Vesille venosen mieli…

…ja kyllä täällä tuhansien järvien kotimaassa myös vesien äärillä asuvilla ihmisillä mieli halaa laineiden liplatuksen tuntumaan. Itsellänikin, vaikka tässä Suomen ainoassa sisämaassa sijaitsevassa merenrantakaupungissa olen viimeiset 30 vuottani maakrapuna viettänytkin. No, jokusia kertoja, silloin alkuaikoina, oli yrityksiä kulkeutua veden välittömään läheisyyteen, jopa merellisyyteen. Mutta kun veneettömyyden lisäksi puuttuu fyysisiä ominaisuuksia pärjätä keinuvassa kulkuneuvossa, jopa sen kyytiin pääsystä lähtien, olen siirtänyt tuonkin osa-alueen kanssa elämisen muistojen varaan. Sillä osastollahan alkavat olla jo lähes kaikki elämän pakollisten ja vaistotoimintojen varassa tapahtuvasta poikkeavat tekemiset ja olemiset.

Toistaiseksi siis vielä hengittäminen, syöminen, juominen ja nukkuminen ovat todellisuutta, jos kohta niistäkin tuota viimeisintä yritän monesti aamuisin muistella keskenjääneiden unien mahdollisista tulkinnallisuuksista taikka enteistä. Ainoa olettamusyhteys osunee heilahtelevan verenpaineen ja mäkisessä maastossa liikkumisen keskinäisyyteen. Eikä siinä leijuta, niin kuin joskus nuorempana, ei, siinä kiivetään taikka tullaan vauhdilla alas. Onneksi olen oppinut seurailemaan uniani häiriintymättä ja kuin videon katselun kaltaisina. Enkä kyllä muista noissa unissani päässeeni vesille, mutta muistoissa kyllä. Palaan siis sinne.

Sotien jälkeen, viisikymmenluvulla, siirryttyäni työelämän ensiaskelilla lehtitalon perjantaisten ruskeiden kirjekuorien talouden pariin, olin pääsemässä mukaan yhteisöön, jota kaihoten pidän yhä lähelläni. Olin oppisopimus-kouluttautumassa kirjaltajaksi. Ammattinimike, jota moni ei tänä päivänä tunnista, ja vielä harvempi pystyy kertomaan olleensa joskus sellaisessa ammatissa. Kirjapainot sisälsivät oman sisäisen hierarkiansa lisäksi yhteenkuuluvuusaspektin väestönosana, joka teki yhdessä julkaisutöiden lisäksi paljon myös vapaa-aikaan kohdistuvia toimenpiteitä. 

Ajankohtaisten omakotirakennustalkoiden ja korttirinkien miehittämisien lisäksi myös retkeily kuului repertoaariin. Ja kun evakkoreissuni oli jo heti Talvisodan syttymisen jälkeen kuljettanut perheemme Saimaan rantavesien maisemiin, niin totta kai myös seudun kirjapainoväki vesiretkeili elikkä harrasti veneilyä. Valkokylkisiä höyrylaivoja lukuun ottamatta siihen aikaan ei juurikaan vielä kookkaita muskeli- taikka ökyveneitä vapaa-ajanvietossa Saimaalla seilaillut, ainakaan sen itäisillä vesillä, mutta likimain kaikilla oli jonkun kokoinen vesikulkuneuvo. Useimmilla soutuvene, hieman kookkaampaa kokoa, johon monasti oli hankittu pienitehoinen moottori. 

Valtio eli Valmetkin oli huomannut sen ja kehitellyt markkinoille VIRE-keskimoottorin – sellaista kun arvostettiin enemmän kuin peräprutkuja. Seitsemän hevosvoimaa, kiinteällä akselikontaktilla kaksilapaiseen potkuriin, sillä mentiin pitkälle näkymättömiin runsaasti saaristorikkaassa Savonlinnankin ympäristömaisemassa.

Omat konstinsa olivat tuon yks’pyttysen 2-tahtisen käynnistyksessä, jossa tarvittiin kokemukseen perustuvaa neulaventtiilin ja ryypyn säätöasentojen tuntemusta, ja puristuskohdan oikeaoppista ennakointia ennen käynnistysnarusta nykäisyä. – Yleensä kolmannella se lähti. Minkäännäköisittä vapaakytkimittä liikevoiman suora veteen siirtyminen heilautti kyllä narusta kiskojaa, mutta kun siihenkin varautumiseen oli jo opittu, niin… ja sitten mentiin. Mökille, kalaan taikka muutoin vain virkistäytymään.

Silloin ei kesämökkejä ollut vielä kovinkaan monella duunarilla ja siitä johtuen meidänkin lehtitalomme iltavuorosta melko monena kesäviikonloppulauantaina, painokoneet pyörimään saatuamme, kokoontui porukka rantaan ja jonkun veneenomistajan paatin vierelle. Vuorofaktoreista meihin oppipoikiin, me muodostimme kaveriporukan, joka oli ennakoiden evästänyt itsensä lähes yöttömän yön viettoon jonkun lähisaaren rantakallioilla suviyön lämmössä. Joskus tuohon porukkaan liittyi myös aviossa olevien puolisoitakin mukaan, mutta pääosin ”poikamiesporukalla” mentiin. Kaupinsaareen taikka Simunaan tai ainakin etelän suunnalle useimmiten, tutuille rannoille ja joskus myös tutuksi tulleen nuottakunnan apajalle poiketen. Nostotuoreet muikut kelpasivat lisäeväiksi, varsinkin jos ”vaimoväkeäkin” oli mukana – kokkailijoiksi.

Valoisassa yössä rantauduttuamme jotkut keräilivät nuotiotarpeita, joku varustautuneempi kokosi telttaansa ja eväitäkin jo etsittiin esille. Kirjaltajakunnan, kaiketi monen muunkin niiden vuosikymmenten työporukoitten, vitsaukseksi (näin jälkikäteen ajatellen) oli myönnettävä melko runsas alkoholin käyttö. Noilla saarireissuilla se tosin pyrittiin pitämään toverikurilla jonkunnäköisesti oorningissa. Kai siinä oli itsesuojeluvaistollakin osansa. Mutta yksi sellainen kalustoomme kuuluva huolenpitomme kohde oli tuttu soittoniekka, ei-kirjapainolainen, mutta vuosien aikana monesti kanssamme kulkenut ja osuutensa yhteisistä kuluista soitollaan korvannut. Kovin hyvin en häntä tuntenut, mutta oletettavasti musiikillista elämää melko vapaasti viettävän oloinen hanuristi. Lieneekö muuta ammattia ollutkaan, mutta hyvin usein näillä saarireissuilla hän kuului kalustoon. Soitti ja osasi soittaa! Siedettävästi silloinkin, kun ”soittajan soppa-annos” ylitti säännöstelyn rajat – vaikk’ei se kortilla ollutkaan muutoin kuin hakijansa papereissa Alkon leimana. 

Joskus musikantti taiteilijamaisesti tietenkin kohotti omanarvontuntoaan ja irrotti haitarin hihnat olkapäiltään, eikä edes ylimääräisellä soppa-annoksella suostunut niitä päälleen pujottamaan. No, kun tapansa tunnettiin, niin muistan sellaisenkin kerran, jolloin pelimanni soitti läpi yön, pieniä huoltotaukoja lukuun ottamatta. Kai se on vaistonvaraisesti luonnollista, että kun haitari on sylissä, sitä kuuluu näpelöidä ja sen katkeamattomuuden varmistamiseksi joku ryhmästämme keksi sitoa haitarin hihnat selän takaa narulla yhteen. Se takasi – pienistä kiukustumisista huolimattakin – musiikkia aamuun asti.

Tällaisten jo osin ohimenneen kesän juhlakauden monessa mutkassa huomaan kanssaihmisten mielivän veneineen vesille, tai ainakin laineilla lähinaapureita tervehtimään, ja silloin kohoaa kohtuullinen määrä muistoja nuoruusvuosiltani Saimaan rantamilla. Vesillä, varsinkin kalastusmielessä, liikuin aina puolen vuosisadan iän sivuuttaen, mutta sitten nämä pitkäaikaisuudet alkoivat pikkuhiljaa lyhentää askelta, ahistaa portaikossa tai helteessä, jopa ottamaan kepistä tukea hidastuneessa liikkumisessa, eikä itse saanut maahan pudonnuttakaan poimituksi. Terveydenhoitohenkilöstöä oli ärsyttänyt jo tuota ennen, liki parikymmentä vuotta, monenlaisten kontrollilukemieni osumattomuus asetettuihin normeihin, eivätkä he elämäntapoihinikaan ilmaisseet kovin innolla tyytyväisyyttään. Tuon paketin yhteisvaikutus jätti vapa- ja vapaa-aikakalasteluni muistelo-osastolle, jonne sitten pikkuhiljaa olen kerännyt, ja ollut pakotettukin keräämään, monenlaisia ennen olleita asioita, joista lähinnä tuo ”pelimannisetä” tuli nyt mieleeni. Mukavasti monet noista muistelemisista lämmittävät, eikä vähiten siksi, että ON tullut elettyä runsaasti kaikkea sellaista, mitä muistella!