Yksin kun elää, niin kaikenlaisia asioita
tulee miettineeksi. Mitään suurta ja mullistavaa ne muistot eivät sisällä,
mutta itsekseen, omaksi iloksi, on niitä mukava skrivata paperille. Ovat
ainakin omakohtaisia tapahtumia.
Aika kauan me suomalaiset olemme eläneet
omavaraista aikakautta. On otettu talteen ja säilötty mahdollisimman paljon
itse kasvatettuja erilaisia tuotteita. Samoin on kerätty metsien marjat ja
sienet talteen.
Näillä tuotteilla on tehty myös kauppaa
kaupunkien toreilla. Kaupunkilaisserkut ovat puolestaan säilöneet näistä mm.
marjat talven varalle. Osa näistä “serkuista” on ollut omatoimisiakin ja
korjanneet metsän antimet itse talteen. Osalla on ollut ja on edelleenkin
palsta, jossa harrastaa kasvien viljelyä omaksi ilokseen. Alkuaan ajattelin
kirjoittaa ihan muusta “omavaraisuudesta” kuin elintarvikkeiden tuottamisesta.
Mutta…
Mielestäni ennen ja jälkeen sotien oltiin
pitkälti omavaraisia myös tuon viihteen suhteen. Kaupunkilaisserkkujen
kokemuksista en niinkään tiedä, mutta ainakin me maalaisserkut tulimme aika
pitkälti omin neuvoin toimeen. Tietenkin meillä oli levysoittimet ja kirjat
saatavilla. Oli muutakin siihen verrattavia, kuten harrastajateatterit,
kiertävät tivolit, sirkukset ja myös kiertävät elokuvien esittäjät.
Kauppalapitäjissä oli kiinteät elokuvateatterit. Esityspaikkoja oli ympäri
Suomea. Seurojen ja muut samanhenkiset tilat ja talot olivat niitä kulttuurin
kehtoja, joissa sitä “omavaraisuutta” harrastettiin.
Joka pitäjässä oli omat yhdistyksensä, joiden
suojissa ja toimesta sitä “kyldyyrin” siementä viljeltiin. Ohjelman esittäjiksi
pyrittiin saamaan oman kylän Liisat ja Villet. Mistä taikka millä rahoilla
niitä oikeita taiteilijoita olisi saatu, piti olla omavarainen koko yhteisön
kannalta katsottuna.
En käy syvällisesti pohtimaan miksi ja
mihin pyrittiin tällaisenkin omavaraisuuden hallintaan. Jokainen yhdistys teki
tietenkin työtä niin sanotusti oman linjan tavoitteiden eteenpäin viemiseksi.
Näitä linjauksia riittää tänäkin päivänä. Niistä “hyvistä ajoista” on itse
tekeminen muuttanut muotoaan roimasti. Ei olla niin sanotusti omavaraisia
henkisten tuotteiden luomisessa.
Liikuntaahan seurojen puitteissa
silloinkin harrastettiin, mutta lajeja on tullut siitä runsaasti lisää. Nykyisin
taso- ja muutkin vaatimukset ovat sen mukaiset. Silloin joskus haluttiin vain viihtyä
ja harrastaa. Siinä oma apu oli paras apu. Kyliltä löytyi henkilö tai useampi,
joka pystyi ohjaamaan ja vetämään tätä porukkaa. Ei siihen aikaan puhuttu
nuorten syrjäytymisestä. Varmasti niitä ujoja oli myös, mutta niitä ei niinkään
tunnistettu, he elivät nuorten riennoissa hiljaisemmalla tyylillä, mutta mielestäni
kaikki olivat silti elämässä mukana. Suurin osa kävi kansakoulun ja sen jälkeen
hakeutuivat työelämään. Jotkut menivät ammatilliseen koulutukseen.
Pääsääntöisesti kuitenkin useat hankkivat ammatin työnteon kautta. Nykyään ns.
peruskoulun käytyään nuoret valitsevat ammatillisen koulutuksen tai jatkavat
koulunkäyntiä lukion kautta ylioppilaaksi. Valkolakin saatuaan alkaa hakeminen
varsinaiseen ammattiin johtavaan koulutukseen. Eli niin sanotut “kesätyöt”
saattavat jatkua vielä 5 - 6 vuotta.
Huonommin on asiat nuorilla, jotka eivät
selviydy oikein mistään. Työtä ei saa ja opiskelumenestys ei jostakin syystä ota
sujuakseen. Virikkeitä tarjotaan moneen lähtöön. Suuntaus saattaa olla
yhteiskunnan taholta negatiivinen.
Silloin ennen koulun jälkeisenä aikana
tehtiin kausitöitä. Siitä saatiin pikkuisen taskurahaa omaan käyttöön. Haaveena
oli saada esim. polkupyörä, jolla ajeltiin harrastuksiin tai kavereiden luokse.
Maaseudulla pennit tienattiin juurikkaan harvennuksesta useimmiten. Ihan jouten
ei kuitenkaan oltu. Ellei muuta, niin rastaan pesät saivat huutia. Nämä linnut
kun pitivät huolen kypsien marjojen syömisestä myös pihapuutarhoista. Aikaa on
kulunut ja niin on kulunut tuo suhtautuminen “tuholais- eli paskarastaisiin”.
Nämä eivät saaneet juurikaan myötätuntoa osakseen. Toista on nykyään. Ihminen
on saattanut osan luontoa, lintujakin, uhan alaisiksi, mutta joitakin lajeja suojellaan
vähän liikaakin. Minusta. Sain hiljattain laivaristeilyllä nähdä ja kokea mitä merimetsoyhteisö
saa luonnossa aikaiseksi. Me, entisajan pikkupojat, emme onnistuneet rastaiden
suhteen, mutta aikuiset asiantuntijat varmasti saisivat rajoitettua joillakin
konstein merimetsokannan levinneisyyttä. Kuulemani mukaan merimetsot nauttivat kuhan
syömisestä. Kuhakanta laskee siellä missä merimetsoja on runsaasti. Ihminen syyllistää
monessa asiasta ihmistä, syystäkin, mutta löytyy niitä eläinkunnastakin,
ihmisen kaltaisia tuhoajia.
Se siitä. Mennään jutun juurille, eli
omavaraisuuteen “henkisellä” puolella. Kyläyhteisöistä löytyi aloitteiden
tekijöitä, jotka halusivat rinnalleen muitakin jonkin asian kehittämiseksi. En
jää sitäkään pohtimaan, mutta erilaisia yhdistyksiä oli perustettu erilaisiin
tarkoituksiin ja suojissa toimittiin sekä viihdyttiin. Varain eruu oli yksi
päämäärä toiminnan eteenpäinviemiselle. Mistä niitä käyttövaroja muualta olisi
saatu kuin yhteisön keskuudesta. Nuorisoseurat on hyvä esimerkki toimeliaisuudesta
yhteisen edun tavoittelemiseksi.
Kotipitäjässäni oli nuorison eteen
työskenteleviä yhdistyksiä moneen lähtöön. Kotikyläni yhdistävä tekijä oli Pienviljelijäyhdistys,
johonka kuului miltei joka savu, niinkuin Lapissa oltaisiin ilmaistu. Ei
tarvinnut olla kuin aarin kerhopalsta, kun jo oltiin niin sanotuissa tupailloissa mukana. Yhdistys harjoitteli
näytelmiä, kansantanhuja sekä kaikkea mahdollista, kuorolaulusta
kuorolausuntaan. Suosittu oli 5 pojan lauluryhmä, kuin myös tyttöjen ryhmäkin
oli. Kyllä nuoret laulaa osasivat.
Minulle veljeni varasi ”nanailaisen” (= kansa
tuolla jossakin) kahden miehen painiottelun. Kohtalaisen pitkänä kaverina
esitin kahta nanailaista kansanpainijaa. Paini oli nanailaisten suosikkilaji.
Painijoilla oli kiinteä ristiote hartioiden kohdalta. Olin puettu kaksilla
vaatteilla, eli 2 pomppaa, 2 päälihousut, kahdet saappaat ja kahdet karvahatut
(perinteiset leuan alta sidottavat reuhkat), kahdet “päät karvalakkeineen”, kiinnitettiin
selkääni ja hihat täytettiin lumpuilla. “Kädet” laitettiin kiinteään
ristiotteeseen. Jo pukemisen aikana taivutin itseni niin, että kädet, joihin
saappaat oli pujotettu, koskettivat myös lattiaa. Myöskin housut oli puettu molempiin
raajapareihin. Puntit saappaan varsissa.
Ottelu oli valmis alkamaan. Ristiote piti,
kampitukset ja nostot “hirvittäviä”. Puskea sai ja vastaan piti laittaa! -
Nousin pystyyn ja pääni tuli pompan sisältä näkyviin. Hyvältä tuntui nauru ja
aplodit. Yksiltä Pusulan perukoilta kaksi tuttuani olivat muistelleet niitä
aikoja. Siinä toinen muisteli, että olin tehnyt “taikatemppuja” jossakin
kyläjuhlissa. Taikuutta en osaa, mutta nanailaisen painiesityksen suoritin.
Olin ollut niin sanotusti vierailijana silloin Pusulan Pienviljelijä
yhdistyksen iltamissa. Veljeni ohjasi tanhuja Kärkölän ryhmälle ja minä olin
mukana tanhuamassa heidän kanssaan. Miksipä nuorukainen olisi kieltäytynyt, kun
seurakin oli puoleensa vetävää ja viehättävää.
Silloin oltiin niin monessa omavaraisia. Kaikki
ohjelmanumerot esitettiin Ihan Ite. Väkeä kiinnosti osallistua pippaloihin.
Seurat saivat ropoja toiminnalleen. Tietenkin vetonaulana iltamien jälkeen
tuleva puolentoista tunnin tanssi. Joskus oli oma pelimanni, jonka tahdissa
tanssittiin. Säilötty musikki kelpasi myös. Yhdistys sai olla onnellinen jos oli “oma”
PELIMANNI. (Laitoin oikein isoilla kirjaimilla!) Pelimanni oli usein kasvanut
seuran “kyljessä”. Parhaassa tapauksessa tällainen henkilö toimi vetäjänä
yhteisössä. Seurojen talot kököttivät pitkään tyhjillään rapistumassa.
Talkoilla tehdyt rakennukset saivat mädäntyä aika pitkään ihan vapaasti. Paljon
on jo pelastettu hunningolta yhteiseen käyttöön. On alettu ymmärtää niiden
hyöty. Tietääkseni remontointiin on saanut avustustakin valtion taholta!
Tulipa viihdyttyyn muistojen parissa.
Millaista se onkaan muistella sitten vanhana. Näistä ajoista kun ei ole kulunut
vasta kuin hiukan yli 60 vuotta. Omavaraisia oltiin silloin niin monessa
asiassa. Itse tehtiin, jopa omat humpuukimme.
En vähättele yhtään nykyajan tekemisiä,
mutta kun nykyään niin paljon asioita saadaan valmiiksi pureksittuna
- ammattilaisten tekemänä. Tosiasia
on, että eri alojen koulutus on mennyt isoin harppauksin eteenpäin, myös
viihtymisen alalla. Mutta sitä vain pohtimaan jään, mikä saa ihmisen enenevässä
määrin syrjäytymään. Onko tarjolla liikaa, vai olemmeko vain muuttuneet
toisenlaisiksi?
Kyllä se nikkelimarkka oli paljon
lujemmalla silloin joskus. Mutta sillä saikin silloin ison pussin makeisia.
Nykyisellä valuutalla, joka on koottu yhtä monesta osasta, kuten se markkakin,
ei meinaa saada tulevan maailmanlopun alkuainetta elikkä hiukan fiinimpää muovikassia.
Tyhjänä. Ei kyllä silloin joskus saanut sillä nikkelimarkallakaan muovikassia.
Ei vielä sittenkään, vaikka olisit latonut niitä vaikkapa 150 kpl riviin. Tämä
on tosi juttu, uskokaa tai älkää, omapa on asianne, jos ette usko!
Niilo
PS. Joiden puolivirallisten tietojen mukaan muovikassit
täyttäisivät näillä haminoilla vasta 60 vuotta, ettei niitä silloin vielä ollut
isommissakaan kirkkomaisemissa. Maailmallakaan, saati markkamaissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti