Lapsen elämää

Nykypäivänä tulee monesti mieleen, että olisi helpompi olla lapsi. Ei aikuisten huolia, ei murheita.

Jonkun ne murheet on kuitenkin ”kannettava”, joten aikuinen ne sitten saa ”kantaa”. Eihän lapsi edes osaa ajatella kuin aikuinen.

Miksi lasten pitäisi olla kuin aikuiset?

Onneksi Suomessa lapset saavat olla lapsia.

Annetaan heidän juosta keppihevoskilpailuissa tai leikkiä nukeilla niin kauan kuin huvittaa. Liian aikaisin lapsen odotetaan käyttäytyvän ”aikuismaisesti”, nykyään tuntuu, että lapset pitää pukea kuin nuoret aikuiset, heidän pitää jutella kuin aikuiset.

Ennen syntyi lapsia, vaikkei saanut edes lapsilisää, ei ollut terapeutteja, ei kotihoitoa tms. Silti pärjättiin.

Nykyään ollaan huolissaan, kun lapsia ei synny enää ”tarpeeksi”. Onkohan syynä, että osataan tuo ehkäisy paremmin kuin ennen. Taikka sitten ei vaan haluta lapsia, kun pitää ”tehdä uraa” eli töitä.

Antaan lasten olla lapsia niin kauan kuin haluavat, ei tehdä heistä aikuisia liian aikaisin.

                                                    Sisko

Vuosikymmenten takaa

Tässä itsekin vanhennuttuani päätin kurkistaa vuosi-kymmenten takaiseen runokokoelmaani. Sieltä löytyi jos jonkinlaisia sepitelmiä 9-10-vuotiaan tytön maailmasta. Tuli siinä naurettua itsensä kipeäksi. Siinäkin taas mietin, että joku muu olisi voinut lukea ne itsekseen ja hävittää runonsa kenenkään niistä tietämättä. Viittaan tässä aikaisempaan kirjoitukseeni henkilökohtaisesta avusta. Tässäkin tilanteessa avustaja pääsi koskemaan jotain niin henkilökohtaista, ettei kenelläkään toisella ole sellaiseen mahdollisuutta. Luottamus on henkilökohtaisen avun A ja O. Ja taas eksyin aiheesta…

Lukiessamme yhdessä alle 10-vuotiaana tekemiäni runoja huomasin, että riimit ovat olleet jo silloin tärkeitä. Ne ovat tärkeitä edelleen. Runoja sepittäessä on herännyt kiinnostus suomenkieleen ja se näkyy kyllä näissäkin kyhäelmissä.

Kokosin tähän alle muutamia runotytön alkutaipaleen kokeiluja. Lukekaa ja nauttikaa! Hauskaa ainakin on. Kenties myöhemmässä vaiheessa saattaa tulla lisää näitä kirjoituksia. Seuraava kausi on ollut selkeästi murrosikään liittyvä. Sieltä löytyi ontuvia riimityksiä, mutta takaa niin kipeää itsensä etsimistä ja rakastumisia, että ehkä ne teokset jäävätkin kätköihinsä…

Tämä ensimmäinen runoni on elokuulta 1987, jolloin olin juuri menossa 4. luokalle. Vielä en ollut täyttänyt 10 vuotta.

Kesä mennyt on,
se oli aivan onneton.

Kesä oli lyhyt,
ja sinä hyttysten puremisista syhyt.

Näet taas ystävät hyvät,
joilla nyt on hymykuopat syvät.

Tässä juuri 10 täyttänyt runotyttö pohtii koulun alkua. Silloin vielä kerättiin 2 litraa puolukoita kouluun vietäväksi. Niistä keittiöväki teki ihanaa puolukkasurvosta maksalaatikon kaveriksi. Voi niitä aikoja, monessakin mielessä!

Taas koulu alkaa,
pane eteen toista jalkaa.

Kuljen yksin tiellä hiljaa,
katsellen keltaista viljaa.

Nyt kypsyy sienet,
sekä puolukat suuret ja pienet.

Mä metsässä puolukoita kerään,
ja syksyn säveleen herään.

Syksy kaunis on aina,
se nyt mielees paina.

Sadepisarat ropisee,
saappaat jalassa lotisee.

Metsä soi,
nyt puolukat kypsyä voi.

Tämä seuraava riimittely on juuri 9 vuotta täyttäneen tytön ”Olipa kerran”-kaudelta. Tässä iässä lähes kaikki riimittelyni alkoivat olipa kerran tai oli kerran. Tässä on selkeästi vietetty joululomaa, sillä tekeleitä joulukuulta 1986 löytyy todella paljon.

Olipa kerran sieni,
joka oli liian pieni.

Sienessä asui mato,
 ja madon pelloista tuli aina hyvä sato.

Mato venytteli jalkojaan,
mutta koskaan ei päässyt liikkumaan.

Tämä seuraava on äitienpäiväruno vuodelta 1987. En ole vielä ehtinyt täyttää 10. Tästä runosta muistan aina, että äiti oli loukannut jalkansa liukastuessaan maaliskuussa.

Olet äiti onnellinen,
sua tarvitsen.

Sinun neuvoosi tahdon mä käyttää,
ja omilla neuvoilla täyttää.

Olet äiti mulle rakas,
 älä mene nuoruutees takas.

Olit lapsena villi ja vilkas,
mutta nyt on vanhuus nilkas.

Löytyykö omasta pöytälaatikostasi lapsuuden aikaisia tai vaikkapa myöhemminkin tehtyjä kirjoituksia? Tässäpä oiva paikka jakaa omia muistoja yhdistäväksi tekijäksi muillekin!

Päivi

Sitä sun tätä!

Salkkarissa on päivittäin tekstari-palsta, jonka kautta lukija voi tuoda mielipiteitään julki, melkein mistä vaan. Vuodenaikojen ja ajan kulumisen mukana nuo mielipiteitten kirjoittajat vaihtuvat, mutta harvoin niihin sisältöihin tulee mitään muutosta, samat asiat toistuvat vuodesta vuoteen.

Palstan pitäjä voisi aivan hyvin julkaista vanhat jutut uudelleen. Siinä säästyisi aikaa ja rahaa, tosin mille tilille tuo aika laitetaan, sitä on “rajattomasti”, uutta aikaa tulee ihan automaattisesti. Rahaa tippuu, jos on tippuakseen ja sen voi säästää, kuulemma. Mutta säästäpä aikaa! Tosin joskus kuulee jonkun jotakin tehneen… aikaa säästääkseen.

Koirat, kissat ja hevosetkin on yleinen kirjoittamisen ja huolestuneisuuden aihepiirejä, useimmiten “niinku” syrjästä seuranneen sekä peräti itse kokeneen henkilön kannalta katsoen.  Pelin henki kuitenkin on, että Sinä väärässä ja minä oikeassa, niinku muuten olen(kin). Harva sitä itseään syyttää, tai ihmettelee, että onko tämäkään ihan näin.

Tunsin aikoja sitten erään rouvashenkilön, jolla oli aina asiat hyvin päin. Hänen kodissaan, vuokra sellaisessa, oli niin sanottu juokseva vesi – mennen tullen, ämpäreillä tuotiin ja ämpärillä vietiin, juoksujalkaa.

Siinä lapset kasvoivat ja koulutettiin, kauniissa kodissa, rakkaudella, työtä tehden. Omat ja naapurien(kin) asiat olivat kunnossa. Ko. rouva ei naapurien asioista ollut kiinnostunut, kerta kaikkiaan hän ylisti naapureitaan. Vaikka ihan varmasti naapurien katit ja rakit kävivät paskomassa ja kuopimassa hänen pihallaan ja kasvimaalla. Se ei haitannut tätä entistä Karjalan tyttöä, kaikista asioista hän aina löysi sen positiivisen puolen. Ehkä ko. rouvan elämänasenne oli muokkautunut siirtolaisuuden kokemusten myötä. Kun kaikki asiat olivat hyvin, mitä niissä on valittamista, remontit maksaa, tyydytään olemassa oleviin juttuihin. Hän oli tyytyväinen asuinpaikkakuntaan eli kyläläisiin. Hän teki työtä ja palveli osuuskauppaa sekä asiakaspiiriään eläkepäiviin asti.

Kun se eläkeikä koitti, tuli muutto omaan omistusasuntoon ja samalla loppui palvelupiste kylältä. Ainoa. Nyt piti hiiva ja maidot hakea pitkän matkan takaa. Opetus on siinä, että oli vähään tyytyvä kaupanhoitaja, joka pienistä eikä suuristakaan asioista valitellut.

Aika usein harmitellaan kun kissat tekevät makuukuopan keskelle porkkanapenkkiä. Appelsiinin kuoret, taikka hätistelytkään ei auta, kolli senkun nautiskelee auringon lämmittämästä makuusijasta. Mikäpä siinä on köllötellä, lämpimässä. Ainoa riesa on toi naapurin akka – tällälailla varmaankin kolli ajattelee, että hävittömiä ovat!

Koirat tuli jo mainituksi. Niiden tekemiset ja olemiset on ehkä suurimpia “tekstarien” aiheita. Varsinkin jos kysymyksessä on jonkinmoinen häiriön aiheuttaminen. Mikäpä muu kuin paskominen ja asiaton haukunta.

Koira on se ihmisen paras ystävä kautta aikojen ollut. Niitä on jalostamalla kehitetty monenmoisiin käyttötarkoituksiin, seurakoirista eri töiden ja avustamisen osaajiin. Viime aikoina on huomattu koiran “tarkkuus”, hajuaistin ansiosta tämä paras ystävä, löytää esim. syövän ja monia muita ”oireita” jopa ennen lääkäreitä.

Silloin joskus, kauan sitten, koira oli pihapiireissä se varsinainen ovikello. Haukunta ilmoitti, että sen reviirille saapui vieraita tai talon omaa väkeä. Mitä tutumpi tulija oli, niin sen riehakkaampaa oli “ovikellon” ääni.

Talon vahti piti huolen tarkasti siitä kuka sai tulla ovelle koputtelemaan tai sisälle asti. Kesäaikaan koirat pidettiin kiinni ns. juoksulangassa. Moni muistanee ohjeen ”Koirat kiinni rauhoitusaikana”! Tuohon kahden tolpan taikka tolpan ja nurkkauksen väliin asetettuun lankaan kiinnitettiin talonvahdin pannasta alkava ketju, joka liukui langan rajoittamalla alueella ja koira pääsi hallitsemaan pihapiiriä. Ainakin näki (ja kuuli) kaiken!

Niin sanottuina metsästysaikoina, eli talvisaikaan, koirat kulkivat vapaana. Kevätpuolella, hankikannon aikaan, luonnon voimat saivat aikaiseksi koirille yhteiset karkelot. Tämä karkelointi keräsi naaras- eli tyttökoirien luokse lauman vetreitä uroksia. Nämä talon leidit pidettiin yleensä sisällä, vaara emoksi tulemiselle piili pihapiirin liepeillä. Kun varsin usein tapahtui karkaamisia, niin seurauksena oli au-pentujen lisääntyminen.

Joku voi paheksua tuota au-lyhennettä. Koetan selittää lyhenteen merkityksen, kun niistä on tullut niin tätä päivää. Minä ymmärrän niiden merkityksestä vai promillen verran.

Harvoin sattuu niin onnellisesti, että tulevien pentujen siittäjä olisi samaa jaloa sukua kuin naaraskoira. Rotu säilyisi puhtaana ja rahallisesti arvokkaaksi mitattuna. Rotukoirilla on hintansa. Tällaisen ulkosiittoisen pennun arvo on nollan ja jonkin euromäärän välillä. Noita pentuja jaellaan miltei ilmaiseksi ja siksi niistä tulee aina ulkopuolisina pidettäviä koiria, siis au-koiria. Ulkona nämä uudet “hankipennut” ovat alkunsa saaneet, siis todellisia au-tapauksia, tehty ikäänkuin salaa.

Tästä(kin) muistuu tarina. - Eräs mies oli viemässä narttukoiraansa uroksen luokse. Matkalla hän tapasi kaverinsa. “Mihinkäs olet menossa”, kaveri kyseli kuulumisia. Sulhon luo pitää mennä, koirallani on nyt se aika. Jutellessa aika kului ja morsian oli pitkän talutushihnan päässä, vähän syrjemmällä. Kuulumiset oli kuultu ja matkaa piti jatkaa. Talutushihnan päässä oli kummasti kaksi koiraa. Piti oikein hieraista silmiään – kaksikerroksinen koira! Varsinainen sulho ei sillä kertaa tavannut sille valittua “tyttö”ystävää. Penteleen rakki kerkesi ennen.

Kaikki koirat oppivat erilaisia asioita, mutta myös omistajat ovat yksilöitä, jotka saattavat oppia koiranpidon taidon. Mielestäni omistajalta vaaditaan eniten oppimistaitoa opettamiseen. Koira heiluttaa häntäänsä aina, oli oppiarvo mikä sitten lieneekään. Kannattaa koiran koulutus varmaankin aloittaa ns. isännästä. Sanotaanko tätä Alfa-naaraaksi tai -urokseksi, mutta ihminen se on joka koiraa johtaa. Lauman johtaja!

Niin piti sanomaan, että keväällä lähetellään kiivaita kannanottoja tekstari palstoihin ystävien jätöksistä. Vihaksi se pistää kun lastaan vetelee vaikkapa aamulla hoitoon ja pienen kätösen ylettyvillä on aikamoinen kasa sitä itteään. Ei pitäisi itselleen ottaa ystävää, joka iloisesti haukkuu ainakin isäntänsä. Ei se niin suuri vaiva ole, kun sen läjän korjaa muovipussin avulla pois, roskikseen. Voi sen taskuunkin laittaa muovipussissa, lämpöä siitä kantaja saa. Ja hyvän mielen!

Oli minulla pieni asian tynkäkin mielessä, johon aiheen olen saanut tekstarista tuonne pääkoppaani. Tekstarista, johonka haluaisin saada asiantuntijan mielipiteen; ja se kuuluu suunnilleen näin:
  

“Elintarvikkeiden riistohinnat johtuvat teolli-suuden ja kaupan ahneudesta, nämä siitä rikastuvat ja eniten hyötyvät. Suomi on kallis maa, miksi saksalaiset saavat elintarvikkeet paljon edullisemmin?”

Tähän tapaan näissä kannanotoissa todetaan. Yhdyn täysin tähän kannanottoon, mutta jokin syy, muu kuin ahneus, asiaan varmaankin on. En puutu varsinaisesti hintojen muodostumiseen, tuottajasta kaupan tiskille.  Laskennallinen yhtälö se on, mutta mitkä seikat, muu kuin ahneus, hinnoitteluun vaikuttaa. Kaikkien kolmen osapuolen jatkuvuudesta kuitenkin mielestäni on kyse. Saako tuottaja, teollisuus ja kauppa sellaisen tuoton, että pystyvät jatkamaan tekemisiään.

Verrataan nyt näitä esimerkkimaita Saksaa ja Suomea keskenään.

Miksi meillä on niin kallista, Saksaan verrattuna? En minä ainakaan tiedä muuta kuin ehkä tehokkuusnäkökulman. Siinäkin ehkä olemme tuotantolaitoksia verraten suunnilleen tasaväkisiä. Tuskin saksalaisetkaan ilman henkilötyövoimaa pärjäävät. Kuulemani mukaan heidän palkkatasonsa on meitä parempi. Vai onko? Verotus? Kiinteistökulut?  Pystyykö joku raottamaan näitä asioita.

Sen tiedän, että meitä suomalaisia hankkii elantonsa suuressa, laajassa kotimaassamme sanotaan noin 5,2 miljoonaa henkeä, tai siis ruokaa tarvitaan tälle määrälle ihmisiä. Ennen sanottiin Hangosta Petsamoon, mutta nykyisin tämä Petsamo jää pois. Kuitenkin laajalle alueelle elintarvikehuollon on pelattava.

Saksanmaalla on monta kaupunkia, joilla on asukkaita miltei koko meikäläisten nokkaluku. Pikkukyliä meillä on lukuisia ja tämä luontainen ahneus kiihottaa ruokkimaan pikkukylätkin. On niitä kyliä Saksassakin, ei sen puoleen. Kuvittelen mielessäni, niitä kuljetusmatkojen kustannuksia. Tuottajalta tehdaslaitokseen, tehtaalta kauppoihin, melkeinpä Petsamoon asti. Kuljetuskustannukset, kukapa muu ne viime kädessä maksaa, kuin  kuluttaja tietenkin. Ilmaista tavaraa ei ole, jopa ämpäritkin maksaa, ne ilmaiseksi jonotettavat! Tuon kuljetusvaiheen kustannukset tietenkin pienenevät, tai myös suurenevat, määrien mukaisesti. Suhteellisesti painavampi kuorma on kiloa kohti edullisempi.

Kun tekstarin laatija otti esimerkiksi Saksan halpoine hintoineen, sekä isompine palkkoineen. Tiettävästi “sakemanni” maksaa terveydenhoidostaan tulojensa mukaisen hinnan.  Mitä suurempi tuloluokka on, sitä isompi summa menee terveysvakuutukseen. Olen jostakin kuullut, että mitä isompi tämä “vakuutus” summa onkin, niin sen parempi on hoitokin. Lääkärit olisivat tämän mukaan “parempia”, ammattitaitoisempia.  

Voi olla niinkin, etten ole asiaa ymmärtänyt. Tulkoon kuitenkin juoruttua asiasta. Juoru on ymmärtääkseni asia, jossa on vain nimeksi totta. Tässä voi olla totta se, että niin sanottuja sakemanneja on olemassa. Jos tässä on perää, niin en halua muuttaa Saksaan. Täällä meillä, tämä satavuotias, antaa tällaiselle tyhjätaskullekin kohtalaisen hoidon.

Taas tuli jaariteltua. Osittain aivan turhista asioista, mutta tuli sitä säästöäkin tehtyä. Valot eivät palaneet moneen tuntiin. Ihan siitä syystä kun suoritin etsivän tehtävää. Mitäkö niin monta tuntia etsin? No noita puukstaaveja tuosta edestäni, nappuloista, joiden kirjainmerkkejä ei hämärässä meinannut erottaa. Soisin niin mielelläni, että löytäisin ne nopeammin.  On tässä tällainen systeemikin. Yhdellä sormella haen ja loput saavat levätä. Lepoa ne kaipaavatkin – särkevät mokomat. Toisaalta, kun etsii noita kirjaimia, niin ei tarvitse käydä pilleripurkillakaan. Kas kun huolet tässä hommassa hetkeksi unohtuvat.

Suosittelen tätä terapiaa muillekin!

                                                                  Niilo

PS. Kuulopuheiden mukaan naapurissa päivähoidossa ollut, vaahtosammuttajan kokoinen ympäristön tarkkailija, on todennut kavereille, että ”kattokaa, tuolla mennee Taapelokälly” 

(tuollaista Taaperokärry-nimeä ei Niilon kulkuapu ole aiemmin saanutkaan – edes ulkomailla sitä ihmetelleiden joukosta)!

Hei haloo

Kyllä oli tänään taas ”mukava” päivä kun satoi. Se on näin pyöräilijän kannalta aika kivaa, koirakin piti viedä trimmattavaksi, no eipä siinä mitään, sadetakki molemmille päälle ja pyöränkoriin pehmike koiralle ja siihen istumaan ja menoksi. Kyllä se hiukan vinosti katsoi taas, et onko mun ihan pakko istuu tässä, mut ei voi mitään, aika on tilattu eikä sitä jätetä käyttämättä. On muutenkin ”kortilla” hyvät trimmaajat. Sisälle mentiin ja parkuminen alkoi heti ”et jätä mua tänne”, tunsin vielä sen katseen selässä kun lähdin ulos.

Trimmaaja on kyllä aina sanonut, että koira hiljenee heti kun lähden, joten hyvissä käsissä on.

Klo 12 siis takaisin sinne, on tunti ”omaa aikaa”, mitäs tekis kun sataakin ulkona. Eipä siinä kotiin viitti lähteä polkemaan, lähin iso kauppa siis. Siellä sen tunnin sai mukavasti kulumaan. Jonkin kerran kun vielä jää ”suustaan kii” niin kivasti ehdin.

Sit kotiin äkkiä ja päiväelokuviin. Vuosiin ollut elokuvissa ja taas. Olinhan viime vuonna, kun Syty järjesti sen "Järven tarinan" Lumossa. Tänään oli vuorossa historiaa eli matkapuhelimen historiikki. Oli kivaa katseltavaa ja viihtyisä teatteri, olis saanu päiväkaffettaki, mut en sit ”kerinny” sitä juomaan ja olis tietty alkanu pissattamaan keske esitykse.

Toivotettiin tervetulleeksi kaikki ja kerrottiin, että 81 meitä siellä oli. Elokuva oli ihan Ok, kotiin sieltä. Koira ei haluakaan lähteä ulos, odotellaan iltaa.

Nyt olen sit kattonu telkkarii, söin savulohileivän piimän kera, jospa koiran sais ulos, otan sen sit vaan syliin ja mennään ulos, sataakin hiukan ei pitkälle siis…

Se o moro, sanoo Sisko

Ruskaretki

Lauantaina (9.9.2017) Salon Seurakunnan järjestämä ruskaretki starttaa Seurakuntatalon edestä klo 6. Edessä on noin 15 tunnin matka Pelkosenniemelle Pyhä-Luoston lähellä olevalle Kansan Raamattuseuran Kairosmajalle. Matkalaisia on 30, jotka ovat varustautuneet retkelle sopivin varustein. Ensikertalaisille on kerrottu etukäteen varustevaatimuksista. Paluu tapahtuu viikon kuluttua lauantaina 16.9.2017.

Matkareitti on pääasiassa nelostietä ja parin kahvitauon jälkeen ruokailu tapahtuu Kempeleessä. Bussinkuljettaja vaihtuu Kemissä, koska työaikavaatimukset vaativat niin. Uusi kuljettaja on oikea Lapin tuntija ja hän on mukanamme koko viikon. Vasta paluumatkalla Jyväskylässä vaihdetaan taas kuljettajaa.

Menomatkalla on kaikilla bingoruudukko, jonka ruuduissa on jokin asia, jonka voi nähdä bussin ikkunasta. Kuplavolkkari ja keltainen auto olivat pisimpään vailla havaintoa, joskin peura oli vaihdettava loppumatkalla poroon, koska ajoimme pois peura-alueelta. Palkintoja jaettiin, kuten bingossa on tapana. Oli myös tietokilpailuja.

Matkaa johti pappi ja myös kanttori oli mukana. Lauloimme lähinnä hengellisiä lauluja virkistykseksi useaan otteeseen.

Kempeleen-Oulun kohdalla hämmästytti se, että entisen ”Nokia-paikkakunnan” kohdalla liikenne molempiin suuntiin oli todella vilkasta. Tie- ja siltatyömaita oli tavan takaa ja rakennustyömaiden nostureita oli jatkuvasti näkyvillä. Sai sen vaikutelman, että ”täällähän on oikea tekemisen meininki”!

Perille saavuimme klo 20.30. Laukut huoneisiin ja jalkojen verryttely ja venyttely. Iltapala odotti ruokalassa ja sen jälkeen unten maille.

Pihapiirin poro

Seuraavien päivien ohjelma oli seuraavanlainen: klo 7.30 eväiden teko ruokalassa, klo 8 aamiainen, klo 9 hartaus ja retkiohjelman selostus Revontulikappelissa sekä lähtö maastoon klo 10. Vaellukset. Klo 15 saunaan ja klo 17 ruokailu ja vielä iltapala klo 20. 

Revontulikappeli

Klo 10 oli siis lähtö maastoon. Kovakuntoisimmat kiertävät 14 kilometrin lenkin, keskikuntoiset noin 6-8 km ja tarjolla on myös lyhyt lenkki. Saattoi olla myös lähtemättä mihinkään.

Suhmuran Santran pitkospuut

Esimerkiksi polku Peurakerolle on noin 3 km ja samaa reittiä takaisin. Polun pohja on kulmikkaita kiviä ja polun poikki on puunjuuria. Ei siinä jouda paljon luontoa ihailemaan, kun on koko ajan katsottava mihin astuu. Vaikka on hyvät vaelluskengät, niin nyrjäyttää helposti nilkkansa, jos ei katso mihin astuu. Jos jää ottamaan valokuvia tai seuraa Kuukkelin lentoa, jää helposti jälkeen joukosta.

Evästauko Peurakerolla

Vaelluksen keskivaiheilla on eväiden nauttimisen aika. Monilla on termospullossa kahvia ja kaikilla rasiassa tuhdit voileivät. Kyllä ne maistuvat raikkaassa luonnossa. Eväspaikka saattaa osua laavulle tai kodalle, missä retken vetäjä voi keittää ”nokipannukahvit”. Eväiden joukossa on usein myös makkarat nuotiolla paistettavaksi.

Kairosmaja

Paluu Kairosmajalle on klo 15 mennessä, jolloin rantasauna on lämmin. Ne jotka nauttivat uimisesta 10 asteisessa vedessä, menevät melko hyiseen veteen mielellään. Muut seuraavat ikkunasta katseellaan. Perjantaisin on lämmitettynä lisäksi savusauna. Saunan jälkeen on huilaustaukoa ja klo 17 on päivän pääruokailu. Keittiö laittaa parastaan, eikä retkeläisillä ole moitteen sijaa noutopöydän antimista. Poronkäristyskin on oikeata herkkuruokaa täällä. Entäs Lapin hillat jälkiruokana.

Pyhäjärvi ja Soutajavaara

Tämän kirjoittajalle mieleen jääneitä asioita ovat seuraavat:

Tavoitteena Pyhätunturin huippu ja kermavaahtoleivos

1 Meno hissillä Pyhätunturin laelle ja ne näkymät ympäri maisemaa sekä siellä Tsokka-ravintolassa syöty kermavaahtovohveli. 

Polaria tutkimusasema Sodankylän Tähtelässä

2 Käynti Sodankylässä Tähtelässä Geologisella Observatoriolla ja samalla retkellä eväiden syöminen Lapin Prikaatin varuskunnan sotilaskodissa. 
Tilasimme jälkiruoaksi Sotkun munkin ja kahvin.

Evästauko Lapin Prikaatin Sotilaskodissa

3 Peurakeron laki ja siellä porotokan ohijuoksu. 

Aittakurun kiviröykkiöitä

4 Aittakuru ja sen kiviset rinteet.

Luontokeskus Naava

5 Luontokeskus ”Naava” ja sen näyttelytilat ja filmiesitys Lapin luonnosta. Ja vielä Kairosmajan henkilökunnan palvelualttius.

Kun Venäjän Zapad-sotaharjoitus alkoi torstaina, oli Lapin Lennoston koneet monta tuntia jylisemässä Pelkosenniemen ilmatilassa.

Kairosmajan Revontulikappelissa meidän aikanamme olivat esiintymässä Arja Koriseva, Joel Hallikainen ja Petri Laaksonen. Kuulijoita tuli laajalti ympäristöstä. Hienossa kappelissa on 270 istumapaikkaa.

No, millainen oli sää ja se kuuluisa Ruska? Ensinnäkin koko viikon sää oli sumuinen ja tihkusateinen. Ruskaa oli kellastuneet koivut, mutta sellaista punaista maaruskaa oli vähän. Tunturissa ylhäällä sen verran, että valokuvan sai jostakin pienemmästä pläntistä. Puolukoita oli tarjolla runsain mitoin. 

Alkavaa ruskanpunaista

Paluumatka lauantaina oli hyvin samanlainen kuin menomatka. Lapin suuret joet, etenkin Kemijoki teki suuren vaikutuksen Salon joen yli päivittäin kulkevaan. Tampereen kohdalla pysähdyttäessä huomasin yhä useamman kävelevän kiivaasti bussin lähettyvillä, jotta jalat alkaisivat taas toimia.

Bussi hyytyi Piihoville

Kun sitten vihdoin laskimme pimeässä alas Veitakkalan mäkeä ja pysähdyimme Piihovin liikennevaloihin, sammui bussin moottori. Oli varmaankin väsynyt pitkästä matkasta. Odottelimme laukkuinemme jonkin aikaa toista bussia, joka toi meidät sitten seurakuntatalon eteen. Onneksi pääsimme näin lähelle päämääräämme. Hyvä niin!

Eero Törmä

Molempien polvien tekonivelillä vaeltanut.

Hiljaisuus

Lämmin ja kaunis syyspäivä houkutteli työpäivän jälkeen nauttimaan siitä ulkopuuhien merkeissä. Mustikkapensaat antavat satoa edelleen, joten mikä sen mukavampaa iltapuhdetta kuin ottaa astia käteen ja suunnistaa pensaiden keskelle. Samalla saa nauttia myös kauniista syysvärityksestä pihan eri puolilla ja tietysti siinä ihan käsillä olevista punalahtisistä oksista. Suuhun sujahtavat marjat maistuvat niin makeilta ja astia täytyy. Mieli lepää.

Paitsi! Koko ajan kuuluu liikenteen melua, kovempaa ja hiljaisempaa. Välillä menee hälytysajoneuvo pillit soiden, jarrutetaan, kiihdytetään, mopo pärisee……… Voi, miten kaipaisin hiljaisuutta. Toisaalta itsepä olen asuinpaikkani valinnut ja se sopiva talo sattui löytymään valtatien läheisyydestä. Tosin siitä on jo aikaa ja moni asia sinä aikana muuttunut.

Hiljaisuus on sellainen asia, että useimmat huomaavat sen vasta silloin kun sitä on joko liikaa tai liian vähän. Minulla sitä on jo muutaman vuoden ollut liian vähän tai ei oikeastaan ollenkaan. Äänekkäästä elämästäni pitää huolen jatkuva korvien soiminen eli tinnitus. Alkuun sitä oli vain joskus, mutta pikkuhiljaa siitä tuli kokoaikainen kumppani kyselemättä omaa kumppanuushalukkuuttani. Jatkuva vinkunan kuunteleminen on välillä NIIIIIIIN ÄRSYT-TÄVÄÄ!!! Se häiritsee keskittymistä, kuuntelemista, olemista ja toisinaan nukkumistakin. Ja ennen kaikkea sitä, ettei voi nauttia hiljaisuudesta. Niskajännityksiä on hoidettu ja muita konsteja kokeiltu, mutta aina vaan vinkuu ja sirisee. Tk- ja korvalääkärinkään reseptit eivät ole tepsineet.

Myös suhteeni ääniin yleensä on muuttunut. Radio soi enää yleensä autossa, musiikin kuuntelu noin yleensä on jäänyt vähemmälle (jopa joululaulujen). Hiljaisen musiikin tosin sanotaan vievän huomion tinnituksen äänistä, mutta sitäkään keinoa en jaksa käyttää kuin toisinaan. Monet äänet eivät häiritse ollenkaan, mutta jotkut sitten puolestaan tuntuvat todella epämiellyttävälle. Reilu viikko sitten olin häissä, joissa oli paljon ihmisiä ja tietysti runsaasti puhetta ja naurua eli ihan normaalia juhliin kuuluvaa hälyä, mutta huomasin sen äänimaailman todella käyvän voimille. Tanssin (lue bändin) alettua meidän seurue oli ihan valmis kotimatkalle.

Hiljaisuudesta on tullut elämässäni arvokas asia. Toki luonnossa on edelleen hiljaista ja rauhallista. Se on vaan höystetty vinkunalla eikä heinäsirkkojen tai hyttysten äänillä. Hiljaisuus ei ole enää samalla tavalla käsinkosketeltavaa kuin joskus aiemmin, sitä ei voi enää kuunnella. Hassuinta on se, että mitä kovemmin sitä hiljaisuutta koitat kuunnella, niin sen kovempi konsertti korvissa soi.

                                                            Eija-Riitta