde Sotilaspoikien matkassa. Tätä museota ei olisi toiminnassa ilman vapaaehtoistyötä, alan harrastajia. Tikkakoskella entisöitiin sodan aikana käytössä ollut pommikone, Bristol Blenheim n:o 200. Vapaaehtoiset entisöivät sen hienoksi museokoneeksi. Se oli monien vuosien projekti.

Kun tämä entisöintityö oli sittemmin valmis, lähdin veljeni kanssa Tikkakoskelle sitä katsomaan. Syy oli se, että Eila-siskomme mies, Pentti, lensi tällä pommikonemallilla 40 sotalentoa ja suurin osa lentopäiväkirjan mukaan juuri tällä numero 200:lla. Hän oli pommikoneen tähystäjä.

Eilan ja Pentin kuoltua lapsettomina minä ”perin” osan heidän irtaimistostaan. Sieltä löytyivät lentopäiväkirja, sotilasmerkit Ilmavoimista, sotilaspassi, sodasta saadut ansiomitalit ym. Veimme ne kaikki Tikkakosken museoon tallennettavaksi sen entisöidyn pommikoneen aineistoon. Aikanaan tuli kaunis kiitoskirje museon johdolta.

Parola

Tänä vuonna Sotilaspoikien retki suuntautui Parolan Panssarimuseoon. Museo on nykyään laaja ja hallit ja katokset nykyaikaiset. Esittelijän puheissa vilahtivat tämän tästä sanat vapaaehtoiset alan harrastajat ja vapaaehtoistyö. Ilman heitä ei olisi tätä museota toiminnassa. Hän kyllä sanoi hyvästellessämme, että nuoria ei enää tahdo saada vanhojen tilalle tulevaisuutta ajatellen. Tämä ”sukupolvenvaihdos” on tuttua monilla vapaaehtoistyön alueilla. Onneksi vapaaehtoistyö ei kuitenkaan ole kuolemassa sukupuuttoon.


Helsinki-Vantaa, Aviapolis
Täällä sijaitsee Suomen Ilmailumuseo. Pääsin pienemmän porukan kanssa tutustumaan tähän museoon. Mukana oli eläkkeellä olevia lentäjiä. Tämän vuoksi saimme ”pitkän kaavan” mukaisen selostuksen ja pääsimme myös seuraamaan töitä museon entisöintiverstaassa. Opas kertoi, että joukko alan harrastajia on tiistaisin ja torstaisin koko päivän vapaaehtoisina tekemässä kulloinkin menossa olevaa projektia. 

Parasta aikaa siellä rakennetaan pienistä eri puolilta Suomea saaduista palasista Myrsky-hävittäjää. Se oli ensimmäinen suomalainen hävittäjä. Niitä valmistui 5l kappaletta. Yhtään entisöitävää ”raatoa” ei ole säilynyt. nyt siis tehdään palasista ja onneksi Tikkakoskelta löytyneiden piirustusten mukaan lentokelpoinen kone. Se on varsinaista vapaaehtoisten käsityötä. Ei voi kuin ihmetellä sitä työtuntien määrää, joka kuluu ennen kuin Myrsky nousee ilmaan vuonna 2019.

Ilmailumuseossa oli myös pienoismalli Morane-hävittäjästä, jollaisella salolainen Urho Lehtovaara ampui neuvostoliittolaisen pommikoneen alas, joka oli tullut yllättäen talvisodan aikana Salon ilmatilaan. Urho Lehtovaara lähti takaa ajoon ja löysi pommikoneen Kiikalan yläpuolelta. Lehtovaara ampui koneen alas ja se oli hänen ensimmäinen ilmavoittonsa. Morane ei ollut kovin hyvä hävittäjä, mutta Lehtovaara ohjaimissa se kyllä toimi hyvin. 

Myöhemmin hän sai käyttöönsä Messerschmitt 109-hävittäjän, jolla teki tuhojaan vihollisen kalustolle. Hän oli Suomen 6. paras hävittäjälentäjä 44:llä ilmavoitollaan. Hänet palkittiin Mannerheim-ristin ritarin arvolla näistä ansioista.  Salolaisessa Itsenäisyyden museossa on nähtävänä Urho Lehtovaaraan liittyvää aineistoa.

Salolaiset Sotilaspojat käyvät joka vuosi 4. päivänä kesäkuuta kolmen salonseutulaisten Mannerheim-ristin ritareiden haudoilla laskemassa kukat lippuvartion kera. 


Urho Lehtovaaran hauta on Salon vanhalla hautausmaalla, Hans-Olof von Essenin Halikon ja Eino Laisin Helisnummen hautausmailla. Nämäkin käynnit ovat eräänlaista vapaaehtoistoimintaa, jolla pidetään yllä kunnioitusta maan puolustamisessa kunnostautuneita kohtaan.
                                                               Eero














   




keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Vesille venosen mieli…


…ja kyllä täällä tuhansien järvien kotimaassa myös vesien äärillä asuvilla ihmisillä mieli halaa laineiden liplatuksen tuntumaan. Itsellänikin, vaikka tässä Suomen ainoassa sisämaassa sijaitsevassa merenrantakaupungissa olen viimeiset 30 vuottani maakrapuna viettänytkin. No, jokusia kertoja, silloin alkuaikoina, oli yrityksiä kulkeutua veden välittömään läheisyyteen, jopa merellisyyteen. Mutta kun veneettömyyden lisäksi puuttuu fyysisiä ominaisuuksia pärjätä keinuvassa kulkuneuvossa, jopa sen kyytiin pääsystä lähtien, olen siirtänyt tuonkin osa-alueen kanssa elämisen muistojen varaan. Sillä osastollahan alkavat olla jo lähes kaikki elämän pakollisten ja vaistotoimintojen varassa tapahtuvasta poikkeavat tekemiset ja olemiset.

Toistaiseksi siis vielä hengittäminen, syöminen, juominen ja nukkuminen ovat todellisuutta, jos kohta niistäkin tuota viimeisintä yritän monesti aamuisin muistella keskenjääneiden unien mahdollisista tulkinnallisuuksista taikka enteistä. Ainoa olettamusyhteys osunee heilahtelevan verenpaineen ja mäkisessä maastossa liikkumisen keskinäisyyteen. Eikä siinä leijuta, niin kuin joskus nuorempana, ei, siinä kiivetään taikka tullaan vauhdilla alas. Onneksi olen oppinut seurailemaan uniani häiriintymättä ja kuin videon katselun kaltaisina. Enkä kyllä muista noissa unissani päässeeni vesille, mutta muistoissa kyllä. Palaan siis sinne.

Sotien jälkeen, viisikymmenluvulla, siirryttyäni työelämän ensiaskelilla lehtitalon perjantaisten ruskeiden kirjekuorien talouden pariin, olin pääsemässä mukaan yhteisöön, jota kaihoten pidän yhä lähelläni. Olin oppisopimus-kouluttautumassa kirjaltajaksi. Ammattinimike, jota moni ei tänä päivänä tunnista, ja vielä harvempi pystyy kertomaan olleensa joskus sellaisessa ammatissa. Kirjapainot sisälsivät oman sisäisen hierarkiansa lisäksi yhteenkuuluvuusaspektin väestönosana, joka teki yhdessä julkaisutöiden lisäksi paljon myös vapaa-aikaan kohdistuvia toimenpiteitä. 

Ajankohtaisten omakotirakennustalkoiden ja korttirinkien miehittämisien lisäksi myös retkeily kuului repertoaariin. Ja kun evakkoreissuni oli jo heti Talvisodan syttymisen jälkeen kuljettanut perheemme Saimaan rantavesien maisemiin, niin totta kai myös seudun kirjapainoväki vesiretkeili elikkä harrasti veneilyä. Valkokylkisiä höyrylaivoja lukuun ottamatta siihen aikaan ei juurikaan vielä kookkaita muskeli- taikka ökyveneitä vapaa-ajanvietossa Saimaalla seilaillut, ainakaan sen itäisillä vesillä, mutta likimain kaikilla oli jonkun kokoinen vesikulkuneuvo. Useimmilla soutuvene, hieman kookkaampaa kokoa, johon monasti oli hankittu pienitehoinen moottori. 

Valtio eli Valmetkin oli huomannut sen ja kehitellyt markkinoille VIRE-keskimoottorin – sellaista kun arvostettiin enemmän kuin peräprutkuja. Seitsemän hevosvoimaa, kiinteällä akselikontaktilla kaksilapaiseen potkuriin, sillä mentiin pitkälle näkymättömiin runsaasti saaristorikkaassa Savonlinnankin ympäristömaisemassa.
Omat konstinsa olivat tuon yks’pyttysen 2-tahtisen käynnistyksessä, jossa tarvittiin kokemukseen perustuvaa neulaventtiilin ja ryypyn säätöasentojen tuntemusta, ja puristuskohdan oikeaoppista ennakointia ennen käynnistysnarusta nykäisyä. – Yleensä kolmannella se lähti. Minkäännäköisittä vapaakytkimittä liikevoiman suora veteen siirtyminen heilautti kyllä narusta kiskojaa, mutta kun siihenkin varautumiseen oli jo opittu, niin… ja sitten mentiin. Mökille, kalaan taikka muutoin vain virkistäytymään.


Silloin ei kesämökkejä ollut vielä kovinkaan monella duunarilla ja siitä johtuen meidänkin lehtitalomme iltavuorosta melko monena kesäviikonloppulauantaina, painokoneet pyörimään saatuamme, kokoontui porukka rantaan ja jonkun veneenomistajan paatin vierelle. Vuorofaktoreista meihin oppipoikiin, me muodostimme kaveriporukan, joka oli ennakoiden evästänyt itsensä lähes yöttömän yön viettoon jonkun lähisaaren rantakallioilla suviyön lämmössä. Joskus tuohon porukkaan liittyi myös aviossa olevien puolisoitakin mukaan, mutta pääosin ”poikamiesporukalla” mentiin. Kaupinsaareen taikka Simunaan tai ainakin etelän suunnalle useimmiten, tutuille rannoille ja joskus myös tutuksi tulleen nuottakunnan apajalle poiketen. Nostotuoreet muikut kelpasivat lisäeväiksi, varsinkin jos ”vaimoväkeäkin” oli mukana – kokkailijoiksi.


Valoisassa yössä rantauduttuamme jotkut keräilivät nuotiotarpeita, joku varustautuneempi kokosi telttaansa ja eväitäkin jo etsittiin esille. Kirjaltajakunnan, kaiketi monen muunkin niiden vuosikymmenten työporukoitten, vitsaukseksi (näin jälkikäteen ajatellen) oli myönnettävä melko runsas alkoholin käyttö. Noilla saarireissuilla se tosin pyrittiin pitämään toverikurilla jonkunnäköisesti oorningissa. Kai siinä oli itsesuojeluvaistollakin osansa. Mutta yksi sellainen kalustoomme kuuluva huolenpitomme kohde oli tuttu soittoniekka, ei-kirjapainolainen, mutta vuosien aikana monesti kanssamme kulkenut ja osuutensa yhteisistä kuluista soitollaan korvannut. Kovin hyvin en häntä tuntenut, mutta oletettavasti musiikillista elämää melko vapaasti viettävän oloinen hanuristi. Lieneekö muuta ammattia ollutkaan, mutta hyvin usein näillä saarireissuilla hän kuului kalustoon. Soitti ja osasi soittaa! Siedettävästi silloinkin, kun ”soittajan soppa-annos” ylitti säännöstelyn rajat – vaikk’ei se kortilla ollutkaan muutoin kuin hakijansa papereissa Alkon leimana. 

Joskus musikantti taiteilijamaisesti tietenkin kohotti omanarvontuntoaan ja irrotti haitarin hihnat olkapäiltään, eikä edes ylimääräisellä soppa-annoksella suostunut niitä päälleen pujottamaan. No, kun tapansa tunnettiin, niin muistan sellaisenkin kerran, jolloin pelimanni soitti läpi yön, pieniä huoltotaukoja lukuun ottamatta. Kai se on vaistonvaraisesti luonnollista, että kun haitari on sylissä, sitä kuuluu näpelöidä ja sen katkeamattomuuden varmistamiseksi joku ryhmästämme keksi sitoa haitarin hihnat selän takaa narulla yhteen. Se takasi – pienistä kiukustumisista huolimattakin – musiikkia aamuun asti.


Tällaisten jo osin ohimenneen kesän juhlakauden monessa mutkassa huomaan kanssaihmisten mielivän veneineen vesille, tai ainakin laineilla lähinaapureita tervehtimään, ja silloin kohoaa kohtuullinen määrä muistoja nuoruusvuosiltani Saimaan rantamilla. Vesillä, varsinkin kalastusmielessä, liikuin aina puolen vuosisadan iän sivuuttaen, mutta sitten nämä pitkäaikaisuudet alkoivat pikkuhiljaa lyhentää askelta, ahistaa portaikossa tai helteessä, jopa ottamaan kepistä tukea hidastuneessa liikkumisessa, eikä itse saanut maahan pudonnuttakaan poimituksi. Terveydenhoitohenkilöstöä oli ärsyttänyt jo tuota ennen, liki parikymmentä vuotta, monenlaisten kontrollilukemieni osumattomuus asetettuihin normeihin, eivätkä he elämäntapoihinikaan ilmaisseet kovin innolla tyytyväisyyttään. Tuon paketin yhteisvaikutus jätti vapa- ja vapaa-aikakalasteluni muistelo-osastolle, jonne sitten pikkuhiljaa olen kerännyt, ja ollut pakotettukin keräämään, monenlaisia ennen olleita asioita, joista lähinnä tuo ”pelimannisetä” tuli nyt mieleeni. Mukavasti monet noista muistelemisista lämmittävät, eikä vähiten siksi, että ON tullut elettyä runsaasti kaikkea sellaista, mitä muistella!