MUUTOSPROSESSI ON JATKUVA

Motto:          Huomisesta meillä on utuinen aavistus,

mutta ylihuomisesta emme tiedä mitään!

Tämä kirjoitus syntyi siitä, kun erään työtoverini kanssa muistelimme vuonna 1995 pidettyä koulutustilaisuutta. Koolla oli kolmisenkymmentä opettajaa. Yhdeksi luennoitsijaksi oli kutsuttu tulevaisuudentutkija Turusta. Hän julisti, että viiden vuoden (siis vuonna 2000) kuluttua opettajan ammatti on kadonnut, eikä koulujakaan enää ole. Nuoret ja vanhat opiskelevat itsenäisesti tietokoneavusteisesti. Jokaisella opettajalla oli siihen aikaan jo työpisteissään PC-tietokone. Monella oli kotonaankin, kuten tämän kirjoittajalla.

Näin todella käy aikanaan, mutta tarkastellaanpa asiaa hieman kauempaa. Mihin perustuu pienen kansan menestys PISA-tutkimuksissa? Miksi meillä on ollut hyvä koulujärjestelmä moniin muihin maihin verrattaessa? Miksi suomalaiset ovat maailman lukutaitoisin kansa? Miksi Suomessa on maailman paras kirjastolaitos? Olisi sääli, jos näin hyvä koululaitos häviää! Tiedän hyvin, että koulussa kaikki eivät ”viihdy”. Kateederiopetus on ollut niin opettajajohtoista, että moni inhoaa koulua loppuikänsä jne. Miksi siis tasapuolisuudessaan maailman paras ja köyhemmällekin kansanosalle koulunkäyntimahdollisuudet suonut koulu murenee käsiin?

Törmän torppa Ruoveden Hanhonkylässä

 Törmän torppa Ruoveden Hanhonkylässä

Isäni Eemeli syntyi torpassa v. 1893. 1960-luvulla hän muistelee koulunkäynnin alkua kirjoituksessaan näin:

”Kiertokoulu, jo koulun nimi kiertokoulu, ilmaisee sen miten kiertokoulu toimii. Sen ylimpänä valvojana oli seurakunnan päättävät elimet. Kunta oli jaettu lukuruoteihin joissa pidettiin talviaikana kinkerit, joilla kuulusteltiin piiriläisten lukutaito ja merkittiin ne muistiin.

Kiertokoulu oli siten kansakoulun edeltäjä ja seurakunnan edustajat määräsivät kenen kiertokouluvuoro oli. Kiertokoulun aika ja paikka kuulutettiin saarnastuolista, joten asia tuli sillä tavalla seurakuntalaisten tietoon.

Kiertokoulua varten tarvittiin myös kalusteita, penkit ja pöydät. Siksi oli isämme (isoisäni Hermanni Törmä) jo talvella kaatanut metsästä tarvittavan määrän runkoja, jotka sitten keväällä sahattiin lankuiksi. Kun sitten koulun alkamispäivä läheni, sahattiin pöytien jalat noin 60 cm korkeiksi pylväiksi, joitten päälle lankku asetettiin kirjalaudaksi ja oppilaiden istuimia varten noin 40 cm pylväät, joitten päälle lankku. Opettajan opetusvälineet olivat pirtin pöydällä. Opetusvälineisiin kuuluivat ns. kivitaulut ja rihvelikynä.  Maamme-kirjaa käytettiin sisälukukirjana. Oppilailla piti olla omat virsikirjat, katekismukset sekä raamatunhistoriat.

Oppilaat olivat jo ennen kiertokouluun tuloa käyneet ns. sunnuntaikoulua, jossa oli opittu kirjaimet ja tavaamisen aakkoset. Kaikki oppilaat eivät osanneet kiertokouluun tullessaan vielä tavata, joten sanojen muodostaminen oli opeteltava aivan alusta. (Väkisinkin tulee tässä allekirjoittaneelle mieleen Seitsemän veljeksen Juhani tai tämän päivän uutisista välähdys, jossa jonkin kehitysmaan lapsia on aurinkokatoksen alla koulussa).

Opettajana meillä oli kiertokoulun opettaja Elina Lahti, joka hyvin osasi ohjata oppilaitaan. Opettaja asui Törmän sivukamarissa (rakennus on tänään Ruoveden kotiseutumuseon asuinrakennus…) ja sai maksusta ylöspidon talosta. Se oli 1 markka päivältä. Me lapset aina hieman jännittäen varrottiin, että jäikö opettajalta hänelle keitettyä mannakryynivelliä jäljelle, kun me saatiin jäännökset tasata”. Lainaus päättyy. Vielä olisi ollut tekstiä välituntileikeistä ja muusta oheistoimista.

Hermanni Törmä

Isoisäni siis organisoi kiertokoulun toiminnan kotonaan Hanhonkylällä.  Isäni kävi sitten Ylemmän kansakoulun Ruoveden kirkonkylässä. Minulla on hallussani kaikki isäni käsikirjoitukset ja muut ”paperit”. Mm. hänen kansakoulun päättötodistuksensa. Siinä on vain yksi arvosana 9, kun muut ovat 10. Se ysi on laulusta! Kun isäni jälkeläisistä toinen - peruskoulunopettaja – väitteli Jyväskylässä  tohtoriksi oppimisesta peruskoulussa, ojensin hänelle tohtorikaronkassa tämän isoisänsä alkuperäisen päättötodistuksen.

Koulutapahtumia Orivedeltä

Isäni muutti Orivedelle maalarin oppiin. Maalarimestariksi edettyään perusti vuonna 1922 Maalausliikkeen. Meni seuraavana vuonna naimisiin torpparin tyttären kanssa ja sai seitsemän lasta. Omakotitalo oli rakennettu vaihe vaiheelta valmiiksi vuoteen 1936 mennessä. Keittiön ikkunasta pellon yli katsottuna 500 metrin päässä näkyi samana vuonna valmistunut uusi Yhteiskoulun rakennus. Eemeli urakoi uudisrakennuksen maalaustyöt. Kaikki Törmän lapset kävivät tässä koulussa vähintään keskikoulun. Tämän kirjoittaja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1962, kun Yhteiskoulua oli jo laajennettu ja isäni oli urakoinut nekin maalarintyöt. Isäni oli Yhteiskoulun johtokunnan puheenjohtaja, kun kävin koulua. Olin isällä maalarintöissä kaikki kesälomat 14 vuotiaasta lähtien. Oriveden Kaarikirkko oli isäni viimeinen suuri maalausurakka. Saimme valkolakit upouudessa kirkossa, jossa oli ollut maalarintöissä.

Kansakoulun 1. luokka, aamuvuoro. Kirjoittaja on keskirivissä
toinen vasemmalta. Opettaja on Lilli Vettenranta.

Koulu alkaa

1.9.1948 äiti lähti saattamaan nuorimmaistaan kouluun. Kun oli päästy pihasta tielle, sanoin: ”Osaan kyllä mennä sinne ihan itse!” Menin kouluun mielelläni. Keittiön ikkunasta näkyi myös Kultavuori, jonka laella oli Keskuskoulu eli ”Puukoulu”, johon menin, ja Työväentalo.  Isä toimi aktiivisesti Työväentalolla ja oli kunnallispoliitikko. Hän oli kunnanvaltuuston jäsen. Vaikka hänellä ei ollut mahdollisuuksia nuorena opiskella, vaikka edellytyksiä kyllä olisi ollut, oli hän hyvin koulutusmyönteinen koko elämänsä.

Minulla on hallussani käsikirjoitus siitä aloitteesta, jonka hän on tehnyt valtuustolle uuden keskuskansakoulun rakentamiseksi. Rakennus valmistui vuonna 1952. Kun olin päässyt Yhteiskouluun, oli siellä tilanahtautta ja luokkani kävi koulua uudella kansakoululla. Kun Jyväskylästä päin tulee Orivedelle ja on menossa Tampereelle, nämä molemmat isot nelikerroksiset koulurakennukset erottuvat selvästi maisemasta. Isäni oli myös sen ryhmän jäsen, joka perusti Orivedelle Ammattikoulun. Myös Oriveden Opiston johtokuntaan hän kuului pitkän rupeaman.

Oriveden kirkonkylä etelän suunnasta kuvattuna 1960-luvulla. Edessä tuhopolton kohteeksi joutuneen puukirkon tilalle rakennettu Kaarikirkko. Kuvan yläreunassa vasemmalla on Yhteiskoulu, oikealla kansakoulu ja sen alapuolella Oriveden Opisto. Salolaisten hyvin tuntema naisten lentopallojoukkue Orpo (Oriveden Ponnistus) alkoi tosissaan harjoitella Opiston uudessa liikuntasalissa.

Kasvoin siis sellaisessa ympäristössä, missä koulunkäyntiä arvostettiin. Tajusin kirkkaasti jo keskikoulussa, että opiskelemalla voi saavuttaa sen, mitä jotkut ”luonnonlahjakkuudet” saavat ilman koulutusta tai suvussa kaikki aloitetaan muutamaa ”porrasta ylempää”. Naapureina asui monia opettajaperheitä. Isäkin suositteli opettajantyötä, koska tunsi koulujen asiat perinpohjin.

Kansakoulu, keskikoulu ja lukio käytiin niin, että sama luokkayhteisö oli pitkään yhdessä. Esimerkiksi ylioppilaaksituloluokka kokoontuu usein, nyt yli 50 vuotta myöhemminkin. Oli turvallista olla porukassa, missä heikompia autettiin pysymään mukana. Tätä etua ei nykyään koulua käyvillä enää ole. Ei ole tiiviitä luokkayhteisöjä. Minua ei ole koskaan koulukiusattu. Nykyään monet julkkikset hakevat yleisön myötätuntoa sillä, että ilmoittavat olleensa koulukiusattuja ja masentuneita.

Kun pääsin lukioon, päätin aikanaan pyrkiä opettajan työhön. Lukion jälkeen oli vuorossa varusmiespalvelus. Pidin armeijan touhusta, koska tekeminen oli niin selvää ja reilua. Kun kotiuttaminen oli lähellä, varuskunnan komentaja kehotti hakemaan kadettikouluun. Olin päivää ennen tuota kehotusta saanut tiedon, että pääsen Turun Kauppakorkeakouluun opiskelemaan ekonomin tutkintoa. Valitsin Turun.

Kauppakorkeakoulun opiskelu oli aivan koulumaista. Se sopi minulle oikein hyvin. 70 kurssin opiskelijaa istui luennoilla ja tenteissä pääasiassa samaan aikaan lukujärjestyksen mukaisesti. Valmistuin lyhimmässä ajassa keväällä 1966. Sitten kesäyliopistoon suorittamaan arvosanaa kasvatusopissa opetustyötä varten.

Mistä opiskelurahat? Ei siihen aikaan ollut opintolainoja, opintorahoja tai asumistukia. Maalarintöissä kesälomien aikana ansaitut rahat olivat pankissa. Oriveden koulujen kesälomien aikana niitä remontoitiin joka kesä. Isäni urakoi ne kaikki, joten töitä oli. Kun asui Turussa alivuokralaisena ja eli tarkasti, niin pärjäsi. Edellä kerrotusta varmasti johtuu se, että en ymmärrä ollenkaan sitä, että kouluruoka ei joillekin nykyään kelpaa tai, että opiskelija vaatii yksiötä asunnokseen, jonka joku muu maksaa jne.   

DIGITALISAATIO VYÖRYY YLITSEMME NYT

Syksyllä 1966 pääsin Salon Kauppaoppilaitokseen tuntiopettajaksi. Opiskelin työ ohella maisteriksi ja auskultoin. Kohta silloin syksyllä 1966 rehtori kutsui huoneeseensa ja sanoi, että sinulla on ekonomin todistuksessa arvosana tietojenkäsittelyopista. Kenelläkään muulla talossa ei sellaista ollut ja rehtori kysyi, haluaisinko alkaa opettaa ATK-alkeita vapaaehtoisena aineena? Siitä se alkoi tutustuminen tietokonemaailmaan – 10 vuotta ennen kuin Steve Jobs alkoi autotallissaan kehitellä APPLE-tietokonetta!

Suomessa oli muutamia saunamökin kokoisia tietokoneita siihen aikaan. Minulla oli Salon ensimmäinen piirtoheitin, jolla näytin kaikenlaisia kuvia aiheesta. 

 Eero Törmä Ammattiopiston liiketalouden linjalla tutustumassa. 

Kauppismuseosta löytyi vielä se ensimmäinen väline.

Tätä jatkui muutaman vuoden, mutta en ollut varsinaisesti alaa opiskellut, joten myöhemmin palkattiin ”Commondore 64 -nörtit” opettamaan.

Kuvaavaa oli se, että kaikki oppilaat valitsivat ATK:n, vaikka se oli vapaaehtoinen aine. Suomalaiset ovat olleet tunnetusti ahneita uusiin laitteisiin. Salolaisille on NOKIAn tarina tuttu. Aikoinaan Suomi oli kännyköiden määrässä maailman ykkönen.

Isäni osti lankapuhelimen vuonna 1922. Käytti sitä vuoteen 1970 eli kuolemaansa asti. Kännyköistä ei hän tiennyt mitään. Television hän osti vuonna 1961 ja katseli mustavalkoista elinaikansa. Ei tapahtunut kehitystä paljonkaan näinä vuosikymmeninä.

Itse olen voinut seurata tietokoneiden käyttöönottoa yli 50 vuotta.  Opettajan työstä jäin eläkkeelle vuonna 2004. Moni asia on muuttunut, esimerkiksi pankkitoiminta. Aivan kohta on aika, jolloin pankinkonttoreita ei enää ole palvelumielessä. Tässä on esimakua siitä, mitä tuleman pitää?

On sellainen olo, että seuraavaa digitalisaation vyöryä ei voi seurata niin pitkää aikaa, kuin esimerkiksi kännyköiden kehitystä noin vuodesta 1990 tähän vuoteen, eli 27 vuotta. Ei lähimainkaan. Kun junalippukin pitää tilata ”netistä”, niin kaikki se toiminta, joka voidaan siirtää nettiin, myös siirretään! Asiakas tekee sen työn mistä maksaa. Aika hullunkurista. Varallisuus keskittyy salaa niille, jotka taitavat tämän digitaalisen rahankeruun. Kun tekoäly vielä tulee heille avuksi, on elämä kohta pelkkää älytöntä ”hypetystä”. Lopuksi tulee vallankumous?

Koulusta aloitettiin

Käy varmaan niin, että opiskelu siirtyy tapahtumaan tietokoneen kanssa kahden kesken. Joku tekee kurssit nettiin. Jo nyt ammatillisella puolella koulutus tapahtuu pääosin ”työssäoppimisena”, ja GPS:llä valvotaan missä kukin on? Homekoulut puretaan, eikä uusia rakenneta. Salossakin puhutaan, että koulu pitää tuoda ulos koulurakennuksista. Jokainen on yhtä viisas kuin Google, jos osaa siltä kysyä (älykkyys on eri asia!)? Siinä rallissa putoaa kärryiltä Pihtiputaan Mummon lisäksi moni EVVK-nuori. Toivottavasti joku ymmärtää perustaa sellaisen palveluyrityksen, josta saa ostaa ”nettipalveluja”.  Kas kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu? Näinhän on käynyt aikaisemminkin kaikissa kehitysvaiheissa. Se askarruttaa, että mitä minun isoisäni Hermanni Törmä (1862-1929) mahdollisesti ajattelisi, jos näkisi tämän päivän elämää? Sanoisiko: ”En voi uskoa omia silmiäni”, vai mitä sanoisi?

Tämän kirjoitti kauppaopettaja, KTM, Res.kapt. Eero Törmä

PS. Olen 76 v., enkä onneksi tule näkemään sitä aikaa,
       jolloin kouluja ihan oikeasti ei ole!!

                                     

Ikä, onko se vaan numeroita?

Vanhenemme joka päivä, mutta tasaisin väliajoin mittariin tulee täydet kymmenet. Itselle kävi niin tänä syksynä. Mitä sitten ikä tuo tullessaan? Eläkeikä tuli minulle helmikuussa 2012. Nyt syksyllä tuli täyteen 70-vuotta.

Tuo on ikä, jolloin pitää mennä tarkistuttamaan fyysinen olotila lääkärille, jotta saa uusittua ajokortin. Niin minäkin varasin hoitajan ja lääkärin ajat. Ensin hoitajalle muistitesteihin. Hyvin ne menivät, vaikka välillä piti ihan itsekseen ihmetellä, mitä nuo eri testit oikein tuovat esille. Lääkäri sitten tarkisti näkökyvyn ja kuunteli sydämen ja keuhkot, tarkasteli ja jututti pidemmän aikaa kuin normaalilla lääkärikäynnillä. Sain sitten puoltavan todistuksen ja netistä hain lomakkeen, joka piti täyttää ja viedä katsastuskonttorille Meriniittyyn. Keväällä olin uusinut passini, joten sama sähköinen kuva kelpasi myös uuteen ajokorttiin. Runsaan viikon kuluttua tuli uusi ajokortti postilaatikkoon. Lähetyksessä oli mukana palautuskuori vanhalle kortille ja uhkaus sanktioista, jos vanhaa korttia ei palauta.

Jostain syystä on myös tapana juhlia, kun täyttää täysiä kymmeniä. Minäkin varasin jo tilan, johon oli tarkoitus juhlat järjestää. Jotenkin juhliminen pöydän vieressä istuen ja pönöttäen ei oikein jaksanut innostaa. Juttelin sitten sisareni kanssa ja sain juhliani varten metsästäjien kodan Kiskossa keskellä metsää. Koska tila oli melko rajallinen, piti myös vieraslistaa rajata. Sitten aloin suunnitella tarjottavaa; erilaisia makkaroita grillattavaksi nuotiolla, kasviksia folionyytteihin, tuoresalaatti. Sisareni teki hirvipaistin ja juustoperunoita. 

Nokipannukahvin seuraksi tilasin Kuirolta täytekakkua. Pienimmät vieraani leikkivät olevansa eräretkellä, istuivat kanervikossa ja söivät hyvällä ruokahalulla. Makkaroita ei monikaan enää jaksanut grillata, kun vatsat olivat täynnä hirveä ja juustoperunaa sekä täytekakkua. Annoin sitten makkarapaketteja vieraille kotiin viemisiksi. Lauri 3v. oli sitten huolissaan, kun sai vain yhden paketin. Papalla kuulemma ei ollut yhtään makkaraa. Laitoin sitten hänelle kassiin toisenkin paketin, jotta papallekin riittää.  

Ikääntymisessä ei sinänsä ole mitään kielteistä. Kuitenkin mitä enemmän ikää kertyy, sitä enemmän saa varautua erilaisiin kremppoihin ja sairauksiin. Tähän lisään Reumaliiton ohjeen ”Liikkeestä hyvinvointia” 

https://s3-eu-central-1.amazonaws.com/reuma-prod/inline-files/Liikuntaopas_FINAL_0.pdf

Yksi synttärilahjoistani on kuntosalikortti läheiselle kuntosalille. Paljon voi tehdä ihan itsekseenkin kotona. Tai osallistua Sytyn lajikokeiluihin, jotta löytää sen oman tavan liikkua. Minullakin on kaikenlaisia liikuntavälineitä kotona; keppi, kuminauha, kahvakuula, käsipainot, tasapainolauta. Niitä vain pitäisi myös käyttää, eikä pitää pölyttymässä nurkassa. Onneksi ystäväni pieni koira on pitänyt huolen ulkona liikkumisesta. Pari kolme kertaa viikossa olemme käyneet yhdessä kävelemässä.

Elämän merkkikohdassa tulee miettineeksi myös mennyttä ja tulevaa. Nyt on kiva muistella ystävien kanssa yhteisiä kokemuksia.

Yksi muistaa yhden asian ja joku toinen taas toisen asian. Muistelemmeko vielä kymmenen vuoden päästä yhteisiä seikkailuja? Mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan? Säilyykö terveys nykyisellään vai tuoko elämä tullessaan sairautta? Tuota ei voi tietää, paras vaan ottaa päivä kerrallaan ja pitää ajatukset positiivisina.

Hymyillään kun tavataan!

Eila

IKKU-kuntoutus

Kelan IKKU-kuntoutus on uusi vuoden 2016 alusta alkanut ikääntyneille tarkoitettu kuntoutusmuoto, joka on suunnattu työelämästä poissaoleville yli 68-vuotiaille henkilöille. Tärkeää on, että kuntoutukseen hakevalla on kuntoutuksen tarve. Kuntoutukseen hakeutuvalla on kuitenkin oltava jäljellä riittävästi itsenäistä toimintakykyä, pystyäkseen osallistumaan kuntoutuskeskuksen ryhmämuotoiseen kuntoutukseen.  Päästäkseen IKKU-kuntoutukseen on muistisaraan esitettävä vuoden sisällä tehdyn muistitestin (MMSE) tuloksen, jonka on kuitenkin oltava yli 24 pistettä. Kuntoutuksen tavoitteena on kuntoutujan toimintakyvyn turvaaminen tai parantaminen sekä osallisuuden ja aktiivisuuden lisääntyminen.

Kuntoutukseen voi hakea ympäri vuoden, mutta kuntoutushakemuksen käsittelyyn kannattaa varata aikaa kuudesta kahdeksaan viikkoon. Kuntoutuspäätös voi tulla nopeastikin, mikäli alkavalla kuntoutuskurssilla on vapaita paikkoja. Tällöin Kelasta voidaan soittaa ja ehdottaa kuntoutuskurssille menoa. Tässä tapauksessa Kela tekee päätöksen nopeasti.

IKKU-kuntoutukseen hakeminen tapahtuu lääkärin-todistuksen perusteella, joka tarkoittaa sitä, että on tilattava aika lääkäriltä ja pyydettävä lääkäriltä B-lääkärinlausunto kuntoutusta varten. Mikäli henkilöllä on alle vuoden ikäinen lääketieteellinen selvitys, jossa on suositeltu kuntoutusta ja sen tavoitteet, silloin ei tarvita toista lääkärintodistusta.

Kun lääkärintodistus kuntoutusta varten on saatu, toimita kurssihakemus liitteineen Kelaan. Kuntoutusta varten tarvitaan lääkärintodistuksen lisäksi hakemus kuntoutukseen, joka on Kelan lomake KU132. Mikäli hakuprosessi on sinulle vierasta tai et osaa käyttää tietokonetta hyväksesi, mene Kelan toimistoon, jossa opastetaan tai voidaan auttaa kuntoutushakemuksen täyttämisessä. Kelan henkilökunta on ystävällistä ja palvelualtista ja auttavat kuntoutushakemusprosessissa.

Mikäli pystyt käyttämään tietokonetta ja sinulla on Internet, voit vierailla Kelan sivuilla ja katsoa kurssitarjonnasta, missä kaikkialla IKKU-kursseja on alkamassa ja milloin. Kuntoutuksen pääsyn edellytyksenä on, että hakijalla on sellainen toimintakyky, että hän pystyy osallistumaan ryhmämuotoiseen kuntoutukseen ja liikkumaan itsenäisesti. Jos hakija on liian sairas tai huonokuntoinen, se voi olla este kuntoutukseen pääsylle.

IKKU-kuntoutuskurssilla on lääkärin-, fysioterapeutin- ja sosiaalityöntekijän tarkastus, jossa tehdään moniammatillinen kuntoutusarvio ja määritellään kuntoutuksen tavoitteet. Kurssit koostuvat kolmesta viiden päivän mittaisesta kuntoutusjaksoista ja tarvittaessa yhdestä kotikäynnistä. Kuntoutusohjelman lopussa kuntoutujan läheisellä on mahdollisuus osallistua kuntoutukseen kahden päivän ajan Kelan kustannuksella.

Kuntoutus on maksutonta ja kuntoutukseen tulevalle maksetaan matkakulut, joissa on omavastuu. Kuntoutuksessa majoitutaan kahden hengen huoneeseen. Mikäli kuntoutukseen tulevalla on C-papp laite tai avanne on mahdollisuuksia saada käyttöönsä yhden hengen huone. Kuntoutuksen aikana kuntoutuja saa kuntoutuslaitoksessa aamupalan, lounaan ja iltaruoan.

Lääkärintodistuksessa tulee käydä ilmi henkilötiedot, sairaushistoria, toimintakyvyn arvioimiseksi tehty tilannekuvaus, testi- ja koetulokset, lääkärin omat havainnot sekä diagnoosit. Myös oireet tuki- ja liikuntaelimissä, reuma, kivut, arkuus, turvotus, sekä rangan ja nivelten liikerajoitukset tai jäykkyys. Oireiden voimakkuus ja miten ne vaikuttavat päivittäiseen kotona selviytymiseen. Minkälaisia rajoituksia normaalissa kotona oleskelussa kuntoutukseen hakevalla on ja mihin kuntoutuksella pyritään. Myös rinnakkaissairaudet, uupumus, masennus, pelot, ylipaino, riippuvuudet, uni- ja muistiongelmat.

Tarkastelun kohteena ovat myös niin sanotut psykososiaaliset tekijät, kuten eri syistä johtuvat stressitilat, yksinäisyys, syrjäytymisuhka, puuttuvat vuorovaikutus- tai tunnetaidot, masennus. Ja tärkeää on myös oma motivaatio, jos ei ole omaa halua kuntoutua, sitä ei voida mistään ulkopuolelta henkilölle ammentaa.

Kaikista Kelan kursseista saa tietoa www.kela.fi tai suoraan Kelan toimistosta, opastusta kuntoutuksesta saat myös Kelan numerosta 020-692 205.

Olkaa aktiivisia ja kysykää rohkeasti lääkäriltä kuntoutuksesta.

Hyvää vuoden jatkoa!

Irma Lehtonen

sosiaalityöntekijä, Valvira

Valtiotieteiden tohtori

Mihin tämä maailma on menossa?!

Tässä viime aikoina uutisia kuunnelleena en voi kuin ihmetellä. Eikö meillä Suomessa ole enää mitään tärkeitä asioita päätettävänä, kun pitää puhua lillukan varsista?!

Minua kummastutti jo alkusyksystä, kun koulussa ei ollenkaan kysytty oppilailta, missä he olivat olleet tai mitä tehneet kesäloman aikana. Aina ennen sitä kysyttiin koulussa. Vaan ei enää! Se kuulemma loukkaa lapsia ja eriarvoistaa heitä. Eihän tämä maailma nyt muutenkaan ole mitenkään reilu ja tasa-arvoinen. Hienoa on, että siitä yritetään tehdä tasa-arvoisempaa, mutta aina on niitä, jotka ovat ns. paremmassa asemassa kuin toiset. Lapsista joku on voinut olla Floridassa Disney Worldissa, toinen on voinut olla kotinsa lähellä leikkipuistossa koko perheen voimin piknikretkellä. Tässä tietysti heti ajatellaan, että Floridassa käynyt on paremmassa asemassa. Rahallisesti ehkä kyllä, mutta voihan Disney Worldin käynyt olla kateellinen toiselle lapselle siitä, että tämä on saanut viettää yhteistä, mukavaa aikaa koko perheen voimin. Mistä me olemme kateellisia ja kenelle, riippuu pitkälti siitä, miten ajattelemme ja minkälaisen roolimallin olemme kotoa saaneet.

Samoin minua on tässä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus-keskustelussa hämmästyttänyt se, että kaikkien pitää olla henkilöitä. Ei saa enää olla tyttöjä ja poikia. NO, ikävä tosiasia on se, että jommankumman vehkeet meillä kaikilla on. Ja joillakuilla molemmat.

Ihminen saa olla sellainen kuin haluaa, en ole tuomitsemassa kenenkään sukupuolta tai seksuaalisuutta. En vain ymmärrä, miksi jokainen pitäisi mainita erikseen? Eikö se olisi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta parhaimmillaan, kun jokainen saisi olla mitä on ilman, että siitä nousee iso haloo?

Tähän aiheeseen minut sai tarttumaan se, kun luin, että nyt muutetaan liikennemerkitkin! ”Suojatie”-merkissä ei enää saa olla hahmoa, jolla on housut.

 

Näistä tulee tulevaisuudessa tikku-ukkoja. Hups, siis tikkuhenkilöitä… Ihmettelen vaan, eikö siitä taas vedetä hernettä nenään, kun tikkuhenkilö on enemmän mies kuin nainen… Ja jos oikein saivarrellaan, miksi ”Jalkakäytävän” ja ”Lapsia” merkeissä on pieni ja iso hahmo? Voihan se tuoda jonkun mieleen pedofiilin viemässä lasta tien yli! 

Kuinka paljon maksaa, kun kaikki suojatiemerkit vaihdetaan? Ei niitä merkkejä ole ihan yksi tai kaksi Suomen kaupungeissa ja kunnissa. Käsittääkseni liikennemerkki ei muutenkaan ole ihan halpa. Eikö meillä ihan oikeasti ole tärkeämpiä rahareikiä?!

Miten vessojen merkintöjen käy? Onko ne jatkossa suunnattu vain henkilöille? Se helpottaisi naisten vessan ikuista jono-ongelmaa. Pitääkö sukupuolensa ja suuntautumisensa ilmaista ja sen perusteella jaetaan vessoihin? Vai onko sitten vain yksittäisiä vessakoppeja ilman yhteistä käsienpesutilaa? Sehän ongelman ratkaisisi.

Sitten vielä joku ehdottaa, että Stockmannin hullut päivät pitää muuttaa jonkun muun nimisiksi. Kun se halventaa mielenterveysasiakkaita! Niinkö? Kuinka monella mielenterveysongelmista kärsivällä on diagnoosina hullu? En tunne ketään. Hullu on kansanomainen sana, jolla minä ainakin tarkoitan vähän hassua. Sitä meistä on jokainen! Ja jokainen on varmaan joskus tehnyt jotain hullua, kuten heräteostoksia halvalla. Ei sitten voinutkaan tuohon kirjoittaa, että älyttömän halvalla, ettei loukkaa ketään vähemmän älykästä… Voisi vaikka vahingossa nimittää toista tyhmäksi…

Herätkää nyt, ihmiset! Meidän verorahojamme käytetään kaikenlaisiin hullutuksiin… Voiko näin enää sanoa, vai loukkaako se jotakuta? Nyt olisi aika antaa kaikkien kukkien kukkia ja yrittää elää tasa-arvoista ja yhdenvertaista elämää toisten kanssa! 

                             Päivi

Vihattu ja rakastettu…

Aika ajoittain tutustun Salkkarin tekstarikirjotuksiin. Niistä ainakin huomaa mitä vuodenaikaa eletään. Onko kevät, kesä, syys- tai talvikausi meneillään.  Ilmojen haltia saattaa hieman sotkea tuota kierron tuntumaa. Jos epävarmuutta mielessäsi ilmaantuu, niin tekstaripalstalta saatat vahvistaa oletta-muksesi todellisuuden, myötävihaten taikka rakastaen! Tietenkin lehden päiväyksessä kerrotaan tarkemmin se missä mennään.

Kerron tässä kuitenkin ohimennen ensin hiukan elostani; tällaisen mitääntekemättömän miehen, joka asuu yksikseen omissa oloissaan ja jolla joka päivä on niinkuin sunnuntai. Aamulla ei ole mihinkään kiire, kas kun on mitääntekemätön, vapaapäivien viettoon orientoitunut, joutilas. Hetken siinä menee aikaa, kun miettii mikä viikonpäivä nyt on. Toisaalta senkään kun ei ole niin väliä eletäänkö sunnuntaita vai ollaanko keskiviikossa, työkiireitä ei ole. Kiireitä kylläkin on ja niihin kiireisiin on varattava aikaa paljon enemmän kuin silloin joskus.

Heräämiseen, siihen ei mene mielestäni lainkaan tuota aikaa. Ei voikaan mennä kun tunne on sellainen, ettei ole nukkunutkaan juuri mitään. Kaikkiin muihin aamutoimiin kylläkin, niihin tuota aikaa kuluu, jopa fundeeraamiseen.

En käsitä millä äijä voi kuluttaa tuota aikaa niin paljon enemmän kuin silloin joskus. Toisaalta aikaa meillä on, joutaa sitä kuluttamaankin. Tosiasia taitaa olla, ettei aika kulu. Me kulumme, vain elolliset kuluvat ja kuihtuvat.

Tekstarista poimittua

Tämä kasvikuntaan kuuluva moitittava ja ylistystä saanut kohde oli ainakin 78 vuotta sitten jo olemassa, sen muistan varmuudella. En tiedä tämän todellista ikää, mutta tuontituotteesta on kuitenkin kysymys.  Oliko kyseessä oikea kauppatavara? Arvatenkin tämä kulkeutui Suomeen vetten päällä joko ns. kylkiäisenä tai oikeana rahtitavarana. Senkin asian varmaan saisi selville ehkä tämän rakkineen (= tietokoneen) avulla, mutta laiska kun olen, jääkööt viisaammille.

Muistan tämän kohteeni, josta pyrin kirjoittamaan, ilahduttaneen varsinkin äitiäni, isäni ei niinkään sille suurtakaan painoarvoa antanut. Perheellämme oli oma tupa ja oma lupa, niinkuin silloin joskus jo sanottiin.  Paljon on puhuttu mitä mukavuuksia asuminen sisälsi silloin. Meillä ainakin oli juokseva vesi, sisään ja ulos. Vähän kun siitä ajasta vartuin, osallistuin tuohon veden juoksuttamiseen. Silloin maaseudulla, ns. talonpojilla eli talollisilla vesi tuotiin kaivolta tupaan puusaaveissa, meillä toimenpide tehtiin ämpärin eli sangon kanssa. Pienemmät yhtä ämpäriä roikottaen ja voimakkaammat kahdella vesiämpärillä. Osa vedestä kaadettiin hellan kuumavesisäiliöön, josta saatiin tiskaamisessa tarvittava lämmin vesi. Säiliössä vesi saattoi olla jopa kiehuvaa, ja sen sekaan oli pakko lisätä joskus kylmää joukkoon. Kylmävesiämpärissä oli otin, jota kutsutaan vesikauhaksi, eli kousuksi, jona se varsinaisesti silloin tunnettiin. Saattaa olla, että täällä Varsinais-Suomessa on vesikauhalle sama nimike kuin kotiseudullani. Taikka sitten ei.

Juokseva vesi, jota kuljetettiin jalan, sai kyydin takaisin luontoon, laskiveden muodossa. Nykyisin puhutaan harmaasta vedestä, jota ju0ksutetaan suoraan säiliöön tai puhdistamoon.  En tiedä onko se oikeaa juoksuttamista, kun siinä ei ole jalkatyöllä mitään osuutta. Silloin ennen likaämpärinkin tuotokset “juoksutettiin” tunkiolle pihan perälle. Muistan sanonnan: “Vie mennessäs, tuo tullessas”. Vie laskiämpäri ja tuo puita tullessas. Miniän tullessa taloon lisättiin tuohon ohjeeseen vielä sen ”kääntymispaikan” suhteen sellainen neuvo, …”että tee siellä ollessas ja…”. Se puuCee kun usein oli liiterin takana. Meillä tuo laskiämpärin tyhjennyspaikka oli tosin tontin rajalla, metsän reunassa. Ei se ihan hoitamaton paikka ollut. Syksyisin siihen kompostoitiin osa varisseista koivun lehdistä.

Tätä kompostia koristi runsas lupiinikasvusto. Siis tämä mielestäni kaunis kukka, jota tielaitoskin käyttää maisemoinnissa. Kukka, joka on tekstaripalstalla saanut haukkuja sekä kehuja. Taitavat nuo haukut ja kehut olla aika tasan jakaantuneet. Minun mielestäni tämä rikkaruohoksi luokiteltu kasvi peittää muut rikkaruohot. Millä perusteella äitini oli siitä pitänyt, jäi kysymättä. Arvelen, että sillä ei ole yliherkkäkään kukaan, eikä se aiheuta oireilua niinkuin pujo. Saattaa olla niinkin, en tiedä, että lupiinin kasvusto estää jopa pujon leviämisen. Pujo on helpohko tuhottava omista nurkista. Latvasta hyvä ote ja kiskaisu, se on siinä.

Kuulin jo alkukesästä jutun jossa japanitar katseli kaunista kukkivaa voikukkapeltoa. Hän kyseli mistä saisi niiden siemeniä kotiin vietäväksi. 😊 – Toinen juttu, tosi sellainen, koskee juolavehnää. Suomalainen agronomi oli opintomatkalla Yhdysvalloissa. Hän teki havainnon juolavehnästä. Kasvi on runsasjuurinen ja sen vuoksi sopisi mainiosti meidän maaperään. Täällä on isot suoalueet, jotka kantavat huonosti niillä liikkujia. Agronomi mietti juolavehnän parantavan suon kantavuutta. Niinpä tuliaisena oli juolavehnä paakku, jonka levinneisyyden tiedämme ja eritoten juolavehnän haittapuolet.

Pieni kysymyssarja. Mihin asiaan, juttuun, yhdistät seuraavat sanat: vintti, vinssi ja kiulu?

Niinpä, entisempiin aikoihinhan ne liittyvät! Eikä niistä mistään näe mielipiteitä tekstaripalstalla – ”niin muuttuu mailma, Eskoseni”!

Lopuksi näin kiireisen, hitaan eläkeläisen sanomana: koetetaan olla mukana erilaisissa toiminnoissa kykyjemme mukaan. Meitäkin tarvitaan, jollei muussa, niin ainakin kuluttamassa. Mitä sitten kulutamme, ainakin omaa sekä kanssaihmistenkin aikaa - joillekin siitä jopa maksetaankin ja sehän on hyvä juttu, se.

Niilo 

Bloggaaja aikamatkailijana

Yritämme olla Yhdistävä tekijä meidän kaikkien SYTYläisten ajatusmaailmassa, itse kukin kynäilijä omannäköisine teksteineen. Aivan ”oikeaoppinen” blogihan tämä ei ole siinä mielessä, että olisi vain yksi teema ja yksi kirjoittaja, ajatuksineen ja tekemisineen, etenemässä kronologisesti vain hänen elämäänsä seuraten. Koetamme kuitenkin täyttää muilta osin blogikirjoituksen periaatteita ja julkistaa uudet postaukset säännöllisesti viikoittain keskiviikkona ja lauantaina.

Aihepiirithän, seitsemällä eri kirjoittajalle, ovat hyvinkin erilaiset, mutta uskomme, että kun ne ovat henkilökohtaisia ja usein elävässä elämässä itse koettujakin, niin teistä monelle saattaa tulla mieleen oma kokemus, muisto taikka déjà vu, outo tuttuuden tunne! Toivoisimme tietenkin joskus myös palautteita, joilla ohjailisitte tekstejämme enemmän juuri teitä kiinnostaviksi. Muutoinhan me itse kukin kynäilemme vain ne aiheet, joihin ajatuksemme, kokemuksemme, muistomme ja mieltymyksemme tekstejämme johdattelee.

Itseäni on jo monta kertaa kiehtonut kokeilla osaisinko kertoa viimeisimmistä kokemuksistani teille niin, että jaksaisitte lueskella sitä loppuun saakka. Kuuntelen nykyään melko lailla äänikirjoja (ikäkaihi on sulkenut silmänsä kohdallani lukutaidottomuustasolle, vaikka ei vielä julkiselle puolelle operointiin oikeuttaviin ”osasokeusprosentteihin”) ja siinä huomannut, että jopa pariinkin kertaan lukemani teokset avautuvat aivan uudella lailla kuultuina – siinä kun ei pääse harppomaan missään kohdassa, vaikka kuulostaisikin vähempi kiinnostavalta. Oletan, että tämänkin tekstin osalta, luettuna, tuollaista saattaa ilmetä.

Siis: teossarja, jota kuuntelen, on Maan lapset (Jean M. Untinen-Auel). Omasta mielestäni tunnen sen sisällön, olenhan lukenut sen osin jopa kolmeen kertaan ja kertonut siitä kanssaihmisilleni yllyttäen heitä heittäytymään menneeseen aikaan, jonnekin sinne, missä jääkausi alkoi väistymään nyky-Euroopan alueelta. 

Eihän se ole tosi, eikä edes varmuudella todistettavaakaan, mutta kirjoitettu niin, että esivanhempiemme elo olisi saattanut kulkea jotain tuollaista rataa. Kirjoittaja – jonka kaikki omat isovanhempansa olivat suomalaissiirtolaisia – teki laajapohjaista tutkimusta arkeologiaan sekä osallistui selviytymistaidon kursseille oppiakseen tekemään kivikauden tapaan tulta ja työkaluja. Hän ”mallinsi” olosuhteita, joissa joutui elämään luonnossa, myös talviolosuhteissa. Untinen-Auel vieraili myös kirjojensa esihistoriallisilla alueilla ja eri yliopistoissa. Monet kuvaukset luonnosta, ihmisistä ja tapahtumista pohjautuvat tieteellisiin tutkimuksiin. Liekö ihme, että kirjan kokonaismyynti ylittää 45 miljoonaa ja fanit odottavat sille edelleen jatkoa, vaikka 6 paksua teosta on ilmestynyt ja suomennettuinakin.

Miksikö nyt vaahtoan jonkun kirjan perään? Monena iltana se on viihdyttänyt vielä nukkumaan mennessäkin niin, että aamulla on ollut pakko kelailla tekstiä takaisin, kun huomaa, ettei sitä tai tätä ole kuullut tai ainakaan ei muista… Istuma-asennossa kuunneltuna uni pysyy kyllä kaukana. Kuvittelen jokaisen tarvitsevan juuri tuonkaltaisen johdatuksen aikoihin ja asioihin sieltä mistä meistä jokainen lienee lähtöisin… Siihen pohjautuen on paljon helpompi – minusta – asennoitua periytyvään tietoon edellisiltä sukupolvilta.

Ulkona sataa. Normaalia syksyisyyttä ja mitä antoisin ajankohta viettää aikaa kiinnostavien teosten parissa. Vielä ei tarvitse välttämättä takkatulta, eikä torkkupeittoakaan hartioilleen ja kun alkava kaamos kuitenkin pitää valoja päällä päivälläkin, ei edes sähkölaskun ajattelu aseta esteitä nautinnolle.

Kävinhän minä Kaupungintalollakin. Ei ollut meitä kovin runsasta joukkoa osallistujina ”Esteetön kuuloympäristö Salossa”-seminaariin. Asiantuntijoiden esittämänä ongelmat tuolla elämänalueella eivät ole kovinkaan tosissaan huomioituja – ei edes Kaupungintalon Valtuustosalissa. Olihan siellä T-merkki ovenpielessä ja induktiosilmukka asennettuna, mutta kun se ei tavoittanut kaikkien sitä tarvitsevien kuulokojeita. Joku nokkela yritti löytää ”ääniaallot” kallistelemalla päätään, mutta vain paikkapaikoin salia se auttoi, vaikka niska kipeytyi jokaisessa kallistelussa. Tosin joitakin kokonaisia rivejä hellittiin häiriöttömällä kuulemisella. Vahingossa olin istahtanut sille.

Pohdittiin kuinka kaupunkimme julkisissa tiloissa ja yrityksien palvelupisteissä asiaan on paneuduttu. Paikallisen alan yrittäjän kertomana melko heppoisesti. Ja kuitenkin täällä on useita viihtyisiä vapaa-ajanviettopaikkoja, joiden viihtyisyyden hävittää tilan äänikakofonia; ei ole edes ajateltu esteettömän kuulemisen vaatimia hälyääniä ja jälkikaikuja vähentäviä elementtejä tilan sisusteuksessa. Kuinka lienee sitten sellaisia palveluita tarjoavissa paikoissa, joissa ei ehkä välttämättä haluaisi koko tilassa kaikkien kuulevan omia henkilökohtaisuuksia – jotka eivät kuulu palvelutiskin molemmin puolin kuin huutamalla, ilman induktiosilmukkaa.

Vuosi 2018 tulee olemaan Kuuloliiton esteettömän kuulon teemavuosi, joten olisi upeaa mainosta Salon seudulle, jos voisimme esitellä mahdollisimman monta tuollaiset kriteerit täyttävää paikkaa.

Niin ja olinhan minä päivähoidossakin, kun talossamme tapahtuva ikkunoiden vaihto-operaatio tavoitti viimein tämän eriön lasisuudet. Onneksi jo pari päivää etukäteen sain varoituksen ”häädöstä”, johon oli valmistauduttu jo viikkoja ennen, vapauttamalla puolitoista metriä tilaa tyhjäksi ikkunoiden edestä. 26 neliön huushollissa. Ahtaalla on asuttu, mutta lapsuusmuistoista löytyi lähes samaa kokoluokkaa ollut ”mummonmökki” kolmen ihmisen kotina. Olen koko eläkeläisaikani mallielämäntapakelvollisuuksien puuttuessa keskittynyt hiukan Lukkarinkouluun, vapaaehtoiseen vertaistukeen muutamien kanssaihmisten opastamiseksi tietotekniikan kanssa pärjäämiseen. Olin joskus uudelleenkoulutuksessa saanut sellaiseen puolentoista vuoden lisäopit kirjapaino-osaamiseen lisättynä ja kun opiskeluaikoinani sain itse vastaavanlaista ohjausta, niin olen koettanut siirtää sitä eteenpäin. Nyt sattui sopivasti, että liki Someron rajaa, Kuusjoen takamailla elelevä lukkarinkoululainen oli kysellyt koska taas olisin noudettavissa kertaamaan sitä, josta suurimman osan hän oli kesän aikana unohtanut. Kaksi kärpästä samalla pläjäyksellä – ja se ajoitettiin ikkunamiesten ilmoittamaan päivään. Useimmiten nämä tiedon kertaukset tapahtuvat tässä lähiympäristössä tai eriöni ahtaudessa, mutta tuollainen ”kauko-opiskelu” tarjoaa kanssakäymisen lisäksi myös päiväkahvin nauttimisen normaalista yksinjuomisesta poikkeavana, kaverin kanssa. Samalla näkee myös vuodenaikojen olemuksen luonnossa, kun ikkunanäkymää ei liitä luontoon kuin roskakatoksen vieressä kasvavat vaahterat. Eli ei ollut hassumpi evakkoreissu, jonka aikana uudet ruudut olivat ilmestyneet isomman ja pienemmän ikkunan aukkoon sekä parvekkeen oveenkin. Kyllä valostui elämä kerralla! Josko lienevät lasit paremmin puhdistettuina taikka sitten se, että kun miniä vei verhot pesuun, niin eivät nekään suodattaneet ulkokirkkautta. Nyt sitten odotellaan miniää miehineen urakoimaan takaisin huonekalut niin, että pääsen vuoteelta yöllisellä vessareissulla kävelemää normaalisti nokka eteenpäin, vaikka on tuohon sivuttain hiipimiseenkin melkein tottunut, tosin kolhaisee usein varpaansa sängynjalkaan.

Voisihan se bloggaaminen olla kai tällaistakin, josko se jotain kiinnosti niin, että tuli tänne saakka luettua. Jälleen kerran ilmaan jää kysymysmerkki – blogilaskuri näyttää sivun avausten määrän, mutta ei sitä luettiinko se läheskään jokaisella avauksella – että mahtoiko se kiinnostaa tai edes olla siedettävää luettavaa teistä jostakin. Mites Sinusta? Siihen voi vastata, melko pienellä vaivalla, tämän alapuolella olevasta ”Lähettänyt Timo Luhtavaara Ei kommentteja” -kohdasta, siitä kynäkuvakkeesta klikkaamalla. Olisin/olisimme todella ”onnesta mykkyrässä”, jos sinne tekstiin ilmestyisi edes ”1 kommentti”, vaikka lisäkäänhän ei tee pahaa kuin selkäsaunassa!

Esteettömästi kuulostelemaan jääden